mattip's blog

(Esimerkkejä 2000-luvun päälukuun sisältyvistä "lyhytesittelyistä" tulevassa PROG FINLANDIA -kirjassa.)

Suomenruotsalainen, vuonna 1994 perustettu maailmanmusiikkiyhtye Gjallarhorn ei ole maailmalla likimainkaan yhtä tunnettu kuin Värttinä, mutta se on saanut arvostusta kansainvälisissä progeyhteisöissä. Musiikilliset juuret ovat pohjanmaalaisessa pelimannimusiikissa ja keskiaikaisissa balladeissa. Etnisesti värikäs soitinvalikoima ulottuu hardangerviulusta afrikkalaiseen sormipianoon, ja laulaja Jenny Wilhelmsin vahva, kirkas ääni on omiaan luomaan mielikuvia muinaisista luonnonmaisemista myyttisine olentoineen. Levyillä Ranarop / Call of the Sea Witch (1998), Sjofn (2000) ja Grimborg (2002) on rouheampi etnosoundi kuin amerikkalaisen Bruce Swedienin tuottamalla nelosalbumilla Rimfaxe (2006).

2000-luvun alkupuolella toiminut Ettone edustaa Suomen kansanmusiikkikulttuurin rockimpaa laitaa. Laulut levyille Sattuma (2001) ja Ettone (2004) ovat kirjoittaneet Vesa Pisto ja Olli Varis. Kontrabassoa soittava Pisto voitti runolaulun MM-kisat 1997, ja Varis on soittanut kitaraa ja mandoliinia monissa kansanmusiikkiyhtyeissä Värttinää myöten. Ettonen maanläheistä soundia täydentävät rock- ja jazzhenkinen rumpali Antti Pyykkö sekä huilisti Silvo Vatanen, joka käyttää myös perulaisia quena-huiluja. Kokonaan akustisen esikoislevyn yhteydessä Ettonen kerrottiin Kansanmusiikkiliiton sivuilla olevan ”rockimpi kuin Purppuripelimannit, mutta selvästi metsäläisempi ja vinksahtaneempi kuin CMX” sekä tuovan ”havuntuoksuisen tuulahduksen rock-piireihin ja modernia otetta kansanmusiikin kentälle rakentaen siltaa näiden kahden musiikinlajin välille”. Toisella levyllä mukana on harmonikkaa ja syntikoita; viimeistään sähköistettynä Ettone on monimutkaisine rytmikuvioineen luontevaa kytkeä osaksi folkprogea, vaikkeivät kalevalaishenkiset laulut siihen välttämättä tietoisesti pyrikään.

Transkaakko on Balkanin Juhla -nimisenä jo 80-luvun alkupuolella aloittanut ja kokoonpanoaan useaan kertaan vaihtanut turkulaisryhmä, joka alun perin ammensi Kaakkois-Euroopan ja Lähi-idän kansanmusiikista. Yhtyeen kotisivujen mukaan tyyli on muuttunut ”perinteisiä kiintopisteitä karttavaksi nykymusaksi”. Kipakoiden tahtilajien ohella etnistä väriä tuo soitinvalikoima runsaine puhallin- ja kielisoittimineen. Soundissa yhdistyvät progehenkisesti folkin akustisuus ja rockin sähköisyys. Viimeisintä albumia lukuunottamatta Transkaakon musiikissa painottuu vahvasti laulu – suomeksi, ja enimmäkseen naislaulajalla; pääsolistina on ollut vuodesta 2004 alkaen Daniela Fogelhom. Täyspitkiä levyjä ovat Uuni (2003), Sato (2007), Kulo (2009) sekä Tuorla (2012), alaotsikoltaan ”Music inspired by and made for space”. Tuorlan planetaariolle sävelletty instrumentaalinen, sanattomalla laululla hieman höystetty albumi on folkahtavaa ja ambient-henkistä 'avaruusmusiikkia'.

Tenhi-yhtyeen perusti vuonna 1996 laulaja ja multi-instrumentalisti (p, org, perc, didgeridoo, ym) Tyko Saarikko. Myös toinen keskushenkilö, säveltäjäpartneri Ilmari Issakainen soittaa useita eri instrumentteja. Melko tasalaatuisia albumeita ovat Kauan (1999), Väre (2002), Maaäet (2006), vuonna ’04 äänitetty Airut aamujen (2006) sekä Saivo (2011). Tenhin musiikki on painostavan melankolista ja enimmäkseen hidastempoista folk-progea kuulostaen joidenkin CMX:n synkistelyballadien etniseltä hengenheimolaiselta. Tunnelma on parhaimmillaan erittäin vahva, mutta kokonaisuudessaan tuotantoa vaivaa turhan pateettinen raskassoutuisuus. Kolmen CD:n erinomainen kokoelma Folk Aesthetic 1996--2006 (2007) sisältää harvinaista ja ennen julkaisematonta materiaalia.

Vaasassa vuonna 2007 perustettu suomenruotsalaiskvartetti Thoby Loth soittaa melodista instrumentaalirockia, jossa on keskiajastakin ammentavaa folk-estetiikkaa. Sävellyksistä vastaa huilisti-kosketinsoittaja Tobias Tåg. Skandimytologiasta innoittunut debyyttialbumi Lägereldarnas tid (2009) herättää mielleyhtymiä mm. Kebnekaisen, folkeimman Jethro Tullin sekä Piirpaukkeen suuntaan. Samalta vuodelta on esikoisen kanssa lähes saman sisältöinen DVD Live from the Wooden Realms, jossa yhtye soittaa kirkon raunioilla. Toisella, hieman raskaammin rokkaavalla levyllä Cauldron of Life (2012) folksävyt eivät ole aivan yhtä aistikkaasti läsnä.

(Tämä on katkelma syksyllä 2016 ilmestyvästä kirjastani PROG FINLANDIA, jossa käsittelen suomalaisia progeartisteja 60-luvulta kuluvaan vuoteen.)

Khatsaturjanin taiteellisesti kunnianhimoinen proge on tasoonsa nähden jäänyt aivan liian suppeasti tunnetuksi. Vuosituhannen alussa aloittanut vantaalaisyhtye julkaisi 2015 neljännen albuminsa, eikä sitäkään tunnu kovin moni huomanneen. Atte Kurrin kirjaama bändihistoria kertoo jäsenten opiskelleen Vantaalla Vaskivuoren musiikkilukiossa. Ensiesiintyminen nimellä Laura & Naula oli osa Myyrmäki-hallin monitaiteellista tapahtumaa keväällä 2000; ”Soitimme monisatapäisen yleisön edessä hyvin vapaan tulkinnan Prokofjevin Romeon ja Julian pääteemasta, johon liitimme itse säveltämiämme pätkiä.”

Samana keväänä lukukauden päättäjäisissä uuden, taidemusiikillisen nimensä omaksunut yhtye – nyt kvartettina ilman viulisti Matti Murajaa – esitti katkelmia Dvorakin 9. sinfoniasta ja Mussorgskin Näyttelykuvista. Khatsaturjanin keikkahistoria päättyi tuohon, mutta puolitoista vuotta myöhemmin nelikko ryhtyi treenaamaan vantaalaisfestareita varten. Koska he eivät ylibuukkauksen takia sitten mahtuneetkaan mukaan, tavoitteeksi otettiin levynteko. Kotioloissa amatöörivoimin äänitetty Aramsome Sums (2002) on luokiteltu demoksi, mutta antaa vahvan näytön yhtyeen kyvyistä. Tiiviin polveileva proge on omaa sävellystuotantoa, Mussorgski- ja Berlioz-lainoja lukuunottamatta.

~~Erään uzbekistanilaisarvostelijan kannustamana yhtye tarjosi tuotostaan ranskalaiselle Musealle, jossa sitä pidettiin hieman alimittaisena. Pian tavoitteena oli kokonaan uudesta materiaalista koostuva, huolellisemmin toteutettu albumi. ”Klassiset vaikutteet olivat edelleen tärkeä lähtökohta ja nyt teimme entistä isompia sovituksia. Kuoroja ja jousiakin oli paljon”, Kurri muistelee. Äänityksiin käytettiin noin vuosi ja miksauksiin pari kuukautta päälle. Elokuussa 2005 valmistunut Aramed Forces of Simantipak ilmestyi Musealta seuraavan vuoden kesällä. Lähes 68-minuuttinen teos kuulostaa Colossuksen Teppo Nurmisen mielestä ”varhaiselta Queenilta, välillä selkeästi Frank Zappalta, välillä myös ELP:ltä, Weather Reportilta, Yesiltä tai Genesikseltä".

Meno ei tälläkään kertaa hyydy paikoilleen eikä herkullisessa koukeroisuudessa pihtailla. Taidemusiikilliset yksityiskohdat niin sävelrakenteissa kuin sovituksissa nivoutuvat luontevasti rock-kontekstiin, esimerkkinä 'Advent Rise' -kappaleen cembalo ja viulu. Khatsaturjanin lähes hengästyttävä progetykitys yhdistää Gentle Giantin eklektisyyden, Yesin mahtipontisuuden ja 10cc:n nokkeluuden. Paljolti koskettimien ympärille kerrostuvassa soundissa on sopivasti akustisia elementtejä, joita ilman stemmalauluin kuorrutettu kokonaisuus johtaisikin herkästi ähkyyn. Kuin muistumana yhtyeen taidemusiikillisista juurista 'The Mass' -eepoksessa hiljennytään välillä Händelin cembalosävelten äärelle.

Seuraavaa albumia Atte Kurrin, Ilkka Saarikiven ja Ilkka Piispalan ydintrio työsti pari vuotta pääosin kotioloissa; vain rummut äänitettiin ammattistudiossa Helsingissä. Disconcerto Grosso (2010) on edeltäjiään aavistuksen raskaampi ja sisältää lyhyempien kappaleiden seassa kaksi yhtyeen pisintä proge-eeposta. Neljännen levyn tekoon käytetty aika tuplaantui jälleen, nyt jo neljään vuoteen, mutta Beast, Machine & Man (2015) on tekniseltä tasoltaan yhä hiotumpi, sovitusten pysytellessä aiempaa kevytrakenteisempina. Khatsaturjanin tapaus havainnollistaa suomalaisen progen tilan: levyjä ilmestyy enemmän kuin koskaan, mutta keikkojen vähyyden vuoksi mitä taidokkaimmatkin progebändit jäävät puolituntemattomiksi.