mattip's blog

Kaipan albumien uusintajulkaisujen sarja jatkuu yhdellä loistavalla, yhdellä menettelevällä ja yhdellä jokseenkin  kaamealla albumilla, jotka bändi teki ennen kolmen vuosikymmenen taukoa. Kolmannella, vuonna 1978 ilmestyneellä levyllä Solo (joka nimettiin kannessakin esiintyvän sarjakuvahahmon mukaan) kitaristi Roine Stolt nousee säveltäjänä yhä vahvemmin Hans Lundinin rinnalle ja vähän edellekin. Toisena uutena piirteenä on se, että kiipparisti (ja Kaipaa edelleen kipparoiva) Lundin on ojentanut laulajan tehtävät Mats Löfgrenille, joka suoriutuu pestistä oikein hyvin. Siinä missä Inget nytt under solen vaikutti paikoitellen kankealta ylisuorittamiselta, Solon melodiset sävellykset toimivat kauttaaltaan tyylikkäästi ja etenkin seitsemän minuutin rajapyykin ylittävät kappaleet tuntuvat vain kypsyvän sen paremmiksi, mitä tutummiksi ne tulevat. Ilahduttavaa on myös instrumentaalien runsaus. 70-luvun viimeisten vuosien sinfonista progea lähes parhaimmillaan!

Händer (1980) onkin sitten jo huomattavasti kasarityyppisempi päivitys Kaipan uudistuvasta tyylistä. Stoltin tilalle kitaristiksi oli tullut Max Ahman. Biisit ovat tasoltaan varsin vaihtelevia, mutta osa on kohtuuhyvää, syntikoihin painottuvaa progensävyistä poprockia, vähän Genesiksen Duken tavoin. Ero Soloon on kuitenkin niin jyrkkä, että neuvon varhaisen Kaipan ystäviä lähestymään levyä suurin varauksin. Mutta seuraava levy Nattdjurstid (1982) on jotain aivan hirvittävää kuunneltavaa, suurimpana syynä Hans Lundinin laulusuoritukset. Ne ovat nimittäin silkkaa huutamista. Syntikat dominoivat iskevää soundia häpeilemättä. Siedettävämmällä laululla levy voisi kenties olla mukavan energinen aikansa lapsi vertautuessaan jossain määrin saman ajan Genesikseen, Talking Headsiin, Peter Gabrielin syntikka- ja perkussiopainotteiseen kolmosalbumiin sekä tietynlaisen kulmikkuutensa myötä myös 80-luvun King Crimsoniin. Vertaukset kylläkin lupaavat liikoja biisien tason ja vaihtelevuuden suhteen, sillä koko levy mennään melko nopeatahtisissa ja levottomissa merkeissä. 'Identitetskris' on näppärä instrumentaali, jonka voisin hyvin kuvitella Dukelle tai Abacabille, mutta loppulevyä en viitsi kuunnella enää edes vitsin vuoksi.

Liika yrittäminen on joskus progen helmasynti. Ruotsalaisen sinfonisen progen kivijalka Kaipa suorastaan demonstroi tuota väitettä, kun vertaillaan sen kahta ensimmäistä albumia vuosilta 1975 ja 1976. Debyytti kolahti itselleni aikoinaan välittömästi; aistin sen kirkkaissa melodioissa herkkää viattomuutta ja skandinaavista luonnonkauneutta. Roine Stoltin uljaasti tuikkiva kitara nosti musiikin Focuksen ja Camelin rinnalle, ja kosketinsoittaja Hans Lundinin puhtoisen heleä laulu viimeisteli naiivin sielukkaan kokonaisvaikutelman. Menestyksen myötä kunnianhimo taisi kihahtaa hattuun. Haettiin pelit ja vehkeet Englannista asti ja sävellettiin levynpuolen täyttävä eepos Yesin, ELP:n ja Genesiksen jalanjäljissä.

Varsin komeaa jälkeä Kaipa saikin aikaan myös kakkosalbumilleen, mutta mielestäni erityisesti levyn pitkä sävellys 'Skenet bedrar' paikoin kompastelee teennäisyyteensä. Irvokkainta on keskikohdan angstisen möreä lauluosuus, jollaiseen sorrutaan levyn loppupuolellakin. 'Korståg'-instrumentaali jatkaa debyytin harmonisissa tunnelmissa, mutta lauluissa aiempi luonnollisuus hautautuu mahtipontisuuden alle. Esikoisen uusintapainoksessa on bonuksina pari keskinkertaista Stolt-instrumentaalia, kakkoslevyllä taas englanninkielisiä versioita albumiraidoista kuten aiemmallakin CD-painoksella. Ei mitään uutta auringon alla.