mattip's blog

Tälläkin sivustolla kiitetyn Aamunkoiton portit -progekirjani uudistettua, 400-sivuista painosta saa minulta hintaan 30 euroa toimituskuluineen. Useammille kappaleille voi kysyä lisäalennuksia, tosin kirjoja ei ole enää kovin monta jäljellä. Minuun saa yhteyttä Facebookissa tai s-postitse: mattipajuniemi AT hotmail PISTE com.

[Giant Electric Pea, 2017] - Australialaisista nykyprogebändeistä huomatuin on ollut Unitopia, jonka musiikissa The Flower Kings -tyyppinen sinfonisen perinteen jatkaminen on yhdistynyt moderneihin soundeihin ja popin tarttuvuuteen. Laulaja Mark Trueackin ja kosketinsoittaja Sean Timmsin yhteistyöstä syntyneen yhtyeen taival päättyi nelisen vuotta sitten, mutta nyt herrat ovat palanneet tekemään kunniaa Unitopian alkuvaiheille. Aikoinaan peräti kahdeksan vuoden ajan tekeillä ollut esikoisalbumi More Than a Dream (2005) on saanut kolmen CD:n erikoisjulkaisun, jossa on lisämateriaalia kahden ja puolen tunnin edestä. Itselläni ei yleensä ole erityisen lämmistä suhdetta moisiin isotteluihin, missä määrä tuppaa ajamaan laadun ohi ja missä samoja biisejä tarjoillaan erilaisina miksauksina. Kuunneltuani levyt läpi ennakkoluulojen kylmentämä suhtautumiseni kuitenkin muuttui arvostavammaksi. Erityismaininnan ansaitsee kansitaiteilija Ed Unitsky, jonka perfektionismi on tuttua myös mm. The Samurai of Progin albumeilta.

More Than a Dream alkaa hitusen hyökkäävällä, ohjelmointisoundien ja torvien ryydittämällä voimabiisillä 'Common Goal'. Sopraanosaksofonin käynnistämä 'Fate' ajautuu häiritsevään kertosäekeskeisyyteen, mutta 'Justify' onkin sitten liki 13-minuuttinen taidonnäyte, jonka sovituksen kruunaa Mark Trueackin Holly-tyttären lapsisopraano-osuus. Tunteikas 'Take Good Care' sisältää varsin onnistuneen orkestroinnin. 'Riden' pohjalla oleva rumpukonehelskyttely on kuin suoraan Genesiksen 'Duchessista' tai 'Man on the Cornerista'; tavallaan harmi, että se hautautuu täyteen ahdetun soundimaailman alle. Albumista kyllä kuulee, että yksityiskohtien parissa on puurrettu pitkään ja hartaasti, ja paikoitellen se tuo pusertamisen makua. Ykköslevyn päättää kaksi originaalialbumilta pois jäänyttä poppista. 'Unitopiaan' on Sean Timmsin lainereiden mukaan antanut vaikutteita Prefab Sprout, ja 'There's a Place' oli tilaustyö Peter Gabrielin 'Don't Give Upin' hengessä. Timmsin tuolloinen vaimo Neusa on balladin erinomainen tulkitsija.

CD 2 koostuu albumiraitojen re-mixeistä ja uusioversioista. Pitäisin levyä turhakkeena, ellei moni kappale kuulostaisi tällä levyllä itse asiassa paremmalta. Esimerkiksi 'Ridesta' on onnistuttu vähentämään sitä kertsipainotteisuutta. Eroja on riittävästi, minkä ansiosta jatkossa tulen mitä luultavimmin kuuntelemaan paketin eri levyjä tasapuolisesti. Kolmoslevyn alussa on mittavat Lovecraft- ja Decamerone-aiheiset eepokset, joilla Unitopia osallistui Colossuksen projekteihin. Ennen julkaisematonta 'The Haunted Stormia' seuraa neljä dance-miksausta albumibiiseistä. "Mitä hittoa oikein ajattelimme??", Timms ironisoi saatesanoissaan, mutta perhana, on hauskaa omistaa levyhyllyssään edes tämän verran kunnon EDM-säksätystä! Lopuksi saadaan vielä kaksi ennen julkaisematonta demoa vuodelta 1996 sekä täysin uusi kappale 'The Dream Complete'. Kaikessa suureellisuudessaan tämä setti toimii yllättävän hyvin, ja jos hinta on kohdillaan, ei kohderyhmän tarvitse suinkaan rajoittua yhtyeen uskollisimmille faneille.

Laulajattaren ja kitaristin muodostaman saksalaisparivaljakon ensialbumi The Oblivion Tales on kaikin puolin korkealaatuinen omakustanne. Kannet ja liitevihko ovat tyylikkäät ja albumi kantaa ylväästi 67 minuutin kestonsa. Kyse on folk-rockista, jossa on sähköisen rockin sekä progen aineksia. Mieleeni tuli Hiidensointi, sillä Melanie Mau muistuttaa hieman Niina Hiironniemeä - tosin pidän kyllä enemmän Niinan lauluäänestä. Menneiden aikojen mystiikkaa viljelevine sanoituksineen vertailukohteeksi käynee myös Blackmore's Night, joskin renessanssivivahteet jäävät vähemmälle ja Melanien vahvasta äänestä puuttuu Candice Nightin imelyys. Esityskieli on englanti lukuunottamatta kornin hevahtavaa kappaletta 'Die Zwerge Von Iberg' sekä onnistunutta balladia 'Erinnerungen'. Ainoa instrumentaali, 'Melanie's Theme' akustiselle kitaralle, päättää albumin kauniisti.

Sovituksissa on vaihtelevassa määrin traditionaalisia folk-elementtejä; puhaltimista ovat mukana tinapilli ja säkkipilli. Osa biiseistä ikävä kyllä erkanee folkista muistuttaen keskitien pop-rockia kitarapainotteisuudessaan. Paikoin kuullaan juurevia countrysävyjäkin (erityisesti laulussa 'Wild West'), mutta kokonaisuus asettuu miellyttävästi retrohenkisen folk-rockin tai -progen puolelle. Lauluharmonioita hyödynnetään vähän samaan tapaan kuin Spock's Beardissä ym. jenkkiprogessa. Kansikuvaa hakiessani löysin muuten samalla bandcamp-sivun, josta albumi on kuunneltavissa.

Geoff Downes lienee tuttu nimi useimmille keski-ikäistyville progen harrastajille. Ensimmäinen merkittävä [proge-]etappi kosketinsoittajan uralla oli Yesin omalla tavallaan upea albumi Drama (1980). Rick Wakemanin ja Jon Andersonin korvanneet Downes ja Trevor Horn olivat sitä ennen tehneet mm. railakkaan pophitin 'Video Killed the Radio Star' The Bugglesina. Tämä kiistellyn poikkeuksellinen Yes-inkarnaatio jäi lyhytikäiseksi, mutta hieman myöhemmin nähtiin kaupallisesti suuntautunut superyhtye Asia. Downesilla oli nelikosta vähemmän "nimeä" progepiireissä kuin Steve Howella, John Wettonilla ja Carl Palmerilla, mikä toisaalta ehkä selittää, että juuri hän on ollut pysyvin jäsen Asian pitkittyneellä taipaleella. Minun Asia-suhteeni perustuu yksiselitteisesti vuoden 1982 debyytille, joka oli ensimmäisiä kolahtaneita albumeitani varhaisteini-iässä; paljonkaan sen laajemmin en ole välittänyt perehtyä Asian tietääkseni aikas itseään toistavaan AOR:ään. Mitä tulee Geoff Downesin muihin tekemisiin (näkyy olevan soolotuotantoa 80-luvulta alkaen), se on jäänyt itselleni vieraaksi.

Tällaiset olivat lähtökohtani tutustua Downesin sekä Christopher Braiden vetämään projektiin, jolle Skyscraper Souls on jo kolmas albumi. Ensivaikutelmani oli yllättävän myönteinen, suorastaan nostalgisen lämmin. Levyä kuunnellessani melkein tunsin palaavani 80-luvun alkupuolelle, jolloin tulevaa progeharrastustani pohjustivat nimenomaan popimmat teokset kuten Asia, 90125, Signals ja Five Miles Out. Asiaa epäilemättä auttoi myös se, että itselleni entuudestaan täysin tuntemattoman Braiden lauluääni on mielestäni kuin Trevor Hornin ja Chris Squiren välimuoto, ja juuri kuvaamaani kasariestetiikkaan sopiva. Braide soittaa hänkin koskettimia, mutta ymmärtääkseni tämä albumi on kahta edeltäjäänsä bändivetoisempi soundiltaan. Musiikki operoi kaupallisen popin ja orkestraalisia vaikutelmia tavoittelevan progen välimaastossa. Varsinkin lyhyimpiä kappaleita leimaa Downesin klassisesti inspiroitunut pianotyyli, mutta jopa 18-minuuttisessa, oikein hienossa nimiteoksessa nojataan paljolti kertosäkeisiin. Kovempia rock-sävyjä aavistuksen verran melankolinen levy karttaa, mikä on ihan hyvä linjanveto.

Pidemmän päälle levyn tehoa alkaa ainakin progeharrastajan korvissa nakertaa iskevimpien kertsien tarttuvuus; pahimmillaan se on vajaan seitsemän minuutin kappaleella 'Angel On Your Shoulder'. Miinukseksi muodostuu muutenkin vahva laulupainotteisuus: albumi olisi kipeästi kaivannut enemmän instrumentaalisuutta. Myös pitkän vieraslistan verrattainen kuulumattomuus musiikissa harmittaa. Esimerkiksi Big Big Trainin David Longdonin ja No-Manistä tutun Tim Bownessin osuudet jäävät rikollisen huomaamattomiksi. Kate Pierson sentään tuo naisellista lisäväriä pariin kappaleeseen.

Veikkaanpa, että muidenkin kuuntelijoiden kohdalla tämän levyn kiinnostavuus riippuu ensisijaisesti omasta kuunteluhistoriasta. Jos siihen kuuluvat esimerkiksi Asia ja Yesin popimmat vaiheet, onnistunee Skyscraper Souls vetoamaan ainakin nostalgisella tasolla, aivan kuten hieman välityön oloinen Roger Dean -kansitaidekin. Muuten kasarivivahteet ja pophenkisyys taitavat jättää tympeän maun progeharrastajalle.

(Black Widow, 2017) Toiseen studioalbumiinsa ehättänyttä italoprogeyhtyettä L'Albero del Veleno on aika luontevaa rinnastaa 70-luvulla pääteoksensa tehneeseen klassikkobändi Gobliniin. Sen lisäksi, että ne kuulostavat jossain määrin samanlaisilta -- ja tämä ei missään nimessä vähennä kummankaan arvoa -- yhdistävänä tekijänä voisi pitää kauhufilmejä. Goblin sävelsi lukuisia soundtrackejä erityisesti Dario Argenton elokuviin, ja "Myrkkypuu" puolestaan kertoo imevänsä inspiraatiota kauhugenrestä. Esikoislevy Le Radici del Male ilmestyi 2013 ja tämä uutuus viime vuoden lopulla. Albumin nimi on hieman yllättäen englanniksi, vaikka kappaleiden nimissä on käytetty, ellen nyt ihan väärässä ole, latinaa. Alaotsikoltaan teos julistaa olevansa ooppera kahdessa näytöksessä, mikä tuntuu kyllä hiukan keinotekoiselta kun instrumentaalimusiikista on kyse. Mutta väliäkö sillä, ehkä ajatuksena on ohjata kuulijaa ottamaan teos draamallisena kokonaisuutena.

Lyhyt preludi tuo mieleen Alan Parsons Projectin albumeita avaavat instrumentaalit. Kappaleet seuraavat toisiaan mukavan tauottomasti, mitä nyt keskellä on 'Interval' 14 sekuntia hiljaisuutta, ihan omana raitanaan. Heti toinen biisi 'Morpheus' osoittaa selkeästi bändin vahvuudet. Demokraattinen yhtyesoundi on voimakas ja kirkas, aivan kuten Goblinillakin. Sävellyksissä on dynamiikkaa ja etenkin kokonaisuus on täyttä progea. Vertailukohteeksi voisi ottaa myös ranskalaisyhtye Pulsarin klassikon Halloween (1977). Synkän Kohtalon Tarina on luonnollisesti täynnä tiivistä jännitystunnelmaa. Ilokseni se ei kuitenkaan astu heavyn tai metallin puolelle. Ehkä itse jään silti hiukan kaipaamaan lisää rauhallisia suvantokohtia intensiteetin keskelle. Camel-tyyppinen pehmeä melodisuus olisi täydellinen lisämauste. Mieluusti musiikissa kuulisi myös enemmän huilua, onhan kvintetissä mukana huilisti. Mutta joka tapauksessa, erittäin onnistunut instrumentaaliprogen paketti tyylikkäällä layoutilla varustettuna!

Suomessakin on nyt zeuhl-tyyppiseen progeen suuntautunut uusi yhtye, Dai Kaht, jonka levy sai täällä lämpimän vastaanoton. Ja syksyllä saapuu maahamme itse Magma. On siis perusteltua nostaa esille myös tämä zeuhliksi luokiteltu italialaisyhtye. No, verukkeet sikseen: Mathematical Mother on harvinaisen hieno ja omaperäinen progeteos. Tietyt tyylilliset yhtymäkohdat Magmaan ovat toki olemassa, mutta väitän, että U.T.O. onnistuu uudella kolmosalbumillaan valloittamaan kuulijansa täysin omilla ansioillaan. Monenlaisia eri aineksia sisältävä musiikki on tuotannollisesti äärimmäisen notkeaa ja hiottua. Sähköisen progekoukeroisuuden rinnalla kulkee taidemusiikki- ja jazzvivahteinen akustisuus mm. pianon, saksofonien ja perkussioiden myötä. Yksittäisistä soittimista myös basson taiturimaisuus kiinnittää huomion.

Kaiken kuitenkin kruunaa Ana Torres Frailen vahva ja kaunis (sopraano)ääni, joka taipuu luontevasti niin oopperamaisuuteen kuin intiimimpäänkin ilmaisuun. Enemmän tai vähemmän kuoromaisia miesääniäkin kuullaan. Kielenä on italia, mutta Magman tavoin laulua on käytetty paljolti soittimenomaisesti, ja musiikissa on runsaasti ihan instrumentaalisiakin jaksoja. Heti alkuun 14-minuuttinen, upeasti soljuva eepos 'Terra cava' nostaa odotukset huolestuttavan korkealle koko levyn suhteen, mutta se ei jää ainoaksi kohokohdaksi. Paikoitellen nopeatahtinen kompleksisuus uhkaa käydä turhan levottomaksi omaan makuuni; tilanteen pelastaa ajoissa esimerkiksi 'Architettura dell'Acquan' rauhaisa akustinen alkupuoli.

'Elogio del dubbio' vaihtuu Gentle Giant -tyyppisistä funksävyistä Dead Can Danceä muistuttavaan eteerisyyteen itämaisin maustein. Gootti- ja jazzsävyt ovat sulassa sovussa kappaleella 'Citta infinite', jolla yksi monista vierailijamuusikoista soittaa tyylikkään vibrafonisoolon. Jos arvostat edellä mainittuja yhtyeitä, hivenen oopperamaista naislaulajaa sekä taidokasta soitantaa, Mathematical Motherilla on hyvät edellytykset nousta vuoden parhaimpien progealbumien joukkoon sinunkin kohdallasi.

Kaikesta globalisoitumisesta huolimatta jostain Kaukoidästä tulevan muusikon tie länsimaisten musiikinharrastajien tietoisuuteen voi olla kohtuuttoman pitkä suhteutettuna lahjakkuuteen. En ollut itsekään kuullut tästä säveltäjä-kitaristista saadessani arvioitavakseni hänen jo kymmenennen sooloalbuminsa Zentuary. Indonesialaisen Dewa Budjanan muusikonura on kestänyt jo yli kolmekymmentä vuotta, ja sen kyllä aistii. Ei kuka tahansa saisikaan bändiinsä sellaisia huippunimiä kuin Jack De Johnette, Tony Levin ja Gary Husband. Kaiken kukkuraksi Zentuary on tupla-albumi, kokonaiskestoltaan 101 minuuttia. Se on paljon etenkin poppia tai rockia hitaammin hahmottuvassa fuusiojazzissa, mutta tasosta ei ole tingitty. Pakottomasti soljuva musiikki toimii niin tarkan kuuntelun kohteena kuin vaikkapa lukemisen taustalla.

Kahdessatoista kappaleessa on yltäkylläisesti dynamiikkaa, vivahteita ja saumatonta tiimityötä, jossa kiistaton virtuoottisuus ei saa itsetarkoituksellisuuden tympeää sivumakua. Kitaristia on verrattu mm. Bill Friselliin ja John McLaughliniin. Se on lopulta toisarvoinen tieto, sillä musiikki antaa tasapuolisesti tilaa muillekin soittajille. Ydinryhmän lisäksi kuullaan saksofoneja sekä Kaukoidän eksotiikkaa tuovia laulu- ja soitinosuuksia. Mutta ettei nyt ihan hampaattomaksi suitsutukseksi menisi: vaikka sävellysten kesken onkin eroavuuksia esimerkiksi rennon grooven ja haastavamman kokeellisuuden janalla, massiivista kuuntelukokemusta vaivaa pienenpieni tasapaksuus. Sovituksissa on kyllä vaihtelua, mutta selkeämmät irtiotot pelkistetympään ja yksilökeskeisempään ilmaisuun olisivat tehneet kokonaisuudesta täydellisen.

Omakohtaisten suosikkien esiinnousu vaatii usean kuuntelukerran. Progressiiviset kappaleet ovat enimmäkseen reilun mittaisia, eikä timanttisen bassosoolon tai muiden satunnaisten huippuhetkien sijaintia ole helppo muistaa. Ykköslevyn lopettavalla 'Crack in the Sky' -kappaleella Risa Saraswati laulaa sundankielisen käännöksensä Tony Levinin sanoituksesta, ja lyhyen ytimekäs nimisävellys päättää albumin henkevästi sinfoniaorkesterin kera. Kova oli myös toisen indonesialaiskitaristin Tohpatin uutuus, mutta Zentuary on jazzin ja fuusion ystäville vielä nautittavampi.

Musiikin teossaan täysin omavarainen saksalaisartisti T eli Thomas Thielen jatkaa vuoden 2015 Fragmentropy albumilla aloittamaansa trilogiaa. Lienee parempi, etten yritäkään selvittää mistä tässä on kyse tarinallisessa mielessä, kun promokirjekin antaa asiasta tarkoituksellisen selittelemättömän ja epämääräisen käsityksen. Levyn kuvien leninkiasuinen nainen vaikuttaa ainakin olevan täysin hukassa lojuessaan maastossa ja veden varassa. Epämukavasti ladottu lyriikkavihko ei sekään kannusta syventymään tekstitasoon, mikä on hieman ristiriitaista sikäli, että musiikissa on vahva emotionaalinen - lähinnä melankolinen - lataus. T oli itselleni melko uusi tuttavuus; arviot kahdesta edellisestä levystä painetuissa Colossuksissa vaikuttavat osuvilta myös Epistrophobian kohdalla, mistä voi päätellä, että artistin tuntevat saavat juuri sitä mitä odottavatkin.

Neo-progeksi luokiteltu T, jossa Thielen siis soittaa, laulaa ja tuottaa kaiken itse, maalaa musiikillaan laveasti eeppisellä otteella. Siististi tuotettu soundi on samanaikaisesti pompöösi ja rujojakin mielikuvia herättävä. En ole tätä vertausta ihmeekseni ennen nähnyt, mutta omiin korviini T kuulostaa todella paljon viime vuosikymmenten Marillionilta aina stevehogarthmaista, tunteikasta laulutapaa myöten. Mieleen tulee esimerkiksi uusin F.E.A.R.-albumi. En koe tätä lainkaan ongelmalliseksi enkä myöskään väitä, että T nimenomaan jäljittelisi Marillionia. Vaikea sanoa, kuinka läheisen suhteen tulen muodostamaan tähän hivenen introverttiin levyyn vai jääkö se samalla tavalla etäiseksi kuin ensikuuntelujeni jälkimaku. Varmaotteista ja sisällöllisesti harkittua musiikkia joka tapauksessa.

Pari viikkoa sitten arvioimani July Bluen lisäksi turkulaiskitaristi Ismo Savola luotsaa tätä Jeff Beckin ja Mahavishnu Orchestran innoittamaa kitara-basso-rummut -trioa (ja onpa hänellä myös aktiivinen King Crimson -coveryhtye Red Lizard). Hänen itsensä säveltämä, äänittämä, miksaama ja tuottama The Colouring Book iskee tiskiin seitsemän väriä; nokkelimmat biisinimet ovat 'Yellow Hello' ja 'Green Evergreen'. Jälkimmäinen, järjestyksessä viides raita oli hivenen tunteikkaampana oikeastaan ensimmäinen, josta havaitsin mainittavaa sävyeroa edeltäjiinsä nähden. No, ehkä hidastahtisella päätöskappaleella 'Black Cats' oli hiipivämpi tunnelma. Kolmen läpikuuntelun jälkeen joudun valitettavasti toteamaan, etten innostunut levystä pätkääkään.

Harvoin nimittäin törmää soundeiltaan näin yksi-ilmeiseen albumiin. Basisti Immo Pahta ja rumpali Eero Valkonen hoitavat osansa mallikkaasti. Savolan taidot niin säveltäjänä kuin kitaristina tulivat todistetuksi July Bluen debyytillä, mutta tämä kovin samentunut värikartta oli minulle lähinnä turruttava kuuntelukokemus. Sävellykset eivät nekään ole järin kummoista art/jazz-rockia autotallijamittelun makuvivahteineen. Pääongelma on kuivan kirskahtelevasti mouruava sähkökitarasoundi, joka alkaa käydä hermoille jatkuessaan jokseenkin muuttumattomana läpi levyn.

P.S. Musiikista kirjoittaessani nautin myönteisten fiilisten ja tietojen jakamisesta, ja yleensä pyrin positiiviseen lähestymiskulmaan silloinkin kun kyse ei ole ihan mieleisimmästäni musiikkityylistä. Mutta kaipa myös artistin kannalta rehellisesti perusteltu lyttäys on parempi kuin väistelevä "ihan kiva" -asenne, puhumattakaan arvioimatta jättämisestä. Toiselle kuuntelijalle tämäkin levy saattaa toimia aivan hyvin. So it goes.

"Tässä on hillitön naislaulaja", kommentoi Otson saatelappunen -- naulan kantaan. Kyseinen lähes neljän oktaavin vokalisti on bulgarialaissyntyinen Lubena Nova, jonka Suomen kamaralle painottunut meriittilista sisältää niin klassisia lauluopintoja ja kilpailuvoittoja kuin esiintymisiä mm. oopperan, mustalaismusiikin ja jazzin parissa. Viime vuoden puolella esikoisalbuminsa julkaissut July Blue -yhtye syntyi, kun Lubena ja kitaristi Ismo Savola olivat tavanneet jazzkonsertissa. Ismo vastaa omatuotantoisen levyn sävellyksistä ja Lubena sanoituksista.

Musiikki on dynaamista ja melodista jazz- tai art-rockia, joka instrumentaalisena ei välttämättä mitenkään silmiinpistävästi erottuisi korkeatasoisesta nykyfuusiosta. Levyn ainokainen instrumentaaliraita 'Still Forgotten' antaa viitteitä siitä, että homma olisi toiminut mainiosti myös nelihenkisenä soitinkokoonpanona. Koskettimissa (lähinnä pianossa) on Seppo Wahl ja rytmisektion muodostavat Hannu Mikola ja Tuomas Rajala. Mutta Lubenan huikea persoonallisuus laulajana nostaa yhtyeen omaan luokkaansa. Sekoita mielessäsi Tarja Turusen oopperakompetenssi, Kate Bushin kaikkein noitamaisimmat eksentrisyydet ja Muppettien Miss Piggy, niin pääset jyvälle. Vaikka äkkiseltään voisi ajatella tässä olevan ainekset karvoja nostattavalle ärsyttävyydelle, huomaan viihtyväni tämän musiikin äärellä yllättävän hyvin. Akrobaattisessa omaperäisyydessäänkin laulu istuu harmonisesti notkeaan ja rennosti pirskahtelevaan soitantaan. Kaikki osatekijät, Savolan kitaroita myöten, palvelevat progressiivisesti virittynyttä kokonaisuutta. Kun instrumentaalifuusiota usein vaivaa jonkinasteinen emotionaalinen tasapaksuus, tässä kymmenen kappaleen kimarassa sellaisesta ei ole tietoakaan. July Blue on iloisin musiikillinen yllätykseni pitkään aikaan!

Pages: ? 1 2 3 4 ?