terohonkasalo's blog

Aloittiko kukaan Sormusten herran katsomista toisesta osasta? Jep, ei ole helppoa saada juonesta kiinni. Eivät ole hahmot tutut.  Minun tuurillani pääsin arvioimaan italialaisen Sailor Freen konseptikiekon Spiritual Revolution Part kakkosta. No, se tehdään mitä on luvattu. Valittaminen seis, koska siihen ei ole oikeaa syytä tai aihetta. Tämä levy on erittäin hyvä.

Sailor Free on tehnyt musiikkiaan jo vuodesta 1991. Eli mistään aloittelijoista ei ole kyse. Tuo kuuluu kaikenlaisena varmuutena. Riskejä ei kaihdeta ja ne kannattavat. Ensimmäisellä kuuntelukerralla en ollut aivan varma siitä mitä bändi haluaa olla. Nyt on jo jonkinlainen käsitys. Juu, Tolkienin Silmarillion oli mielessä, kun teemaa ja juonta pohdittiin. Onneksi tämä ei kuulosta Marillionilta, eikä Genesikseltä. Sen sijaan levyn toinen kappale The Maze of Babylon tuo mieleen Italiassa 70-luvulla hienosti menestyneen Van Der Graaf Generatorin. Alphonso Ninin pyörivät bassokuviot ja Stefano Ribecan saksofoni lienevät syypäitä. The Fugitive on kuin Depeche Mode soittamassa David Sylvianin kanssa. David Petrosinolla on kaunis, lämmin ääni. Häntä on kiva kuunnella.

Pidän levyn pienestä äänimaailmasta ja rauhallisesta tunnelmasta kovasti. Tarina etenee hitaasti, mutta koko ajan on sellainen pieni jännite, että ihan kohta tapahtuu jotain. Mukana on muutama leffamusiikkimainen äänikollaasi. Nekin sopivan kokonaisuuteen saumattomasti. Kaiken odottamisen jälkeen odotin totuudessa hieman isompaa loppuhuipennusta. Sen verran kiinnostus tähän ryhmään heräsi, että kaivan sen ensimmäisen osan jostain.

Tero Honkasalo

Nad Sylvan, oikealta nimeltään Hugh Erik Stewart, on ruotsalainen pitkänlinjan muusikko ja Genesis-fani, joka on viimeiset pari vuotta laulanut Genesis-kitaristi Steve Hackettin Genesis Revisited-bändissä. Sylvanin kotisivun bio on mielenkiintoista luettavaa, käykää ihmeessä vilkaisemassa. Selvittänee tämän levyn taustoja tai jotain. Ainakin tarina on hauskasti kerrottu.

Itselleni Nad Sylvan tuli tutuksi Agents of Mercyn solistina. Se on The Flower Kingsin Roine Stoltin toinen bändi. Kävivät esiintymässä Colossus-klubilla Nosturissa muutama vuosi sitten. Hyvin soittivat ja lauloivat. Levyistä en juuri innostunut. Ne olivat sitä vanhan kertaamista.

Samaa osastoa on tämä Courting the Widow. Peter Gabrielin aikakauden Genesis on läsnä jokaisen kappaleen tunnelmassa. Ei sitä sovi kieltäminen. Luulen, että jopa Nad myöntää sen auliisti. Eikä tuo väärin ole. Sylvan on esittänyt Gabrielia jo monta vuotta. Jättäähän se jälkensä ja kuuluuhan moinen väkisinkin.

Vaikka Genesis ei nappaisi lainkaan, ei tämä levy ole silti ajanhukkaa. Läsnä on sen verran kovia soittajia, että kyllä tähän albumiin kannattaa tutustua. Soitto on juhlavaa. Steve Hackett ja Roine Stolt -kitara, Nick Beggs ja Jonas Reingold - basso, Nick D'Virgilio ja Gary O'Toole - rummut, soittanevat jotain kelloja. Syytä olisi. Oli miten oli. Ainakin he takaavat, että Sylvanin musiikki on esitetty niin hyvin kuin tämän genren matskua tänä päivänä esitetään. Jos pitää valita yksi kappale suositukseksi, valintani on To Turn The Other Side. Sillä on mittaa reilut 20 minuuttia ja sillä käydään läpi kaikki jutut joista progressiivinen (siis se vanhanaikainen) rock on tehty.

Tero Honkasalo

Headspace sai jo ensimmäisen levynsä aikoihin superkokoonpanon leiman. Ei se siitä irti pääse. Siitä muistuttaminen on tietysti meidän arvioitsijoiden tehtävä. Voisimme jättää sen tekemättä. Totuus kuitenkin on, että tämä bändi, vaikka ihan oikea sellainen onkin, on vain soittajiensa sivuprojekti. Niin kauan kuin Black Sabbath ja Ozzy Osbourne jatkaa keikkailua, Adam Wakemanilla on pääduuni Sharon Osbournen organisaatiossa. Damian Wilson tuskin jättää Threshold-hommiaan Headspacen takia. Kitaristi Pete Rinaldin, basisti Lee Pomeroy ja uuden rumpalin Adam Falknerin tienesteistä en tiedä, mutta veikkaan ettei tämä satunnaisesti levyttävä ja vielä harvemmin keikkaileva ryhmä ihan koko perheelle leipää pöytään tuo.

Ei ole kauan kun katselin Headspacen debyyttilevyä ja mietin, että pitäisi tuokin taas kuunnella. I Am Anonymous oli yksi parhaista genrensä kiekoista vuonna 2012. Veikkaan, että All That You Fear Is Gone ei pärjää tänä vuonna yhtään huonommin. Jostain syystä Wilsonin laulu kuulostaa tämän bändin keulilla erityisen hyvältä. Samaa pitää sanoa isänsä pojan soitosta. Yli 13 minuutin mittainen The Science Within Us on todellakin proge-eepos. On kiipparisooloja ja kaikkea. Sanoiko joku Yes? Kyllä sitä samaa progressiivista rockia tämä on. Se on vain esitetty moderneilla soundeilla. Levyn päättävä Borders And Days on valtavan kaunis. Yes!

All That You Fear Is Gone on kuulemma trilogian toinen osa. Ensimmäisellä yksilö yritti mahtua joukkoon ja pärjätä siellä. Nyt ryhmä hallitsee tuota samaista yksilöä. Tekstit ovat Wilsonin käsialaa. Ei tässä nyt minkään Orwellin kyydissä olla, mutta pitkästä aikaa tekee mieli kuunnella ja yrittää ymmärtää myös sanoituksia. Pitääkö kertoa miltä tämä kuulostaa? Joku vertailu olisi hyvä? Ai, se olisi arvion yksi tehtävä? Musiikillisesti nykyinen, ei-niin-djent TesseracT lienee lähimpänä Headspacen tyyliä. Toisaalta tämä kuulostaa aika paljon samalta kuin debyyttinsä. Paremmalta väittäisin silti. En tarkistanut. Kappaleet ovat vielä monipuolisempia. Rauhallista meininkiä on enemmän. Stipluja ei mukana ole. Hiljaa ja harkiten hyvä tulee. Kun rauhassa tekee, kokonaisuus mielessä, mukaan voi ottaa erikoisempiakin vetoja. Kuunnelkaa Polluted Alcohol ja ymmärrätte mitä tarkoitan. Nyt jo jännittää jaksaako bändi yllättää, näin positiivisesti, vielä kolmannella levylläänkin. Toivottavasti sitä ei tarvitse odottaa kolmea vuotta.

Tero Honkasalo

Älkää uskoko ketään! Älkää luottako mihinkään mitä teille kerrotaan. Lopettakaa mykän Jumalan palvominen. Älkääkä ainakaan eläkö hänen PR-miesten sanojen mukaan. Kuka heidät edes nimitti? Ja jättäkää nyt ainakin musiikkikriitikoiden arviot omaan arvoonsa. Uskokaa itseenne ja ajatelkaa omillanne. Tutkikaa ja tehkää omat johtopäätöksenne. Mutta, älkää tehko mitään kunnes kuulette minusta.

Basisti Nick Beggs on tuttu ja tunnettu vaikka mistä yhteyksistä. Kajagoogoo, Alphaville, Right Said Fred ja lista jatkuu ja jatkuu. Jep, hittiputkea on pukannut. Hänellä on siis komea CV popin puolelta, mutta yhtä lailla hän on esiintynyt ja loistanut nimekkäiden progetähtien yhtyeissä. Steven Wilson on heistä viimeisin. Nyt hänellä on uusi bändi yhdessä Steven Wilson/The Aristocrats -rumpali Marco Minnemannin ja Steve Hackettin kosketinsoittaja Roger Kingin kanssa. Kun soittajien taustat ynnätään yhteen, ei liene yllätys, että The Mute Gods soittaa modernilta kuulostavaa progea ja haasteellista poppia.

En tiedä minkä verran työskentely Steven Wilsonin kanssa on vaikuttanut Beggsin ja kumppaneiden sävellyskyniin, mutta ensimmäinen asia joka tuli mieleen, kun Do Nothing Till You Hear From Men ensimmäistä kertaa kuuntelin, oli Porcupine Tree. Tuo ei ole lainkaan huono homma. Kopioimisesta tai matkimisesta ei ole kyse. Pikemminkin levyllä on samanlaisia tunnelmia kuin Steven Wilsonin sävellyksillä.

Levyn avaa pari reippaasti kulkevaa raitaa. Praying To A Mute God on helpompi. Videobiisi Do Nothing Till You Hear From Me avautuu kunnolla vasta parin kuuntelun jälkeen. Haikea Nightschool For Idiots on yksi levyn kauneimmista lauluista. Tummanpuhuva Feed The Troll on suosikkini. Your Dark Ideas on nimensä mukaisesti tummanpuhuva biisi. Se vie transsiin ja pakottaa rytmikkääseen tanssiin. Hah! Kepeämpi Last Man on Earth tuo mieleen Wilsonin toisen bändin Blackfieldin. Kappale on ensimmäinen bonus-raita. Niitä on levyllä kaksi ja ne ovat hyvinkin digipackin hankkimisen väärtejä.

In The Crosshairs on levyn instrumentaali. Ideat ja soitto ovat hienoja. Wilson olisi käyttänyt sen osana isompaa kokonaisuutta. Beggsin ääni on hyvä ja hän käyttää sitä kappaleisiin sopivasti. Strange Relationship kuulostaa hyvin paljon Steven Wilsonin Raven-soololta. Voi tietysti olla, että kuulen kummia, kuunnelkaa itse. Pidän Swimming Horsesin bassotteluista erityisen paljon. Ne tuovat mieleen Rushin Geddy Leen. Voi kun se ryhmä tekisi vielä näin hyvää musiikkia.

Mavro Capelo on levyn toinen lisäkappale. Levyllä on mukana ryhmä vierailijoita. Steven Wilsonin kosketinsoittaja Adam Holzman on yksi mainituista. Voi kuvitella hänet mukaan tälle raidalle. Muita kuuluisuuksia ovat rumpalit Gary O’Toolo (Steve Hackett), Nick D’Virgilio (ex-Spock’s Beard, Big Big Train) ja kiipparistit Ricky Wilde (Kimin broidi), Frank Van Bogaert (Fish on Friday - yksi monista bändeistä joissa Beggs soittaa) ja Rod Reed (Magenta). Levyn päättää koskettava Father Daughter jonka Beggs laulaa yhdessä tyttärensä Lulan kanssa. Kappale kertoo vanhempana olemisen vaikeudesta. Kiitos ja anteeksi ovat vaikeita sanoja. Molemmat kannattaa silti sanoa jo ajallaan ja ääneen, kun niiden paikka on. Edelliset kaksi virkettä voitte uskoa.

Tero Honkasalo

Mulla on nyt joku juttu näiden progebändien, tai minkä tahansa yhtyeiden, nimien kanssa. Toxic Smile, myrkyllinen hymy, mikä se on? Toisaalta, mitä sen väliä? Mullahan on jokin juttu myös saksalaisten kanssa. Joten ehkä annetaan tämän jäädä tähän. Ei sitten osoitella sormella, että olipa ennakkoluuloinen ja asenteellinen arvio. Ei ollut reilu eikä kiva. Vaan kun on!

Toxic Smile on tehnyt progressiivista, metalliin päin kallellaan olevaa, progeaan jo vaikka kuinka kauan. Olikohan edellinen levy nimeltään 7, joten Farewell on sitten kahdeksas kokopitkä. Kun nyt puhutaan uudesta levystä, puhutaan oikeasti yhdestä uudesta biisistä. Farewellillä on mittaa reilu 42 minuuttia. Muuta levyllä ei ole. Onhan sitä tuossakin.

Farewell-nimellä on kaksi merkitystä. Yhtyeessä vuodesta 1996 asti soittanut Uwe Reinholz jättää tämän myötä jäähyväiset faneilleen. Perhe, työ ja mitä näitä syitä yleensä on? Ymmärrettävää. Uusi mies on Stephan Pankow. Kuulemma hyvä soittaja. Uskotaan. Toinen merkitys nimelle liittyy kappaleen aiheeseen. Pääosan esittäjä on päättänyt, että maailmassa on liikaa ruutuja ja näyttöjä. Kaikki hiplaavat luurejaan tai selaavat asioita tableteiltaan. Jotkut katsovat yhä sitä vanhaa televisiota. Nyt riittää! Näkemiin! Kaveri päättää sulkea silmänsä ja kokea elämänsä maailman jatkossa vain kuulonsa avulla. Näin hän kokee saavuttavansa valon ja ilon. Onnea vaan jatkoon. Nähdään.

Toxic Smile on onnistunut sävellystalkoissaan. Teos soljuu hyvin eteenpäin, tyhjäkäyntiä ei ole, eikä oikein mitään moitittavaa soittamisessa, sovittamisessa eikä laulupuolellakaan. Paikoin soitetaan metallia, välillä käydään jatsin tai perinteisen progen puolella. Kyllä tässä on mukana vähän kaikenlaisia aineksia, mutta tyylitajuisesti yhdisteltyinä. Melkein tekisi mieli perehtyä tämän bändin tuotantoon syvällisemminkin, mutta kun ihmettelen edelleen miten ihmeessä valitsivat nimensä.

Tero Honkasalo

Leap Day, kuka ihme nimeää bändinsä karkauspäiväksi? Mitä teit jouluna? Kuuntelin Karkauspäivää. Kuvittelepa itsesi keikalle. Odottelet bändiä lauteille. Tekeekö mielesi hoputtaa heitä? Tietysti. Huudatko tosiaan muun ryhmän mukana:”Karkauspäivä, karkauspäivä!” Tuomiopäivä ehkä, mutta Karkauspäivä, en, etkä sinäkään, ikinä. No joo, maailma lienee täynnä bändejä jotka kantavat nimeään pystypäin. Niin kai tämäkin. Ja jos ei nimi miestä, niin miksi se pahentaisi kuuden hollantilaisen ikäkollin ryhmän? Mutta silti. Oikeasti! Karkauspäivä!

Jos joskus pääsen tuosta nimestä yli, The Days Of Deucalion, Chapter 2 - melkoisen ylväs nimi muuten tuokin - on yksi parhaista kuulemistani neoprogelevyistä moneen aikaan. Mietin koska olen kyseisen genren musiikkia edes kuunnellut. En tiedä. Eikä mietitä sitä nyt. Spock’s Beard onko se tätä? Oli miten oli. Kuuntelin tämän kokonaisuuden ensimmäisen osan Spotifysta, joulupyhien luksusta on aika kuunnella uutta musiikkia, mutta ei tuo säväyttänyt samalla tavalla kuin tämä uutukainen. Joku jouluolut säväytti, mutta se ei kuulu tähän.

Sinällään mitään uutta Leap Day ei tarjoile. Vaan tarjoilee hyvin. Se käyttää kaikki kliseet, tarkoitan musiikilliset tehokeinot, mitä genrellä on tarjota. On kaunista, mahtipontista eikä dramaattiseltakaan voi välttyä. Kappaleet kuulostavat, ja lainaavat sen mikä on tässä maailmassa luvallista, vanhoilta Genesis- ja Pink Floyd -teoksilta. Kosketinsoittajalla on varmasti levyhyllyssään ainakin Keith Emersonin keskeisimmät äänitykset.  Jos Peter Gabriel nauhoittaa demoja, vielä tänä maailman aikana, hieman huterassa olotilassa, muutaman jouluoluen jälkeen, hän saattaa kuulostaa samalta kuin tämän yhtyeen solisti. No tunnetta ja aitoutta on enemmän.  Kunnianhimoinen ja hyvällä maulla toteutettu paketti tämä on. Karkauspäivä, hah! Tapaninpäivä!

Tero Honkasalo

 

Nyt on uusi tuttavuus, vaikkei tämä bändi mikään uutukainen olekaan. Hyvin on pysynyt jemmassa. The Tea Club tulee Amerikan New Jerseystä. Bändin perustivat veljekset Patrick ja Dan McGowan jo vuonna 2003. Molemmat laulavat, soittajat kitaraa ja onpa molemmille merkitty levyn kansiin myös koskettimet. Se on sikäli jännä homma, että yhtyeessä on myös (uusi) kosketinsoittaja Reinhardt McGeddon. Internet tiesi kertoa, että rytmiryhmä, jonka muodostavat Tony Davis -rummut ja Jamie Wolff - basso, on vaihtunut sitten edellisen, vuonna 2012 ilmestyneen, Quickly Quickly Quickly -levyn.

Grappling on tämän itsenäisesti toimivan yhtyeen neljäs kokopitkä. Ihmettelen suuresti miksi eivät ole herättäneet minkään levy-yhtiön kiinnostusta. Ehkä haluavat pitää homman omissa näpeissään. Taiteelliset arvot tai jotain. Ei se väärin ole. Onko Colossus arvostellut aiemmin? En muista. Joka tapauksessa progempaan suuntaan ovat koko ajan menossa. Itse asiassa samalla epäkaupallisempaan tyyliin. Onko ihme? Kuuntelin Spotifysta heidän vuonna 2010 ilmestyneen Rabbit-levyn. Ei sekään huonolta kuulostanut. Se oli kenties enemmän taiderockia 90-luvun henkeen. Nyt on mukana aimo annos hämyistä psykedeliaa ja kaikkea sitä mitä on totuttu kutsumaan progressiiviseksi rockiksi. Taiteellista tämäkin kieltämättä on.

Rehellisesti sanottuna, olin melko varma että tämä porukka tulee Englannista. Sen verran Peter Hammillilta kuulostaa veljesten laulu. Laulumelodiat ovat jotenkin arvaamattomia, villejä ja raakoja. Myös musiikillisesti mennään jonnekin Van der Graaf Generatorin ja varhaisen Genesiksen osastolle. Tässäkin bändissä kitara on yllättävän pienessä osassa. Sen sijaan koskettimia ja ahkeraa rummuttamista kuullaan runsaasti. Ennen ensimmäistä levyään bändi haki itseään ja julkaisi muutamia EP-levyjä. Nyt tyyli on löytynyt ja Grappling on nimenomaan albumikokonaisuus. Kappaleiden vaihtumista on vähän hankala huomata. Niiden sävellykset ja tempo on sellainen ettei se haittaa. Mielenkiinto säilyy erinomaisesti koko 43 minuuttia minkä levy kestää. The Tea Club on ehdottomasti yksi, jos ei peräti suurin, tämän vuoden positiivisista yllättäjistä!

Tero Honkasalo

Olen kuunnellut viime aikoina työmatkoilla paljon Opethin levyjä. Aika ja olo on ollut sellainen. Tänään, kun päivä pitkien pimeiden jälkeen taas pitenee, on sopiva hetki kuunnella jyväskyläläisen Swallow The Sunin synkistelyä. Yritin jo pariin otteeseen levyn ilmestymisen aikoihin marraskuussa. Tämä vuosi on ollut yhtä itkua ja hammasten kiristelyä. Haluatteko kuulla? Ette. Joka tapauksessa. Kuuntelemani musiikki on ollut sen mukaista. Vaan niin kävi, että Songs from the North oli liian raskasta. Ei antanut lohtua. Otti vain kaikki loputkin voimat. Pimeys imi sisäänsä ja otti syleilyynsä. Jouluvalojen loisteessa on toisin. Nyt nämä hitaat ja raskaat kappaleet hellivät aivan uudella tavalla. Ei näitä silti aattona voi piirissä tanssia. Mutta niille joille Varpunen jouluaamuna on kauneinta mitä voi kuvitella, nämä uppoavat varmasti kuin veitsi kinkkuun.

Songs from the North I, II & III on, kuka arvasi jo, triplalevy. Se on lausunto ja vastine niille joiden mielestä albumi on kuollut. Ottakaa tästä! Siinä on! Siitä riittää. I, II & III ei ole sinällään tarinallinen kokonaisuus, vaikka sillä kokonaisuuden mitan kestävä teema onkin. Juu, sehän on progea jos mikä. Se mihin tai minkälaiseen progen karsinaan Swallow the Sunin musiikin haluaa laittaa on puhtaasti makuasia. Pakosti ei pidä, mutta tägit vaativat. Ankaraa doom-metallia tämä on yksinkertaisesti ilmaistuna. Mutta, mutta. Tämä ei ole mitään yksinkertaista musiikkia. Kitaristi Juha Raivion kappaleet kasvavat upeasti, melodioissa riittää ja draaman kaari, kuten tunnelmakin, tihentyy niin kappaleiden sisällä kuin niiden välilläkin. Raskas käy vain raskaammaksi ja kaunis kauniimmaksi. Solisti Mikko Kotamäen ääni  on yksi levyn tärkeimmistä instrumenteista. Aivan kuten suruakin on monenlaista Swallow The Sunilla on puolensa. Tämä paketti avautuu ainakin kolmella eri tavalla.

Pidin yhtyeen edellisestä, kolme vuotta vanhasta Emerald Forest and the Blackbird -levystä niin paljon, että oikein keikalla kävin yhtyeen kokemassa. Fanipoika. Tunnustan. Keikkaraportti lienee jossain vanhassa Colossuksessa. Taisi olla FME. Tämän paketin ensimmäinen levy on yhtyeen ja monen arvostelijan mielestä jatkoa tuolle kiekolle. Raskas ja kaunis. Jos Opeth on tuttu, ykkönen on kuin Blackwater Parkin jälkeen ilmestynyt Deliverance. Sama, mutta parempi.

Kakkoslevy on erilainen. Se on myös kaunis, mutta myös lohdullinen, ei nyt valoisa, mutta parempaa huomista lupaava tai siitä vihjaileva. Toivonko liikoja? Talvipäivänseisaus oli ja meni. Sen kappaleet on esitetty pääosin akustisesti ilman säröä ja runttausta. Niiden sijasta on tarjolla tunnelmaa kuin joulukirkossa tai hautajaissaatossa. Tämä on parempi kuin Damnation. Paljon luvattu, mutta seison sanojeni takana, jos joskus tarvitsee.

III on ilkeä. Se on paha. Armoton. Säälimätön. Se on yli kaiken raskauden raskas. Se on kylmä. Se on Lappi! Voi olla punaviinin ansiota, mutta mielestäni se parasta mitä Swallow The Sun on ikinä tehnyt. Se on parasta juuri nyt! Sanotaan, jos kukaan kliseitä haluaa lukea, että hienoin taide syntyy suuresta kärsimyksestä. Liekö totta? Uskon niin. Siksi toivon todellakin, että Raiviolla ja kumppaneilla ovat asiat jollain tavalla mallillaan. Näin valtavan tuskan esittämisen täytyy tulla suoraan sydämestä tai mielen syvimmistä katakombeista. Harva levy pakottaa kuuntelemaan loppuun asti. Tämä tekee niin. Kun The Clouds Prepare for Battle loppuu, en halua kuulla mitään. Hiljaisuus riittää ja tämä tunne. Songs from the North jää soimaan sieluun.

 

Tero Honkasalo

Pidin Intronautia pitkään Mastodonin, Neurosiksen ja ehkä jopa Toolin oppipoikina. Pojista kasvaa miehiä ja he murhaavat isänsä, vai miten se meni? Nyky-Intronaut syö Mastodoneja aamupalaksi.  Uskallan väittää, niin paljon kuin Brent Hindsin bändistä pidänkin, että Intronaut on tehnyt paremman levyn kuin mitä vaikkapa Mastodonin edellinen Once More 'Round the Sun oli. Ai miten niin te kysytte nyt?

The Direction Of Last Things on edelleen möyryävää, matalista taajuuksista ammentavaa Kalifornia-metallia noiden yllä mainittujen yhtyeiden hengessä. Heti avausraita Fast Worms tekee selväksi, että nyt ei pelleillä. Kappale on ankara, hyökkäävä ja mahdollisesti haastavin jonka olen vähään aikaan kuullut. Lopun jami on häkellyttävä. Intronaut ei tietenkään olisi itsensä, jos mukana ei olisi myös ihan jatsiksi meneviä psykedeelisiä osia ja pätkiä. Nämä miehet osaavat soittaa. Psykedelia voi olla sekoittava, mutta myös erittäin kaunis asia. Kuunnelkaa Digital Gerrymandering, jos ette usko. Kun musiikki on kepeää tai ilmavaa, silloin laulu karjutaan brutaalisti paikallisten karhujen tyylillä. Välillä soittimia piiskataan aivan vimmassa, silloin vokaalit ovat puhtaita ja nättejä. Sul Ponticello lienee oivallinen esimerkki tuosta. Väitetään, että vastakohdat täydentävät toisiaan, voivat ne myös riidellä. Tämä levy on kyllä ihmeenkin sopusointuinen, vaikkakin nuo soinnut ja rytmit ovat paikka paikoin, no ollaan rehellisiä, koko ajan, vallankin kimurantteja.

Jos vierastat progressiivisessa metallissasi murinalaulua, kokeile tätä levyä silti. Olen melko varma ettet pety. Aloita sen päätösraidasta City Hymnal. Sillä ihmisen ääni on vain yksi ankara instrumentti muiden joukossa. Ja se sopii tuohon sakkiin hienosti. Olisihan tämä levy hieman pitempi voinut olla. Nyt kuulijalle jäi nälkä.

 

 

Tero Honkasalo 

Pages: ? 1 2 3