mattip's blog

Musiikin teossaan täysin omavarainen saksalaisartisti T eli Thomas Thielen jatkaa vuoden 2015 Fragmentropy albumilla aloittamaansa trilogiaa. Lienee parempi, etten yritäkään selvittää mistä tässä on kyse tarinallisessa mielessä, kun promokirjekin antaa asiasta tarkoituksellisen selittelemättömän ja epämääräisen käsityksen. Levyn kuvien leninkiasuinen nainen vaikuttaa ainakin olevan täysin hukassa lojuessaan maastossa ja veden varassa. Epämukavasti ladottu lyriikkavihko ei sekään kannusta syventymään tekstitasoon, mikä on hieman ristiriitaista sikäli, että musiikissa on vahva emotionaalinen - lähinnä melankolinen - lataus. T oli itselleni melko uusi tuttavuus; arviot kahdesta edellisestä levystä painetuissa Colossuksissa vaikuttavat osuvilta myös Epistrophobian kohdalla, mistä voi päätellä, että artistin tuntevat saavat juuri sitä mitä odottavatkin.

Neo-progeksi luokiteltu T, jossa Thielen siis soittaa, laulaa ja tuottaa kaiken itse, maalaa musiikillaan laveasti eeppisellä otteella. Siististi tuotettu soundi on samanaikaisesti pompöösi ja rujojakin mielikuvia herättävä. En ole tätä vertausta ihmeekseni ennen nähnyt, mutta omiin korviini T kuulostaa todella paljon viime vuosikymmenten Marillionilta aina stevehogarthmaista, tunteikasta laulutapaa myöten. Mieleen tulee esimerkiksi uusin F.E.A.R.-albumi. En koe tätä lainkaan ongelmalliseksi enkä myöskään väitä, että T nimenomaan jäljittelisi Marillionia. Vaikea sanoa, kuinka läheisen suhteen tulen muodostamaan tähän hivenen introverttiin levyyn vai jääkö se samalla tavalla etäiseksi kuin ensikuuntelujeni jälkimaku. Varmaotteista ja sisällöllisesti harkittua musiikkia joka tapauksessa.

Pari viikkoa sitten arvioimani July Bluen lisäksi turkulaiskitaristi Ismo Savola luotsaa tätä Jeff Beckin ja Mahavishnu Orchestran innoittamaa kitara-basso-rummut -trioa (ja onpa hänellä myös aktiivinen King Crimson -coveryhtye Red Lizard). Hänen itsensä säveltämä, äänittämä, miksaama ja tuottama The Colouring Book iskee tiskiin seitsemän väriä; nokkelimmat biisinimet ovat 'Yellow Hello' ja 'Green Evergreen'. Jälkimmäinen, järjestyksessä viides raita oli hivenen tunteikkaampana oikeastaan ensimmäinen, josta havaitsin mainittavaa sävyeroa edeltäjiinsä nähden. No, ehkä hidastahtisella päätöskappaleella 'Black Cats' oli hiipivämpi tunnelma. Kolmen läpikuuntelun jälkeen joudun valitettavasti toteamaan, etten innostunut levystä pätkääkään.

Harvoin nimittäin törmää soundeiltaan näin yksi-ilmeiseen albumiin. Basisti Immo Pahta ja rumpali Eero Valkonen hoitavat osansa mallikkaasti. Savolan taidot niin säveltäjänä kuin kitaristina tulivat todistetuksi July Bluen debyytillä, mutta tämä kovin samentunut värikartta oli minulle lähinnä turruttava kuuntelukokemus. Sävellykset eivät nekään ole järin kummoista art/jazz-rockia autotallijamittelun makuvivahteineen. Pääongelma on kuivan kirskahtelevasti mouruava sähkökitarasoundi, joka alkaa käydä hermoille jatkuessaan jokseenkin muuttumattomana läpi levyn.

P.S. Musiikista kirjoittaessani nautin myönteisten fiilisten ja tietojen jakamisesta, ja yleensä pyrin positiiviseen lähestymiskulmaan silloinkin kun kyse ei ole ihan mieleisimmästäni musiikkityylistä. Mutta kaipa myös artistin kannalta rehellisesti perusteltu lyttäys on parempi kuin väistelevä "ihan kiva" -asenne, puhumattakaan arvioimatta jättämisestä. Toiselle kuuntelijalle tämäkin levy saattaa toimia aivan hyvin. So it goes.

"Tässä on hillitön naislaulaja", kommentoi Otson saatelappunen -- naulan kantaan. Kyseinen lähes neljän oktaavin vokalisti on bulgarialaissyntyinen Lubena Nova, jonka Suomen kamaralle painottunut meriittilista sisältää niin klassisia lauluopintoja ja kilpailuvoittoja kuin esiintymisiä mm. oopperan, mustalaismusiikin ja jazzin parissa. Viime vuoden puolella esikoisalbuminsa julkaissut July Blue -yhtye syntyi, kun Lubena ja kitaristi Ismo Savola olivat tavanneet jazzkonsertissa. Ismo vastaa omatuotantoisen levyn sävellyksistä ja Lubena sanoituksista.

Musiikki on dynaamista ja melodista jazz- tai art-rockia, joka instrumentaalisena ei välttämättä mitenkään silmiinpistävästi erottuisi korkeatasoisesta nykyfuusiosta. Levyn ainokainen instrumentaaliraita 'Still Forgotten' antaa viitteitä siitä, että homma olisi toiminut mainiosti myös nelihenkisenä soitinkokoonpanona. Koskettimissa (lähinnä pianossa) on Seppo Wahl ja rytmisektion muodostavat Hannu Mikola ja Tuomas Rajala. Mutta Lubenan huikea persoonallisuus laulajana nostaa yhtyeen omaan luokkaansa. Sekoita mielessäsi Tarja Turusen oopperakompetenssi, Kate Bushin kaikkein noitamaisimmat eksentrisyydet ja Muppettien Miss Piggy, niin pääset jyvälle. Vaikka äkkiseltään voisi ajatella tässä olevan ainekset karvoja nostattavalle ärsyttävyydelle, huomaan viihtyväni tämän musiikin äärellä yllättävän hyvin. Akrobaattisessa omaperäisyydessäänkin laulu istuu harmonisesti notkeaan ja rennosti pirskahtelevaan soitantaan. Kaikki osatekijät, Savolan kitaroita myöten, palvelevat progressiivisesti virittynyttä kokonaisuutta. Kun instrumentaalifuusiota usein vaivaa jonkinasteinen emotionaalinen tasapaksuus, tässä kymmenen kappaleen kimarassa sellaisesta ei ole tietoakaan. July Blue on iloisin musiikillinen yllätykseni pitkään aikaan!