terohonkasalo's blog

Tässä olisi modernia, eliskä tämän päivän progea Puolasta. Maistuisiko? Sen verran on huonoa noiden aksenttien tuntemus, että en ihan heti olisi osannut heitä sinne sijoittaa. Vaan mitäpä tuolla on väliä mistä bändi tulee. Vain musiikilla on merkitystä, sanotaan. Juu, ei ole kauneuskisa tämä. Vaikka täytyy sanoa, että Retrospective on ihan edustavan näköinen ryhmä. Nuoria miehiä ja nainen koskettimien takana. Toivottavasti tekevät videoita. Ja joku katsoo niitä. Niin siitä englannin murteesta. Jakub Roszakin äänessä on jotain mikä särähti. Meni tovi ennen kuin keksin, että se on hänen lausumisensa. Se ei ole rallienglantia, vaan jollain muulla tavalla jännää. Se on jotenkin laveaa. Eksoottista. Enää tuo ei haittaa. Beata Lagodan, joka laulaa myös levyllä, ääni on vahva ja varma kuten myös artikulaatio. Englannin tunnilla on oltu tarkkoina. Hyvä! Että olen keksinyt erilaisia juttuja eri levyistä tänään. Kyllä musiikin ruotiminen palkitsee. On tästä varmaan jotain hyötyä itsellekin. Juu, kyllä, takaisin aiheeseen.

Retrospective, nimestään huolimatta, ei ota mallia progen vanhoilta mestareilta. Sen esikuvia ovat, nyt kiittäkää lehdistötiedotetta, Riverside, Porcupine Tree, Tool ja King Crimson. Itse lisäisin tuohon listaan vielä Anatheman. Noita nimiä ja niiden tyylistä matskua voi sitten koittaa bongailla levyltä. Itse asiassa se ei ole vaikea tehtävä. Tästä harjoituksesta on helppo saada täydet pisteet. Musiikki on raskasta ja paikoin aggressiivistakin, muttei mielestäni ihan progemetalliksi luokiteltavaa. Ei sitä Dream Theater -lajia ainakaan. Mitä Riverside on nykyään? On muuten helppo lähteä näihin tyylilajijuttuihin. Äkkiä pois. On totta, että välillä runtataan oikein isolla kädellä, mutta missään vaiheessa ei lähdetä kikkailemaan. Sitä metalliväkeä vielä mietin, voi tämä heillekin kelvata. Ups! Kappaleet kulkevat kivasti miksauksessa aika pinnassa olevan basson ajamina. Kitarat ja koskettimet, silloin kun niitä kuullaan, luovat kerroksia. Niinhän se usein menee. Basso on kingi! Sävellykset ovat onnistuneita. Kappaleita ei ole venytetty liiaksi, eikä niissä ole tyhjäkäyntiä puhumattakaan loputtomista sooloista. Nykyaika on monella tavalla kiva! Voiko progelle toivoa radiosoittoa? Tätä kuuntelisin tuosta vanhasta formaatista oikein mielelläni. Eli maistuu kyllä! Kokeilkaa The Wisest Man on Earth. Ja nyt arvauksia. Miksi se suosikkini tältä levyltä? Oikea vastaus löytyy tästä lätinästä.

Tero Honkasalo

Jostain syystä Big Big Train on ollut minulle aina vähän sellainen kuuma peruna. Tekee mieli koklata ja sitten olisi jo melkein syljettävä pois. Nyt ei pystynyt. Oli otettava härkää sarvista, piti mitata progemiehen mitta. Lisää tähän joku muu klisee, jos haluat. Grimspound on musiikiltaan melko kliseistä, kiva, käytin tuota sanaa taas, progressiivista rockia. Käpälä ylös ja e-postia tähän suuntaan, jos joku on yllättynyt. Selitän joskus kahden kesken tarkemmin. Ne vanhat haamut siellä kummittelevat. Juu, tyylilajia pitempään, ja vaikka ihan hetkenkin, seuranneet tietävät kyllä mitä ja keitä tarkoitan. Ei heitellä nimiä tähän nyt. Kirjoitelkaa niitä kommentteihin. Olisi muuten oikeasti kiva.

Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin valmis lyttäämään Grimspoundin ja samalla koko bändin. Oli tylsä. Ei potkinut. Vaan kun ei ole tapana luovuttaa ennen kuin levyltä löytyy jotain kivaa. Ja ha! Löysin lääkkeet. Volume-nuppi. Tätä pitää kuunnella riittävän kovaa. Musiikki vähän sellaista hissukkaprogea. Jos sitä soittaa liian hiljaa, valtava määrä erilaisia pieniä juttuja ja sävyjä jää huomaamatta. En tiedä mitä se kertoo biiseistä, mutta ainakin koristeista löytyy. Juu, minusta on tulossa vanha. En jaksa luukuttaa kaikkea aivan täysillä. Tämän levyn kohdalla 11 tekee kuitenkin hyvää. Vaalikaa kuitenkin naapurisopua ja välttäkää hellasäröä.

Piti biiseistä jotain laittaa, eikä höpistä niitä näitä omiani. Avausraita, neljään osaan jaettu, Brave Captain on vahva. Se kuulostaa yllättävän modernilta. On kivasti sähköä ilmassa. Instrumentaali On the Racing Line menettelee vimmaisen rummuttelun ansiosta, vaikka kitaristin soolosoundi onkin ärsyttävän nariseva. Kapteeni Cookin apureista kertova Experimental Gentlemen on levyn kohokohta. Sitten tulee suvanto. Meadowland ja Grimpound ovat kauniita ja rauhallisia. En sano tylsä, en. Kun bändissä on kahdeksan jäsentä ja jokainen soittaa useampaa instrumenttia ovat sovittaja ja miksaaja ihmeissään. Nyt kun äänenpaine on kohdillaan kaikki kuuluu kivasti. Ei voi sanoa tylsäksi olematta itse. Voiko sanoa tyyni? Sellaisia nuo ovat. Viulu on jännä soitin. Se voi tehdä kappaleesta laahaavan tai nostaa sen lentoon. Jälkimmäistä toivoisin kannen varikselle enemmän. The Ivy Gaten aikana progepartaan tulee melkein letti. Ei oikein…Kyllä kappale sieltä kasvaa ja komeaksi kehittyykin, mutta onko ihan kaikkien pakko päästä laulamaan? A Mead Hall in Winterin aloittavaa riffiä kuunnellessa mietin, että nyt yrittää progebändi tehdä poppia. Onneksi alusta päästään pian irti. Sitten pöristellään innokkaasti. Kuka päästi viulistin studioon? Ai niin, progea.

As the Crow Flies lähtee lentoonsa vähän vaappuen, mutta saa sitten ilmaa siipiensä alle ja nousee korkeuksiinsa. Aika magee klisee taas? Arvatkaa mitä? Pidän tästä levystä aika paljon. Mitä sitten tehdään kun epämukavuusalueella olemisesta tulee ihan kivaa?

Tero Honkasalo