terohonkasalo's blog

Nad Sylvan, oikealta nimeltään Hugh Erik Stewart, on ruotsalainen pitkänlinjan muusikko ja Genesis-fani, joka on viimeiset pari vuotta laulanut Genesis-kitaristi Steve Hackettin Genesis Revisited-bändissä. Sylvanin kotisivun bio on mielenkiintoista luettavaa, käykää ihmeessä vilkaisemassa. Selvittänee tämän levyn taustoja tai jotain. Ainakin tarina on hauskasti kerrottu.

Itselleni Nad Sylvan tuli tutuksi Agents of Mercyn solistina. Se on The Flower Kingsin Roine Stoltin toinen bändi. Kävivät esiintymässä Colossus-klubilla Nosturissa muutama vuosi sitten. Hyvin soittivat ja lauloivat. Levyistä en juuri innostunut. Ne olivat sitä vanhan kertaamista.

Samaa osastoa on tämä Courting the Widow. Peter Gabrielin aikakauden Genesis on läsnä jokaisen kappaleen tunnelmassa. Ei sitä sovi kieltäminen. Luulen, että jopa Nad myöntää sen auliisti. Eikä tuo väärin ole. Sylvan on esittänyt Gabrielia jo monta vuotta. Jättäähän se jälkensä ja kuuluuhan moinen väkisinkin.

Vaikka Genesis ei nappaisi lainkaan, ei tämä levy ole silti ajanhukkaa. Läsnä on sen verran kovia soittajia, että kyllä tähän albumiin kannattaa tutustua. Soitto on juhlavaa. Steve Hackett ja Roine Stolt -kitara, Nick Beggs ja Jonas Reingold - basso, Nick D'Virgilio ja Gary O'Toole - rummut, soittanevat jotain kelloja. Syytä olisi. Oli miten oli. Ainakin he takaavat, että Sylvanin musiikki on esitetty niin hyvin kuin tämän genren matskua tänä päivänä esitetään. Jos pitää valita yksi kappale suositukseksi, valintani on To Turn The Other Side. Sillä on mittaa reilut 20 minuuttia ja sillä käydään läpi kaikki jutut joista progressiivinen (siis se vanhanaikainen) rock on tehty.

Tero Honkasalo

Headspace sai jo ensimmäisen levynsä aikoihin superkokoonpanon leiman. Ei se siitä irti pääse. Siitä muistuttaminen on tietysti meidän arvioitsijoiden tehtävä. Voisimme jättää sen tekemättä. Totuus kuitenkin on, että tämä bändi, vaikka ihan oikea sellainen onkin, on vain soittajiensa sivuprojekti. Niin kauan kuin Black Sabbath ja Ozzy Osbourne jatkaa keikkailua, Adam Wakemanilla on pääduuni Sharon Osbournen organisaatiossa. Damian Wilson tuskin jättää Threshold-hommiaan Headspacen takia. Kitaristi Pete Rinaldin, basisti Lee Pomeroy ja uuden rumpalin Adam Falknerin tienesteistä en tiedä, mutta veikkaan ettei tämä satunnaisesti levyttävä ja vielä harvemmin keikkaileva ryhmä ihan koko perheelle leipää pöytään tuo.

Ei ole kauan kun katselin Headspacen debyyttilevyä ja mietin, että pitäisi tuokin taas kuunnella. I Am Anonymous oli yksi parhaista genrensä kiekoista vuonna 2012. Veikkaan, että All That You Fear Is Gone ei pärjää tänä vuonna yhtään huonommin. Jostain syystä Wilsonin laulu kuulostaa tämän bändin keulilla erityisen hyvältä. Samaa pitää sanoa isänsä pojan soitosta. Yli 13 minuutin mittainen The Science Within Us on todellakin proge-eepos. On kiipparisooloja ja kaikkea. Sanoiko joku Yes? Kyllä sitä samaa progressiivista rockia tämä on. Se on vain esitetty moderneilla soundeilla. Levyn päättävä Borders And Days on valtavan kaunis. Yes!

All That You Fear Is Gone on kuulemma trilogian toinen osa. Ensimmäisellä yksilö yritti mahtua joukkoon ja pärjätä siellä. Nyt ryhmä hallitsee tuota samaista yksilöä. Tekstit ovat Wilsonin käsialaa. Ei tässä nyt minkään Orwellin kyydissä olla, mutta pitkästä aikaa tekee mieli kuunnella ja yrittää ymmärtää myös sanoituksia. Pitääkö kertoa miltä tämä kuulostaa? Joku vertailu olisi hyvä? Ai, se olisi arvion yksi tehtävä? Musiikillisesti nykyinen, ei-niin-djent TesseracT lienee lähimpänä Headspacen tyyliä. Toisaalta tämä kuulostaa aika paljon samalta kuin debyyttinsä. Paremmalta väittäisin silti. En tarkistanut. Kappaleet ovat vielä monipuolisempia. Rauhallista meininkiä on enemmän. Stipluja ei mukana ole. Hiljaa ja harkiten hyvä tulee. Kun rauhassa tekee, kokonaisuus mielessä, mukaan voi ottaa erikoisempiakin vetoja. Kuunnelkaa Polluted Alcohol ja ymmärrätte mitä tarkoitan. Nyt jo jännittää jaksaako bändi yllättää, näin positiivisesti, vielä kolmannella levylläänkin. Toivottavasti sitä ei tarvitse odottaa kolmea vuotta.

Tero Honkasalo

Älkää uskoko ketään! Älkää luottako mihinkään mitä teille kerrotaan. Lopettakaa mykän Jumalan palvominen. Älkääkä ainakaan eläkö hänen PR-miesten sanojen mukaan. Kuka heidät edes nimitti? Ja jättäkää nyt ainakin musiikkikriitikoiden arviot omaan arvoonsa. Uskokaa itseenne ja ajatelkaa omillanne. Tutkikaa ja tehkää omat johtopäätöksenne. Mutta, älkää tehko mitään kunnes kuulette minusta.

Basisti Nick Beggs on tuttu ja tunnettu vaikka mistä yhteyksistä. Kajagoogoo, Alphaville, Right Said Fred ja lista jatkuu ja jatkuu. Jep, hittiputkea on pukannut. Hänellä on siis komea CV popin puolelta, mutta yhtä lailla hän on esiintynyt ja loistanut nimekkäiden progetähtien yhtyeissä. Steven Wilson on heistä viimeisin. Nyt hänellä on uusi bändi yhdessä Steven Wilson/The Aristocrats -rumpali Marco Minnemannin ja Steve Hackettin kosketinsoittaja Roger Kingin kanssa. Kun soittajien taustat ynnätään yhteen, ei liene yllätys, että The Mute Gods soittaa modernilta kuulostavaa progea ja haasteellista poppia.

En tiedä minkä verran työskentely Steven Wilsonin kanssa on vaikuttanut Beggsin ja kumppaneiden sävellyskyniin, mutta ensimmäinen asia joka tuli mieleen, kun Do Nothing Till You Hear From Men ensimmäistä kertaa kuuntelin, oli Porcupine Tree. Tuo ei ole lainkaan huono homma. Kopioimisesta tai matkimisesta ei ole kyse. Pikemminkin levyllä on samanlaisia tunnelmia kuin Steven Wilsonin sävellyksillä.

Levyn avaa pari reippaasti kulkevaa raitaa. Praying To A Mute God on helpompi. Videobiisi Do Nothing Till You Hear From Me avautuu kunnolla vasta parin kuuntelun jälkeen. Haikea Nightschool For Idiots on yksi levyn kauneimmista lauluista. Tummanpuhuva Feed The Troll on suosikkini. Your Dark Ideas on nimensä mukaisesti tummanpuhuva biisi. Se vie transsiin ja pakottaa rytmikkääseen tanssiin. Hah! Kepeämpi Last Man on Earth tuo mieleen Wilsonin toisen bändin Blackfieldin. Kappale on ensimmäinen bonus-raita. Niitä on levyllä kaksi ja ne ovat hyvinkin digipackin hankkimisen väärtejä.

In The Crosshairs on levyn instrumentaali. Ideat ja soitto ovat hienoja. Wilson olisi käyttänyt sen osana isompaa kokonaisuutta. Beggsin ääni on hyvä ja hän käyttää sitä kappaleisiin sopivasti. Strange Relationship kuulostaa hyvin paljon Steven Wilsonin Raven-soololta. Voi tietysti olla, että kuulen kummia, kuunnelkaa itse. Pidän Swimming Horsesin bassotteluista erityisen paljon. Ne tuovat mieleen Rushin Geddy Leen. Voi kun se ryhmä tekisi vielä näin hyvää musiikkia.

Mavro Capelo on levyn toinen lisäkappale. Levyllä on mukana ryhmä vierailijoita. Steven Wilsonin kosketinsoittaja Adam Holzman on yksi mainituista. Voi kuvitella hänet mukaan tälle raidalle. Muita kuuluisuuksia ovat rumpalit Gary O’Toolo (Steve Hackett), Nick D’Virgilio (ex-Spock’s Beard, Big Big Train) ja kiipparistit Ricky Wilde (Kimin broidi), Frank Van Bogaert (Fish on Friday - yksi monista bändeistä joissa Beggs soittaa) ja Rod Reed (Magenta). Levyn päättää koskettava Father Daughter jonka Beggs laulaa yhdessä tyttärensä Lulan kanssa. Kappale kertoo vanhempana olemisen vaikeudesta. Kiitos ja anteeksi ovat vaikeita sanoja. Molemmat kannattaa silti sanoa jo ajallaan ja ääneen, kun niiden paikka on. Edelliset kaksi virkettä voitte uskoa.

Tero Honkasalo