mattip's blog

Kolmannen levynsä julkaissut italialaisyhtye Profusion tekee metalliin kallistuvaa progea. Toisinaan olen äärimmäisen väsynyt nykyprogen tähän siipeen, missä voima rulettaa ja nopeaa tiluttelua ihannoidaan. Mutta pakko myöntää, että Phersu (nimi viittaa etruskihautaa koristavaan mieshahmoon) on hiotussa eklektisyydessään muutakin kuin päälle hyökyvää metallisuutta. Siisti- ja vahvaäänisen Luca Latinin englanninkielinen laulu taipuu kiitettävästi myös herkempään ilmaisuun, jolloin säestyskin malttaa - ainakin hetkeksi - riisua yltään raskaat kamppeet ja antaa pianolle ja muille akustisille soittimille tilaa.

Albumilla vierailee joukko artisteja eri puolilta maailmaa. Yhdellä biisillä esiintyvää puhallinkolmikkoa ei kovin selvästi yhtyeen voimasoiton seasta erota, mutta mezzosopraano Anita Rachvelishvili (never heard) sentään ottaa 'Wrinkled Maiden' -balladin hienosti haltuunsa. Kappale on tosin 2½-minuuttisena levyn lyhin eikä ehdi tavoittaa jonkun Nightwishin tai Within Temptationin tyyppistä potkua. 'Nomen' laulaja- ja hanuristivieraineen on hyvä esimerkki yhtyeen tavasta sekoittaa raskaaseen rockiinsa mm. etnisiä ja jazzillisia elementtejä. Kokonaisuudessaan levyn musiikki operoi omaan makuuni suhteutettuna vähän turhan metallisissa maisemissa, mutta veikkaanpa Phersun kolahtavan voimalla hevitilutusta kaihtamattoman progeharrastajan makuhermoihin.

Progen maailmankarttani sai uuden nuppineulan, sillä perulaista rockyhtyettä en muista ennen kuunnelleeni (perulaiseen kansanmusiikkiin lienee itse kukin törmännyt aurinkoon lentävien kotkien ja katumuusikoiden muodossa). Tätä Lootuskukkaa luulin ensin uudeksi tulokkaaksi (ja itse asiassa argentiinalaiseksi, espanjankielisiä levytekstejä tavatessani), mutta onhan ryhmällä levyjä näemmä jo puoli tusinaa vuodesta 2005 alkaen. CD/DVD-julkaisun alaotsikon mukaisesti tarjolla on yhtyeen keikka Buenos Airesista, ja se on taltioitu marraskuussa 2014. Tyylilaji on lähinnä hard rock lievähköin folkmaustein ja vielä lievemmin proge-elementein.

Hard rock ei minuun pure erityisen hyvin, ja ehkä siksikin tämä livelevy kuulostaa korviini hivenen samanlaiselta alusta loppuun. Kappaleet ovat keskimäärin melko nopeita, lauluorientoituneita ja raskailla kitaravalleilla varustettuja. Bändiin kuuluu myös naisvokalisti, mutta hänen roolinsa on käsittämättömän vähäinen. Jopa sillä ainoalla kappaleella, jolla Agustina Gonzálezille on merkitty "voz principal", laulaja-kitaristi Alonso Herrera tunkee keskinkertaisine äänineen kovasti mukaan.

Äänitys on kohtalaisen hyvä, visuaalinen anti DVD:llä ei päätä huimaa - no, onhan lavalla sentään nätti naikkonen äijänkörmyjen keskellä... 71-minuuttisen keikan valoshow ja kameratyö ovat melko vaatimatonta tasoa. Kuudella bonusvideolla toistuu samoja kappaleita, joko varsin kökköinä väri- ja peilikuvakikkailuina tai peruslivetaltiointeina. Luultavasti yhtyeen folk-progeulottuvuudet pääsevät paremmin esiin studioalbumeilla. Yhden jäsenen soittamat huilut ja charango-kitara kyllä mukavasti värittävät soundia siellä täällä, itse biisien pysytellessä enemmän tai vähemmän länsimaistyyppisessä hard rock -mätössä.

Saatetidote kertoo brasilialaissäveltäjä ja kosketinsoittaja André Perimin osallistuneen maansa reggaebuumiin 90-luvulla, soittaneen afrikkalaisartistien kanssa sekä opiskelleen candombléä (afrobrasilialaista uskontoa) ja orkestrointia. Tämä hieman alle puolituntinen instrumentaalilevy on hänen debyyttinsä; vähälukuiset kanssamuusikot vastaavat lähinnä perkussioista. Jatkojalostamalla levystä olisi voinut tulla oikein persoonallinen ja mielenkiintoinen progeteos, mutta useimmat lyhyehköt kappaleet maistuvat pelkiltä aihioilta. No, aihiomaisia ovat toki vaikkapa monet Brian Enon kappaleet mm. Another Green World -albumilla, mutta Perimin kappaleista en löydä vastaavaa charmia.

Tyyliskaala ulottuu psykedeliasävyistä ambientiin, polyrytmisestä kokeellisuudesta jopa silkkaan viihteeseen. Tämä tilkkutäkki käy parhaiten näytteeksi latinalaisamerikkalaisesta osaamisesta ja omaehtoisuudesta, mutta albumikokonaisuuden kannalta homma jää harmittavasti puolitiehen.

Odotukset uudesta albumista eivät välttämättä ole kovinkaan korkealla, jos on kuullut walesiläislegenda Manin levyjä viime vuosikymmeniltä. Ilokseni huomaan, että kokoonpanoon on palannut kosketinsoittaja Phil Ryan yhtyeen lempikaudeltani 70-luvun alkupuoliskolta (mies vaikutti myös Neutrons-sivuprojektissa). Hänen säveltämänsä yli 10-minuuttinen 'Time' unenomaisine välijaksoineen onkin levyn kohokohta. Siellä täällä albumia on country rockin sävyjä, joita vierailevan B. J. Colen slide-kitarointi alleviivaa, eivätkä keskimäärin varsin leppoisat sävellykset muutenkaan liiemmin progea tai space rockia sivua. Yleisvaikutelma jää silti yllättävän myönteiseksi. Täyden tunnin mittainen Reanimated Memories on kypsä, hallittu ja hyvin tuotettu aikuisrockalbumi arvokkaasti ikääntyneeltä yhtyeeltä, jonka ei tarvitse enää vakuuttaa ketään.