mattip's blog

(MoonJune Records, 2017) Etnisesti sävyttynyttä fuusiota Indonesiasta! Kvintetin nimihenkilö, säveltäjä-kitaristi Tohpati on aiemmin vaikuttanut progefuusiobändissä nimeltä SimakDialog. Samoin kuin maanmies Dewa Budjanan uutuusalbumilla Zentuary, tälläkin vierailee Czech Symphony Orchestra, jonka panos tekee mahtipontisesta 'Jangerista' uljaan avausraidan. Levy kokonaisuudessaan groovaa  määrätietoisesti eteenpäin sähäkän sähkökitarataituroinnin ja kompleksisen rytmimaailman voimalla, minkä lisäksi timanttisen tuhtia soundia rikastavat suling-huilu ja tarompet (täkäläinen klarinetin vastine). Etnoelementit eivät kuitenkaan nouse niin keskeisiksi kuin vaikkapa oman Piirpaukkeemme varhaisilla levyillä; pohjimmiltaan musiikki jatkaa Zappasta ja Mahavishnu Orchestrasta kumpuavan, virtuoottisen jazzrockin perinnettä. Ja se todella rokkaa, vähän liikaakin omaan makuuni.

Voi vain kuvitella, minkä vaikutuksen bändi tekisi livenä, kun jo levyltä kuunneltuna soittajien pidättelemätön energia tarttuu kuulijaan. Heikkoja vetoja 51-minuuttisesta lätystä ei löydy, mutta ehkä pari seesteisempää sävellystä joukossa olivat tehneet dynamiikalle hyvää. Nyt ne kaivatut suvannot tuppaavat rajoittumaan turhan ohimeneviin hetkiin. Kohdistankin suositukseni ennen kaikkea tulisen fuusion ystäville, joita myös maailmanmusiikilliset piirteet kiehtovat.

Kotimaisen fuusion veteraaneihin lukeutuva kitaristi-säveltäjä Ilkka Rantamäki on jostain syystä jäänyt todella vähälle huomiolle. (Harmillisesti hän jäi pois myös Prog Finlandia -kirjastani.) Paitsiotaan, esimerkiksi puuttumistaan Suomi Jazz -sivustosta, artisti itsekin ironisesti kommentoi 12 vuotta sitten antamalla kokoelmalleen nimen The Lost Tapes of Finnish Jazz. Uudemman Suomi-jazzin historiikki Rytmihäiriöitä tyytyy informoimaan, että Rantamäki on Keski-Suomen läänintaiteilijana järjestänyt keikkoja jazzmuusikoille. Meitä kiinnostaa enemmän mm. se, että vuonna 1977 hän perusti Jukka Gustavsonin ja Jukka Tolosen kanssa Kosmopojat-nimisen progebändin, ja että häntä ja Gutsia on tilaisuus kuulla livenä tämän kuun loppupuolella. Tsekatkaapa YLEn nettitallenteena vuoden 1978 Iltatähti-ohjelma, jonka lopuksi Rantamäen bändi esittää hänen 17-minuuttisen jazzrock-eepoksensa 'House on the Hill'.

Parinkymmenen vuoden levytystauon katkaisseen, toissavuotisen albumin kansi on melkoista huttua, mutta juuri muuta moitittavaa levystä en sitten keksikään. Alkupuolelle on sijoitettu kaikkein sähköisimmät fuusiobiisit, joista voi aistia kitaristin kunnioituksen 60-70-lukujen jazz- ja bluesrockin kepittäjämestareita kohtaan. Tunnustettakoon, etten ihan alkumetreillä vielä lämmennyt levylle, niin säkenöivää soittoa kuin se tarjoaakin. Neljäs raita 'Courtesan' sisältää Tolosen parhaista ajoista muistuttavaa akustista taiturointia ja mieleenpainuvia sävelkulkuja. Akustisen kitaran raikkaita soundeja kuullaankin ilahduttavan paljon siitä eteenpäin. Vaihtuvina soittokumppaneina Rantamäellä on sekä yhdysvaltalaisia että suomalaisia muusikoita; oleellisimpia ovat ainakin Will Vinsonin altto- sekä Manuel Dunkelin sopraanosaksofoniosuudet. Seitsemäntoista kappaleen joukossa on myös YLEn arkistoista kaivettu 'Farewell' vuodelta 1980, jolla sopraanoa puhalteleva Pekka Pöyry menehtyi pian sen jälkeen.

Albumilla on mittaa huimat 74 minuuttia, mutta kuuntelu ei missään vaiheessa ala puuduttaa. Keskipaikkeilla kumarretaan Beatlesin psykedeelisimmälle kaudelle ja George Harrisonin Intian-vaikutteille lauluakin sisältävässä kappaleessa '1967 (Summer of Love)'. 'Chelsea Hotel Heartbreak Blues' on viuluosuuksineen herkän kaunis balladi. Koska Rantamäki taustoittaa monia kappaleita, tähän yhteyteen olisin odottanut maininnan 'La Maritza' -laulun riipaisevan melodian kierrättämisestä. Loppuun saakka albumi onnistuu tarjoamaan uusia vivahteita ilman, että kokonaisuus kärsisi hajanaisuudesta. Esimerkkinä vaikkapa mandoliini, jonka näppäilystä muutama kappale on saanut alkunsakin. Rauhallisimmin leijaileva raita 'Courier from the Vanishing World' on soundimaisemaltaan spatiaalinen ECM-kamarijazzin tavoin. Albumin päättää usvainen psykedelialaulu 'Running through the Fields (She Is My Rainbow)', jonka syövereistä toinnuttuaan levyn voi aloittaa alusta ja löytää siitä taas uusia piirteitä.

Neljä eri maista tulevaa muusikkoa (kaksi kitaristia, basisti ja rumpali), joista yhdestäkään en ollut tietoinen ennestään. Tunnin verran instrumentaalimusiikkia, joka on äänitetty livenä studiossa kokonaan improvisoituna, ilman jälkikäteisviilailuja. Varauduin kärsivällisyyttä koettelevaan kuuntelukokemukseen vailla erityistä emotionaalista kaikupohjaa, mutta yllätyin positiivisesti!

Aluksi pieni artistiesittely: englantilaiskitaristi Mark Wingfieldin joku saattaa tietää pitkäaikaisesta duostaan akustisen kitaran mestarin Kevin Kastningin kanssa, ja saksalainen Markus Reuter on soittanut mm. Stick Menissä ja The Crimson ProceKctissa. Heidät molemmat näemmä luetaan aikamme innovatiivisimpien ja riskejä kaihtamattomimpien kitaristien joukkoon, eikä levyä kuunnellessa herää suurtakaan halua väittää vastaan. Vertailukohteita toki voi löytää takavuosikymmeniltäkin, lähtien Robert Frippin ja Brian Enon yhteistöistä 70-luvulta. Itselleni tuli selvimmin mieleen norjalainen Terje Rypdal, jonka tavoin myös tämä ryhmä olisi täysin kotonaan genrerajoja rikkovalla ECM-levymerkillä. Israelilaissyntyiset Yaron Stafi (nauhaton basso) ja Asaf Sirkis (rummut) ovat soittajina sekä improvisoinnin taitajina yhtä kovaa kaliiberia. Kaikki neljä ovat tasavertaisesti olleet luomassa tätä lumoavaa äänimatkaa.

Kymmenen minuutin molemmin puolin mitoitettuja kappaleita on kuusi, ja esimerkiksi rytmin keskeisyyden suhteen ne erottautuvat toisistaan kiitettävän selkeästi. Välillä annetaan mennä crimsonmaisella vimmalla, välillä taas maalaillaan eteerisempiä maisemia. Musiikillisen kartan kiinnekohdiksi voisi nimetä mm. free jazzin, ambientin, progen ja jopa trancen, mutta lokerointia ei taaskaan kerran kannata kovin tosissaan harrastaa. Tämä musiikki elää ja hengittää joka solullaan eikä kuulijan mukaanpääsy ole ylivoimaisen vaikeaa. Jos vähänkään on vastaanottavainen improvisaatiolähtöiselle fuusiolle, The Stone House ei tuottane pettymystä. Kuvassa molempia käsiä kitaran kaulalla pitävän Reuterin kohdalla muuten lukee "TouchGuitars(R)AU8", mikäli tämä tieto jollekulle jotain kertoo.

Joskus ennakko-odotukset määrittävät aika mustavalkoisestikin, onko ensivaikutelma levystä riemastunut vai harmistunut. Tuoreen helsinkiläisnelikon Celestial Voyagerin debyytti ei täysin vastannut mielikuviani, joita yhtyeen nimen lisäksi oli epäilemättä luonut kerrassaan tyylikäs kansitaide scifi- ja fantasiasävyineen. Lienenkö sitten hiljaa mielessäni odottanut taivaankansia aukovaa maalailua Pink Floydin tai Yesin tyyliin... Mutta nyt kuunnellessani levyä avoimin mielin havaitsen selvemmin sen kiistattomat vahvuudet. Kyse on jäntevästä, kitaravetoisesta instrumentaalirockista, joka ei pyrikään hiihtelemään progesuuruuksien perässä. Jakeluyhtiö Running Moosen saatekirjeessä ei itse asiassa edes mainita sanaa proge. Onpa sitä termiä käytetty hataramminkin perustein, joten on ehdottomasti paikallaan levittää tietoa pätevästä tulokkaasta myös tällä foorumilla.

Sävellyksistä vastaa kitaristi Cristian Cifuentes, sovitukset ja tuotanto on merkitty koko kvartetin nimiin. Mitään huikean kunnianhimoisia rakenteita kymmenestä normimittaisesta biisistä ei ehkä löydy, mutta erittäin vakuuttavasti bändi tekee sen minkä tekee. Tuotannollinen taso on järisyttävän korkealla. Cifuentesin liidit ja Kimmo Pitkäsen rytmikitarat soivat kirkkaasti ja väkevästi. Miksaus tekee oikeutta myös Jukka Kunnaksen ja Jan Hirvosen iskuvoimaiselle rytmisektiolle, ja miellyttävää soundia täydentää varsinaiseen kokoonpanoon kuulumaton Vesa Koivunen koskettimillaan. Meno on enimmäkseen melko tuhtia, mutta metallipiirteet loistavat poissaolollaan (tämä kuulija kiittää!) ja kaiken siunaa konstailematon melodisuus. Eli jos nyt ei ihan taivaallisille matkoille kyyditsekään, tarjoaa levy ihan mukavan kolmevarttisen instrumentaalirockin ystäville. Yhtye aikoo näyttää voimansa myös keikkalavoilla, ja katseet ovat kuulemma jo seuraavassa albumissa.

Tällä fuusiobändillä on ikää jo kunnioitettavat 40 vuotta, mutta 1970-luvulla toiminta vähitellen hyytyi keikkailun ja demoäänitysten jälkeen. Kitaristi-säveltäjä Harri Nokso kokosi ryhmän uudelleen, minkä tuloksena esikoisalbumi The Dream of Cecilia näki päivänvalon vuonna 2007. Tuotannollista vastuuta kantoi jo tuolloin rumpali Kimmo Pörsti (Mist Season, Paidarion, The Samurai of Prog), joka vähän myöhemmin yhdessä kosketinsoittaja Otso Pakarisen ja bassomaestro Jan-Olof Strandbergin kanssa täydensi Progressionin rivejä. Kimmon ja Otson tuottamana yhtye sai vihdoinkin ulos toisen levynsä, alaotsikoltaanMusic from the Archives. Varsinaista albumimateriaalia on reilun puolen tunnin ja seitsemän kappaleen verran, ja bonuksina kuullaan neljä tasokasta livevetoa muutaman vuoden takaa.

Levyn virkeä instrumentaalimusiikki tasapainoilee hallitusti mahavishnumaisen intensiteetin ja vaikkapa Canterbury-progefuusioon rinnastettavan melodisemman letkeyden välillä. Dynaamisen rehevässä muttei koskaan liian täyteen ahdetussa soundissa nousevat solistisimpiin rooleihin sähkökitarat sekä toisen pääsäveltäjän Jussi-Matti Haaviston alttoviulu. Kaksi uutta sävellystä on lähtöisin Otso Pakarisen kynästä, eikä rikkumaton bändikemia jää niilläkään oman instrumentin suosimisen jalkoihin. Homma toimii erittäin hyvin ja voin suositella levyä kaikille jazzfuusion ystäville. Kuten kyseisen genren parissa usein, henkilökohtaisesti jään hieman kaipaamaan sävellyksistä laajempaa emotionaalista palettia.