terohonkasalo's blog

Steve Hughes on se rumpali jonka jakkaran Nick D’Virgilio peri Big Big Trainissa. Soitteli Hughes aikanaan myös Kinossa ja The Enidissä. Tämä Steve Hughes ei siis ole sama kaveri, joka takoo rumpuja Tasmanian tuholaisen raivolla Australiassa. On kaima ja ihan on britti. Ja sen on kuuloista musiikkikin. Eli hyvää.  

Once We Were on erinomaista progea. Kyllä, tämä on sitä jota joku nimittää progeiluksi progen vuoksi. Sekoilua hälyn ja kaaoksen luomiseksi. Mutta kun ei ole moista. On hienoja sävellyksiä joista löytyy juoni ja ajatus. Kyllä, tunnelmista ja tyylilajeista loikitaan iloisesti toisiin, mutta kaikki vaihdokset tehdään hyvällä maulla. Ei ole peräkkäin kahta samanlaista tai toisiaan edes etäisesti muistuttavaa kappaletta. No soundit pysyvät kautta koko kiekon ennallaan, niitä ei ole ruuvattu erikseen joka raidalle. Äänimaailma on jotenkin ajaton. Tietyllä tapaan levy kuulostaa monipuolisuudestaan huolimatta harmittomalta. Ehkä vähän särmää olisi voinut olla lisää. Ei tämä siis mitään Fantômasin tai John Zornin kaltaista sekoilua ole. Ei lähimainkaan. Eikä tarvitsekaan olla.

Sanoituksista ja musiikista itsestään voi löytää jonkinlaisen teeman. Se käsittelee rakkautta, surua, eroa, rikkinäistä perhettä, kuolemaa ja sotaa. Aika laaja aihealue. Tuosta riittäisi ammennettavaksi enemmänkin ja syvemmälle voisi mennä. Näinkin on toki hyvä. Koska levy on ykkösosa, epäilen että aihepiiriä syvennetään vielä. Steve lupailee syksyksi keikkoja. Jos ne toteutuvat ja osuvat kulmille, suosittelen tsekkaamista. Sitä ennen kannattaa ottaa tämä levy haltuun.

 

Tero Honkasalo

Meninpäs lankaan. Kun laitoin Security Projectin Live 1:n ensimmäistä kertaa soimaan, olin varma, että kyseessä on Peter Gabrielin uusi projekti. Hänen tapansa päivittää vanhoja kappaleita tämän päivän soundien ja nykyisen tyylinsä mukaisiksi. Olin väärässä. Security Projectin perustaja on Peter Gabriel –bändin rumpali Jerry Marotta. Hän soitti Gabrielin yhtyeessä toisesta soololevystä viidenteen. Kuka sopisi tämän kaltaiseen yhtyeeseen paremmin matalien taajuuksien vastaajaksi kuin pienen ihmisen iän King Crimsonissa Tony Levinin kanssa soittanut Trey Gunn. Levin on, no te tiedätte. Kosketinsoittaja David Jameson on minulle tuntematon, mutta asiansa osaava, suuruus. Kitaristi Michael Cozzi soittaa hyvin paljon David Rhodesia muistuttavalla ja toisaalta Reeves Gabrelsin kaltaisella tyylillä. Tärkein on vielä mainitsematta. Solisti Brian Cummins on häkellyttävän aidon Gabrielin kuuloinen niin yrittäessään. Hän laulaa myös Genesis-tribuuttibändissä, joten tyyli lienee harkittu.

 

Mitä tulee levyn kappaleisiin, niin yhtään huonoa ei ole mukana. Vaikka et pitäisi Gabrielin uran alkupään levyistä, tai niiden soundimaailmasta, nämä maistuvat melko varmasti. Jos taas esimerkiksi Up on sinulle se kova juttu, tämä toimivat takuulla. Itse pidän ehkä eniten liven avaavasta Lay Your Hands On Mestä, vakuuttavasta Here Comes The Floodista ja aina niin kihelmöivästä Intruderista. Colossuksessa ollaan aina ymmärretty hyvän coverin päälle ja arvostettu erinomaisia tribuutti-bändejä. Tässä on sellainen parhaimmillaan. Security Project ei kopioi, vaan tekee kappaleista omiaan tyylillä, joka voisi yhtä hyvin olla niiden alkuperäisen esittäjän käsialaa. Upea saavutus! Iso suositus.

 

Tero Honkasalo

 

Thomas Cromwell oli Kuningas Henryn pääministeri 1500-luvulla. Oliver Cromwell oli englantilainen poliitikko ja johtaja 1600-luvulla. Saksalainen Cromwell kuulostaa pitkälti samalta kuin 80-luvun lopun ja 90-luvun alun brittiläiset progebändit. Tai no, jos ihan rehellisiä ollaan, tämä muistuttaa aika lailla minkä tahansa maalaista neo-progea soittavaa ryhmää. Ei Black Chapter Red silti huono ole. Pikemminkin tämä levy on tehty oikein hienosti. Olen soittanut tätä jo lukuisia kertoja varsinaisesti kyllästymättä. Se on jo jonkinlainen saavutus.

 

Cromwell on perustettu jo vuonna 1993. Tuolloin bändi oli jäsenilleen vain harrastus. Sitä se lienee edelleenkin. Oli miten oli, alussa nämä varsin taitavat ja tyylitajuiset muusikot halusivat pitää hauskaa ja soittaa sellaista musiikkia josta pitivät. Bändillä oli naissolisti. 1997 he julkaisivat Burning Banners -nimisen debyyttinsä. Ei liene genren klassikko, millään sarjatasolla. Pikakelauksella tähän päivään. Kokoonpano on muuttunut siten että laulaja toimii nykyään Holger Weckbach, kitaristin nimi on tänä päivänä Frank Nowack. Hän soittaa levyllä myös bassoa. Alkuperäisistä jäsenistä mukana ovat edelleen rumpali Eric Trauzettel ja kosketinsoittaja Wolfgang Täffner. Vihkon kuvista päätellen ihan untuvikoista ei ole kyse.

 

Kokemus kuuluu Black Chapter Redillä. Lauluosuudet varsinkin ovat hyvin vakuuttavia. Holgerin ääni on miellyttävä kuunnella, eikä siinä häiritse oikein mikään. Voiko sellainen häiritä? Samaa voi sanoa myös kappaleista. Ne toimivat, kulkevat, kuulostavat soundillisesti juuri oikealta ja ovat sitä mitä progen pitää tai kuvitellaan olevan. Tämä on hyvää progea. Mutta! Erinomainen progressiivinen rock yllättää. Se tarjoilee kuulijalle haasteita. Se pistää aivot mutkalle ja nostaa ihokarvat pystyyn. Miksi tuo oli tehty niin ja niin, pitikö tuohon lisätä tuollainen kohta tai eikö se osa olisi jatkunut sujuvasti jos ja niin edelleen. Tämä levy ei haasta, vaan on vain hyvä. Ehkä bändi saa itsestään enemmän irti ensi kerralla. Siksi uskallan päättää tämän arvion televisiosta tutulla kommentilla:"Jatkoon".

 

Tero Honkasalo

Cyril tulee Saksasta ja kuulemma multitalentti Marek Arnoldin progeprojekti. Tämän ryhmän, joka on ilmeisesti pysynyt aika ennallaan, ensimmäinen levy Gone Through Years oli ilmeisesti, tai ainakin levy-yhtiön mielestä, jonkin sortin menestys. Tutkin, jos jostain löydän. Cyril ei nimittäin kuulosta yhtään hassummalta. Levy on hyvin tehty, tosin promokopsu ei soinut stereoissani, piti käyttää tietokonetta. Sanoitukset on kirjoittanut Guy Manning, -juu ilmeisesti se sama - joten uskon, että englanti on hyvää. Solistit ääntävät sen ilman isompaa aksenttia.


Älkääs vielä innostuko, musiikki kuulostaa kyllä pääosin hyvältä, mutta ei tämä levy mene läpi ihan ilman stipluja. Avausraita Scarlet Walking ja sen jälkeen kuultava nimiraita Paralyzed lupaavat oikein hyvää. Yllättävän herkkää, aavistuksen surumielistä progea. Phil Collinsin johtama Ray Wilsonin aikakauden Genesis tulee mieleen. Vielä Remember Me on hyvä, se ei ole enää hieno, vaikka kellottaakin komeat kymmenen minuuttia. Taso laskee entisestään seuraavalla raidalla. Rainbow on rakenteensa puolesta progea. Joo, se kasvaa. Ensin kuullaan flamencoa, ihan vaan kitaralla esitettynä, ja se kuulostaa kivalta. Tosin on näiden muiden kappaleiden seurassa yhtä kotonaan kuin kermakakku grillissä. Laulaja pilaa tämän biisin. En tiedä miksei instrumentaali riittänyt. Eikä se lopun hevisoolokaan ihan kaikkien tyylitajun sääntöjen mukainen ole. Faded Snapshots petraa vähän, mutta sekin kuulostaa siltä kuin se olisi harsittu kasaan erilaisista palasista. Peal Of Thunder menee nopeasti ohi. Samaa voi sanoa levyn päättävästä, yli 18 minuuttisesta, Secret Place Pt.1:stä. Tuo saa kuuleman mukaan jatkoa joskus. Ei haittaa. Kappale onkin oikein maistuvaa, jatsin kanssa flirttailevaa progea. Olisikohan se ensimmäinen kiekko parempi?

Tero Honkasalo

Herd Of Instinct on minulle uusi tuttavuus. Bändi tulee jostain Dallasin kulmilta. Juu ei soita kantria, eikä westerniä. Yhtyeen kokoonpano on mennyt hyvin pitkälti uusiksi. Alkuperäisistä jäsenistä on jäljellä enää vain Mark Cook. En ole yhtyeen kahteen ensimmäiseen albumiin perehtynyt, niin enpä lähde arvailemaan onko muutos ollut hyvästä. Välttämätöntä ja vääjäämätöntä se aina on.

Nykyisen ydinryhmän muodostavat Mark Cook - Warr-kitara jne, Gayle Ellett - mellotron, Moog, Hammond jne, Mike McGary - Mellotron, Rhodes, clavinet jne, Rick Read - Chapman stick, Taurus pedaalit ja Ross Young - rummut. Levyn vierailijoista täytyy mainita Bob Fisher jonka saksofoni tuo jo ennestään upeaan soundimaailmaan hienon lisän.


Kun tuota soitinlistaa tarkastelee, ei tule varmaan yllätyksenä, että Herd Of Instinctin musiikista tulee mieleen tuplatrion aikainen King Crimson. Myös Gordian Knot, Trey Gunnin tekeleet ja muut Chapman stickiä ja Warr-kitaraa käyttävät bändit käyvät esimerkiksi siitä miltä tämä porukka kuulostaa. Biisit ovat hitaita ja tunnelmallisia. Sävy on melko tumma. Kappaleet on esitetty tyylillä. Samaa voi sanoa sävellyksistä ja varsinkin niiden sooloista. Olisiko tyylikäs hyvä sana kuvaamaan tätä levyä? Olkoon niin. Musiikki soljuu niin hienosti eteenpäin, että kappaleiden vaihtumista tuskin huomaa. Ja ne eivät vissiin laulaneet, en ainakaan huomannut. Progea!

Tero Honkasalo

Devin Townsendilla oli vaikeuksia oman kasettinsa kanssa, kun hän työskenteli edellisen Devin Townsend Projectin levyn kanssa. Z² oli kuitenkin hieno teos. Koska Devin ei halunnut päästää itseään helpolla, tuo tuplalevy piti käydä esittämässä Royal Albert Hallissa erityisen ison produktion kanssa. Stressiähän moisesta pukkaa. Jostain syystä tämä nero tuntuu nauttivan siitä. Hän pohti mitä voisi tehdä seuraavaksi. Sinfonian säveltäminen olisi ainakin uutta. Sellainen siis. Koska nämä DTP-levyt ovat alusta loppuun Devinin käsialaa, puuhaa ja vastuuta alkoi olla taas yli äyräiden. Oli hilkulla, että Transcendence olisi jäänyt tekemättä.

Devin huomasi ikänsä. Ajatus siitä että kaikkea ei enää pitäisikään pystyä kontrolloimaan oli uusi, mutta kiehtova. Perheellisenä Devin varmaankin tajusi, että aina kaikki ei mene sinnepäinkään kuin oli toivonut. Oli miten oli, nyt myös bändin jäsenet pääsivät vaikuttamaan musiikkiin ja siihen kuinka se on esitetty. Uutta on myös se, etä studiossa Devinillä oli apunaan toinen korvapari. Adam Getgoodin, nimi on enne, ansiosta kiekko kuulostaa paremmalta kuin yksikään aiemmista Townsendin tuotoksista. Tuttuun tapaan musiikissa on kerroksia vaikka kuinka paljon, mutta mikään ei huku tai jää minkään alle. Miksaus on äärimmäisen erotteleva. Tätä voi kuunnella hiljaa tai kovaa. Mieluummin naapurien kanssa.

Transcendence on jollain tapaa rauhoittuneen miehen tuotos.  Siis Devinin levy tämä bändin osallistumisesta huolimatta on. Jo Blue Skylla oli kypsemmät hetkensä. Nyt niitä on lisää. Musiikki on enemmän progea kuin metallia.  Se on enemmän rauhallisen raskasta kuin vihaista ja ankaraa. Se on esitetty tiukasti, muu ei varmaan tulisi kyseeseenkään, mutta siitä huokuu tietynlainen vaivattomuus, rentous, jopa kepeys. Naislaulajia ja kuoroa käytetään upeasti yhtenä levyn instrumenteista.

Levyn avaa uusi versio Infinity-levyltä ja lukuisilta keikoilta tutusta Truthista. Sen Hallelujah-hokema luo jopa uskonnollisen hartaan tunnelman. Musiikki soi todella isosti. Stormbending on nimensä veroinen. Failure muistuttaa jollain tapaa Casualties of Coolista. Ryan Van Poederooyen osoittaa, että häneltä onnistuu muukin kuin tuplabasarien tikkaaminen. Kitarasoolo on kovinkin harhaileva ja tuo mieleen Steve Vain tyylin. Secret Sciences on poppia isoilla riffeillä. Mike St-Jeanin koskettimet tekevät muuten tasapaksusta raidasta yhden levyn parhaista.  Higher on levyn proge-eepos. Ei ole yllätys, että se on suosikkini. Siinä on kaikkea mitä isossa teoksessa pitää olla. Ja tuo kaikki toimii saumattomasti. Stars on progpia. Proge ja poppia. Biisin tunnelma on lohdullinen ja armelias. Transcendence on hypnoottinen esitys. Se uskonnolllisuus tulee taas mieleen. Offer Your Light on Nightwish-metallia. Levy tarvitsi yhden nopean kappaleen ja se on tässä. From The Heart tulee juurikin sieltä, suoraan sydämestä. Devin laulaa rakkaalleen.Päätöksenä kuullaan Ween-cover Transdermal Celebration. Alkuperäinen on hyvä. Tämä on vielä parempi. Tämä on taas niitä levyjä jonka kohdalla voi todeta hyvällä omatunnolla, enemmän on enemmän, mutta ei koskaan liikaa.

Tero Honkasalo

Tuntuu, että olen arvostelemassa Steve Hackettin levyjä ihan koko ajan. Ei tuo huono homma ole. Mies on tuotteliaalla tuulella, tai ainakin keikkaa ja niiltä näitä livejä pukkaa. Itseltä on vielä Hackett näkemättä, sikäli nämä ovat erinomaisia paikkoja. Parilla aiemmalla konserttitallenteella kuultiin kovin paljon Genesistä. Runsaasti sitä on mukana nytkin, mutta kitaristin vanha bändi ei ole nyt pääosassa. Viime vuonna ilmestynyt Wolflight on nyt tähti ja parrasvaloissa. Pidin tuosta levystä, niinpä tämäkin on oikein miellyttävää kuunneltavaa. Olen livelevyjen suurkuluttaja. Tunnustan.

Pari edellistä DVD:tä oli kuvattu Lontoossa. Sieltä loppuivat Royal Albert Hallia näyttävämmät keikkapaikat. Piti keksiä joku uusi paikka jossa tallentaa keikka. Liverpool on sattuneesta syystä aika tunnettu paikka maailmalla. Hackett on itsekin The Beatles-fani, joten kai se käy jonkinlaisesta syystä miksi tämä materiaali tulee nimenomaan Liverpoolin konsertista. Ihan käypä selitys olisi ollut se että bändi vain oli järjettömän kovassa iskussa tuona iltana.

Kyllä minä tuota DVD:täkin katselin, mutta minusta musiikkia on kivempi kuunnella kuin katsella kotona, niinpä olen pääasiassa keskittynyt nauttimaan vain korvillani. Varsinkin ensimmäinen levy, jolta löytyvät uudet biisit, on ollut kovasti soitossa. Sillä on muuten myös pari raitaa Spectral Mornings –levyltä. Siihen kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kakkoslevyllä kuullaan Genesistä ja laulajana on Nad Sylvan. On siellä mukana pari harvemmin kuultua Genesis-helmeä, joten on senkin julkaiseminen ihan perusteltua. Amanda Lehmannin laulamalla Shadow of the Hierophantilla kitara soi erityisen upeasti, tappingin ystävät huomio, ja Cinema Show on aina ollut fanien mieleen. Hienolta tämä the Total Experience myös näyttää. Ei sitä käy kiistäminen. Nyt olisi sitten taas studiolevyn vuoro. Ehkä ensi vuodelle?

 

Tero Honkasalo

Fates Warning teki näyttävän paluun progressiivisen metallin tärkeimpien bändien joukkoon kolmen vuoden takaisella Darkness In A Different Light –levyllään. Ainakin arvostelut olivat kiittäviä. Ilmeisesti töitä on riittänyt ja keikkaa pukannut, kun uuden levyn aika on vasta nyt. Darknessilla yhtye keskittyi vahvuuksiensa korostamiseen ja se onnistui erinomaisesti. Kappaleet olivat tiiviitä, mutta hyviä. Nyt on lupa odottaa vähintään yhtä paljon. Ja täytyy todeta, että toiveisiin ja odotuksiin on vastattu kiitettävästi.

 

Theories Of Flight alkaa hieman yllättävästi. From The Rooftops on väkevä kappale, mutta sen alku on kovin pehmoinen. Kontrasti loppuosaan on melkoinen. Yllätykset toimivat. Vaikka musiikillisesti tämä levy on hyvinkin perinteikästä progemetallia, niin tylsäksi sitä ei voi moittia. Ideat kuulostavat raikkailta ja kappaleissa on voimaa. Toteutus on ehkä aavistuksen rennompi kuin Darknessilla. Ihan kuin bändi olisi saanut itseluottamuksensa takaisin. Ainakin se on tosissaan asiansa kanssa. Tekstit ovat pääasiassa Ray Adlerin käsialaa. Hän laulaa itseään koskettavista asioista ja silloin on helppo olla vakuuttava. Esitykseen tulee tunnetta ihan eri tavalla, kun laulaa sydämestään. Ja Ray laulaa käyttäen koko äänialaansa valtavan hienosti. Että kelpaa kuunnella. On helppo kehua.

 

The Light And Shade Of Things ja The Ghosts Of Home ovat minulle ne levyn kohokohdat. Molemmilla on mittaa yli kymmenen minuuttia. Jälkimmäisessä Jim Matheos muistelee lapsuuttaan ja jatkuvaa muuttamista. Ei ole ollut helppo koulutie nuorella Jimillä. Kappaleessa on jotain joka tuo mieleen Kevin Mooren aikakauden Dream Theaterin. Siis hyvällä tavalla. Aikalaisiahan nämä bändit ovat. SOS ja Like Stars Our Eyes Have Seen muistuttavat siitä että tässä bändissä on ollut aina kova ja kekseliäs rumpali. Menneitä ei silti haikailla. Eihän niitä takaisin saa. Tällä levyllä Fates Warning menee taas eteenpäin. Josko se nyt saavuttaisi sen suosion, joka sille kaikkien vuosien, levyjen ja työn perusteella kuuluisia. Se ei ole minun päätettävissäni, mutta kovasti niin toivon. Vaikkei tältä levyltä hittiä, taaskaan, löydy, se on lähes täydellinen kokonaisuus. Rima nousi taas.

 

Tero Honkasalo