mattip's blog

(MoonJune Records, 2017) Etnisesti sävyttynyttä fuusiota Indonesiasta! Kvintetin nimihenkilö, säveltäjä-kitaristi Tohpati on aiemmin vaikuttanut progefuusiobändissä nimeltä SimakDialog. Samoin kuin maanmies Dewa Budjanan uutuusalbumilla Zentuary, tälläkin vierailee Czech Symphony Orchestra, jonka panos tekee mahtipontisesta 'Jangerista' uljaan avausraidan. Levy kokonaisuudessaan groovaa  määrätietoisesti eteenpäin sähäkän sähkökitarataituroinnin ja kompleksisen rytmimaailman voimalla, minkä lisäksi timanttisen tuhtia soundia rikastavat suling-huilu ja tarompet (täkäläinen klarinetin vastine). Etnoelementit eivät kuitenkaan nouse niin keskeisiksi kuin vaikkapa oman Piirpaukkeemme varhaisilla levyillä; pohjimmiltaan musiikki jatkaa Zappasta ja Mahavishnu Orchestrasta kumpuavan, virtuoottisen jazzrockin perinnettä. Ja se todella rokkaa, vähän liikaakin omaan makuuni.

Voi vain kuvitella, minkä vaikutuksen bändi tekisi livenä, kun jo levyltä kuunneltuna soittajien pidättelemätön energia tarttuu kuulijaan. Heikkoja vetoja 51-minuuttisesta lätystä ei löydy, mutta ehkä pari seesteisempää sävellystä joukossa olivat tehneet dynamiikalle hyvää. Nyt ne kaivatut suvannot tuppaavat rajoittumaan turhan ohimeneviin hetkiin. Kohdistankin suositukseni ennen kaikkea tulisen fuusion ystäville, joita myös maailmanmusiikilliset piirteet kiehtovat.

Kotimaisen fuusion veteraaneihin lukeutuva kitaristi-säveltäjä Ilkka Rantamäki on jostain syystä jäänyt todella vähälle huomiolle. (Harmillisesti hän jäi pois myös Prog Finlandia -kirjastani.) Paitsiotaan, esimerkiksi puuttumistaan Suomi Jazz -sivustosta, artisti itsekin ironisesti kommentoi 12 vuotta sitten antamalla kokoelmalleen nimen The Lost Tapes of Finnish Jazz. Uudemman Suomi-jazzin historiikki Rytmihäiriöitä tyytyy informoimaan, että Rantamäki on Keski-Suomen läänintaiteilijana järjestänyt keikkoja jazzmuusikoille. Meitä kiinnostaa enemmän mm. se, että vuonna 1977 hän perusti Jukka Gustavsonin ja Jukka Tolosen kanssa Kosmopojat-nimisen progebändin, ja että häntä ja Gutsia on tilaisuus kuulla livenä tämän kuun loppupuolella. Tsekatkaapa YLEn nettitallenteena vuoden 1978 Iltatähti-ohjelma, jonka lopuksi Rantamäen bändi esittää hänen 17-minuuttisen jazzrock-eepoksensa 'House on the Hill'.

Parinkymmenen vuoden levytystauon katkaisseen, toissavuotisen albumin kansi on melkoista huttua, mutta juuri muuta moitittavaa levystä en sitten keksikään. Alkupuolelle on sijoitettu kaikkein sähköisimmät fuusiobiisit, joista voi aistia kitaristin kunnioituksen 60-70-lukujen jazz- ja bluesrockin kepittäjämestareita kohtaan. Tunnustettakoon, etten ihan alkumetreillä vielä lämmennyt levylle, niin säkenöivää soittoa kuin se tarjoaakin. Neljäs raita 'Courtesan' sisältää Tolosen parhaista ajoista muistuttavaa akustista taiturointia ja mieleenpainuvia sävelkulkuja. Akustisen kitaran raikkaita soundeja kuullaankin ilahduttavan paljon siitä eteenpäin. Vaihtuvina soittokumppaneina Rantamäellä on sekä yhdysvaltalaisia että suomalaisia muusikoita; oleellisimpia ovat ainakin Will Vinsonin altto- sekä Manuel Dunkelin sopraanosaksofoniosuudet. Seitsemäntoista kappaleen joukossa on myös YLEn arkistoista kaivettu 'Farewell' vuodelta 1980, jolla sopraanoa puhalteleva Pekka Pöyry menehtyi pian sen jälkeen.

Albumilla on mittaa huimat 74 minuuttia, mutta kuuntelu ei missään vaiheessa ala puuduttaa. Keskipaikkeilla kumarretaan Beatlesin psykedeelisimmälle kaudelle ja George Harrisonin Intian-vaikutteille lauluakin sisältävässä kappaleessa '1967 (Summer of Love)'. 'Chelsea Hotel Heartbreak Blues' on viuluosuuksineen herkän kaunis balladi. Koska Rantamäki taustoittaa monia kappaleita, tähän yhteyteen olisin odottanut maininnan 'La Maritza' -laulun riipaisevan melodian kierrättämisestä. Loppuun saakka albumi onnistuu tarjoamaan uusia vivahteita ilman, että kokonaisuus kärsisi hajanaisuudesta. Esimerkkinä vaikkapa mandoliini, jonka näppäilystä muutama kappale on saanut alkunsakin. Rauhallisimmin leijaileva raita 'Courier from the Vanishing World' on soundimaisemaltaan spatiaalinen ECM-kamarijazzin tavoin. Albumin päättää usvainen psykedelialaulu 'Running through the Fields (She Is My Rainbow)', jonka syövereistä toinnuttuaan levyn voi aloittaa alusta ja löytää siitä taas uusia piirteitä.

Neljä eri maista tulevaa muusikkoa (kaksi kitaristia, basisti ja rumpali), joista yhdestäkään en ollut tietoinen ennestään. Tunnin verran instrumentaalimusiikkia, joka on äänitetty livenä studiossa kokonaan improvisoituna, ilman jälkikäteisviilailuja. Varauduin kärsivällisyyttä koettelevaan kuuntelukokemukseen vailla erityistä emotionaalista kaikupohjaa, mutta yllätyin positiivisesti!

Aluksi pieni artistiesittely: englantilaiskitaristi Mark Wingfieldin joku saattaa tietää pitkäaikaisesta duostaan akustisen kitaran mestarin Kevin Kastningin kanssa, ja saksalainen Markus Reuter on soittanut mm. Stick Menissä ja The Crimson ProceKctissa. Heidät molemmat näemmä luetaan aikamme innovatiivisimpien ja riskejä kaihtamattomimpien kitaristien joukkoon, eikä levyä kuunnellessa herää suurtakaan halua väittää vastaan. Vertailukohteita toki voi löytää takavuosikymmeniltäkin, lähtien Robert Frippin ja Brian Enon yhteistöistä 70-luvulta. Itselleni tuli selvimmin mieleen norjalainen Terje Rypdal, jonka tavoin myös tämä ryhmä olisi täysin kotonaan genrerajoja rikkovalla ECM-levymerkillä. Israelilaissyntyiset Yaron Stafi (nauhaton basso) ja Asaf Sirkis (rummut) ovat soittajina sekä improvisoinnin taitajina yhtä kovaa kaliiberia. Kaikki neljä ovat tasavertaisesti olleet luomassa tätä lumoavaa äänimatkaa.

Kymmenen minuutin molemmin puolin mitoitettuja kappaleita on kuusi, ja esimerkiksi rytmin keskeisyyden suhteen ne erottautuvat toisistaan kiitettävän selkeästi. Välillä annetaan mennä crimsonmaisella vimmalla, välillä taas maalaillaan eteerisempiä maisemia. Musiikillisen kartan kiinnekohdiksi voisi nimetä mm. free jazzin, ambientin, progen ja jopa trancen, mutta lokerointia ei taaskaan kerran kannata kovin tosissaan harrastaa. Tämä musiikki elää ja hengittää joka solullaan eikä kuulijan mukaanpääsy ole ylivoimaisen vaikeaa. Jos vähänkään on vastaanottavainen improvisaatiolähtöiselle fuusiolle, The Stone House ei tuottane pettymystä. Kuvassa molempia käsiä kitaran kaulalla pitävän Reuterin kohdalla muuten lukee "TouchGuitars(R)AU8", mikäli tämä tieto jollekulle jotain kertoo.

Joskus ennakko-odotukset määrittävät aika mustavalkoisestikin, onko ensivaikutelma levystä riemastunut vai harmistunut. Tuoreen helsinkiläisnelikon Celestial Voyagerin debyytti ei täysin vastannut mielikuviani, joita yhtyeen nimen lisäksi oli epäilemättä luonut kerrassaan tyylikäs kansitaide scifi- ja fantasiasävyineen. Lienenkö sitten hiljaa mielessäni odottanut taivaankansia aukovaa maalailua Pink Floydin tai Yesin tyyliin... Mutta nyt kuunnellessani levyä avoimin mielin havaitsen selvemmin sen kiistattomat vahvuudet. Kyse on jäntevästä, kitaravetoisesta instrumentaalirockista, joka ei pyrikään hiihtelemään progesuuruuksien perässä. Jakeluyhtiö Running Moosen saatekirjeessä ei itse asiassa edes mainita sanaa proge. Onpa sitä termiä käytetty hataramminkin perustein, joten on ehdottomasti paikallaan levittää tietoa pätevästä tulokkaasta myös tällä foorumilla.

Sävellyksistä vastaa kitaristi Cristian Cifuentes, sovitukset ja tuotanto on merkitty koko kvartetin nimiin. Mitään huikean kunnianhimoisia rakenteita kymmenestä normimittaisesta biisistä ei ehkä löydy, mutta erittäin vakuuttavasti bändi tekee sen minkä tekee. Tuotannollinen taso on järisyttävän korkealla. Cifuentesin liidit ja Kimmo Pitkäsen rytmikitarat soivat kirkkaasti ja väkevästi. Miksaus tekee oikeutta myös Jukka Kunnaksen ja Jan Hirvosen iskuvoimaiselle rytmisektiolle, ja miellyttävää soundia täydentää varsinaiseen kokoonpanoon kuulumaton Vesa Koivunen koskettimillaan. Meno on enimmäkseen melko tuhtia, mutta metallipiirteet loistavat poissaolollaan (tämä kuulija kiittää!) ja kaiken siunaa konstailematon melodisuus. Eli jos nyt ei ihan taivaallisille matkoille kyyditsekään, tarjoaa levy ihan mukavan kolmevarttisen instrumentaalirockin ystäville. Yhtye aikoo näyttää voimansa myös keikkalavoilla, ja katseet ovat kuulemma jo seuraavassa albumissa.

Tällä fuusiobändillä on ikää jo kunnioitettavat 40 vuotta, mutta 1970-luvulla toiminta vähitellen hyytyi keikkailun ja demoäänitysten jälkeen. Kitaristi-säveltäjä Harri Nokso kokosi ryhmän uudelleen, minkä tuloksena esikoisalbumi The Dream of Cecilia näki päivänvalon vuonna 2007. Tuotannollista vastuuta kantoi jo tuolloin rumpali Kimmo Pörsti (Mist Season, Paidarion, The Samurai of Prog), joka vähän myöhemmin yhdessä kosketinsoittaja Otso Pakarisen ja bassomaestro Jan-Olof Strandbergin kanssa täydensi Progressionin rivejä. Kimmon ja Otson tuottamana yhtye sai vihdoinkin ulos toisen levynsä, alaotsikoltaanMusic from the Archives. Varsinaista albumimateriaalia on reilun puolen tunnin ja seitsemän kappaleen verran, ja bonuksina kuullaan neljä tasokasta livevetoa muutaman vuoden takaa.

Levyn virkeä instrumentaalimusiikki tasapainoilee hallitusti mahavishnumaisen intensiteetin ja vaikkapa Canterbury-progefuusioon rinnastettavan melodisemman letkeyden välillä. Dynaamisen rehevässä muttei koskaan liian täyteen ahdetussa soundissa nousevat solistisimpiin rooleihin sähkökitarat sekä toisen pääsäveltäjän Jussi-Matti Haaviston alttoviulu. Kaksi uutta sävellystä on lähtöisin Otso Pakarisen kynästä, eikä rikkumaton bändikemia jää niilläkään oman instrumentin suosimisen jalkoihin. Homma toimii erittäin hyvin ja voin suositella levyä kaikille jazzfuusion ystäville. Kuten kyseisen genren parissa usein, henkilökohtaisesti jään hieman kaipaamaan sävellyksistä laajempaa emotionaalista palettia.

Udun laulaja-laulunkirjoittaja Petra Poutanen muistetaan myös etnisiltä elementeiltään varsin monitahoista, suomenkielistä maailmanmusiikkia tehneestä tamperelaisyhtyeestä Aalto. Etnosävyjä löytyy tämänkin seitsenhenkisen ryhmän sovituksista (Poutasen omat instrumentit ovat kantele sekä sille sukua olevat guzheng ja sansula), mutta ne pysyvät lähinnä sovitusten rikkaina yksityiskohtina. Folkin tai etnon sijaan rinnastan Udun laulukeskeisen musiikin jonkun Björkin kaltaiseen taide-/alt-rockiin. Tunnelma on mietiskelevä ja sisäänpäin kääntynyt, eikä levyltä kannata odottaa erityisen tarttuvia melodioita. Henkilökohtaisesti olisin mieluummin suonut suomalaisuuden kuuluvan myös kielivalinnassa, mutta mikäli yhtye tunkee jalkaa kansainvälisille markkinoille, toivotan lämpimästi onnea.

Kanteleen helähdykset avaavat albumin raikkaasti. Ensimmäiseksi seuraan liittyy klassisia jousisoittimia, ja Poutasen viehkeän tyttömäisen äänen perässä sovitus paisuu ainakin hetkeksi yhä post-rockimpaan suuntaan. Talk Talkin kahdella viimeisellä albumilla oli samansuuntaista ennalta-arvaamattomuutta. Nimikappaleessa tunnelma on suorastaan alastoman pelkistetty, ja sitä seuraava 'Hold That Thought' rytmisektion pontevine sisääntuloineen nostaa ihon kananlihalle. Upeaa, emotionaalisesti latautunutta taiderockia! Ikävä kyllä levy osoittautuu hieman epätasaiseksi. Kompiltaan rokkaavampi 'Plasterlove' tylyttää ratisevan kuivasti, ja joidenkin biisien kohdalla tulee miettineeksi, onko laulusuorituksissa sittenkin enemmän kliseistä kikkailua kuin aitoa omaperäisyyttä. Miinus tulee ainakin vaikeudesta saada sanoituksista selvää. Tämä on harmillista, sillä lauluista aistii tinkimätöntä syvähenkisyyttä.

Muitakin kohokohtia kymmenen raidan settiin toki mahtuu. Kirjailija Monika Fagerholmin inspiroima 'Skin' on hienosti hengittävää soundikudelmaa Teemu Kiiskilän kitaran helmeilyineen, ja 8-minuuttinen 'My Friend Sorrow' on dynaamisuudessaan vaikuttava melankoliaprogeilu, josta Steven Wilsonkin voisi olla ylpeä. Vuoden 2013 debyytistä joiltain osin poikkeava Pieces of the Unknown on hienoja detaljeja vilisevä ja melko haastavakin taiderock-levy, johon kannattaa syventyä täysillä. Muutoin kokonaisvaikutelma saattaa jäädä kylmänkalseaksi.

(Esimerkkejä 2000-luvun päälukuun sisältyvistä "lyhytesittelyistä" tulevassa PROG FINLANDIA -kirjassa.)

Suomenruotsalainen, vuonna 1994 perustettu maailmanmusiikkiyhtye Gjallarhorn ei ole maailmalla likimainkaan yhtä tunnettu kuin Värttinä, mutta se on saanut arvostusta kansainvälisissä progeyhteisöissä. Musiikilliset juuret ovat pohjanmaalaisessa pelimannimusiikissa ja keskiaikaisissa balladeissa. Etnisesti värikäs soitinvalikoima ulottuu hardangerviulusta afrikkalaiseen sormipianoon, ja laulaja Jenny Wilhelmsin vahva, kirkas ääni on omiaan luomaan mielikuvia muinaisista luonnonmaisemista myyttisine olentoineen. Levyillä Ranarop / Call of the Sea Witch (1998), Sjofn (2000) ja Grimborg (2002) on rouheampi etnosoundi kuin amerikkalaisen Bruce Swedienin tuottamalla nelosalbumilla Rimfaxe (2006).

2000-luvun alkupuolella toiminut Ettone edustaa Suomen kansanmusiikkikulttuurin rockimpaa laitaa. Laulut levyille Sattuma (2001) ja Ettone (2004) ovat kirjoittaneet Vesa Pisto ja Olli Varis. Kontrabassoa soittava Pisto voitti runolaulun MM-kisat 1997, ja Varis on soittanut kitaraa ja mandoliinia monissa kansanmusiikkiyhtyeissä Värttinää myöten. Ettonen maanläheistä soundia täydentävät rock- ja jazzhenkinen rumpali Antti Pyykkö sekä huilisti Silvo Vatanen, joka käyttää myös perulaisia quena-huiluja. Kokonaan akustisen esikoislevyn yhteydessä Ettonen kerrottiin Kansanmusiikkiliiton sivuilla olevan ”rockimpi kuin Purppuripelimannit, mutta selvästi metsäläisempi ja vinksahtaneempi kuin CMX” sekä tuovan ”havuntuoksuisen tuulahduksen rock-piireihin ja modernia otetta kansanmusiikin kentälle rakentaen siltaa näiden kahden musiikinlajin välille”. Toisella levyllä mukana on harmonikkaa ja syntikoita; viimeistään sähköistettynä Ettone on monimutkaisine rytmikuvioineen luontevaa kytkeä osaksi folkprogea, vaikkeivät kalevalaishenkiset laulut siihen välttämättä tietoisesti pyrikään.

Transkaakko on Balkanin Juhla -nimisenä jo 80-luvun alkupuolella aloittanut ja kokoonpanoaan useaan kertaan vaihtanut turkulaisryhmä, joka alun perin ammensi Kaakkois-Euroopan ja Lähi-idän kansanmusiikista. Yhtyeen kotisivujen mukaan tyyli on muuttunut ”perinteisiä kiintopisteitä karttavaksi nykymusaksi”. Kipakoiden tahtilajien ohella etnistä väriä tuo soitinvalikoima runsaine puhallin- ja kielisoittimineen. Soundissa yhdistyvät progehenkisesti folkin akustisuus ja rockin sähköisyys. Viimeisintä albumia lukuunottamatta Transkaakon musiikissa painottuu vahvasti laulu – suomeksi, ja enimmäkseen naislaulajalla; pääsolistina on ollut vuodesta 2004 alkaen Daniela Fogelhom. Täyspitkiä levyjä ovat Uuni (2003), Sato (2007), Kulo (2009) sekä Tuorla (2012), alaotsikoltaan ”Music inspired by and made for space”. Tuorlan planetaariolle sävelletty instrumentaalinen, sanattomalla laululla hieman höystetty albumi on folkahtavaa ja ambient-henkistä 'avaruusmusiikkia'.

Tenhi-yhtyeen perusti vuonna 1996 laulaja ja multi-instrumentalisti (p, org, perc, didgeridoo, ym) Tyko Saarikko. Myös toinen keskushenkilö, säveltäjäpartneri Ilmari Issakainen soittaa useita eri instrumentteja. Melko tasalaatuisia albumeita ovat Kauan (1999), Väre (2002), Maaäet (2006), vuonna ’04 äänitetty Airut aamujen (2006) sekä Saivo (2011). Tenhin musiikki on painostavan melankolista ja enimmäkseen hidastempoista folk-progea kuulostaen joidenkin CMX:n synkistelyballadien etniseltä hengenheimolaiselta. Tunnelma on parhaimmillaan erittäin vahva, mutta kokonaisuudessaan tuotantoa vaivaa turhan pateettinen raskassoutuisuus. Kolmen CD:n erinomainen kokoelma Folk Aesthetic 1996--2006 (2007) sisältää harvinaista ja ennen julkaisematonta materiaalia.

Vaasassa vuonna 2007 perustettu suomenruotsalaiskvartetti Thoby Loth soittaa melodista instrumentaalirockia, jossa on keskiajastakin ammentavaa folk-estetiikkaa. Sävellyksistä vastaa huilisti-kosketinsoittaja Tobias Tåg. Skandimytologiasta innoittunut debyyttialbumi Lägereldarnas tid (2009) herättää mielleyhtymiä mm. Kebnekaisen, folkeimman Jethro Tullin sekä Piirpaukkeen suuntaan. Samalta vuodelta on esikoisen kanssa lähes saman sisältöinen DVD Live from the Wooden Realms, jossa yhtye soittaa kirkon raunioilla. Toisella, hieman raskaammin rokkaavalla levyllä Cauldron of Life (2012) folksävyt eivät ole aivan yhtä aistikkaasti läsnä.

(Tämä on katkelma syksyllä 2016 ilmestyvästä kirjastani PROG FINLANDIA, jossa käsittelen suomalaisia progeartisteja 60-luvulta kuluvaan vuoteen.)

Khatsaturjanin taiteellisesti kunnianhimoinen proge on tasoonsa nähden jäänyt aivan liian suppeasti tunnetuksi. Vuosituhannen alussa aloittanut vantaalaisyhtye julkaisi 2015 neljännen albuminsa, eikä sitäkään tunnu kovin moni huomanneen. Atte Kurrin kirjaama bändihistoria kertoo jäsenten opiskelleen Vantaalla Vaskivuoren musiikkilukiossa. Ensiesiintyminen nimellä Laura & Naula oli osa Myyrmäki-hallin monitaiteellista tapahtumaa keväällä 2000; ”Soitimme monisatapäisen yleisön edessä hyvin vapaan tulkinnan Prokofjevin Romeon ja Julian pääteemasta, johon liitimme itse säveltämiämme pätkiä.”

Samana keväänä lukukauden päättäjäisissä uuden, taidemusiikillisen nimensä omaksunut yhtye – nyt kvartettina ilman viulisti Matti Murajaa – esitti katkelmia Dvorakin 9. sinfoniasta ja Mussorgskin Näyttelykuvista. Khatsaturjanin keikkahistoria päättyi tuohon, mutta puolitoista vuotta myöhemmin nelikko ryhtyi treenaamaan vantaalaisfestareita varten. Koska he eivät ylibuukkauksen takia sitten mahtuneetkaan mukaan, tavoitteeksi otettiin levynteko. Kotioloissa amatöörivoimin äänitetty Aramsome Sums (2002) on luokiteltu demoksi, mutta antaa vahvan näytön yhtyeen kyvyistä. Tiiviin polveileva proge on omaa sävellystuotantoa, Mussorgski- ja Berlioz-lainoja lukuunottamatta.

~~Erään uzbekistanilaisarvostelijan kannustamana yhtye tarjosi tuotostaan ranskalaiselle Musealle, jossa sitä pidettiin hieman alimittaisena. Pian tavoitteena oli kokonaan uudesta materiaalista koostuva, huolellisemmin toteutettu albumi. ”Klassiset vaikutteet olivat edelleen tärkeä lähtökohta ja nyt teimme entistä isompia sovituksia. Kuoroja ja jousiakin oli paljon”, Kurri muistelee. Äänityksiin käytettiin noin vuosi ja miksauksiin pari kuukautta päälle. Elokuussa 2005 valmistunut Aramed Forces of Simantipak ilmestyi Musealta seuraavan vuoden kesällä. Lähes 68-minuuttinen teos kuulostaa Colossuksen Teppo Nurmisen mielestä ”varhaiselta Queenilta, välillä selkeästi Frank Zappalta, välillä myös ELP:ltä, Weather Reportilta, Yesiltä tai Genesikseltä".

Meno ei tälläkään kertaa hyydy paikoilleen eikä herkullisessa koukeroisuudessa pihtailla. Taidemusiikilliset yksityiskohdat niin sävelrakenteissa kuin sovituksissa nivoutuvat luontevasti rock-kontekstiin, esimerkkinä 'Advent Rise' -kappaleen cembalo ja viulu. Khatsaturjanin lähes hengästyttävä progetykitys yhdistää Gentle Giantin eklektisyyden, Yesin mahtipontisuuden ja 10cc:n nokkeluuden. Paljolti koskettimien ympärille kerrostuvassa soundissa on sopivasti akustisia elementtejä, joita ilman stemmalauluin kuorrutettu kokonaisuus johtaisikin herkästi ähkyyn. Kuin muistumana yhtyeen taidemusiikillisista juurista 'The Mass' -eepoksessa hiljennytään välillä Händelin cembalosävelten äärelle.

Seuraavaa albumia Atte Kurrin, Ilkka Saarikiven ja Ilkka Piispalan ydintrio työsti pari vuotta pääosin kotioloissa; vain rummut äänitettiin ammattistudiossa Helsingissä. Disconcerto Grosso (2010) on edeltäjiään aavistuksen raskaampi ja sisältää lyhyempien kappaleiden seassa kaksi yhtyeen pisintä proge-eeposta. Neljännen levyn tekoon käytetty aika tuplaantui jälleen, nyt jo neljään vuoteen, mutta Beast, Machine & Man (2015) on tekniseltä tasoltaan yhä hiotumpi, sovitusten pysytellessä aiempaa kevytrakenteisempina. Khatsaturjanin tapaus havainnollistaa suomalaisen progen tilan: levyjä ilmestyy enemmän kuin koskaan, mutta keikkojen vähyyden vuoksi mitä taidokkaimmatkin progebändit jäävät puolituntemattomiksi.

Kaipan albumien uusintajulkaisujen sarja jatkuu yhdellä loistavalla, yhdellä menettelevällä ja yhdellä jokseenkin  kaamealla albumilla, jotka bändi teki ennen kolmen vuosikymmenen taukoa. Kolmannella, vuonna 1978 ilmestyneellä levyllä Solo (joka nimettiin kannessakin esiintyvän sarjakuvahahmon mukaan) kitaristi Roine Stolt nousee säveltäjänä yhä vahvemmin Hans Lundinin rinnalle ja vähän edellekin. Toisena uutena piirteenä on se, että kiipparisti (ja Kaipaa edelleen kipparoiva) Lundin on ojentanut laulajan tehtävät Mats Löfgrenille, joka suoriutuu pestistä oikein hyvin. Siinä missä Inget nytt under solen vaikutti paikoitellen kankealta ylisuorittamiselta, Solon melodiset sävellykset toimivat kauttaaltaan tyylikkäästi ja etenkin seitsemän minuutin rajapyykin ylittävät kappaleet tuntuvat vain kypsyvän sen paremmiksi, mitä tutummiksi ne tulevat. Ilahduttavaa on myös instrumentaalien runsaus. 70-luvun viimeisten vuosien sinfonista progea lähes parhaimmillaan!

Händer (1980) onkin sitten jo huomattavasti kasarityyppisempi päivitys Kaipan uudistuvasta tyylistä. Stoltin tilalle kitaristiksi oli tullut Max Ahman. Biisit ovat tasoltaan varsin vaihtelevia, mutta osa on kohtuuhyvää, syntikoihin painottuvaa progensävyistä poprockia, vähän Genesiksen Duken tavoin. Ero Soloon on kuitenkin niin jyrkkä, että neuvon varhaisen Kaipan ystäviä lähestymään levyä suurin varauksin. Mutta seuraava levy Nattdjurstid (1982) on jotain aivan hirvittävää kuunneltavaa, suurimpana syynä Hans Lundinin laulusuoritukset. Ne ovat nimittäin silkkaa huutamista. Syntikat dominoivat iskevää soundia häpeilemättä. Siedettävämmällä laululla levy voisi kenties olla mukavan energinen aikansa lapsi vertautuessaan jossain määrin saman ajan Genesikseen, Talking Headsiin, Peter Gabrielin syntikka- ja perkussiopainotteiseen kolmosalbumiin sekä tietynlaisen kulmikkuutensa myötä myös 80-luvun King Crimsoniin. Vertaukset kylläkin lupaavat liikoja biisien tason ja vaihtelevuuden suhteen, sillä koko levy mennään melko nopeatahtisissa ja levottomissa merkeissä. 'Identitetskris' on näppärä instrumentaali, jonka voisin hyvin kuvitella Dukelle tai Abacabille, mutta loppulevyä en viitsi kuunnella enää edes vitsin vuoksi.

Liika yrittäminen on joskus progen helmasynti. Ruotsalaisen sinfonisen progen kivijalka Kaipa suorastaan demonstroi tuota väitettä, kun vertaillaan sen kahta ensimmäistä albumia vuosilta 1975 ja 1976. Debyytti kolahti itselleni aikoinaan välittömästi; aistin sen kirkkaissa melodioissa herkkää viattomuutta ja skandinaavista luonnonkauneutta. Roine Stoltin uljaasti tuikkiva kitara nosti musiikin Focuksen ja Camelin rinnalle, ja kosketinsoittaja Hans Lundinin puhtoisen heleä laulu viimeisteli naiivin sielukkaan kokonaisvaikutelman. Menestyksen myötä kunnianhimo taisi kihahtaa hattuun. Haettiin pelit ja vehkeet Englannista asti ja sävellettiin levynpuolen täyttävä eepos Yesin, ELP:n ja Genesiksen jalanjäljissä.

Varsin komeaa jälkeä Kaipa saikin aikaan myös kakkosalbumilleen, mutta mielestäni erityisesti levyn pitkä sävellys 'Skenet bedrar' paikoin kompastelee teennäisyyteensä. Irvokkainta on keskikohdan angstisen möreä lauluosuus, jollaiseen sorrutaan levyn loppupuolellakin. 'Korståg'-instrumentaali jatkaa debyytin harmonisissa tunnelmissa, mutta lauluissa aiempi luonnollisuus hautautuu mahtipontisuuden alle. Esikoisen uusintapainoksessa on bonuksina pari keskinkertaista Stolt-instrumentaalia, kakkoslevyllä taas englanninkielisiä versioita albumiraidoista kuten aiemmallakin CD-painoksella. Ei mitään uutta auringon alla.

Pages: ? 1 2 3 4 ?