mattip's blog

Kreikkalainen Ciccada-yhtye tekee monta asiaa juuri niin kuin minunlaiseni "vanha" progefani toivoo: ottaa 70-lukuhenkiseen progeensa vaikutteita mm. taidemusiikista ja folkista, käyttää laajaa, akustispainotteista soitinvalikoimaa, rakentaa albumilleen myös eeppisiä kaaria sekä antaa lauluosuudet kaunisääniselle naiselle (Evangelia Kozoni). Lisäksi kansitaidekin on erittäin tyylikästä.

Pääasiallinen luova voima on selvästi Nicolas Nikolopoulos, joka soittaa monenlaisia puhaltimia ja koskettimia. Huilu ja mellotroni ovat asianmukaisesti edustettuna hienossa soundissa, ja kitarapuolella dominoi akustinen -- sähkökitarasoolojakaan unohtamatta. Kaunista, kaunista... Vertailua voi tehdä pastoraalisimpaan Genesikseen, Anthony Phillipsiin ja italoprogen herkempään ääripäähän, ja myös folkahtavin Jethro Tull, Renaissance ja Gentle Giant käyvät mielessä. Levyn melodiat uhkaavat jäädä hiukan hajuttomiksi ja saman tien unohtuviksi, mutta kenties sekin puute hälvenee pitkäaikaisen kuuntelun myötä.

80-luvun puolivälissä rockin soittamisen aloittanut vihtiläinen Petro Ijäs on luonut sooloesikoisensa kokonaan omin voimin: niin äänityksen ja masteroinnin kuin esityksenkin täyden rock-combon soittimineen ja lauluineen. Lopputulos on teknisesti varmanoloista, joten kaverin taidoista ei jää epäselvyyttä. Lauluääni nyt ei kovin kummoinen ole. Petron sävellykset ovat enimmäkseen kitarapainotteista voimarockia. Progevivahteita on pikkuisen havaittavissa, mutta pikemminkin kyse on paljon tasaisemmin etenevästä, joskin ehkä keskivertoa kunnianhimoisemmasta indierockista. Kappas, päätöskappale on orkestraalinen instrumentaali. Ei paha. Erittäin pätevä työnäyte levy kyllä on, mutta yksinäisen suden lisäpisteet eivät paranna itse kuunteluelämystä. Oikeanlaiset yhteistyökuviot voisivat viedä ties miten pitkälle progenkin suuntaan.

Runsaiden bonusraitojen myötä tämä Esoteric Recordingsin julkaisema CD sisältää Moody Bluesin klassista kokoonpanoa edeltäneen r & b -ryhmän kaikki levytykset vuosilta 1964-66. Itse en tunne sitä kohtaan suurtakaan mielenkiintoa, kuten aniharvoin tyylillistä vedenjakajavuotta 1967 edeltänyttä poppia kohtaan ylipäätään. Skip-näppäimen kanssa kahlasin kaikki 27 viisua läpi, josko löytyisi muitakin 'Boulevard de Madeleinen' veroisia kohokohtia. Ei mainittavasti, mutta selvää kehitystä noiden parin vuoden aikana on kuitenkin havaittavissa. Albumin painottuessa cover-esityksiin aina 'Go Now' -hittiä myöten viimeiset singlejulkaisut ovat järjestään Denny Lainen ja Mike Pinderin yhdessä kirjoittamia. Mellotronin hankkimisen lisäksi tarvittiin kaiketi myös radikaali kokoonpanomuutos, ennen kuin Moody Blues todella löysi oman äänensä. Lisäarvoa julkaisu saa pitkästä ja informatiivisesta artikkelistaan.

Colossus 47:n Esoteric Recordings -jutussa lyttäsin John Lodgen vähäiset soolopuuhastelut. Nyt mies on julkaissut pätevän - ei, vaan ihan vilpittömästi hyvän albumin, joka lyhyydessäänkin voittaa suvereenisti kaiken sen hötön, mitä hän on rustannut Moody Bluesissa muutamaan kymmeneen vuoteen. Saamastani promokappaleesta puuttuvat tarkemmat esittäjätiedot, mutta Esotericin sivuilla mainitaan vierailijoina Ray Thomas ja Mike Pinder sekä kitaralegenda Chris Spedding. Avauskappale 'In My Mind' soi upean täyteläisesti vertautuen jopa Pink Floydiin, ja samanlaista juhlavuutta on nimikkopäätöskappaleessa. Välissä olevat kuusi laulua liikkuvat kepeämmissä tunnelmissa, mutta kaikki toimivat moitteettomasti, 'Lose Your Love' -hempeilyä myöten. Lauluäänikin 70 vuotta täyttävällä Lodgella on charmikkaampi kuin koskaan!

Fabio Zuffantia voi leikillisesti nimittää uudemman italoprogen John Wettoniksi; basisti-laulaja on ollut keskeinen hahmo yhtyeissä Finisterre, Höstsonaten ja La Maschera di Cera sekä julkaissut myös sooloalbumeita. Kaikkien näiden musiikkia sisältyi Zuffanti & Zbandin viimevuotiselle kiertueelle. Koska livealbumi jäi haaveeksi, Zuffanti korjasi tilanteen tekemällä bändeineen livenä studiossa -levyn, vieläpä viime hetkellä, sillä kitaristi Matteo Nahum oli jo ilmoittanut lähtevänsä Espanjaan opiskelemaan elokuvamusiikkia. Kiertueella hioutunut yhteissoitto on odotusten mukaisesti tyylikästä.

68-minuuttinen seitsemän kappaleen teos on loistava kattaus miehen sävellyksiä parin vuosikymmenen ajalta. Tosin heti alussa siteerataan hauskasti Jethro Tullin Bach-vetoa 'Bourée'. Tarjolla on pääosin instrumentaalista ja sinfonista italoprogea, johon etenkin huilu tuo raikkaita melodioita. Jos kyseinen progen laji on lähellä sydäntäsi eikä levyhyllyssäsi jo ole mainittujen artistien koko tuotantoa - ja kenties vaikka olisikin - niin tässäpä kerrassaan Täydellinen Levyhankinta.