mattip's blog

Kolmannen levynsä julkaissut italialaisyhtye Profusion tekee metalliin kallistuvaa progea. Toisinaan olen äärimmäisen väsynyt nykyprogen tähän siipeen, missä voima rulettaa ja nopeaa tiluttelua ihannoidaan. Mutta pakko myöntää, että Phersu (nimi viittaa etruskihautaa koristavaan mieshahmoon) on hiotussa eklektisyydessään muutakin kuin päälle hyökyvää metallisuutta. Siisti- ja vahvaäänisen Luca Latinin englanninkielinen laulu taipuu kiitettävästi myös herkempään ilmaisuun, jolloin säestyskin malttaa - ainakin hetkeksi - riisua yltään raskaat kamppeet ja antaa pianolle ja muille akustisille soittimille tilaa.

Albumilla vierailee joukko artisteja eri puolilta maailmaa. Yhdellä biisillä esiintyvää puhallinkolmikkoa ei kovin selvästi yhtyeen voimasoiton seasta erota, mutta mezzosopraano Anita Rachvelishvili (never heard) sentään ottaa 'Wrinkled Maiden' -balladin hienosti haltuunsa. Kappale on tosin 2½-minuuttisena levyn lyhin eikä ehdi tavoittaa jonkun Nightwishin tai Within Temptationin tyyppistä potkua. 'Nomen' laulaja- ja hanuristivieraineen on hyvä esimerkki yhtyeen tavasta sekoittaa raskaaseen rockiinsa mm. etnisiä ja jazzillisia elementtejä. Kokonaisuudessaan levyn musiikki operoi omaan makuuni suhteutettuna vähän turhan metallisissa maisemissa, mutta veikkaanpa Phersun kolahtavan voimalla hevitilutusta kaihtamattoman progeharrastajan makuhermoihin.

Progen maailmankarttani sai uuden nuppineulan, sillä perulaista rockyhtyettä en muista ennen kuunnelleeni (perulaiseen kansanmusiikkiin lienee itse kukin törmännyt aurinkoon lentävien kotkien ja katumuusikoiden muodossa). Tätä Lootuskukkaa luulin ensin uudeksi tulokkaaksi (ja itse asiassa argentiinalaiseksi, espanjankielisiä levytekstejä tavatessani), mutta onhan ryhmällä levyjä näemmä jo puoli tusinaa vuodesta 2005 alkaen. CD/DVD-julkaisun alaotsikon mukaisesti tarjolla on yhtyeen keikka Buenos Airesista, ja se on taltioitu marraskuussa 2014. Tyylilaji on lähinnä hard rock lievähköin folkmaustein ja vielä lievemmin proge-elementein.

Hard rock ei minuun pure erityisen hyvin, ja ehkä siksikin tämä livelevy kuulostaa korviini hivenen samanlaiselta alusta loppuun. Kappaleet ovat keskimäärin melko nopeita, lauluorientoituneita ja raskailla kitaravalleilla varustettuja. Bändiin kuuluu myös naisvokalisti, mutta hänen roolinsa on käsittämättömän vähäinen. Jopa sillä ainoalla kappaleella, jolla Agustina Gonzálezille on merkitty "voz principal", laulaja-kitaristi Alonso Herrera tunkee keskinkertaisine äänineen kovasti mukaan.

Äänitys on kohtalaisen hyvä, visuaalinen anti DVD:llä ei päätä huimaa - no, onhan lavalla sentään nätti naikkonen äijänkörmyjen keskellä... 71-minuuttisen keikan valoshow ja kameratyö ovat melko vaatimatonta tasoa. Kuudella bonusvideolla toistuu samoja kappaleita, joko varsin kökköinä väri- ja peilikuvakikkailuina tai peruslivetaltiointeina. Luultavasti yhtyeen folk-progeulottuvuudet pääsevät paremmin esiin studioalbumeilla. Yhden jäsenen soittamat huilut ja charango-kitara kyllä mukavasti värittävät soundia siellä täällä, itse biisien pysytellessä enemmän tai vähemmän länsimaistyyppisessä hard rock -mätössä.

Saatetidote kertoo brasilialaissäveltäjä ja kosketinsoittaja André Perimin osallistuneen maansa reggaebuumiin 90-luvulla, soittaneen afrikkalaisartistien kanssa sekä opiskelleen candombléä (afrobrasilialaista uskontoa) ja orkestrointia. Tämä hieman alle puolituntinen instrumentaalilevy on hänen debyyttinsä; vähälukuiset kanssamuusikot vastaavat lähinnä perkussioista. Jatkojalostamalla levystä olisi voinut tulla oikein persoonallinen ja mielenkiintoinen progeteos, mutta useimmat lyhyehköt kappaleet maistuvat pelkiltä aihioilta. No, aihiomaisia ovat toki vaikkapa monet Brian Enon kappaleet mm. Another Green World -albumilla, mutta Perimin kappaleista en löydä vastaavaa charmia.

Tyyliskaala ulottuu psykedeliasävyistä ambientiin, polyrytmisestä kokeellisuudesta jopa silkkaan viihteeseen. Tämä tilkkutäkki käy parhaiten näytteeksi latinalaisamerikkalaisesta osaamisesta ja omaehtoisuudesta, mutta albumikokonaisuuden kannalta homma jää harmittavasti puolitiehen.

Odotukset uudesta albumista eivät välttämättä ole kovinkaan korkealla, jos on kuullut walesiläislegenda Manin levyjä viime vuosikymmeniltä. Ilokseni huomaan, että kokoonpanoon on palannut kosketinsoittaja Phil Ryan yhtyeen lempikaudeltani 70-luvun alkupuoliskolta (mies vaikutti myös Neutrons-sivuprojektissa). Hänen säveltämänsä yli 10-minuuttinen 'Time' unenomaisine välijaksoineen onkin levyn kohokohta. Siellä täällä albumia on country rockin sävyjä, joita vierailevan B. J. Colen slide-kitarointi alleviivaa, eivätkä keskimäärin varsin leppoisat sävellykset muutenkaan liiemmin progea tai space rockia sivua. Yleisvaikutelma jää silti yllättävän myönteiseksi. Täyden tunnin mittainen Reanimated Memories on kypsä, hallittu ja hyvin tuotettu aikuisrockalbumi arvokkaasti ikääntyneeltä yhtyeeltä, jonka ei tarvitse enää vakuuttaa ketään.

Kreikkalainen Ciccada-yhtye tekee monta asiaa juuri niin kuin minunlaiseni "vanha" progefani toivoo: ottaa 70-lukuhenkiseen progeensa vaikutteita mm. taidemusiikista ja folkista, käyttää laajaa, akustispainotteista soitinvalikoimaa, rakentaa albumilleen myös eeppisiä kaaria sekä antaa lauluosuudet kaunisääniselle naiselle (Evangelia Kozoni). Lisäksi kansitaidekin on erittäin tyylikästä.

Pääasiallinen luova voima on selvästi Nicolas Nikolopoulos, joka soittaa monenlaisia puhaltimia ja koskettimia. Huilu ja mellotroni ovat asianmukaisesti edustettuna hienossa soundissa, ja kitarapuolella dominoi akustinen -- sähkökitarasoolojakaan unohtamatta. Kaunista, kaunista... Vertailua voi tehdä pastoraalisimpaan Genesikseen, Anthony Phillipsiin ja italoprogen herkempään ääripäähän, ja myös folkahtavin Jethro Tull, Renaissance ja Gentle Giant käyvät mielessä. Levyn melodiat uhkaavat jäädä hiukan hajuttomiksi ja saman tien unohtuviksi, mutta kenties sekin puute hälvenee pitkäaikaisen kuuntelun myötä.

80-luvun puolivälissä rockin soittamisen aloittanut vihtiläinen Petro Ijäs on luonut sooloesikoisensa kokonaan omin voimin: niin äänityksen ja masteroinnin kuin esityksenkin täyden rock-combon soittimineen ja lauluineen. Lopputulos on teknisesti varmanoloista, joten kaverin taidoista ei jää epäselvyyttä. Lauluääni nyt ei kovin kummoinen ole. Petron sävellykset ovat enimmäkseen kitarapainotteista voimarockia. Progevivahteita on pikkuisen havaittavissa, mutta pikemminkin kyse on paljon tasaisemmin etenevästä, joskin ehkä keskivertoa kunnianhimoisemmasta indierockista. Kappas, päätöskappale on orkestraalinen instrumentaali. Ei paha. Erittäin pätevä työnäyte levy kyllä on, mutta yksinäisen suden lisäpisteet eivät paranna itse kuunteluelämystä. Oikeanlaiset yhteistyökuviot voisivat viedä ties miten pitkälle progenkin suuntaan.

Runsaiden bonusraitojen myötä tämä Esoteric Recordingsin julkaisema CD sisältää Moody Bluesin klassista kokoonpanoa edeltäneen r & b -ryhmän kaikki levytykset vuosilta 1964-66. Itse en tunne sitä kohtaan suurtakaan mielenkiintoa, kuten aniharvoin tyylillistä vedenjakajavuotta 1967 edeltänyttä poppia kohtaan ylipäätään. Skip-näppäimen kanssa kahlasin kaikki 27 viisua läpi, josko löytyisi muitakin 'Boulevard de Madeleinen' veroisia kohokohtia. Ei mainittavasti, mutta selvää kehitystä noiden parin vuoden aikana on kuitenkin havaittavissa. Albumin painottuessa cover-esityksiin aina 'Go Now' -hittiä myöten viimeiset singlejulkaisut ovat järjestään Denny Lainen ja Mike Pinderin yhdessä kirjoittamia. Mellotronin hankkimisen lisäksi tarvittiin kaiketi myös radikaali kokoonpanomuutos, ennen kuin Moody Blues todella löysi oman äänensä. Lisäarvoa julkaisu saa pitkästä ja informatiivisesta artikkelistaan.

Colossus 47:n Esoteric Recordings -jutussa lyttäsin John Lodgen vähäiset soolopuuhastelut. Nyt mies on julkaissut pätevän - ei, vaan ihan vilpittömästi hyvän albumin, joka lyhyydessäänkin voittaa suvereenisti kaiken sen hötön, mitä hän on rustannut Moody Bluesissa muutamaan kymmeneen vuoteen. Saamastani promokappaleesta puuttuvat tarkemmat esittäjätiedot, mutta Esotericin sivuilla mainitaan vierailijoina Ray Thomas ja Mike Pinder sekä kitaralegenda Chris Spedding. Avauskappale 'In My Mind' soi upean täyteläisesti vertautuen jopa Pink Floydiin, ja samanlaista juhlavuutta on nimikkopäätöskappaleessa. Välissä olevat kuusi laulua liikkuvat kepeämmissä tunnelmissa, mutta kaikki toimivat moitteettomasti, 'Lose Your Love' -hempeilyä myöten. Lauluäänikin 70 vuotta täyttävällä Lodgella on charmikkaampi kuin koskaan!

Fabio Zuffantia voi leikillisesti nimittää uudemman italoprogen John Wettoniksi; basisti-laulaja on ollut keskeinen hahmo yhtyeissä Finisterre, Höstsonaten ja La Maschera di Cera sekä julkaissut myös sooloalbumeita. Kaikkien näiden musiikkia sisältyi Zuffanti & Zbandin viimevuotiselle kiertueelle. Koska livealbumi jäi haaveeksi, Zuffanti korjasi tilanteen tekemällä bändeineen livenä studiossa -levyn, vieläpä viime hetkellä, sillä kitaristi Matteo Nahum oli jo ilmoittanut lähtevänsä Espanjaan opiskelemaan elokuvamusiikkia. Kiertueella hioutunut yhteissoitto on odotusten mukaisesti tyylikästä.

68-minuuttinen seitsemän kappaleen teos on loistava kattaus miehen sävellyksiä parin vuosikymmenen ajalta. Tosin heti alussa siteerataan hauskasti Jethro Tullin Bach-vetoa 'Bourée'. Tarjolla on pääosin instrumentaalista ja sinfonista italoprogea, johon etenkin huilu tuo raikkaita melodioita. Jos kyseinen progen laji on lähellä sydäntäsi eikä levyhyllyssäsi jo ole mainittujen artistien koko tuotantoa - ja kenties vaikka olisikin - niin tässäpä kerrassaan Täydellinen Levyhankinta.

Pages: ? 1 2 3 4