mattip's blog

Geoff Downes lienee tuttu nimi useimmille keski-ikäistyville progen harrastajille. Ensimmäinen merkittävä [proge-]etappi kosketinsoittajan uralla oli Yesin omalla tavallaan upea albumi Drama (1980). Rick Wakemanin ja Jon Andersonin korvanneet Downes ja Trevor Horn olivat sitä ennen tehneet mm. railakkaan pophitin 'Video Killed the Radio Star' The Bugglesina. Tämä kiistellyn poikkeuksellinen Yes-inkarnaatio jäi lyhytikäiseksi, mutta hieman myöhemmin nähtiin kaupallisesti suuntautunut superyhtye Asia. Downesilla oli nelikosta vähemmän "nimeä" progepiireissä kuin Steve Howella, John Wettonilla ja Carl Palmerilla, mikä toisaalta ehkä selittää, että juuri hän on ollut pysyvin jäsen Asian pitkittyneellä taipaleella. Minun Asia-suhteeni perustuu yksiselitteisesti vuoden 1982 debyytille, joka oli ensimmäisiä kolahtaneita albumeitani varhaisteini-iässä; paljonkaan sen laajemmin en ole välittänyt perehtyä Asian tietääkseni aikas itseään toistavaan AOR:ään. Mitä tulee Geoff Downesin muihin tekemisiin (näkyy olevan soolotuotantoa 80-luvulta alkaen), se on jäänyt itselleni vieraaksi.

Tällaiset olivat lähtökohtani tutustua Downesin sekä Christopher Braiden vetämään projektiin, jolle Skyscraper Souls on jo kolmas albumi. Ensivaikutelmani oli yllättävän myönteinen, suorastaan nostalgisen lämmin. Levyä kuunnellessani melkein tunsin palaavani 80-luvun alkupuolelle, jolloin tulevaa progeharrastustani pohjustivat nimenomaan popimmat teokset kuten Asia, 90125, Signals ja Five Miles Out. Asiaa epäilemättä auttoi myös se, että itselleni entuudestaan täysin tuntemattoman Braiden lauluääni on mielestäni kuin Trevor Hornin ja Chris Squiren välimuoto, ja juuri kuvaamaani kasariestetiikkaan sopiva. Braide soittaa hänkin koskettimia, mutta ymmärtääkseni tämä albumi on kahta edeltäjäänsä bändivetoisempi soundiltaan. Musiikki operoi kaupallisen popin ja orkestraalisia vaikutelmia tavoittelevan progen välimaastossa. Varsinkin lyhyimpiä kappaleita leimaa Downesin klassisesti inspiroitunut pianotyyli, mutta jopa 18-minuuttisessa, oikein hienossa nimiteoksessa nojataan paljolti kertosäkeisiin. Kovempia rock-sävyjä aavistuksen verran melankolinen levy karttaa, mikä on ihan hyvä linjanveto.

Pidemmän päälle levyn tehoa alkaa ainakin progeharrastajan korvissa nakertaa iskevimpien kertsien tarttuvuus; pahimmillaan se on vajaan seitsemän minuutin kappaleella 'Angel On Your Shoulder'. Miinukseksi muodostuu muutenkin vahva laulupainotteisuus: albumi olisi kipeästi kaivannut enemmän instrumentaalisuutta. Myös pitkän vieraslistan verrattainen kuulumattomuus musiikissa harmittaa. Esimerkiksi Big Big Trainin David Longdonin ja No-Manistä tutun Tim Bownessin osuudet jäävät rikollisen huomaamattomiksi. Kate Pierson sentään tuo naisellista lisäväriä pariin kappaleeseen.

Veikkaanpa, että muidenkin kuuntelijoiden kohdalla tämän levyn kiinnostavuus riippuu ensisijaisesti omasta kuunteluhistoriasta. Jos siihen kuuluvat esimerkiksi Asia ja Yesin popimmat vaiheet, onnistunee Skyscraper Souls vetoamaan ainakin nostalgisella tasolla, aivan kuten hieman välityön oloinen Roger Dean -kansitaidekin. Muuten kasarivivahteet ja pophenkisyys taitavat jättää tympeän maun progeharrastajalle.

(Black Widow, 2017) Toiseen studioalbumiinsa ehättänyttä italoprogeyhtyettä L'Albero del Veleno on aika luontevaa rinnastaa 70-luvulla pääteoksensa tehneeseen klassikkobändi Gobliniin. Sen lisäksi, että ne kuulostavat jossain määrin samanlaisilta -- ja tämä ei missään nimessä vähennä kummankaan arvoa -- yhdistävänä tekijänä voisi pitää kauhufilmejä. Goblin sävelsi lukuisia soundtrackejä erityisesti Dario Argenton elokuviin, ja "Myrkkypuu" puolestaan kertoo imevänsä inspiraatiota kauhugenrestä. Esikoislevy Le Radici del Male ilmestyi 2013 ja tämä uutuus viime vuoden lopulla. Albumin nimi on hieman yllättäen englanniksi, vaikka kappaleiden nimissä on käytetty, ellen nyt ihan väärässä ole, latinaa. Alaotsikoltaan teos julistaa olevansa ooppera kahdessa näytöksessä, mikä tuntuu kyllä hiukan keinotekoiselta kun instrumentaalimusiikista on kyse. Mutta väliäkö sillä, ehkä ajatuksena on ohjata kuulijaa ottamaan teos draamallisena kokonaisuutena.

Lyhyt preludi tuo mieleen Alan Parsons Projectin albumeita avaavat instrumentaalit. Kappaleet seuraavat toisiaan mukavan tauottomasti, mitä nyt keskellä on 'Interval' 14 sekuntia hiljaisuutta, ihan omana raitanaan. Heti toinen biisi 'Morpheus' osoittaa selkeästi bändin vahvuudet. Demokraattinen yhtyesoundi on voimakas ja kirkas, aivan kuten Goblinillakin. Sävellyksissä on dynamiikkaa ja etenkin kokonaisuus on täyttä progea. Vertailukohteeksi voisi ottaa myös ranskalaisyhtye Pulsarin klassikon Halloween (1977). Synkän Kohtalon Tarina on luonnollisesti täynnä tiivistä jännitystunnelmaa. Ilokseni se ei kuitenkaan astu heavyn tai metallin puolelle. Ehkä itse jään silti hiukan kaipaamaan lisää rauhallisia suvantokohtia intensiteetin keskelle. Camel-tyyppinen pehmeä melodisuus olisi täydellinen lisämauste. Mieluusti musiikissa kuulisi myös enemmän huilua, onhan kvintetissä mukana huilisti. Mutta joka tapauksessa, erittäin onnistunut instrumentaaliprogen paketti tyylikkäällä layoutilla varustettuna!