terohonkasalo's blog

Cyril tulee Saksasta ja kuulemma multitalentti Marek Arnoldin progeprojekti. Tämän ryhmän, joka on ilmeisesti pysynyt aika ennallaan, ensimmäinen levy Gone Through Years oli ilmeisesti, tai ainakin levy-yhtiön mielestä, jonkin sortin menestys. Tutkin, jos jostain löydän. Cyril ei nimittäin kuulosta yhtään hassummalta. Levy on hyvin tehty, tosin promokopsu ei soinut stereoissani, piti käyttää tietokonetta. Sanoitukset on kirjoittanut Guy Manning, -juu ilmeisesti se sama - joten uskon, että englanti on hyvää. Solistit ääntävät sen ilman isompaa aksenttia.


Älkääs vielä innostuko, musiikki kuulostaa kyllä pääosin hyvältä, mutta ei tämä levy mene läpi ihan ilman stipluja. Avausraita Scarlet Walking ja sen jälkeen kuultava nimiraita Paralyzed lupaavat oikein hyvää. Yllättävän herkkää, aavistuksen surumielistä progea. Phil Collinsin johtama Ray Wilsonin aikakauden Genesis tulee mieleen. Vielä Remember Me on hyvä, se ei ole enää hieno, vaikka kellottaakin komeat kymmenen minuuttia. Taso laskee entisestään seuraavalla raidalla. Rainbow on rakenteensa puolesta progea. Joo, se kasvaa. Ensin kuullaan flamencoa, ihan vaan kitaralla esitettynä, ja se kuulostaa kivalta. Tosin on näiden muiden kappaleiden seurassa yhtä kotonaan kuin kermakakku grillissä. Laulaja pilaa tämän biisin. En tiedä miksei instrumentaali riittänyt. Eikä se lopun hevisoolokaan ihan kaikkien tyylitajun sääntöjen mukainen ole. Faded Snapshots petraa vähän, mutta sekin kuulostaa siltä kuin se olisi harsittu kasaan erilaisista palasista. Peal Of Thunder menee nopeasti ohi. Samaa voi sanoa levyn päättävästä, yli 18 minuuttisesta, Secret Place Pt.1:stä. Tuo saa kuuleman mukaan jatkoa joskus. Ei haittaa. Kappale onkin oikein maistuvaa, jatsin kanssa flirttailevaa progea. Olisikohan se ensimmäinen kiekko parempi?

Tero Honkasalo

Herd Of Instinct on minulle uusi tuttavuus. Bändi tulee jostain Dallasin kulmilta. Juu ei soita kantria, eikä westerniä. Yhtyeen kokoonpano on mennyt hyvin pitkälti uusiksi. Alkuperäisistä jäsenistä on jäljellä enää vain Mark Cook. En ole yhtyeen kahteen ensimmäiseen albumiin perehtynyt, niin enpä lähde arvailemaan onko muutos ollut hyvästä. Välttämätöntä ja vääjäämätöntä se aina on.

Nykyisen ydinryhmän muodostavat Mark Cook - Warr-kitara jne, Gayle Ellett - mellotron, Moog, Hammond jne, Mike McGary - Mellotron, Rhodes, clavinet jne, Rick Read - Chapman stick, Taurus pedaalit ja Ross Young - rummut. Levyn vierailijoista täytyy mainita Bob Fisher jonka saksofoni tuo jo ennestään upeaan soundimaailmaan hienon lisän.


Kun tuota soitinlistaa tarkastelee, ei tule varmaan yllätyksenä, että Herd Of Instinctin musiikista tulee mieleen tuplatrion aikainen King Crimson. Myös Gordian Knot, Trey Gunnin tekeleet ja muut Chapman stickiä ja Warr-kitaraa käyttävät bändit käyvät esimerkiksi siitä miltä tämä porukka kuulostaa. Biisit ovat hitaita ja tunnelmallisia. Sävy on melko tumma. Kappaleet on esitetty tyylillä. Samaa voi sanoa sävellyksistä ja varsinkin niiden sooloista. Olisiko tyylikäs hyvä sana kuvaamaan tätä levyä? Olkoon niin. Musiikki soljuu niin hienosti eteenpäin, että kappaleiden vaihtumista tuskin huomaa. Ja ne eivät vissiin laulaneet, en ainakaan huomannut. Progea!

Tero Honkasalo

Devin Townsendilla oli vaikeuksia oman kasettinsa kanssa, kun hän työskenteli edellisen Devin Townsend Projectin levyn kanssa. Z² oli kuitenkin hieno teos. Koska Devin ei halunnut päästää itseään helpolla, tuo tuplalevy piti käydä esittämässä Royal Albert Hallissa erityisen ison produktion kanssa. Stressiähän moisesta pukkaa. Jostain syystä tämä nero tuntuu nauttivan siitä. Hän pohti mitä voisi tehdä seuraavaksi. Sinfonian säveltäminen olisi ainakin uutta. Sellainen siis. Koska nämä DTP-levyt ovat alusta loppuun Devinin käsialaa, puuhaa ja vastuuta alkoi olla taas yli äyräiden. Oli hilkulla, että Transcendence olisi jäänyt tekemättä.

Devin huomasi ikänsä. Ajatus siitä että kaikkea ei enää pitäisikään pystyä kontrolloimaan oli uusi, mutta kiehtova. Perheellisenä Devin varmaankin tajusi, että aina kaikki ei mene sinnepäinkään kuin oli toivonut. Oli miten oli, nyt myös bändin jäsenet pääsivät vaikuttamaan musiikkiin ja siihen kuinka se on esitetty. Uutta on myös se, etä studiossa Devinillä oli apunaan toinen korvapari. Adam Getgoodin, nimi on enne, ansiosta kiekko kuulostaa paremmalta kuin yksikään aiemmista Townsendin tuotoksista. Tuttuun tapaan musiikissa on kerroksia vaikka kuinka paljon, mutta mikään ei huku tai jää minkään alle. Miksaus on äärimmäisen erotteleva. Tätä voi kuunnella hiljaa tai kovaa. Mieluummin naapurien kanssa.

Transcendence on jollain tapaa rauhoittuneen miehen tuotos.  Siis Devinin levy tämä bändin osallistumisesta huolimatta on. Jo Blue Skylla oli kypsemmät hetkensä. Nyt niitä on lisää. Musiikki on enemmän progea kuin metallia.  Se on enemmän rauhallisen raskasta kuin vihaista ja ankaraa. Se on esitetty tiukasti, muu ei varmaan tulisi kyseeseenkään, mutta siitä huokuu tietynlainen vaivattomuus, rentous, jopa kepeys. Naislaulajia ja kuoroa käytetään upeasti yhtenä levyn instrumenteista.

Levyn avaa uusi versio Infinity-levyltä ja lukuisilta keikoilta tutusta Truthista. Sen Hallelujah-hokema luo jopa uskonnollisen hartaan tunnelman. Musiikki soi todella isosti. Stormbending on nimensä veroinen. Failure muistuttaa jollain tapaa Casualties of Coolista. Ryan Van Poederooyen osoittaa, että häneltä onnistuu muukin kuin tuplabasarien tikkaaminen. Kitarasoolo on kovinkin harhaileva ja tuo mieleen Steve Vain tyylin. Secret Sciences on poppia isoilla riffeillä. Mike St-Jeanin koskettimet tekevät muuten tasapaksusta raidasta yhden levyn parhaista.  Higher on levyn proge-eepos. Ei ole yllätys, että se on suosikkini. Siinä on kaikkea mitä isossa teoksessa pitää olla. Ja tuo kaikki toimii saumattomasti. Stars on progpia. Proge ja poppia. Biisin tunnelma on lohdullinen ja armelias. Transcendence on hypnoottinen esitys. Se uskonnolllisuus tulee taas mieleen. Offer Your Light on Nightwish-metallia. Levy tarvitsi yhden nopean kappaleen ja se on tässä. From The Heart tulee juurikin sieltä, suoraan sydämestä. Devin laulaa rakkaalleen.Päätöksenä kuullaan Ween-cover Transdermal Celebration. Alkuperäinen on hyvä. Tämä on vielä parempi. Tämä on taas niitä levyjä jonka kohdalla voi todeta hyvällä omatunnolla, enemmän on enemmän, mutta ei koskaan liikaa.

Tero Honkasalo

Tuntuu, että olen arvostelemassa Steve Hackettin levyjä ihan koko ajan. Ei tuo huono homma ole. Mies on tuotteliaalla tuulella, tai ainakin keikkaa ja niiltä näitä livejä pukkaa. Itseltä on vielä Hackett näkemättä, sikäli nämä ovat erinomaisia paikkoja. Parilla aiemmalla konserttitallenteella kuultiin kovin paljon Genesistä. Runsaasti sitä on mukana nytkin, mutta kitaristin vanha bändi ei ole nyt pääosassa. Viime vuonna ilmestynyt Wolflight on nyt tähti ja parrasvaloissa. Pidin tuosta levystä, niinpä tämäkin on oikein miellyttävää kuunneltavaa. Olen livelevyjen suurkuluttaja. Tunnustan.

Pari edellistä DVD:tä oli kuvattu Lontoossa. Sieltä loppuivat Royal Albert Hallia näyttävämmät keikkapaikat. Piti keksiä joku uusi paikka jossa tallentaa keikka. Liverpool on sattuneesta syystä aika tunnettu paikka maailmalla. Hackett on itsekin The Beatles-fani, joten kai se käy jonkinlaisesta syystä miksi tämä materiaali tulee nimenomaan Liverpoolin konsertista. Ihan käypä selitys olisi ollut se että bändi vain oli järjettömän kovassa iskussa tuona iltana.

Kyllä minä tuota DVD:täkin katselin, mutta minusta musiikkia on kivempi kuunnella kuin katsella kotona, niinpä olen pääasiassa keskittynyt nauttimaan vain korvillani. Varsinkin ensimmäinen levy, jolta löytyvät uudet biisit, on ollut kovasti soitossa. Sillä on muuten myös pari raitaa Spectral Mornings –levyltä. Siihen kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kakkoslevyllä kuullaan Genesistä ja laulajana on Nad Sylvan. On siellä mukana pari harvemmin kuultua Genesis-helmeä, joten on senkin julkaiseminen ihan perusteltua. Amanda Lehmannin laulamalla Shadow of the Hierophantilla kitara soi erityisen upeasti, tappingin ystävät huomio, ja Cinema Show on aina ollut fanien mieleen. Hienolta tämä the Total Experience myös näyttää. Ei sitä käy kiistäminen. Nyt olisi sitten taas studiolevyn vuoro. Ehkä ensi vuodelle?

 

Tero Honkasalo

Fates Warning teki näyttävän paluun progressiivisen metallin tärkeimpien bändien joukkoon kolmen vuoden takaisella Darkness In A Different Light –levyllään. Ainakin arvostelut olivat kiittäviä. Ilmeisesti töitä on riittänyt ja keikkaa pukannut, kun uuden levyn aika on vasta nyt. Darknessilla yhtye keskittyi vahvuuksiensa korostamiseen ja se onnistui erinomaisesti. Kappaleet olivat tiiviitä, mutta hyviä. Nyt on lupa odottaa vähintään yhtä paljon. Ja täytyy todeta, että toiveisiin ja odotuksiin on vastattu kiitettävästi.

 

Theories Of Flight alkaa hieman yllättävästi. From The Rooftops on väkevä kappale, mutta sen alku on kovin pehmoinen. Kontrasti loppuosaan on melkoinen. Yllätykset toimivat. Vaikka musiikillisesti tämä levy on hyvinkin perinteikästä progemetallia, niin tylsäksi sitä ei voi moittia. Ideat kuulostavat raikkailta ja kappaleissa on voimaa. Toteutus on ehkä aavistuksen rennompi kuin Darknessilla. Ihan kuin bändi olisi saanut itseluottamuksensa takaisin. Ainakin se on tosissaan asiansa kanssa. Tekstit ovat pääasiassa Ray Adlerin käsialaa. Hän laulaa itseään koskettavista asioista ja silloin on helppo olla vakuuttava. Esitykseen tulee tunnetta ihan eri tavalla, kun laulaa sydämestään. Ja Ray laulaa käyttäen koko äänialaansa valtavan hienosti. Että kelpaa kuunnella. On helppo kehua.

 

The Light And Shade Of Things ja The Ghosts Of Home ovat minulle ne levyn kohokohdat. Molemmilla on mittaa yli kymmenen minuuttia. Jälkimmäisessä Jim Matheos muistelee lapsuuttaan ja jatkuvaa muuttamista. Ei ole ollut helppo koulutie nuorella Jimillä. Kappaleessa on jotain joka tuo mieleen Kevin Mooren aikakauden Dream Theaterin. Siis hyvällä tavalla. Aikalaisiahan nämä bändit ovat. SOS ja Like Stars Our Eyes Have Seen muistuttavat siitä että tässä bändissä on ollut aina kova ja kekseliäs rumpali. Menneitä ei silti haikailla. Eihän niitä takaisin saa. Tällä levyllä Fates Warning menee taas eteenpäin. Josko se nyt saavuttaisi sen suosion, joka sille kaikkien vuosien, levyjen ja työn perusteella kuuluisia. Se ei ole minun päätettävissäni, mutta kovasti niin toivon. Vaikkei tältä levyltä hittiä, taaskaan, löydy, se on lähes täydellinen kokonaisuus. Rima nousi taas.

 

Tero Honkasalo

Katselen olohuoneen ikkunasta kuinka aurinko lähettelee tämän päivän viimeisiä säteitä näille kulmille ennen laskeutumistaan jonnekin Saunalahden ja Kauklahden välimaastoon. Kuuntelen Karmakanicin uusinta levyä pohdiskellen Jonas Reingoldin ja Carl Saganin ajatuksia. God the universe and everything else no one really cares about kertoo siitä kuinka pieniä ja mitättömiä olemme maailmankaikkeuden vinkkelistä. Onko millään mitään väliä ja loppujen lopuksi mitä sitten? Enpä osaa sanoa. Näkymä on kuitenkin kaunis.

Dot on Karmakanicin viides levy. Pidän siitä enemmän kuin edellisestä In A Perfect Worldistä. Dot jatkaa kyllä tavallaan edeltäjänsä teemaa. Tyylissä ja levyn kokonaisuudessa on samankaltaisuutta. Näin ainakin muistelen. On sitä vanhakantaista progea ja sen välissä jotain joka liippaa jonkinlaista salonkirockia. Siis sellaista jota kuunnellessa buffet-ravintolan asiakkaalta ei mene ruokahalu. Sinällään hienosti kasattu Higher Ground ja The Tangentin Andy Tillisonin ja Jonaksen yhdessä kirjoittama Steer by the Stars ovat tuollaista. Ja kyllä se Yes tulee edelleen muiden muassa mieleen. Syytä voi olla kyllä siinäkin, että kuuntelin vastikään Anderson/Stoltin levyn jolla Jonas soittaa myös.

Nyt kun Jaco Pastorius on taas pinnalla, kiitos Metallican Robert Trujillon, on sallittua ja suotavaa laittaa levylle bassosooloja. Niitä on tällä levyllä useita ja varsinkin Travelling Mindsille ne sopivat. Biisi kuulostaa jostain syystä Fishiltä.

Roine teki upean levyn Jon Andersonin kanssa, tämä Jonaksen yhtyeen julkaisu on hyvä. Nyt on hieno odotella seuraavaa The Flower Kings -kiekkoa. Vai tulisko Hasselta vielä jotain ennen sitä? Nyt pohdiskelu on onneksi maallisemmilla uomilla. On jotenkin helpompaa.

Tero Honkasalo

Niin paljon kuin menneessä eläminen kannattaisikin lopettaa, näiltä legendaarisen statuksen saaneilta artisteilta vaaditaan juttuja joita he tekivät, kun uransa olivat matkalla kohti korkeimpia huippujaan. Yesin Jon Anderson ei ole poikkeus. Mutta hei, nyt on iloisia uutisia! Jon ja yhteistyökumppaninsa Roine Stolt tarjoilevat juuri sitä mitä heiltä odotettiin, toivottiin, ja tilattiin. Jos tämä levy pitäisi laittaa jonnekin Yesin pitkälle aikajanalle, ja sinne tämä todellakin kuuluu, niin minä sijoittaisin tämän heti Magnificationin perään. Kyllä, pidin siitäkin levystä.

Invention Of Knowledge on täynnä upeaa soittoja ja tarkkaan harkittuja yksityiskohtia. Sikäli tämä on puhtaasti 70-luvun progressiivista musiikkia. Yesille annetaan usein sinfonisen progen leima. Tälle levylle se sopii ja kuuluu. Se on totta. Tämä on nimittäin juurikin sitä! Tom Brislin, joka soitti Yesin Symphonic-kiertueella, on pistänyt parastaan miettiessään levyn orkestraatioita. Klassinen musiikki on hienoa, mutta rock, ja sitähän tämä kuitenkin enimmäkseen on, voi olla aivan yhtä upeaa. Tälläisiä levyjä ei vaan tehdä enää usein. Onneksi edes joskus. Ja nyt. Tälle oli tilaus.

Arvosteltavana on yhteensä yhdeksän raitaa. Se on hämäystä. Kokonaisuuksia levyllä on vain neljä. Kuinka Yesiä ja progea tuo on? Kovin! Hienoa, upeaa, mahtavuutta! Keksikää lisää! Invention of Knowledge, Knowing, Everybody Heals ja Know… ovat kappaleiden nimet. Niistä vain viimeisessä on yksi osa. Juu, tekstit ovat puhdasta Andersonia. Niitä on mietitty ja ne saavat miettimään. Upeaa! Sisällöstä puhuttaessa, vain neljä on itse asiassa vähättelyä. Äkkiseltään levy on pitkä, mutta se tuntuu lyhyeltä. Ainakin tämä saa ajatukset sinkoilemaan. Joogaako kukaan? Tämä levy on Yin-joogaa. Pitkiä rauhallisia kappaleita jotka venyttävät kehon ja rauhoittavat mielen. Pistäkää soimaan ja ottakaa iisisti. Minä ainakin teen nyt niin.

Tero Honkasalo

Vasil Hadzimanov Band featuring David Binney kiersi ristiin rastiin Serbiaa vuonna 2014. Nauhuri oli päällä. Tuloksena on yhtyeen kuudes julkaisu Alive! Olen aina ollut sitä mieltä että musiikki on parhaimmillaan elävänä. Ehkä siksi live-levyt ovat minulle niin mielenkiintoisia ja miellyttäviä. Tunnustan, kerään niitä. Musiikkityylillä ei ole väliä. Jatsi varsinkin pitää kuulla konserttitilanteessa. Bändin ja yleisön vuorovaikutus on koettava. Joskus se tuntuu paremmalta, joskus ei kosketa niin syvästi, mutta aina elävä musiikki jotain tunteita ja ajatuksia nostattaa.

Rushin Alex totesi jotain tyyliin:”Minä pidä jatsista, jatsi on helppoa.” On se jos osaa. Kosketinsoittaja Vasil Hadzimanov  osaa. Hän on arvostetun Berklee College of Musicin läpikäynyt muusikko. Bändikaverinsa ovat yhtä lailla taitavia. Monesti musiikista ja varsinkin jatsista kuulee sanottavan, että se pitää soittaa oikein, mutta virhe antaa paljon mahdollisuuksia. En tiedä kuinka täynnä noita mahdollisuuksia tämä Alive on, mutta pidän siitä kovasti. Adolphe Saxin kehittämä soittopeli muuten kuulostaa aina yhtä hyvältä minun korviini. Binney käyttää sitä upeasti. Nauttikaa, älkää analysoiko. Minäkin päätän tämän lätinän tähän ja annan musiikin vaikuttaa.

Tero Honkasalo

Kun kuuntelin Daymoonin kolmannen levyn Cruz Quebradan ensimmäistä kertaa, ajattelin mielessäni, että onpa vanhan King Crimsonin kuuloista matskua. Se on harrasta, kaunista ja erityisen melankolista. Ehkä tuo mielleyhtymä syntyi päässäni koska  olen kuunnellut paljon uuden KC:n esittämiä vanhoja klassikoita. Näissä on jotain samaa. Joka tapauksessa tämän levyn soitinvalikoima on laaja ja kaikkia on käytetty taidolla. Akustiset soittimet ovat pääosassa. Pidän erityisesti pilleistä. Kauneus kosketti ja kiinnosti syvempään tarkasteluun. Jostain tuli fiilis, että tämä oli tehty huuli erittäin tiukkana.

Joskus lehdistötiedotteet kannattaa lukea etukäteen. Tässä tapauksessa kävin sen läpi vasta myöhemmin. Kyynel vierähti. Jumalauta! Anteeksi ruma sana. Kaveri laulaa oman vaimonsa kuolemasta. Ei ihme, että tunnelma on harras ja jopa hauras. Yhtäkkiä kappaleilla oli syvyyttä vaikka kuinka paljon. Seitsemän ensimmäistä raitaa kertovat tuosta rakkaimpansa lopullisesti menettämisen tuskasta. Vaikka luonto voittaa aina, toivoakin on. Fred Lessing kirjoitti loput kappaleet elämänsä osasta 2.0. Nyt menee paremmin. Menneisyys ei ole unohtunut, mutta tulevaisuus on mahdollisuuksia täynnä. Musiikki on parantaja.

Cruz Quebrada ei ole mikään juhlalevy, joka laitetaan päälle kaverien tullessa kylään. Se vaatii pysähtymistä. Keskittyminen on pakko. Se toimii kaverina ja lohduttajana, kun olet yksin. Kiitos Fred. Nyt musiikki ja kirjoittaminen seis. Lähden ulos ihmisten ilmoille.

Tero Honkasalo

Siitä on paljon todisteita, että demokratia ei toimi. Toisenlaisiakin mielipiteitä tietysti on. Karibow-pomo Oliver Rüsing vakuuttaa, että hänen porukkansa on oikea bändi, siitä huolimatta, että hän touhuilee studiossa lähes kaiken itse. No, ainakin keikoilla muillakin on paikkansa. Niitä tämä vuonna 1996 perustettu saksalaisbändi tekee tänä vuonna Sagan Euroopan kiertueen lämppärinä. Yhteistyötä oli jo tämän levyn tiimoilta. Saga-solisti Michael Sadler osallistui laulantaan. Holophinium on tuplalevy ja ehkä sen takia muitakin vierailijoita on levylle huolittu. Errorheadin Karsten Stiers lauloi ja meille suomalaisillekin tutun Corvus Stonen Colin Tench soitti kitaraa. Unitopian Sean Timms osallistui sormionsa kanssa. Levyllä soitetaan taitavasti, mutta tarpeetonta kikkailua mukana ei ole. Kauneutta sen sijaan löytyy, erityisesti juuri kosketinosuuksista.

Minulla on sellainen muistikuva, että tämä yhtye on esiintynyt Colossuksen sivuilla esillä jo aiemmin. Silloin kun sivut olivat vielä paperista. Joku selitti tuolloin yhtyeen erikoisen nimen. Ei siitä siis enempää. Ei lähdetä taas siihen. Yritetään keskittyä musiikkiin. Se on huolella tehtyä progressiivista rockia, joka tekee pikaisia visiittejä AOR:n ja toisaalta lyhyitä retkiä progemetallin puolelle. Paikoin musiikki on vahvaa ja mahtipontista, mutta samalla se kuulostaa jotenkin surumieliseltä ja antautuneelta. Ehkä kuulija on juonut liikaa kahvia ja vaatii siksi sähäkkää toimintaa enemmän. Joka tapauksessa vihainen tämä porukka, sovitaanko että tämä on kaikesta huolimatta bändi, ei ole millään tavalla. Ehkä sanoituksissa? Vaan kukapa voisi kuvitella Fishin tai h:n murisemassa? Kiltteydestä huolimatta laulajat kuulostavat hyviltä ja tekstien sanoma välittyy kuulijalle. Pitkähän tämä levy on. Keskittymistä ja aikaa tarvitaan. Toisaalta musiikki soljuu eteenpäin sulavasti ja vaivattomasti. Sivupoluilla ei poiketa. Ehkä sinne vilkaistaan pari kertaa. Isoimmilta yllätyksiltä vältytään. Hah, koska progebändi yllätti tai säväytti kunnolla viimeksi? Jos RPWL tai Sylvan ovat tuttuja, tämä kuulostaa hyvin pitkälti samalta. Demokratiassa pitäisi kuunnella muidenkin mielipiteitä, mutta minä sanon, että Holophinium on oikein hyvä levy ja Karibow hieno uusi tuttavuus.

Tero Honkasalo

Pages: ? 1 2 3 ?