terohonkasalo's blog

Tässä olisi modernia, eliskä tämän päivän progea Puolasta. Maistuisiko? Sen verran on huonoa noiden aksenttien tuntemus, että en ihan heti olisi osannut heitä sinne sijoittaa. Vaan mitäpä tuolla on väliä mistä bändi tulee. Vain musiikilla on merkitystä, sanotaan. Juu, ei ole kauneuskisa tämä. Vaikka täytyy sanoa, että Retrospective on ihan edustavan näköinen ryhmä. Nuoria miehiä ja nainen koskettimien takana. Toivottavasti tekevät videoita. Ja joku katsoo niitä. Niin siitä englannin murteesta. Jakub Roszakin äänessä on jotain mikä särähti. Meni tovi ennen kuin keksin, että se on hänen lausumisensa. Se ei ole rallienglantia, vaan jollain muulla tavalla jännää. Se on jotenkin laveaa. Eksoottista. Enää tuo ei haittaa. Beata Lagodan, joka laulaa myös levyllä, ääni on vahva ja varma kuten myös artikulaatio. Englannin tunnilla on oltu tarkkoina. Hyvä! Että olen keksinyt erilaisia juttuja eri levyistä tänään. Kyllä musiikin ruotiminen palkitsee. On tästä varmaan jotain hyötyä itsellekin. Juu, kyllä, takaisin aiheeseen.

Retrospective, nimestään huolimatta, ei ota mallia progen vanhoilta mestareilta. Sen esikuvia ovat, nyt kiittäkää lehdistötiedotetta, Riverside, Porcupine Tree, Tool ja King Crimson. Itse lisäisin tuohon listaan vielä Anatheman. Noita nimiä ja niiden tyylistä matskua voi sitten koittaa bongailla levyltä. Itse asiassa se ei ole vaikea tehtävä. Tästä harjoituksesta on helppo saada täydet pisteet. Musiikki on raskasta ja paikoin aggressiivistakin, muttei mielestäni ihan progemetalliksi luokiteltavaa. Ei sitä Dream Theater -lajia ainakaan. Mitä Riverside on nykyään? On muuten helppo lähteä näihin tyylilajijuttuihin. Äkkiä pois. On totta, että välillä runtataan oikein isolla kädellä, mutta missään vaiheessa ei lähdetä kikkailemaan. Sitä metalliväkeä vielä mietin, voi tämä heillekin kelvata. Ups! Kappaleet kulkevat kivasti miksauksessa aika pinnassa olevan basson ajamina. Kitarat ja koskettimet, silloin kun niitä kuullaan, luovat kerroksia. Niinhän se usein menee. Basso on kingi! Sävellykset ovat onnistuneita. Kappaleita ei ole venytetty liiaksi, eikä niissä ole tyhjäkäyntiä puhumattakaan loputtomista sooloista. Nykyaika on monella tavalla kiva! Voiko progelle toivoa radiosoittoa? Tätä kuuntelisin tuosta vanhasta formaatista oikein mielelläni. Eli maistuu kyllä! Kokeilkaa The Wisest Man on Earth. Ja nyt arvauksia. Miksi se suosikkini tältä levyltä? Oikea vastaus löytyy tästä lätinästä.

Tero Honkasalo

Jostain syystä Big Big Train on ollut minulle aina vähän sellainen kuuma peruna. Tekee mieli koklata ja sitten olisi jo melkein syljettävä pois. Nyt ei pystynyt. Oli otettava härkää sarvista, piti mitata progemiehen mitta. Lisää tähän joku muu klisee, jos haluat. Grimspound on musiikiltaan melko kliseistä, kiva, käytin tuota sanaa taas, progressiivista rockia. Käpälä ylös ja e-postia tähän suuntaan, jos joku on yllättynyt. Selitän joskus kahden kesken tarkemmin. Ne vanhat haamut siellä kummittelevat. Juu, tyylilajia pitempään, ja vaikka ihan hetkenkin, seuranneet tietävät kyllä mitä ja keitä tarkoitan. Ei heitellä nimiä tähän nyt. Kirjoitelkaa niitä kommentteihin. Olisi muuten oikeasti kiva.

Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin valmis lyttäämään Grimspoundin ja samalla koko bändin. Oli tylsä. Ei potkinut. Vaan kun ei ole tapana luovuttaa ennen kuin levyltä löytyy jotain kivaa. Ja ha! Löysin lääkkeet. Volume-nuppi. Tätä pitää kuunnella riittävän kovaa. Musiikki vähän sellaista hissukkaprogea. Jos sitä soittaa liian hiljaa, valtava määrä erilaisia pieniä juttuja ja sävyjä jää huomaamatta. En tiedä mitä se kertoo biiseistä, mutta ainakin koristeista löytyy. Juu, minusta on tulossa vanha. En jaksa luukuttaa kaikkea aivan täysillä. Tämän levyn kohdalla 11 tekee kuitenkin hyvää. Vaalikaa kuitenkin naapurisopua ja välttäkää hellasäröä.

Piti biiseistä jotain laittaa, eikä höpistä niitä näitä omiani. Avausraita, neljään osaan jaettu, Brave Captain on vahva. Se kuulostaa yllättävän modernilta. On kivasti sähköä ilmassa. Instrumentaali On the Racing Line menettelee vimmaisen rummuttelun ansiosta, vaikka kitaristin soolosoundi onkin ärsyttävän nariseva. Kapteeni Cookin apureista kertova Experimental Gentlemen on levyn kohokohta. Sitten tulee suvanto. Meadowland ja Grimpound ovat kauniita ja rauhallisia. En sano tylsä, en. Kun bändissä on kahdeksan jäsentä ja jokainen soittaa useampaa instrumenttia ovat sovittaja ja miksaaja ihmeissään. Nyt kun äänenpaine on kohdillaan kaikki kuuluu kivasti. Ei voi sanoa tylsäksi olematta itse. Voiko sanoa tyyni? Sellaisia nuo ovat. Viulu on jännä soitin. Se voi tehdä kappaleesta laahaavan tai nostaa sen lentoon. Jälkimmäistä toivoisin kannen varikselle enemmän. The Ivy Gaten aikana progepartaan tulee melkein letti. Ei oikein…Kyllä kappale sieltä kasvaa ja komeaksi kehittyykin, mutta onko ihan kaikkien pakko päästä laulamaan? A Mead Hall in Winterin aloittavaa riffiä kuunnellessa mietin, että nyt yrittää progebändi tehdä poppia. Onneksi alusta päästään pian irti. Sitten pöristellään innokkaasti. Kuka päästi viulistin studioon? Ai niin, progea.

As the Crow Flies lähtee lentoonsa vähän vaappuen, mutta saa sitten ilmaa siipiensä alle ja nousee korkeuksiinsa. Aika magee klisee taas? Arvatkaa mitä? Pidän tästä levystä aika paljon. Mitä sitten tehdään kun epämukavuusalueella olemisesta tulee ihan kivaa?

Tero Honkasalo

Vuonna 1983 perustettu French TV julkaisi yhdennentoista levynsä vuoden 2016 lopulla. Ambassadors of Good Health and Clean Living sai ihan kohtuullisia arvosteluja. Täällä Härmässä tämä on mennyt ohi. Onko? Entäs sitten? Miksi nyt pitäisi kiinnostaa? Siksi, että humoristisesta nimestään huolimatta levy on täynnä erinomaisesti toteutettua progressiivista rockia. Ovat kaiketi liian ujoja laulamaan. Tai sitten eivät halua pilata hyviä kappaleita huonolla laululla. Instrumentaaleja ovat nämä. Hyviä niin.

Lyhyt esittely, että tulee tutuksi. French TV on basisti Mike Saryn juttu. Kaverin koti on Louisville, Kentucky, USA. Mutta, eihän sitä yksin voi olla vakavasti otettava bändi. Kokoonpano on ollut eläväinen vuosien saatossa. Tällä kertaa ryhmän täydentävät rumpali Mark L. Perry ja trio japanilaisia. Katsumi Yoneda soittaa kitaraa ja Ryuji Yonekura koskettimia kahdella biisillä. Molemmat ovat myös fuusiobändi The Earth Explorerin, eli TEE:n jäseniä. Flat122:n Takao Kawasaki pimputtaa loput osuudet.
   
Sitten musiikki. Se on kaiketi jonkinlaista avant-progea tai opposition rockia. No sellaista liian vaikea progefanille ja naurettavan simppeliä jazz-diggarille. Joo, älä tarjoa radioille. Keikalla varmana parhaimmillaan. Rockpoliiseille tämä on täydellistä matskua. Soundit ovat hyvin selkeät ja puhtaat. Kaikki on esillä ja kuuluu. Nyt vaan hakemaan josko löytyisi jotain virheitä. Ei, väärin, tahallaan soittavat tuolla tavalla kimurantisti. Ei mene musiikinkirjan mukaan nämä biisit. Ja se on just hyvä! Tämä kävisi ihan täydestä 70-luvun alun kadonneesta Brand X -levystä, jos mukana ei olisi Miken tekemiä sämpläyksiä, särö- ja häröääniä. Hilpeää ja hillitöntä matskua. Vanhempien levyjen löytäminen voi olla haastavaa, mutta Spotifyssa on muutama. Jatkan niillä.

Tero Honkasalo

Mikä ihmeen JPL? Nopea googlettaminen tuo tuloksen. Multi-instrumentalisti, siis sellainen kaveri, joka soittaa mielestään paremmin kaikkea kuin bändin muut jäsenet, Jean-Pierre Louveton käyttää soololevyillään tuota nimimerkkiä tai lyhennettä. Hänen bändinsä Nemo on tällä hetkellä jonkinlaisella tauolla, mutta koska biisejä pukkaa, ne on hyvä julkaista. Niin minäkin tekisin, jos jotain saisin aikaiseksi. Nemo-miehistä kosketinsoittaja Guillaume Fontaine ja rumpali Jean Baptiste Itier ovat osallistuneet le Livre Blancin äänityksiin. Välit ovat siis kunnossa. Pari muutakin vierailijaa levyllä on, mutta muuten JPL hoitaa kaiken itse.

Le Livre Blanc on nimestään huolimatta yllättävän värikäs levy. Soololevyille kun sopii laittaa mitä vaan, niin Jean-Pierre on käyttänyt tilaisuuden hyväkseen. Levyn alku, ilman mitään metallia, tuo mieleen tämän päivän Opethin. Avausraita Un Livre Ouvert lupailee jo hyvää ja toisena kuultava L’hermite lunastaa sen. Levyn kohokohta toisena. Kuinka hienoa! Kahdeksantena kuultava Jehanne on myös jonkinlaisen la fête de la musiquen arvoinen. Soitto on pääasiassa kauniin rauhallista, mutta kyllä sellaista vielä tähän tyyliin sopivaa runttaustakin on mukana. Ja tuo kitara!

Kuten kappaleiden nimistä voi arvata, JPL esittää musiikkinsa melkein kokonaan ranskaksi. Tuo on toimiva ratkaisu. Ja siksi ihmettelen miksi Steph Honden sanoittama ja englanniksi laulama Joker on laitettu kolmanneksi. Biisin tyyli on kovasti hard rock ja se ei nyt vaan istu tähän muuten harkittuun kokonaisuuteen. Pieni virhe. Annetaan anteeksi. Toisessa seurassa tuokin raita olisi oikein hyvä.

Akustisella kitaralla ja ilmeisesti nauhattomalla bassolla esitetty Trompe la Mort on toinen suosikkini. Kyllä soi kitara vaivattomasti. Onpahan lauluun saatu upeasti tunnetta mukaan. Iso käsi. En tiedä miten JPL musiikkinsa säveltää, mutta vaikuttaa, että pohjana on aina jotain akkarilla rämpytettyä. Sen päälle lisätään sitten kerroksia kitaroita, koskettimia ja mitä lie. Lopputuloksena on valtavan hienoa progea. Ai miksi tuota musiikin rakentamista ihmettelen? No kun tämä levy pitää kuulijan poikkeuksellisen hyvin mukanaan. Tämä vie mukanaan niin ajatukset kuin kehonkin. Enkä tanssinut! Le Livre Blanc ei ole mitään kikkailua tai taitojen esittelyä. Pikemminkin kyseessä on vanhan - kunnon - ajan säveltäjä, joka on luonut teoksensa ajatuksella ja sydänverellä. Kun tekijä on ranskalainen, uskon että näin myös on. Tosissaan ja vakavissani, iso suositus.

Tero Honkasalo  
   

 

Ajatella, jos menisi nukkumaan, eikä heräisi koskaan. Näkisi vain unta. Siinä tämän levyn idis kiteytettynä. John Mitchellin The Astronaut jatkaa seikkailujaan. Viimeksi hän oli hukassa avaruudessa, nyt hän on tupsahtanut oikein vihreälle ja vehreälle planeetalle, jonka ihmisillä on eläinten päät. Tai sitten tuokin on toisinpäin? Mene ja tiedä. Kuuntele ja ymmärrä miten haluat. Ei enempää juonipaljastuksia. Vaikkei niistä kovasti haittaa ole. Tarina on kesken. Kolmas osa on vielä tekemättä.

Parin vuoden takainen Please Come Home oli kerrassaan erinomaista, helposti lähestyttävää ja nautinnolla kuunneltavaa progressiivista rockia. Sen jatko-osa The Big Dream on samasta muotista. minulle selvisi vasta nyt, että Mitchell on luvannut tehdä avaruusmiehensä seikkailuista trilogian. Ei liene yllätys, että tyyli ja soundi ovat ennallaan. Kappaleet ovat ehkä muutaman piirun monipuolisempia. Vaikea on väärä sana kuvailemaan biisejä, mutta enemmän kikkailua on mukana. Nousuja ja laskuja. Pieniä ja isoja osia. Koukkuja riittää ja niissä sen verran terää, väkevyyttä ja yllätystä, että ne kyllä tarttuvat. Vai käytettiinkö näitä samoja vieheitä jo viimeksi?

The Big Dreamillä on intro ja outro. Väliin mahtuu monenlaista. Suosikkini on vähän Porcupine Treeltä kuulostava Everglow. Se kuvannee levyn tyyliä parhaiten. Kuunnelkaa se, jos mielenkiintoa riittää. Myös reipas Symbolic on kokeilun väärti. Mitchell on tehnyt levyn pääosin rumpali Craig Blundellin kanssa kaksistaan. Blundell on soittanut Steven Wilsonin bändissä Marco Minnemannin ja Gavin Harrisonin osuuksia ja se kuuluu tällä levyllä pelkästään positiivisesti. Viimeksi hän rummutti vähän pidätellen. Nyt kioski käydään läpi moneen kertaan ja monin päin. Rumpalit tsekatkaa ihmeessä. Soundit ovat levyllä tietty vimpan päälle. Soundimaailmassa on kivoja pieniä yllätyksiä. Tätä on ajateltu. Parasta ovat kuitenkin Mitchellin kitarasoolot. Kitaristit huomio!

Vaihtuisiko se uni koko ajan, vai olisiko se jokin kierto, joka toistuisi ja toistuisi? Kykenisikö mieli luomaan loputtomasti uutta? Niin hyvä kuin The Big Dream onkin, palaanko enää koskaan kuuntelemaan sitä? Aika näyttää. Ehkä.

Tero Honkasalo

Steve Hackett se vaan jaksaa ja jaksaa. Hyvä niin, koska taso säilyy. Parin vuoden takaisen Wolflightin vahvuus oli monipuolisuus ja eri tyyliset kappaleet. Nyt varianssia on ehkä vähemmän, jotain viitteitä jopa edelliseen levyyn voi kuulla, mutta tyylitaju ja sävellysten hienostuneisuus ovat ennallaan. Sävyjä on vähemmän ja ne ovat tummempia.

Steve Hackettin nimeä ei mielestäni mainita riittävän usein, kun puhutaan todella kovista ja innovatiivisista kitaristeista. The Night Sirenillä hän osoittaa edelleen olevansa instrumenttinsa huippu ja ihan millä tahansa mittareilla mitattuna.  Käpälään sopii niin sähköinen kuin akustinenkin soittopeli. Molempia käytetään ja hyvin.

Kyllähän Wolflightkin oli ihan kelpo progea. Tämä uusi levy on vielä enemmän. Nyt irrotellaan vielä reippaammin ja vapaammin, mutta myös väkevämmin. Levyn alkupuolella on melkein synkästi soivia kappaleita. Behind the Smoke, Fifty Miles from the North Pole ja El Nino ovat sävyllyksinä erittäin vahvoja, mutta melkein liiankin raskaita. Pitkistä sooloistaan huolimatta In The Skeleton Gallery menee samaan sarjaan. Niiden väliin ja perään sijoitetut Martian Sea, Other Side Of The Wall ja varsinkin West To East ovat osuneet paikalleen. Joku tietää mikä on sopivasti liikaa. Levy on tasapainoinen.

Hackett on soittanut joskus jatsia. Inca Terra on melkein sitä. Myöskään maailmanmusiikki ei ole mestarille outo laji. Nyt soittimia ja soittajia on ympäri maapallon. Vaikutteita, tyylejä ja skaaloja on poimittu sieltä ja täältä. Ei mitään uutta. Kaikki on sovitettu ihan sovussa yhteen. Siinä on oikeastaan levyn sanoma meille ihmisille. Vaikka joskus tuntuu, että varsinkin nykyään, resonoimme mollin eri taajuuksilla, yhdessä soimme kaikkein nätimmin. Eikös se ole aika ihana ajatus? Aika usein surullinen musiikki koetaan kauniina. Oli miten oli, tästä ei proge juuri parane.

Tero Honkasalo

Olen pitkittänyt tämän arvion kirjoittamista tarkoituksella. Toisaalta Eye Of the Soundscape ei ole ihan pala kakkua kuunneltavaksi, ja toisaalta halusin antaa bändille aikaa. Odotin mitä tuleman pitää. Tänään he kertoivat, että jatkavat triona. Erinomaista. Elämä jatkuu ja joki virtaa. Kielikuva on vähän huono, antakaa anteeksi.

Riversiden edesmennyttä kitaristia Piotr Grudzińskia muistetaan ja häntä kunnioitetaan tällä tuplalla. Eye Of The Soundscape on upea paketti. Kun bändi lupasi ambient-henkisen levyn, epäilin, että se olisi täysin erilaista progressiivista musiikkia kuin mihin Riversidelta on totuttu. Onhan se ja toisaalta ei ole lainkaan. Uskon, että monet fanit yllättyvät tämän levyn kuullessaan, mutta positiivisesti. Itselleni kävi niin.

Suurimmilta osin Eye Of The Soundscape on kuin Pink Floydin hienoimpia utuiluja ja toisaalta mukana on vähän Ozric Tentaclesin tyyppisiä vetävämpiä rave-jytkytyksiä. Ettei ihan nimien heittelyksi mene, selvitetään nyt vielä, että levyllä kuullaan siis erilaisia versioita tutuista Riverside-kappaleista ja neljä uutta raitaa. Teoksen avaava Where The River Flows kuvaa kymmenen minuutin mitassaan mistä on kyse. Missä virtaa ja minne virtaa. Eteenpäin. Mariusz Dudan basson ajama Shine on aika lähellä ”normaalia” Riverside-biisiä. Voi siitä kyllä Joy Division tai Nine Inch Nails tulla mieleen. Äh, taas niitä nimiä. Kakkoslevyn avaa nimensä veroinen Sleepwalkers. Porcupine Tree on tehnyt jotain vastaavaa. Niin se vaan on, että muihin bändeihin on vertailtava. Ei tätä osaa muuten kuvailla. Eye Of The Soundscape voisi olla Robert Frippin soololevyiltä. Tiedättekö niiltä joilla on vain ääniä kauniisti ja sopivasti peräjälkeen. Kappale avautuu vähän hitaasti, mutta pitää kuulijan jännityksessä koko kestonsa ajan. Vähän kuin hyvä leffa tai kirja tai kappale. Mitä sieltä vielä tulee?

Ihan pelkkää yläpilveä Eye Of The Soundscape ei ole. Sekaan on mahtunut myös yllättävän tanssittava Machines. Kokonaisuutena levy on kuitenkin rauhallinen ja enimmäkseen pohdiskeleva. Tämän kanssa on hyvä rauhoittua ja miettiä kuinka hyvin kaikki kuitenkin on. Grudzieńille!

Tero Honkasalo

Steve Hughes on se rumpali jonka jakkaran Nick D’Virgilio peri Big Big Trainissa. Soitteli Hughes aikanaan myös Kinossa ja The Enidissä. Tämä Steve Hughes ei siis ole sama kaveri, joka takoo rumpuja Tasmanian tuholaisen raivolla Australiassa. On kaima ja ihan on britti. Ja sen on kuuloista musiikkikin. Eli hyvää.  

Once We Were on erinomaista progea. Kyllä, tämä on sitä jota joku nimittää progeiluksi progen vuoksi. Sekoilua hälyn ja kaaoksen luomiseksi. Mutta kun ei ole moista. On hienoja sävellyksiä joista löytyy juoni ja ajatus. Kyllä, tunnelmista ja tyylilajeista loikitaan iloisesti toisiin, mutta kaikki vaihdokset tehdään hyvällä maulla. Ei ole peräkkäin kahta samanlaista tai toisiaan edes etäisesti muistuttavaa kappaletta. No soundit pysyvät kautta koko kiekon ennallaan, niitä ei ole ruuvattu erikseen joka raidalle. Äänimaailma on jotenkin ajaton. Tietyllä tapaan levy kuulostaa monipuolisuudestaan huolimatta harmittomalta. Ehkä vähän särmää olisi voinut olla lisää. Ei tämä siis mitään Fantômasin tai John Zornin kaltaista sekoilua ole. Ei lähimainkaan. Eikä tarvitsekaan olla.

Sanoituksista ja musiikista itsestään voi löytää jonkinlaisen teeman. Se käsittelee rakkautta, surua, eroa, rikkinäistä perhettä, kuolemaa ja sotaa. Aika laaja aihealue. Tuosta riittäisi ammennettavaksi enemmänkin ja syvemmälle voisi mennä. Näinkin on toki hyvä. Koska levy on ykkösosa, epäilen että aihepiiriä syvennetään vielä. Steve lupailee syksyksi keikkoja. Jos ne toteutuvat ja osuvat kulmille, suosittelen tsekkaamista. Sitä ennen kannattaa ottaa tämä levy haltuun.

 

Tero Honkasalo

Meninpäs lankaan. Kun laitoin Security Projectin Live 1:n ensimmäistä kertaa soimaan, olin varma, että kyseessä on Peter Gabrielin uusi projekti. Hänen tapansa päivittää vanhoja kappaleita tämän päivän soundien ja nykyisen tyylinsä mukaisiksi. Olin väärässä. Security Projectin perustaja on Peter Gabriel –bändin rumpali Jerry Marotta. Hän soitti Gabrielin yhtyeessä toisesta soololevystä viidenteen. Kuka sopisi tämän kaltaiseen yhtyeeseen paremmin matalien taajuuksien vastaajaksi kuin pienen ihmisen iän King Crimsonissa Tony Levinin kanssa soittanut Trey Gunn. Levin on, no te tiedätte. Kosketinsoittaja David Jameson on minulle tuntematon, mutta asiansa osaava, suuruus. Kitaristi Michael Cozzi soittaa hyvin paljon David Rhodesia muistuttavalla ja toisaalta Reeves Gabrelsin kaltaisella tyylillä. Tärkein on vielä mainitsematta. Solisti Brian Cummins on häkellyttävän aidon Gabrielin kuuloinen niin yrittäessään. Hän laulaa myös Genesis-tribuuttibändissä, joten tyyli lienee harkittu.

 

Mitä tulee levyn kappaleisiin, niin yhtään huonoa ei ole mukana. Vaikka et pitäisi Gabrielin uran alkupään levyistä, tai niiden soundimaailmasta, nämä maistuvat melko varmasti. Jos taas esimerkiksi Up on sinulle se kova juttu, tämä toimivat takuulla. Itse pidän ehkä eniten liven avaavasta Lay Your Hands On Mestä, vakuuttavasta Here Comes The Floodista ja aina niin kihelmöivästä Intruderista. Colossuksessa ollaan aina ymmärretty hyvän coverin päälle ja arvostettu erinomaisia tribuutti-bändejä. Tässä on sellainen parhaimmillaan. Security Project ei kopioi, vaan tekee kappaleista omiaan tyylillä, joka voisi yhtä hyvin olla niiden alkuperäisen esittäjän käsialaa. Upea saavutus! Iso suositus.

 

Tero Honkasalo

 

Thomas Cromwell oli Kuningas Henryn pääministeri 1500-luvulla. Oliver Cromwell oli englantilainen poliitikko ja johtaja 1600-luvulla. Saksalainen Cromwell kuulostaa pitkälti samalta kuin 80-luvun lopun ja 90-luvun alun brittiläiset progebändit. Tai no, jos ihan rehellisiä ollaan, tämä muistuttaa aika lailla minkä tahansa maalaista neo-progea soittavaa ryhmää. Ei Black Chapter Red silti huono ole. Pikemminkin tämä levy on tehty oikein hienosti. Olen soittanut tätä jo lukuisia kertoja varsinaisesti kyllästymättä. Se on jo jonkinlainen saavutus.

 

Cromwell on perustettu jo vuonna 1993. Tuolloin bändi oli jäsenilleen vain harrastus. Sitä se lienee edelleenkin. Oli miten oli, alussa nämä varsin taitavat ja tyylitajuiset muusikot halusivat pitää hauskaa ja soittaa sellaista musiikkia josta pitivät. Bändillä oli naissolisti. 1997 he julkaisivat Burning Banners -nimisen debyyttinsä. Ei liene genren klassikko, millään sarjatasolla. Pikakelauksella tähän päivään. Kokoonpano on muuttunut siten että laulaja toimii nykyään Holger Weckbach, kitaristin nimi on tänä päivänä Frank Nowack. Hän soittaa levyllä myös bassoa. Alkuperäisistä jäsenistä mukana ovat edelleen rumpali Eric Trauzettel ja kosketinsoittaja Wolfgang Täffner. Vihkon kuvista päätellen ihan untuvikoista ei ole kyse.

 

Kokemus kuuluu Black Chapter Redillä. Lauluosuudet varsinkin ovat hyvin vakuuttavia. Holgerin ääni on miellyttävä kuunnella, eikä siinä häiritse oikein mikään. Voiko sellainen häiritä? Samaa voi sanoa myös kappaleista. Ne toimivat, kulkevat, kuulostavat soundillisesti juuri oikealta ja ovat sitä mitä progen pitää tai kuvitellaan olevan. Tämä on hyvää progea. Mutta! Erinomainen progressiivinen rock yllättää. Se tarjoilee kuulijalle haasteita. Se pistää aivot mutkalle ja nostaa ihokarvat pystyyn. Miksi tuo oli tehty niin ja niin, pitikö tuohon lisätä tuollainen kohta tai eikö se osa olisi jatkunut sujuvasti jos ja niin edelleen. Tämä levy ei haasta, vaan on vain hyvä. Ehkä bändi saa itsestään enemmän irti ensi kerralla. Siksi uskallan päättää tämän arvion televisiosta tutulla kommentilla:"Jatkoon".

 

Tero Honkasalo

Pages: 1 2 3 ?