mattip's blog

(Svart Records 2018.) Kuluvan vuosikymmenen aikana on kotimaisessa populaarimusiikissa ollut havaittavissa paluuta luomumaisempaan musiikin tuottamiseen. Muutenkaan kuin progen osalta se ei ole ollut mikään suuria yleisöjä puoleensa vetävä trendi, mutta sitäkin tervetulleempi. Mm. Sammal sekä Suomen Tulli ovat saaneet kiitosta 70-lukulaisesta soundimaailmastaan, ja omanlaista retrohenkeä on myös kovasti hypetetyn Litku Klemetin tekemisissä. Progen kultakauden soinnuille kumartavan suomiprogen ykkössija kuuluu ehdottomasti Maladylle. Vuonna 2010 perustetun helsinkiläisyhtyeen debyytti Malady (2015) sai epäilemättä monet kuulijansa leikittelemään ajatuksella kauan kadoksissa olleesta 70-luvun alkupuolen teoksesta. Tuore kakkosalbumi Toinen toista täyttää odotukset tässäkin suhteessa: heti kättelyssä sen mieltää suomenkielisen progen klassikoksi Haikaran, Nimbuksen, Novan ja Tabula Rasan rinnalle.

Levyn käynnistävä nimikappale alkaa psykedeelis-meditatiivisella maalailulla vaihtuen vahvamelodiseksi instrumentaaliprogeiluksi. Lämmin, analoginen soundi tuikkivine sähkökitaroineen, bassokuvioineen, urkuineen ja mellotroneineen tuntuu tuovan viestiä juuri sieltä Progen ikiaikaisesta kaivosta, mistä ovat kummunneet vaikkapa King Crimsonin ja Pink Floydin majesteettiset varhaisklassikot. Babak Issabeigloon lyhyt lauluosuus nivoutuu harmonisesti tähän vajaan seitsemän minuutin progehelmeen, jonka lopun mellotronihuurut jatkuvat saumattomasti jousitrion kamarimusisointina 'Laulu sisaruksille' -instrumentaaliminiatyyrissä. 'Tiedon kehtolaulu' on muutamaa pykälää valosiampi ja suorasukaisempi sävellys, jota raikastavat vierailijamuusikoiden Jan Lehmuksen huilu sekä (äänittäjä-miksaajanakin toimineen) Matti Karin minimoog. Melodista ja emotionaalista voimaa löytyy runsain määrin myös 'Etsijän elinehdosta'.

Vinyyliformaatissa - missä Otso Kajasteen kansitaide pääsee paremmin oikeuksiinsa - kääntöpuolen täyttää 23-minuuttinen sävellys 'Nurja puoli'. Viimeistään sen myötä Toinen toista nousee ainakin omissa silmissäni suomiprogen uljaimpien albumien kastiin. Vaikkei eepos viime kädessä poikkeakaan Maladyn ominaistyylistä laulettujen ja instrumentaalisten jaksojen lomittumisineen, se osoittaa yhtyeen hallitsevan laajat rakenteet jännitteiden kärsimättä. Rumpali Juuso Jylhänlehdon metafyysiset sanoitukset albumilla eivät ehkä tule kuulijaa erityisen lähelle, mutta istuvat oikein hienosti musiikin tunnelmaan. Siinä missä Malady oli kiehtovan utuinen retropläjäys, Toinen toista on tätä selkeästi jäntevämpi ja vähintään yhtä tyylikäs progemestariteos.

Bretagnelaismuusikko Alan Simonin kirjoittama ja tuottama, joissain yhteyksissä rockoopperaksikin luonnehdittu trilogia Excalibur I - III (1999, 2007, 2012) ei tyylillisesti ehkä ole täyttä progea, mutta sen progemielisyys tehdään selväksi paitsi kunnianhimoisella konseptilla, myös progen liepeiltä mukaan houkutelluilla kanssamuusikoilla. Kelttisaaga sai vielä uuden jatko-osan, kun Simon lämpeni managerin kiertue-ehdotukselle vain sillä ehdolla, että tehtäisiin uutta matskua. Lokakuussa 2017 ilmestynyt Excalibur IV on ihan antoisa albumi sekä trilogian tunteville että uusille kuulijoille, joita orkestraalinen mahtipontisuus ja kelttisävyt suinkin miellyttävät. Itselleni on entuudestaan vain kakkososa tuttu, ja siihen verrattuna tämä on onnistuneempi kokonaisuus viimeisintäkin vierailijaosuutta myöten.

Jethro Tull ja Supertramp mainitaan alleviivaavan PR-hakuisesti joka biisin perässä, millä Martin Barre, Jesse Siebenberg tai John Halliwell sattuvat soittamaan. Eli varsin usein. Muilta osin levyn nimekkäät vierailijat ovat laulusolisteja: Saga-yhtyeen Michael Sadler ja Clannadin Moya Brennan ovat saaneet kumpikin pari omaa laulua, Uriah Heepin Bernie Shaw ja Curved Airin Sonja Kristina yhden. Hevityyppistä miesääntä edustaa myös Roberto Tiranti, ja kelttiherkistelyä Siobhan Owen. Jälkimmäisen esitykset 'The Last Lament of a Fairy' ja 'There Is someone' ovat eteerisyydessään 73-minuuttisen albumin helmiä. Ainoa instrumentaali on reipasotteinen 'The Fifth Season' Barre-revittelyineen. Pateettisuudessaankin komeaa päätösraitaa 'Dun Angus II' kuorruttaa oopperamainen sopraano Maite Itoiz jostain Elfenthal-bändistä.

Tällaisen albumin pahin uhka onkin juuri uuvuttava suurieleisyys ja se, että termi "rockooppera" osuu nappiin. Mutta pelko pois, Excalibur IV on ensisijaisesti hyvin tuotettu ja toteutettu sarja kelvollisia lauluja vaihtuvin solistein. Sanoisinpa jopa että positiivinen yllätys, vaikkei tällä sentään ole vuoden progesuosikkien listalle mitään asiaa.

Mitä olisi intohimoisimmankaan levynkeräilijän elämä, ellei toisinaan pääsisi nauttimaan rakastamastaan musiikista elävinä esityksinä? Kesällä 2017 sain kokea kaksi hienoa ulkoilmakeikkaa täynnään instrumentaaliprogen helmiä: Camelia, Focusta, Pekka Pohjolaa, Finnforestia, Genesistä, Gongia… Nuo progepoppootamme päihdyttäneet hetket loihtivat kosketinsoittaja Jyrki Myllylä, kitaristi Jyrki Svala, basisti Jukka Oksa sekä rumpali Juha Myllylä. He ovat Ferro Color, jonka tulkinnat etupäässä 70-luvun progen ja fuusion klassikoista soivat ihailtavalla varmuudella ja tyylitajulla. Yhteissoitossaan hioutunut nelikko takaa progen ystäville elämyksellisen keikan, mihin myös ryhmän omat kappaleet tuovat mielenkiintoisen lisän. Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäellä vuonna 2014 perustettu, nostalgisesti C-kasettityypin mukaan nimetty yhtye on verrattain lyhyessä ajassa löytänyt oman vankan linjansa. Se tuskin olisi ollut edes mahdollista ilman kauas taaksepäin ulottuvia ja pitkälti jaettuja kokemuksia musiikin parissa.

Soittamisen kipinä syttyi kärsämäkisillä nuorukaisilla jo varhain, ja aktiivisten musiikkisukujen vesoina he myös kohtasivat monissa musiikillisissa yhteyksissä. Jyrki Myllylä (s. 1968) innostui musisoinnista alle kouluikäisenä seurailtuaan pelimanni-isänsä haitarinsoittoa. Noin 7-vuotiaana hänet laitettiin tuuraamaan harmoonimiestä pelimanniyhtyeen harjoituksissa. ”Samoihin aikoihin aloin opiskella pianoa kansalaisopistossa sekä myöhemmin paikallisessa musiikkiopistossa. Kurinalaisesta klassisen musiikin opettelusta hairahduin kuitenkin jatkuvasti omiin improvisaatioihini”, Jyrki muistelee. Varhaisteini-iässä hän kiinnostui isoveljiensä levyistä ja ajautui löytöretkelle progen maailmaan. ”Oma luomisen tarve oli suuri. 15-vuotiaana onnistuin hankkimaan ensimmäisen sähköisen kosketinsoittimeni, Roland Juno-106:n. Mikserin puuttuessa kytkin kaksi kasettidekkiä yhteen syntikkani kanssa. Tunsin olevani peräkylän Jarre ja Vangelis!”

Juha Myllylä (s. 1964) puolestaan sai musiikkitartunnan 70-luvun alkuvuosina enon ullakkohuoneesta. Erinäisten soittovehkeiden lisäksi siellä oli läjä sinkkuja sekä kaksi LP:tä, Beatlesin Sgt Pepper ”ja se kaikkein tärkein, Jethro Tullin Benefit, josta kaikki sitten lähti. Ensimmäiset omat rumpuni sain 1979. Tuohon aikaan pikkupaikkakunnalla ei tahtonut löytyä bändillistä soittokavereita. Jossain vaiheessa olin mukana pari keikkaakin heittäneessä hevibändissä. Myöhemmin oli viritelmiä Jyrki Svalan kanssa, mutta ongelma oli edelleen sama. Illanistujaiset musiikin kuunteluineen olivat kuitenkin tärkeitä.” Jyrki Svalan (s. 1961) innosti soittohommiin etenkin Santanan Abraxas, joka pyöri tiuhaan siskon nauhurissa Jyrkin ollessa n. 9-vuotias. ”Ensimmäisen kitarani sain 14-vuotiaana, ja siitä lähtien on riittänyt innostavaa tutkittavaa musiikin eri alueilta.” Soittajana hän on itseoppinut lukuun ottamatta vuoden opiskelua Oriveden opiston musiikkilinjalla. Myös Juha on rumpalina itseoppinut; lapsena hän kävi pari vuotta kansalaisopiston pianotunneilla ja myöhemmin aikuisena pari talvea pianonsoiton opissa.

Muita Ferro Colorin jäseniä hieman nuoremman Jukka Oksan (s. 1973) musiikilliset juuret ovat lähinnä 80-luvun hevissä. ”Olen kuitenkin aina ollut hyvin kaikkiruokainen ja utelias musiikin suhteen. Lapsena ja nuorena pääinstrumentti oli hanuri, ohjelmistossa kattavasti tanssi- ja kansanmusiikkia. Teininä kiinnosti kitara. Heviriffien jauhaminen vaihtui perheen perustamisen myötä akustisella rämpytettyihin lastenlauluihin. Entisessä ammatissani opettajana perustimme muutaman kollegan kanssa opebändin, jossa soitin bassoa. Ja basso on kyllä vienyt sieluni. Sillä on helppo päästä yhtyesoiton alkuun, mutta ylärajaa taitojen karttumiselle ei ole. Ennen Ferro Coloriakaan ei proge ollut ihan vieras genre, mutta nyt progebänditouhujen myötä elämä on ollut musiikillisesti yhtä iloista tutkimusmatkaa! Täytyy kehua bändikavereiden loistavaa progemakua.”

Musiikillisia vaikuttajia ja suosikkiartisteja Ferro Colorin jäsenet listaavatkin innoissaan. Juha kuunteli kaseteilta Tullin lisäksi mm. Genesistä, King Crimsonia, Oldfieldiä, Yesiä, Renaissancea ja Led Zeppeliniä. Ensimmäiset omat vinyylit olivat Pink Floydin Meddle ja heti perään juuri ilmestynyt Animals. ”80-luvulle tultaessa idoleiksi nousivat Peter Gabriel ja Kate Bush. Kun uutta ’kunnollista’ progea ei enää tuntunut tulevan, piti kaivella lisää 70-luvulta. Ja sieltähän löytyi kaikkia omituisia nimiä Happy The Manistä Gentle Giantiin ja Canterbury-bändeihin.” Juha on reissannut moneen kertaan Canterburyssa, progefestareita ja muutoin Kentin maisemia kierrellen. Canterbury-skene täyttää myös Jyrki M:n listaa kiipparistisuosikeista, joita ovat olleet myös mm. Tony Banks, Peter Bardens (Camel), Keith Jarrett, Jukka Gustavson "sekä etenkin teini-iässä syntikkajumalat Vangelis, Jarre ja Froese-Franke-Baumann -kolmikko.” Jyrkin S:n suosikkikitaristeja ovat Carlos Santanan ohella mm. Jimmy Page, Steve Howe, Jan Akkerman, Terje Rypdal, John Renbourn sekä klasaripuolelta Julian Bream Dowland-tulkintoineen.

Kuinka Ferro Color muodostui? Eräänlaisena alkupisteenä voi pitää kesällä 2006 perustettua kesälomaprojektia nimeltä Strangko, jonka treenejä pidettiin Kärsämäellä vanhaan navettaan rakennetussa kämpässä. Ryhmän muodostivat Jyrki Svala sekä Myllylän veljekset Juha, Jyrki ja Ilkka, joka jakoi kitara- ja basso-osuudet Jyrki S:n kanssa. Strangkon toiminta hiipui muutaman vuoden kuluessa aikataulu- ja motivaatio-ongelmiin. ”Vuonna 2014 palaset kuitenkin loksahtivat kohdalleen”, Jyrki Myllylä kertoo. ” Äänekosken Keitelejazz-festivaaleilla esiintyivät mm. Focus ja Soft Machine, joiden esityksistä inspiroituneena yhtyetoiminta päätettiin elvyttää uudestaan. Mukaan houkuteltiin basistiksi Jukka Oksa, joka oli jo tullut tutuksi Juhalle toisesta kokoonpanosta, Moredista. Tavoitteena oli ottaa haltuun instrumentaaliprogen helmiä ja päästä esittämään niitä myös livenä. Ensimmäinen nimiehdotus Ferro Color tuntui heti sopivan kotikutoiselta.”

Ensikeikka koettiin Kärsämäen Jone’s Barissa heinäkuussa 2015. Parituntisen setin edetessä bändi rentoutui ja yleisö lämpeni. Päätösencore ’Soi vienosti murheeni soitto’ sai progesta tietämättömätkin havahtumaan ja kyyneleet virtaamaan. Jo saman kuun lopulla Ferro Color pääsi esiintymään myös ulkoilmalavalla, Valkeakosken Sääksmäellä Voipaalan Kartanon pihamaalla järjestetyssä RockArt-tapahtumassa. Molemmista on sittemmin muodostunut yhtyeelle vuotuinen perinne.

Tasapainottelua bänditoiminnan ja arjen välillä Kaikilla jäsenillä on päivätyönsä muualla kuin musiikin parissa, esimerkiksi Juha on Visavuoren museosäätiön toiminnanjohtaja ja veli-Jyrki työskentelee pelialalla graafisena suunnittelijana. Nelikko myös asuu etäällä toisistaan akselilla Valkeakoski--Helsinki. Siksi omaehtoisella harjoittelulla on suuri osuus. Musiikin haastavuus vaatii kuitenkin myös intensiivisiä yhteistreenipäiviä, jolloin sointi ja tulkinnat saadaan hiottua. Satunnaisista solistivieraista huolimatta yhtye on identifioitunut instrumentaalibändiksi ja aikoo sellaisena pysyäkin. Ferro Colorin keikkatahti on verkkainen mutta vakaa; esiintymisiä on nykyään viidestä kymmeneen per vuosi.

”Ohjelmistoa uudistetaan jatkuvasti ja myös omia sävellyksiä on saatu mukaan”, kertoo Jyrki Myllylä. ”Omien sävellysten työstäminen alkaa yleensä yhden jäsenen perusideasta tai lähes valmiista demosta, jota viimeistellään ja täydennetään yhdessä. Tähtäimessä on oman materiaalin myötä hioa ja kiteyttää ryhmän ilmaisutapaa sekä sulauttaa jäsenten musiikilliset vaikutteet perinteiseen progeen nojautuvaksi, mutta tuoreeksi ja omaleimaiseksi musiikiksi. Tulevia sävellyksiä varten on jo olemassa erinäisiä ideoita ja aihioita, mutta niiden kypsyttely ja hiominen valmiiksi kappaleiksi vaatii aikaa. Sitten kun uutta musiikkia on riittävästi koossa, on tavoitteena saada aikaan levytys - vaikkapa aluksi vain EP.” Bänditoiminta on luonnollisesti työn ja perheen ehdoilla tapahtuva harrastus, ”aina merkittävä henkireikä”. Kuten Jukka asian kuvailee: ”Saan suurta tyydytystä siitä, että saamme yhdessä biisit toimimaan. Yhtyeessä soittaminen on leikillisesti sanottuna parasta, mitä voi tehdä housut jalassa. Ja ehkä kivaa myös ilman housuja, en tosin ole sitä koskaan kokeillut.”

Ferro Coloriin voi ottaa yhteyttä Facebookissa tai sähköpostitse osoitteeseen juha.myllyla@pp2.inet.fi.

Kuvat: Arto Juutistenaho.

Tälläkin sivustolla kiitetyn Aamunkoiton portit -progekirjani uudistettua, 400-sivuista painosta saa minulta hintaan 30 euroa toimituskuluineen. Useammille kappaleille voi kysyä lisäalennuksia, tosin kirjoja ei ole enää kovin monta jäljellä. Minuun saa yhteyttä Facebookissa tai s-postitse: mattipajuniemi AT hotmail PISTE com.

[Giant Electric Pea, 2017] - Australialaisista nykyprogebändeistä huomatuin on ollut Unitopia, jonka musiikissa The Flower Kings -tyyppinen sinfonisen perinteen jatkaminen on yhdistynyt moderneihin soundeihin ja popin tarttuvuuteen. Laulaja Mark Trueackin ja kosketinsoittaja Sean Timmsin yhteistyöstä syntyneen yhtyeen taival päättyi nelisen vuotta sitten, mutta nyt herrat ovat palanneet tekemään kunniaa Unitopian alkuvaiheille. Aikoinaan peräti kahdeksan vuoden ajan tekeillä ollut esikoisalbumi More Than a Dream (2005) on saanut kolmen CD:n erikoisjulkaisun, jossa on lisämateriaalia kahden ja puolen tunnin edestä. Itselläni ei yleensä ole erityisen lämmistä suhdetta moisiin isotteluihin, missä määrä tuppaa ajamaan laadun ohi ja missä samoja biisejä tarjoillaan erilaisina miksauksina. Kuunneltuani levyt läpi ennakkoluulojen kylmentämä suhtautumiseni kuitenkin muuttui arvostavammaksi. Erityismaininnan ansaitsee kansitaiteilija Ed Unitsky, jonka perfektionismi on tuttua myös mm. The Samurai of Progin albumeilta.

More Than a Dream alkaa hitusen hyökkäävällä, ohjelmointisoundien ja torvien ryydittämällä voimabiisillä 'Common Goal'. Sopraanosaksofonin käynnistämä 'Fate' ajautuu häiritsevään kertosäekeskeisyyteen, mutta 'Justify' onkin sitten liki 13-minuuttinen taidonnäyte, jonka sovituksen kruunaa Mark Trueackin Holly-tyttären lapsisopraano-osuus. Tunteikas 'Take Good Care' sisältää varsin onnistuneen orkestroinnin. 'Riden' pohjalla oleva rumpukonehelskyttely on kuin suoraan Genesiksen 'Duchessista' tai 'Man on the Cornerista'; tavallaan harmi, että se hautautuu täyteen ahdetun soundimaailman alle. Albumista kyllä kuulee, että yksityiskohtien parissa on puurrettu pitkään ja hartaasti, ja paikoitellen se tuo pusertamisen makua. Ykköslevyn päättää kaksi originaalialbumilta pois jäänyttä poppista. 'Unitopiaan' on Sean Timmsin lainereiden mukaan antanut vaikutteita Prefab Sprout, ja 'There's a Place' oli tilaustyö Peter Gabrielin 'Don't Give Upin' hengessä. Timmsin tuolloinen vaimo Neusa on balladin erinomainen tulkitsija.

CD 2 koostuu albumiraitojen re-mixeistä ja uusioversioista. Pitäisin levyä turhakkeena, ellei moni kappale kuulostaisi tällä levyllä itse asiassa paremmalta. Esimerkiksi 'Ridesta' on onnistuttu vähentämään sitä kertsipainotteisuutta. Eroja on riittävästi, minkä ansiosta jatkossa tulen mitä luultavimmin kuuntelemaan paketin eri levyjä tasapuolisesti. Kolmoslevyn alussa on mittavat Lovecraft- ja Decamerone-aiheiset eepokset, joilla Unitopia osallistui Colossuksen projekteihin. Ennen julkaisematonta 'The Haunted Stormia' seuraa neljä dance-miksausta albumibiiseistä. "Mitä hittoa oikein ajattelimme??", Timms ironisoi saatesanoissaan, mutta perhana, on hauskaa omistaa levyhyllyssään edes tämän verran kunnon EDM-säksätystä! Lopuksi saadaan vielä kaksi ennen julkaisematonta demoa vuodelta 1996 sekä täysin uusi kappale 'The Dream Complete'. Kaikessa suureellisuudessaan tämä setti toimii yllättävän hyvin, ja jos hinta on kohdillaan, ei kohderyhmän tarvitse suinkaan rajoittua yhtyeen uskollisimmille faneille.

Laulajattaren ja kitaristin muodostaman saksalaisparivaljakon ensialbumi The Oblivion Tales on kaikin puolin korkealaatuinen omakustanne. Kannet ja liitevihko ovat tyylikkäät ja albumi kantaa ylväästi 67 minuutin kestonsa. Kyse on folk-rockista, jossa on sähköisen rockin sekä progen aineksia. Mieleeni tuli Hiidensointi, sillä Melanie Mau muistuttaa hieman Niina Hiironniemeä - tosin pidän kyllä enemmän Niinan lauluäänestä. Menneiden aikojen mystiikkaa viljelevine sanoituksineen vertailukohteeksi käynee myös Blackmore's Night, joskin renessanssivivahteet jäävät vähemmälle ja Melanien vahvasta äänestä puuttuu Candice Nightin imelyys. Esityskieli on englanti lukuunottamatta kornin hevahtavaa kappaletta 'Die Zwerge Von Iberg' sekä onnistunutta balladia 'Erinnerungen'. Ainoa instrumentaali, 'Melanie's Theme' akustiselle kitaralle, päättää albumin kauniisti.

Sovituksissa on vaihtelevassa määrin traditionaalisia folk-elementtejä; puhaltimista ovat mukana tinapilli ja säkkipilli. Osa biiseistä ikävä kyllä erkanee folkista muistuttaen keskitien pop-rockia kitarapainotteisuudessaan. Paikoin kuullaan juurevia countrysävyjäkin (erityisesti laulussa 'Wild West'), mutta kokonaisuus asettuu miellyttävästi retrohenkisen folk-rockin tai -progen puolelle. Lauluharmonioita hyödynnetään vähän samaan tapaan kuin Spock's Beardissä ym. jenkkiprogessa. Kansikuvaa hakiessani löysin muuten samalla bandcamp-sivun, josta albumi on kuunneltavissa.

Geoff Downes lienee tuttu nimi useimmille keski-ikäistyville progen harrastajille. Ensimmäinen merkittävä [proge-]etappi kosketinsoittajan uralla oli Yesin omalla tavallaan upea albumi Drama (1980). Rick Wakemanin ja Jon Andersonin korvanneet Downes ja Trevor Horn olivat sitä ennen tehneet mm. railakkaan pophitin 'Video Killed the Radio Star' The Bugglesina. Tämä kiistellyn poikkeuksellinen Yes-inkarnaatio jäi lyhytikäiseksi, mutta hieman myöhemmin nähtiin kaupallisesti suuntautunut superyhtye Asia. Downesilla oli nelikosta vähemmän "nimeä" progepiireissä kuin Steve Howella, John Wettonilla ja Carl Palmerilla, mikä toisaalta ehkä selittää, että juuri hän on ollut pysyvin jäsen Asian pitkittyneellä taipaleella. Minun Asia-suhteeni perustuu yksiselitteisesti vuoden 1982 debyytille, joka oli ensimmäisiä kolahtaneita albumeitani varhaisteini-iässä; paljonkaan sen laajemmin en ole välittänyt perehtyä Asian tietääkseni aikas itseään toistavaan AOR:ään. Mitä tulee Geoff Downesin muihin tekemisiin (näkyy olevan soolotuotantoa 80-luvulta alkaen), se on jäänyt itselleni vieraaksi.

Tällaiset olivat lähtökohtani tutustua Downesin sekä Christopher Braiden vetämään projektiin, jolle Skyscraper Souls on jo kolmas albumi. Ensivaikutelmani oli yllättävän myönteinen, suorastaan nostalgisen lämmin. Levyä kuunnellessani melkein tunsin palaavani 80-luvun alkupuolelle, jolloin tulevaa progeharrastustani pohjustivat nimenomaan popimmat teokset kuten Asia, 90125, Signals ja Five Miles Out. Asiaa epäilemättä auttoi myös se, että itselleni entuudestaan täysin tuntemattoman Braiden lauluääni on mielestäni kuin Trevor Hornin ja Chris Squiren välimuoto, ja juuri kuvaamaani kasariestetiikkaan sopiva. Braide soittaa hänkin koskettimia, mutta ymmärtääkseni tämä albumi on kahta edeltäjäänsä bändivetoisempi soundiltaan. Musiikki operoi kaupallisen popin ja orkestraalisia vaikutelmia tavoittelevan progen välimaastossa. Varsinkin lyhyimpiä kappaleita leimaa Downesin klassisesti inspiroitunut pianotyyli, mutta jopa 18-minuuttisessa, oikein hienossa nimiteoksessa nojataan paljolti kertosäkeisiin. Kovempia rock-sävyjä aavistuksen verran melankolinen levy karttaa, mikä on ihan hyvä linjanveto.

Pidemmän päälle levyn tehoa alkaa ainakin progeharrastajan korvissa nakertaa iskevimpien kertsien tarttuvuus; pahimmillaan se on vajaan seitsemän minuutin kappaleella 'Angel On Your Shoulder'. Miinukseksi muodostuu muutenkin vahva laulupainotteisuus: albumi olisi kipeästi kaivannut enemmän instrumentaalisuutta. Myös pitkän vieraslistan verrattainen kuulumattomuus musiikissa harmittaa. Esimerkiksi Big Big Trainin David Longdonin ja No-Manistä tutun Tim Bownessin osuudet jäävät rikollisen huomaamattomiksi. Kate Pierson sentään tuo naisellista lisäväriä pariin kappaleeseen.

Veikkaanpa, että muidenkin kuuntelijoiden kohdalla tämän levyn kiinnostavuus riippuu ensisijaisesti omasta kuunteluhistoriasta. Jos siihen kuuluvat esimerkiksi Asia ja Yesin popimmat vaiheet, onnistunee Skyscraper Souls vetoamaan ainakin nostalgisella tasolla, aivan kuten hieman välityön oloinen Roger Dean -kansitaidekin. Muuten kasarivivahteet ja pophenkisyys taitavat jättää tympeän maun progeharrastajalle.

(Black Widow, 2017) Toiseen studioalbumiinsa ehättänyttä italoprogeyhtyettä L'Albero del Veleno on aika luontevaa rinnastaa 70-luvulla pääteoksensa tehneeseen klassikkobändi Gobliniin. Sen lisäksi, että ne kuulostavat jossain määrin samanlaisilta -- ja tämä ei missään nimessä vähennä kummankaan arvoa -- yhdistävänä tekijänä voisi pitää kauhufilmejä. Goblin sävelsi lukuisia soundtrackejä erityisesti Dario Argenton elokuviin, ja "Myrkkypuu" puolestaan kertoo imevänsä inspiraatiota kauhugenrestä. Esikoislevy Le Radici del Male ilmestyi 2013 ja tämä uutuus viime vuoden lopulla. Albumin nimi on hieman yllättäen englanniksi, vaikka kappaleiden nimissä on käytetty, ellen nyt ihan väärässä ole, latinaa. Alaotsikoltaan teos julistaa olevansa ooppera kahdessa näytöksessä, mikä tuntuu kyllä hiukan keinotekoiselta kun instrumentaalimusiikista on kyse. Mutta väliäkö sillä, ehkä ajatuksena on ohjata kuulijaa ottamaan teos draamallisena kokonaisuutena.

Lyhyt preludi tuo mieleen Alan Parsons Projectin albumeita avaavat instrumentaalit. Kappaleet seuraavat toisiaan mukavan tauottomasti, mitä nyt keskellä on 'Interval' 14 sekuntia hiljaisuutta, ihan omana raitanaan. Heti toinen biisi 'Morpheus' osoittaa selkeästi bändin vahvuudet. Demokraattinen yhtyesoundi on voimakas ja kirkas, aivan kuten Goblinillakin. Sävellyksissä on dynamiikkaa ja etenkin kokonaisuus on täyttä progea. Vertailukohteeksi voisi ottaa myös ranskalaisyhtye Pulsarin klassikon Halloween (1977). Synkän Kohtalon Tarina on luonnollisesti täynnä tiivistä jännitystunnelmaa. Ilokseni se ei kuitenkaan astu heavyn tai metallin puolelle. Ehkä itse jään silti hiukan kaipaamaan lisää rauhallisia suvantokohtia intensiteetin keskelle. Camel-tyyppinen pehmeä melodisuus olisi täydellinen lisämauste. Mieluusti musiikissa kuulisi myös enemmän huilua, onhan kvintetissä mukana huilisti. Mutta joka tapauksessa, erittäin onnistunut instrumentaaliprogen paketti tyylikkäällä layoutilla varustettuna!

Suomessakin on nyt zeuhl-tyyppiseen progeen suuntautunut uusi yhtye, Dai Kaht, jonka levy sai täällä lämpimän vastaanoton. Ja syksyllä saapuu maahamme itse Magma. On siis perusteltua nostaa esille myös tämä zeuhliksi luokiteltu italialaisyhtye. No, verukkeet sikseen: Mathematical Mother on harvinaisen hieno ja omaperäinen progeteos. Tietyt tyylilliset yhtymäkohdat Magmaan ovat toki olemassa, mutta väitän, että U.T.O. onnistuu uudella kolmosalbumillaan valloittamaan kuulijansa täysin omilla ansioillaan. Monenlaisia eri aineksia sisältävä musiikki on tuotannollisesti äärimmäisen notkeaa ja hiottua. Sähköisen progekoukeroisuuden rinnalla kulkee taidemusiikki- ja jazzvivahteinen akustisuus mm. pianon, saksofonien ja perkussioiden myötä. Yksittäisistä soittimista myös basson taiturimaisuus kiinnittää huomion.

Kaiken kuitenkin kruunaa Ana Torres Frailen vahva ja kaunis (sopraano)ääni, joka taipuu luontevasti niin oopperamaisuuteen kuin intiimimpäänkin ilmaisuun. Enemmän tai vähemmän kuoromaisia miesääniäkin kuullaan. Kielenä on italia, mutta Magman tavoin laulua on käytetty paljolti soittimenomaisesti, ja musiikissa on runsaasti ihan instrumentaalisiakin jaksoja. Heti alkuun 14-minuuttinen, upeasti soljuva eepos 'Terra cava' nostaa odotukset huolestuttavan korkealle koko levyn suhteen, mutta se ei jää ainoaksi kohokohdaksi. Paikoitellen nopeatahtinen kompleksisuus uhkaa käydä turhan levottomaksi omaan makuuni; tilanteen pelastaa ajoissa esimerkiksi 'Architettura dell'Acquan' rauhaisa akustinen alkupuoli.

'Elogio del dubbio' vaihtuu Gentle Giant -tyyppisistä funksävyistä Dead Can Danceä muistuttavaan eteerisyyteen itämaisin maustein. Gootti- ja jazzsävyt ovat sulassa sovussa kappaleella 'Citta infinite', jolla yksi monista vierailijamuusikoista soittaa tyylikkään vibrafonisoolon. Jos arvostat edellä mainittuja yhtyeitä, hivenen oopperamaista naislaulajaa sekä taidokasta soitantaa, Mathematical Motherilla on hyvät edellytykset nousta vuoden parhaimpien progealbumien joukkoon sinunkin kohdallasi.

Kaikesta globalisoitumisesta huolimatta jostain Kaukoidästä tulevan muusikon tie länsimaisten musiikinharrastajien tietoisuuteen voi olla kohtuuttoman pitkä suhteutettuna lahjakkuuteen. En ollut itsekään kuullut tästä säveltäjä-kitaristista saadessani arvioitavakseni hänen jo kymmenennen sooloalbuminsa Zentuary. Indonesialaisen Dewa Budjanan muusikonura on kestänyt jo yli kolmekymmentä vuotta, ja sen kyllä aistii. Ei kuka tahansa saisikaan bändiinsä sellaisia huippunimiä kuin Jack De Johnette, Tony Levin ja Gary Husband. Kaiken kukkuraksi Zentuary on tupla-albumi, kokonaiskestoltaan 101 minuuttia. Se on paljon etenkin poppia tai rockia hitaammin hahmottuvassa fuusiojazzissa, mutta tasosta ei ole tingitty. Pakottomasti soljuva musiikki toimii niin tarkan kuuntelun kohteena kuin vaikkapa lukemisen taustalla.

Kahdessatoista kappaleessa on yltäkylläisesti dynamiikkaa, vivahteita ja saumatonta tiimityötä, jossa kiistaton virtuoottisuus ei saa itsetarkoituksellisuuden tympeää sivumakua. Kitaristia on verrattu mm. Bill Friselliin ja John McLaughliniin. Se on lopulta toisarvoinen tieto, sillä musiikki antaa tasapuolisesti tilaa muillekin soittajille. Ydinryhmän lisäksi kuullaan saksofoneja sekä Kaukoidän eksotiikkaa tuovia laulu- ja soitinosuuksia. Mutta ettei nyt ihan hampaattomaksi suitsutukseksi menisi: vaikka sävellysten kesken onkin eroavuuksia esimerkiksi rennon grooven ja haastavamman kokeellisuuden janalla, massiivista kuuntelukokemusta vaivaa pienenpieni tasapaksuus. Sovituksissa on kyllä vaihtelua, mutta selkeämmät irtiotot pelkistetympään ja yksilökeskeisempään ilmaisuun olisivat tehneet kokonaisuudesta täydellisen.

Omakohtaisten suosikkien esiinnousu vaatii usean kuuntelukerran. Progressiiviset kappaleet ovat enimmäkseen reilun mittaisia, eikä timanttisen bassosoolon tai muiden satunnaisten huippuhetkien sijaintia ole helppo muistaa. Ykköslevyn lopettavalla 'Crack in the Sky' -kappaleella Risa Saraswati laulaa sundankielisen käännöksensä Tony Levinin sanoituksesta, ja lyhyen ytimekäs nimisävellys päättää albumin henkevästi sinfoniaorkesterin kera. Kova oli myös toisen indonesialaiskitaristin Tohpatin uutuus, mutta Zentuary on jazzin ja fuusion ystäville vielä nautittavampi.

Pages: 1 2 3 4 ?