mattip's blog

(Seacrest, 2020) Jan-Olof Strandberg on ns. muusikoiden muusikko. Suurelle yleisölle melko tuntematon nimi, mutta proge- ja fuusiopainotteisissa muusikko- ja kuuntelijapiireissä suomalainen mestaribasisti nauttii kansainvälistä arvostusta. Strandbergin bassoa voi kuulla mm. progeyhtye Paidarionin, kitaristi Ilkka Rantamäen ja laulaja Timo Turpeisen levyillä -- sekä etenkin viime vuosina hänen itsensä luotsaamassaan Strandberg Projectissa. X on loogista jatkumoa parin vuoden takaiselle albumille Progressive Construction. Pääosin samalla miehityksellä tehty edellislevy sisälsi yhden lauletunkin biisin Jukka Gustavsonilta X:n ollessa kokonaan instrumentaalinen. Sävellykset ovat enimmäkseen Strandbergin ja kitaristi Sami Virtasen.

Jälkimmäisen kirjoittamalla, tunnelmallisella avausraidalla 'Anni' soittaa suutaan beatboxaaja Felix Zenger, jonka Strandberg nimeää saatesanoissaan yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista artisteista. Basistin oma sävellys 'Good News' vuorottelee tanakkaa (ja hivenen yksitoikkoista) pääfraasia sekä autereisia suvantoja, joiden bassosoundit hivelevät korvia. 'Late August Nightsin' ja hyväntuulisen 'Happy Countryn' kruunaa Juhani Aaltosen huilutaiturointi. Pari lyhintä kappaletta ovat studiojammailun hedelmiä, ja levyn päättää Gutsin ja Aaltosen kaunis pariminuuttinen 'The Finale (Thank You)'.

Albumin yleisilme on kohtalaisen hillitty, paikoin säntillisyyteen asti; Strandberg Projectin sinänsä erittäin taidokkaasta musisoinnista jään vähän kaipaamaan virkeämpää jazzillisuutta, rohkeampia irtiottoja. Dynamiikaltaan kokonaisuus ei silti ole tasapaksu, ja rentoa soittamisen iloakin kuulijalle kyllä välittyy. Suositeltava teos tyylikkään fuusion ja aivan erityisesti mestarillisen bassottelun ystäville.

"Musiikkia joka matkustaa ajassa", kertoo tämän helsinkiläisyhtyeen nettisivu (https://mattilampinen.wixsite.com/samsdiceband). Projektia vetää laulaja-lauluntekijä Matti Lampinen, joka soittaa tuoreella Bottled War -levyllä kitarat, bassot ja koskettimet, siis kaiken muun paitsi Jyrki Huttusen soittamat rummut. Progea levyn musiikki ei ehkä suoranaisesti ole, mutta sen verran monivivahteista, että määritelmä "progeen kallellaan olevaa indie rockia" toiminee alkajaisiksi. Avauskappale 'Before' pohtii sanoituksellaan ihmiskunnan taipumusta ajautua aina vain uusiin sotiin, joten tunnelma on luonnollisesti ahdistuneen melankolinen -- vähän samaan tapaan kuin norjalaisella Airbagillä. 'Lostia' kannattelee pitkälti akustisen kitaran riisuttu ilmaisu ja Lampisen aavistuksen gilmourmainen laulu, mutta sävellys kasvaa tyylikkäästi laveammaksi aina sähkökitarasooloa ja kutsuvaa anthem-henkeä myöten.

'Hands' kävisi soundeiltaan ja tunnelmaltaan Pink Floydin The Wall -albumille, joskin hieman irralliselta tuntuu metallimaisen hakkaava rumputyöskentely parissa kohtaa. Useallakin kappaleella hyödynnetään hillitysti äänitehosteita pinkfloydmaisessa hengessä (mm. rautatieaseman ääniä ja kellon raksutusta), mitkä kyllä sulautuvat kokonaisuuteen luontevasti ilman itsetarkoituksellisuuden leimaa. 'Man at the Station' -balladin lämminhenkisestä pianosta tulee mieleeni varhainen Tom Waits. Paikoittain Lampisen laulusta ja soundimaailman lievästä rujoudesta voi aistia myös 80-luvun goottirockia tai Echo and the Bunnymeniä. En tarkoita rujoudella tuotannollista rupisuutta. Päin vastoin, ilmeisen omavarainen toteutus tuntuu hyvinkin ammattitaitoiselta.

Jopa vähän hämmentäväksi käy tyylipiirteiden sekoitus 'Bold'-biisissä, jolla basso ja rummut -keskeisen painostavuuden sekaan heitetään välillä pubirockin rentoutta sinne päin hoilauksineen. Progen kuulijalle levyn kohokohdaksi noussee vajaan yhdeksän minuutin mittainen päätöraita 'Heal'. Melodiikaltaan koko levy on melankolisuudessaan hieman pidättyväinen, mutta tästä hidastempoisesta kappaleesta tulee hyvällä tavalla mieleeni Matti Kervisen yhtyeet Pax Romana ja Sunhillow. Arvoituksellisesti nimetty Sam's Dice Band on kotisivujensa valossa tätä nykyä nelihenkinen. Jäädäänpä kuulolle miten homma kehittyy.