terohonkasalo's blog

Steve Hackett se vaan jaksaa ja jaksaa. Hyvä niin, koska taso säilyy. Parin vuoden takaisen Wolflightin vahvuus oli monipuolisuus ja eri tyyliset kappaleet. Nyt varianssia on ehkä vähemmän, jotain viitteitä jopa edelliseen levyyn voi kuulla, mutta tyylitaju ja sävellysten hienostuneisuus ovat ennallaan. Sävyjä on vähemmän ja ne ovat tummempia.

Steve Hackettin nimeä ei mielestäni mainita riittävän usein, kun puhutaan todella kovista ja innovatiivisista kitaristeista. The Night Sirenillä hän osoittaa edelleen olevansa instrumenttinsa huippu ja ihan millä tahansa mittareilla mitattuna.  Käpälään sopii niin sähköinen kuin akustinenkin soittopeli. Molempia käytetään ja hyvin.

Kyllähän Wolflightkin oli ihan kelpo progea. Tämä uusi levy on vielä enemmän. Nyt irrotellaan vielä reippaammin ja vapaammin, mutta myös väkevämmin. Levyn alkupuolella on melkein synkästi soivia kappaleita. Behind the Smoke, Fifty Miles from the North Pole ja El Nino ovat sävyllyksinä erittäin vahvoja, mutta melkein liiankin raskaita. Pitkistä sooloistaan huolimatta In The Skeleton Gallery menee samaan sarjaan. Niiden väliin ja perään sijoitetut Martian Sea, Other Side Of The Wall ja varsinkin West To East ovat osuneet paikalleen. Joku tietää mikä on sopivasti liikaa. Levy on tasapainoinen.

Hackett on soittanut joskus jatsia. Inca Terra on melkein sitä. Myöskään maailmanmusiikki ei ole mestarille outo laji. Nyt soittimia ja soittajia on ympäri maapallon. Vaikutteita, tyylejä ja skaaloja on poimittu sieltä ja täältä. Ei mitään uutta. Kaikki on sovitettu ihan sovussa yhteen. Siinä on oikeastaan levyn sanoma meille ihmisille. Vaikka joskus tuntuu, että varsinkin nykyään, resonoimme mollin eri taajuuksilla, yhdessä soimme kaikkein nätimmin. Eikös se ole aika ihana ajatus? Aika usein surullinen musiikki koetaan kauniina. Oli miten oli, tästä ei proge juuri parane.

Tero Honkasalo