mattip's blog

(2020) Tietämättöminkin kuulija aistii jo levyn alkumetreillä, että nyt sukelletaan syviin vesiin. Introna lausutaan runo 'He eivät minua tavoita' houreisten kitaraefektien kera. Ensimmäinen varsinainen laulu, alussa tuskaisen itkun äänillä pohjustettu 'Hänen edessä' on musiikillisesti lähellä Porcupine Treen, Riversiden  ja Airbagin kaltaisten yhtyeiden alakuloisia ja Pink Floyd -vaikutteisia sävyjä. Kuriiri eli Juha Huovilainen on sanoittaja-laulajapartneri Vesa Närväsen kanssa julkaissut neljä Profeetta & Kuriiri -albumia psykedeelista ja laulelmallista progea; kannattaa muuten tutustua varsinkinLaniakeaan (2016).Urheat muurit -levy sai alkunsa, kun Närvänen kertoi alkusyksyllä 2017 kipinänsä sammuneen, jolloin Huovilainen jäi tyhjän päälle puolivalmiine sävellyksineen. Facebookin progeryhmässä hän kiinnitti huomiota erään Tytin pitkiin, lyyrisiin ja omakohtaisiin kommentteihin progemusiikista, mikä innoitti häntä pyytämään tätä yhteistyökumppaniksi. Suurimmaksi osaksi albumin musiikki syntyikin vahvan inspiraation vallassa jo seuraavan vuoden alussa. Aiemmin musiikki edellä säveltämään tottunut Juha Huovilainen imi nyt kaiken inspiraationsa Tytin teksteistä, eli kirjoitti musiikin puhtaasti tekstin ja sen sisällön lähtökohdista.

Päävokalistiksi Juha kutsui lapsuudentoverinsa ja vanhan muusikkokollegansa Jouko Bromanin, joka toden totta on onnistunut tunnepitoisten tekstien tulkinnassa. Myös Vesa Närvänen vierailee levyllä, lohdullisen kauniin 'Kehtolaulun' solistina. Viimeistään tästä neljännestä raidasta eteenpäin Urheat muurit kietoo minut uudestaan ja uudestaan otteeseensa, syvän emotionaaliseen kokemukseen. Tyylikkäästi tuotetun levyn soundillisia vertailukohteita tarjoavat klassisen Moody Bluesin puhuttelevimmat helmet kuten 'Candle of Life' ja 'Melancholy Man' sekä Barclay James Harvestin vastaavanlainen tuotanto, alussa mainitsemieni nykyaikaisempien progeverrokkien lisäksi. Jos Juhan alkuperäisvisio musiikista olikin "koukeroisempaa" progea, päätös tekstille paremmin tilaa jättävästä, tunnekylläisestä musiikista oli ehdottomasti oikea. 

Ei sillä, etteikö progevivahteitakin olisi riittävästi. Yksi komeimmista sävellyksistä on alle linkitetty nimikappale instrumentaalivälikkeineen. Juhan itsensä laulama 'Tänään' on sanoituksiltaan kouraiseva: "rukousnauha sua muistuttaa / ranteittesi arvista". Elokuussa 2019 maistiaisena julkaistu 'Pimeän kristallipisarat' jatkaa moodybluesmaisin mollisävelkuluin, mutta erikseen on mainittava modernin vokaaliefektin osuvuus Nallekarkkimaa-väliosassa. Temaattisesti yhtenäisen albumin lopussa synkkyys vaihtuu toiveikkuudeksi. Herkän kaunis 'Kuulin pääskyset ensimmäisen kerran' jättää kuulijan liikuttuneeseen mielentilaan. Vaikuttaa siltä, että itsellenikin tästä levystä on muodostumassa erityisen merkityksellinen. Koska sanoitukset muodostavat albumin ytimen ja lähtökohdan, liitän arvioni perään niistä (sekä intron ja outron lausunnasta) vastaavan Tytti-Marjukka Metsänheleen haastattelun. Lukekaa ajatuksella. https://www.youtube.com/watch?v=g_kklNS5KLs

Tytti-Marjukka, sydämelliset onnittelut albumin johdosta. Miltä tuntuu kuunnella omiin teksteihisi pohjautuvaa levyä? -- Sydämelliset kiitokset! Tuntuu ihan epäuskoisen ihanalta! En voi vieläkään uskoa tätä kaikkea tapahtunutta todeksi. Kaikki kokemani kipu ja kärsimys on näiden maalaamieni kansien välissä. Kaikesta kärsimyksestäni on syntynyt oikeasti kauneutta, musiikkia. Että tuli ihminen, joka kykeni näkemään minut niin herkkävaistoisesti, että tekstini synnyttivät hänessä halun säveltää. On ollut kipeää ja vähän pelottavaakin palata niihin vaikeisiin tuntoihin, mutta myös äärimmäisen lohdullista ja puhdistavaa.

Kun Juha otti sinuun yhteyttä mahdollisen yhteistyön merkeissä, olit taatusti innoissasi. Millaisin ajatuksin lähdit mukaan projektiin? -- En ollut uskoa sitä todeksi. Tunsin vain innostusta, uteliaisuutta ja käsittämätöntä kiitollisuutta. Unelmanani on ollut julkaista jokin kaunokirjallinen teos: runoja, novelleja tai romaani. En hulluimmissa unissanikaan voinut kuvitella, että runoistani syntyy lauluja, musiikkia. Muistan hyppineeni riemusta, eli todella odottavaisin mielin lähdin levyn tekemisen kyytiin.

Facebookissa olet avoimesti puhunut kipeistä elämänvaiheistasi, joihin Urheiden muurien sanat kytkeytyvät. Haluatko tässä valaista muitakin lukijoita/kuulijoita, ja olisiko sinulla kertoa jotain muutaman kappaleen taustaksi? -- Mielelläni valaisen. 'Tänään' on itselleni teksteistä kipein. Olin lopullisesti väsyksissä päihdehelvettiin, itsetuhoon, tuhoisiin ihmissuhteisiin. Minulla oli takanani useampi itsemurhayritys, mutta sinä päivänä olin päättänyt kuolla. Ainoa lohtu oli kärsimyksen päättyminen kuolemaan. Minussa on kuitenkin aina ollut luja tahto elää. Ilman sitä runoa en olisi hengissä. 'Kehtolaulu' syntyi, kun olin kotiutunut viiden kuukauden sairaalajaksosta. Olin vieläkin hauras ja peloissani, ja kirjoitin runon itselleni suojaksi kaikkea kokemaani vastaan. 'Pimeän kristallipisarat' puolestaan syntyi sateisen aamuyön pimeydessä. Olin nukkunut huonosti jouduttuani kasvotusten elämän rajallisuuden kanssa, suhteessa hyvään ystävääni. Mieleeni muistui pahimpien helvettieni keskellä toistamani voimalause "Lapsi on soturi". Vaikka tuo lapsi on minussa yhä väsyksissä, osaan viimein pitää hänestä huolta. On satuttavan kaunista, että Juha löysi tekstistäni tarttumapinnan ja sävelsi siitä biisin rakkaan ystävänsä muistolle. 'Urheat muurit' on uudempi teksti. Olen lapsesta asti kokenut yksinäisyyttä ja toiseutta. Piiloutumisesta tuli suojamekanismini, josta myös kipeästi kärsin. Nykyisin olen kuitenkin rohkaistunut näyttämään itseni haavoittuvaisena ja kokenut tulleeni nähdyksi omana itsenäni, mikä on varmaankin ihmisen tärkein tarve. Tästä nähdyksi tulemisen ja piiloutumisen tarveristiriidasta syntyi runo, joka päätyi nimibiisiksi.

Juha kertoo säveltäneensä kaikkiaan n. 40 tekstiäsi. Päätitte ottaa levylle vain niitä, jotka suoraan liittyvät elämäsi traagisiin vaiheisiin ja niistä selviämiseen. Kerro tästä valintaprosessista. -- Juha osasi jo varhaisessa vaiheessa tulkita ilmaisuani oikein. Päätimme juuri tuon nähdyksi tulemisen ja piilossa pysymisen ristiriidan olevan levyn kantava teema. Halusin kuitenkin kirjoittaa lisää, ja tekstiä tuli roppakaupalla. Lopulta Juha pyysikin, että auttaisin häntä pitämään tekstuaalisesti homman kasassa, etten innoissani lähettäisi sellaista materiaalia, joka ei levyn teemaan kuulu. Samoin hän toivoi, että kiinnittäisin erityishuomiota sisältöön, ei niinkään muotoon.

Onko kenties odotettavissa lisää julkaisuja Huovilainen-Metsänhele-laulutuotannosta? Entä saitko kipinän kirjoittaa lisää lyriikkaa nimenomaan lauluiksi sävellettäviksi? Mitä sinulle kuuluu tänä päivänä kirjoittajana? -- On odotettavissa! Tulossa ja työn alla. Olen kirjoittanut taas lisää ja haluan kehittyä laululyyrikkona. Joten kyllä, olen saanut kipinän! Ylipäätään minulle kuuluu todella hyvää. Lyriikan ohella kirjoitan tällä hetkellä kolumnia mielenterveysalan järjestölehteen. Kirjoitukseni käsittelevät itsemyötätuntoa, sen heräämistä ja siihen kasvamista. Itsemyötätunnon ja omien rajojen löytäminen on ollut itselleni tärkeä osa Urheiden muurien tekemisen kasvuprosessia. Itseeni tutustumiseen olenkin nyt kirjoittamisen ohessa keskittynyt, hiljaa körötellyt arjessa, leikkinyt koiranpennun kanssa. Olen oppinut hellyyttä, itseni hyväksyntää. Olen oppinut myös käsittelemään suruani. Muureista voi myös luopua, kurkistaa kohti valoa. Elää elämä. Sillä siihen meille on elämä annettu.

 

(Eclipse Music, 2019) Helsinkiläisyhtye Klava on ollut olemassa jo vuodesta 2004 ja ehtinyt moneen kertaan muuttaa kokoonpanoaan. Koossa pitäviä voimia bändin historiassa ovat olleet kitaristi Kalle Kuisma ja rumpali Henri Tuomi. Polku-albumi on ollut työn alla todella pitkään, mutta väljästi ja kausittain, joten kyse ei ole mistään kliinisen perfektionistisesti hinkatusta lopputuotteesta. Päin vastoin, juuri tietynlainen hipahtava luomuhenkisyys on oleellinen osa Klavan 70-lukulaista charmia. Esteettisestä näkökulmasta Klava olisi kuin kotonaan Love Recordsin katalogissa mm. Tasavallan Presidentin, Pekka Strengin ja Paroni Paakkunaisen rinnalla. Runsaine saksofoneineen musiikki on psykedeliaan kallistuvaa jazz-rockia, jossa on myös folkin vivahteita. Suomi-progea aidoimmillaan!

Levyn yhdeksän kappaletta vaihtelevat kestoltaan kolmesta kahdeksaan minuuttiin. Yhdessä ne muodostavat viehkeästi svengaavan ja lempeästi päihdyttävän progetripin vehmaille kukkaislaitumille. Kalle Kuisman, Ringa Koskisen, basisti Joonas Hietalan ja muutaman muunkin jäsenen suomenkieliset lauluosuudet nivoutuvat harmonisesti orgaaniseen soundimaailmaan. Puhaltimet -- etenkin DaSputnikissa ja Vitkasteessa soittaneen Sini Palokankaan sopraanosaksofoni -- tuovat mieleeni Hawkwindissa vaikuttaneen Nik Turnerin usvaiset maalailut. Osassa kappaleita on myös viulua sekä Uzva-yhtyeestään muistetun, värikäsasuiseen bändipotrettiinkin paljasjaloin päässeen Heikki Puskan harppua.

Sävelkielen retrohenkisyydestä tarjoaa hyvän esimerkin 'Arvoitus'. Huilun helmeily ja sellon tumma sointi viimeistelevät haaveellisen raukean 'Tähtien valoon' -kappaleen upean sovituksen. Kalle Kuisman kirjoittamat sanoitukset ovat luonnonläheisessä esoteerisuudessaan täydellinen pari Klavan musiikille, joka toki olisi voinut mennä paljon pidemmällekin progen kompleksisuuteen ja ennalta-arvaamattomuuteen. Mutta tällaisenaankin Polku on ehdottomasti viime aikojen kotimaisen progen ilahduttavimpia tapauksia.

(Eclipse Music, 2019) Niin kuin hyvin tiedetään, Suomessa tehdään erinomaista jazzia. Viime vuoden levysatoon en valitettavasti ole kovin paljoa perehtynyt, joten jääkööt pohdinnat vuoden parhaasta kotimaisesta jazzlevystä. Sen sijaan sanon, että Mortality on hienoin kuuntelemani jazzalbumi pitkään aikaan. Mistä tahansa maasta. Soittajina ja sovittajina on ykköskaartin nimiä kuten trumpetisti Verneri Pohjola, saksofonisti Pauli Lyytinen ja pianisti Aki Rissanen. Ilman muuta Mortalitysta voi nauttia myös puhtaasti "vain musiikkina", mutta tähän taideteokseen sen syntytarina kytkeytyy erottamattomasti.

Vuonna 2015 mm. Pink Floyd -tribuuttiyhtyeestä PULSE tutun tamperelaismuusikko Tapio Ylisen vaimo menehtyi pitkälliseen sairauteen. Ylisen selviytymiskeino oli tarttua kitaraan ja pukea tuntojaan improvisaatiotallenteiksi. Reilut kaksi vuotta myöhemmin hän alkoi kehitellä -- paljolti rakastamansa progressiivisen rockin hengessä -- konseptialbumia menetyksen kokeneen ihmisen mielenmaisemasta ja kuolevaisuuden pohdiskelusta. Sanoituksiakin hän harkitsi, mutta pian kävi selväksi, että jotkut asiat löytävät aidoimman ilmaisunsa vain musiikissa, ja että tyylilajina olisi jazz. Tapio Ylinen valitsi kuusi sävelaihiota ja pyysi kansainvälisestikin arvostettuja muusikkotuttaviaan työstämään niistä kokonaisuuden. Kaikki kutsutut lähtivät mukaan projektiin täydellä sydämellä, antaakseen mitä ilmeisimmin parastaan.

Säveltäjä itse on mukana soittajana ainoastaan lyhyellä avausraidalla, jonka surullinen, koko hankkeen tietämättään aloittanut kitaramelodia oli syntynyt hautajaisten alla. Täyteen jazziin johdattaa Lyytisen sovittama 'In Memoriam... part 2'. Sarjan kolmas osa ulottuu sävellyksenä kauemmas, noin viidentoista vuoden taakse; sen Pekka Pohjola -vaikutteisen tenhon on loisteliaasti sovittanut Verneri Pohjola. Myös kontrabasisti Jori Huhtalan ja kitaristi Teemu Viinikaisen sovittamissa kappaleissa musiikin emotionaalinen sisältö ja tyylikkäästi soljuvan yhteissoiton vivahteikas rikkaus kohtaavat täydessä harmoniassa.

Vaikka sävellysten taustalla on ollut surutyö, Mortality ei vello synkeydessä vaan kuulostaa juuri niin raikkaalta, hienostuneelta ja ajattomalta kuin mitä nykyjazz parhaimmillaan on. Albumin päättävään 'Towards Dawn' -sarjaan tultaessa sävy on selvästi vaihtunut surusta valoon. Kuuntelijakin saa otteen teoksen katarttisesta konseptuaalisuudesta ilman, että se olisi rahtuakaan verottanut puhtaan musiikillisia ansioita. Siksi tämä levy on kuin upea todistusaineisto musiikin voimasta.