mattip's blog

(2020) Tietämättöminkin kuulija aistii jo levyn alkumetreillä, että nyt sukelletaan syviin vesiin. Introna lausutaan runo 'He eivät minua tavoita' houreisten kitaraefektien kera. Ensimmäinen varsinainen laulu, alussa tuskaisen itkun äänillä pohjustettu 'Hänen edessä' on musiikillisesti lähellä Porcupine Treen, Riversiden  ja Airbagin kaltaisten yhtyeiden alakuloisia ja Pink Floyd -vaikutteisia sävyjä. Kuriiri eli Juha Huovilainen on sanoittaja-laulajapartneri Vesa Närväsen kanssa julkaissut neljä Profeetta & Kuriiri -albumia psykedeelista ja laulelmallista progea; kannattaa muuten tutustua varsinkinLaniakeaan (2016).Urheat muurit -levy sai alkunsa, kun Närvänen kertoi alkusyksyllä 2017 kipinänsä sammuneen, jolloin Huovilainen jäi tyhjän päälle puolivalmiine sävellyksineen. Facebookin progeryhmässä hän kiinnitti huomiota erään Tytin pitkiin, lyyrisiin ja omakohtaisiin kommentteihin progemusiikista, mikä innoitti häntä pyytämään tätä yhteistyökumppaniksi. Suurimmaksi osaksi albumin musiikki syntyikin vahvan inspiraation vallassa jo seuraavan vuoden alussa. Aiemmin musiikki edellä säveltämään tottunut Juha Huovilainen imi nyt kaiken inspiraationsa Tytin teksteistä, eli kirjoitti musiikin puhtaasti tekstin ja sen sisällön lähtökohdista.

Päävokalistiksi Juha kutsui lapsuudentoverinsa ja vanhan muusikkokollegansa Jouko Bromanin, joka toden totta on onnistunut tunnepitoisten tekstien tulkinnassa. Myös Vesa Närvänen vierailee levyllä, lohdullisen kauniin 'Kehtolaulun' solistina. Viimeistään tästä neljännestä raidasta eteenpäin Urheat muurit kietoo minut uudestaan ja uudestaan otteeseensa, syvän emotionaaliseen kokemukseen. Tyylikkäästi tuotetun levyn soundillisia vertailukohteita tarjoavat klassisen Moody Bluesin puhuttelevimmat helmet kuten 'Candle of Life' ja 'Melancholy Man' sekä Barclay James Harvestin vastaavanlainen tuotanto, alussa mainitsemieni nykyaikaisempien progeverrokkien lisäksi. Jos Juhan alkuperäisvisio musiikista olikin "koukeroisempaa" progea, päätös tekstille paremmin tilaa jättävästä, tunnekylläisestä musiikista oli ehdottomasti oikea. 

Ei sillä, etteikö progevivahteitakin olisi riittävästi. Yksi komeimmista sävellyksistä on alle linkitetty nimikappale instrumentaalivälikkeineen. Juhan itsensä laulama 'Tänään' on sanoituksiltaan kouraiseva: "rukousnauha sua muistuttaa / ranteittesi arvista". Elokuussa 2019 maistiaisena julkaistu 'Pimeän kristallipisarat' jatkaa moodybluesmaisin mollisävelkuluin, mutta erikseen on mainittava modernin vokaaliefektin osuvuus Nallekarkkimaa-väliosassa. Temaattisesti yhtenäisen albumin lopussa synkkyys vaihtuu toiveikkuudeksi. Herkän kaunis 'Kuulin pääskyset ensimmäisen kerran' jättää kuulijan liikuttuneeseen mielentilaan. Vaikuttaa siltä, että itsellenikin tästä levystä on muodostumassa erityisen merkityksellinen. Koska sanoitukset muodostavat albumin ytimen ja lähtökohdan, liitän arvioni perään niistä (sekä intron ja outron lausunnasta) vastaavan Tytti-Marjukka Metsänheleen haastattelun. Lukekaa ajatuksella. https://www.youtube.com/watch?v=g_kklNS5KLs

Tytti-Marjukka, sydämelliset onnittelut albumin johdosta. Miltä tuntuu kuunnella omiin teksteihisi pohjautuvaa levyä? -- Sydämelliset kiitokset! Tuntuu ihan epäuskoisen ihanalta! En voi vieläkään uskoa tätä kaikkea tapahtunutta todeksi. Kaikki kokemani kipu ja kärsimys on näiden maalaamieni kansien välissä. Kaikesta kärsimyksestäni on syntynyt oikeasti kauneutta, musiikkia. Että tuli ihminen, joka kykeni näkemään minut niin herkkävaistoisesti, että tekstini synnyttivät hänessä halun säveltää. On ollut kipeää ja vähän pelottavaakin palata niihin vaikeisiin tuntoihin, mutta myös äärimmäisen lohdullista ja puhdistavaa.

Kun Juha otti sinuun yhteyttä mahdollisen yhteistyön merkeissä, olit taatusti innoissasi. Millaisin ajatuksin lähdit mukaan projektiin? -- En ollut uskoa sitä todeksi. Tunsin vain innostusta, uteliaisuutta ja käsittämätöntä kiitollisuutta. Unelmanani on ollut julkaista jokin kaunokirjallinen teos: runoja, novelleja tai romaani. En hulluimmissa unissanikaan voinut kuvitella, että runoistani syntyy lauluja, musiikkia. Muistan hyppineeni riemusta, eli todella odottavaisin mielin lähdin levyn tekemisen kyytiin.

Facebookissa olet avoimesti puhunut kipeistä elämänvaiheistasi, joihin Urheiden muurien sanat kytkeytyvät. Haluatko tässä valaista muitakin lukijoita/kuulijoita, ja olisiko sinulla kertoa jotain muutaman kappaleen taustaksi? -- Mielelläni valaisen. 'Tänään' on itselleni teksteistä kipein. Olin lopullisesti väsyksissä päihdehelvettiin, itsetuhoon, tuhoisiin ihmissuhteisiin. Minulla oli takanani useampi itsemurhayritys, mutta sinä päivänä olin päättänyt kuolla. Ainoa lohtu oli kärsimyksen päättyminen kuolemaan. Minussa on kuitenkin aina ollut luja tahto elää. Ilman sitä runoa en olisi hengissä. 'Kehtolaulu' syntyi, kun olin kotiutunut viiden kuukauden sairaalajaksosta. Olin vieläkin hauras ja peloissani, ja kirjoitin runon itselleni suojaksi kaikkea kokemaani vastaan. 'Pimeän kristallipisarat' puolestaan syntyi sateisen aamuyön pimeydessä. Olin nukkunut huonosti jouduttuani kasvotusten elämän rajallisuuden kanssa, suhteessa hyvään ystävääni. Mieleeni muistui pahimpien helvettieni keskellä toistamani voimalause "Lapsi on soturi". Vaikka tuo lapsi on minussa yhä väsyksissä, osaan viimein pitää hänestä huolta. On satuttavan kaunista, että Juha löysi tekstistäni tarttumapinnan ja sävelsi siitä biisin rakkaan ystävänsä muistolle. 'Urheat muurit' on uudempi teksti. Olen lapsesta asti kokenut yksinäisyyttä ja toiseutta. Piiloutumisesta tuli suojamekanismini, josta myös kipeästi kärsin. Nykyisin olen kuitenkin rohkaistunut näyttämään itseni haavoittuvaisena ja kokenut tulleeni nähdyksi omana itsenäni, mikä on varmaankin ihmisen tärkein tarve. Tästä nähdyksi tulemisen ja piiloutumisen tarveristiriidasta syntyi runo, joka päätyi nimibiisiksi.

Juha kertoo säveltäneensä kaikkiaan n. 40 tekstiäsi. Päätitte ottaa levylle vain niitä, jotka suoraan liittyvät elämäsi traagisiin vaiheisiin ja niistä selviämiseen. Kerro tästä valintaprosessista. -- Juha osasi jo varhaisessa vaiheessa tulkita ilmaisuani oikein. Päätimme juuri tuon nähdyksi tulemisen ja piilossa pysymisen ristiriidan olevan levyn kantava teema. Halusin kuitenkin kirjoittaa lisää, ja tekstiä tuli roppakaupalla. Lopulta Juha pyysikin, että auttaisin häntä pitämään tekstuaalisesti homman kasassa, etten innoissani lähettäisi sellaista materiaalia, joka ei levyn teemaan kuulu. Samoin hän toivoi, että kiinnittäisin erityishuomiota sisältöön, ei niinkään muotoon.

Onko kenties odotettavissa lisää julkaisuja Huovilainen-Metsänhele-laulutuotannosta? Entä saitko kipinän kirjoittaa lisää lyriikkaa nimenomaan lauluiksi sävellettäviksi? Mitä sinulle kuuluu tänä päivänä kirjoittajana? -- On odotettavissa! Tulossa ja työn alla. Olen kirjoittanut taas lisää ja haluan kehittyä laululyyrikkona. Joten kyllä, olen saanut kipinän! Ylipäätään minulle kuuluu todella hyvää. Lyriikan ohella kirjoitan tällä hetkellä kolumnia mielenterveysalan järjestölehteen. Kirjoitukseni käsittelevät itsemyötätuntoa, sen heräämistä ja siihen kasvamista. Itsemyötätunnon ja omien rajojen löytäminen on ollut itselleni tärkeä osa Urheiden muurien tekemisen kasvuprosessia. Itseeni tutustumiseen olenkin nyt kirjoittamisen ohessa keskittynyt, hiljaa körötellyt arjessa, leikkinyt koiranpennun kanssa. Olen oppinut hellyyttä, itseni hyväksyntää. Olen oppinut myös käsittelemään suruani. Muureista voi myös luopua, kurkistaa kohti valoa. Elää elämä. Sillä siihen meille on elämä annettu.

 

(Eclipse Music, 2019) Helsinkiläisyhtye Klava on ollut olemassa jo vuodesta 2004 ja ehtinyt moneen kertaan muuttaa kokoonpanoaan. Koossa pitäviä voimia bändin historiassa ovat olleet kitaristi Kalle Kuisma ja rumpali Henri Tuomi. Polku-albumi on ollut työn alla todella pitkään, mutta väljästi ja kausittain, joten kyse ei ole mistään kliinisen perfektionistisesti hinkatusta lopputuotteesta. Päin vastoin, juuri tietynlainen hipahtava luomuhenkisyys on oleellinen osa Klavan 70-lukulaista charmia. Esteettisestä näkökulmasta Klava olisi kuin kotonaan Love Recordsin katalogissa mm. Tasavallan Presidentin, Pekka Strengin ja Paroni Paakkunaisen rinnalla. Runsaine saksofoneineen musiikki on psykedeliaan kallistuvaa jazz-rockia, jossa on myös folkin vivahteita. Suomi-progea aidoimmillaan!

Levyn yhdeksän kappaletta vaihtelevat kestoltaan kolmesta kahdeksaan minuuttiin. Yhdessä ne muodostavat viehkeästi svengaavan ja lempeästi päihdyttävän progetripin vehmaille kukkaislaitumille. Kalle Kuisman, Ringa Koskisen, basisti Joonas Hietalan ja muutaman muunkin jäsenen suomenkieliset lauluosuudet nivoutuvat harmonisesti orgaaniseen soundimaailmaan. Puhaltimet -- etenkin DaSputnikissa ja Vitkasteessa soittaneen Sini Palokankaan sopraanosaksofoni -- tuovat mieleeni Hawkwindissa vaikuttaneen Nik Turnerin usvaiset maalailut. Osassa kappaleita on myös viulua sekä Uzva-yhtyeestään muistetun, värikäsasuiseen bändipotrettiinkin paljasjaloin päässeen Heikki Puskan harppua.

Sävelkielen retrohenkisyydestä tarjoaa hyvän esimerkin 'Arvoitus'. Huilun helmeily ja sellon tumma sointi viimeistelevät haaveellisen raukean 'Tähtien valoon' -kappaleen upean sovituksen. Kalle Kuisman kirjoittamat sanoitukset ovat luonnonläheisessä esoteerisuudessaan täydellinen pari Klavan musiikille, joka toki olisi voinut mennä paljon pidemmällekin progen kompleksisuuteen ja ennalta-arvaamattomuuteen. Mutta tällaisenaankin Polku on ehdottomasti viime aikojen kotimaisen progen ilahduttavimpia tapauksia.

(Eclipse Music, 2019) Niin kuin hyvin tiedetään, Suomessa tehdään erinomaista jazzia. Viime vuoden levysatoon en valitettavasti ole kovin paljoa perehtynyt, joten jääkööt pohdinnat vuoden parhaasta kotimaisesta jazzlevystä. Sen sijaan sanon, että Mortality on hienoin kuuntelemani jazzalbumi pitkään aikaan. Mistä tahansa maasta. Soittajina ja sovittajina on ykköskaartin nimiä kuten trumpetisti Verneri Pohjola, saksofonisti Pauli Lyytinen ja pianisti Aki Rissanen. Ilman muuta Mortalitysta voi nauttia myös puhtaasti "vain musiikkina", mutta tähän taideteokseen sen syntytarina kytkeytyy erottamattomasti.

Vuonna 2015 mm. Pink Floyd -tribuuttiyhtyeestä PULSE tutun tamperelaismuusikko Tapio Ylisen vaimo menehtyi pitkälliseen sairauteen. Ylisen selviytymiskeino oli tarttua kitaraan ja pukea tuntojaan improvisaatiotallenteiksi. Reilut kaksi vuotta myöhemmin hän alkoi kehitellä -- paljolti rakastamansa progressiivisen rockin hengessä -- konseptialbumia menetyksen kokeneen ihmisen mielenmaisemasta ja kuolevaisuuden pohdiskelusta. Sanoituksiakin hän harkitsi, mutta pian kävi selväksi, että jotkut asiat löytävät aidoimman ilmaisunsa vain musiikissa, ja että tyylilajina olisi jazz. Tapio Ylinen valitsi kuusi sävelaihiota ja pyysi kansainvälisestikin arvostettuja muusikkotuttaviaan työstämään niistä kokonaisuuden. Kaikki kutsutut lähtivät mukaan projektiin täydellä sydämellä, antaakseen mitä ilmeisimmin parastaan.

Säveltäjä itse on mukana soittajana ainoastaan lyhyellä avausraidalla, jonka surullinen, koko hankkeen tietämättään aloittanut kitaramelodia oli syntynyt hautajaisten alla. Täyteen jazziin johdattaa Lyytisen sovittama 'In Memoriam... part 2'. Sarjan kolmas osa ulottuu sävellyksenä kauemmas, noin viidentoista vuoden taakse; sen Pekka Pohjola -vaikutteisen tenhon on loisteliaasti sovittanut Verneri Pohjola. Myös kontrabasisti Jori Huhtalan ja kitaristi Teemu Viinikaisen sovittamissa kappaleissa musiikin emotionaalinen sisältö ja tyylikkäästi soljuvan yhteissoiton vivahteikas rikkaus kohtaavat täydessä harmoniassa.

Vaikka sävellysten taustalla on ollut surutyö, Mortality ei vello synkeydessä vaan kuulostaa juuri niin raikkaalta, hienostuneelta ja ajattomalta kuin mitä nykyjazz parhaimmillaan on. Albumin päättävään 'Towards Dawn' -sarjaan tultaessa sävy on selvästi vaihtunut surusta valoon. Kuuntelijakin saa otteen teoksen katarttisesta konseptuaalisuudesta ilman, että se olisi rahtuakaan verottanut puhtaan musiikillisia ansioita. Siksi tämä levy on kuin upea todistusaineisto musiikin voimasta.

(Running Moose / Presence Records) Sunhillow on jo muutaman vuoden ikäinen bändiprojekti, joten tätä esikoisalbumia on jo osattu odottaa hyvän aikaa. Kvintetin muodostavat kosketinsoittaja ja laulaja Matti Kervinen, kitaristi Pekka Hakkarainen, viulisti Elisa Heikkinen, basisti Ilpo Komulainen ja rumpali Jouko Höytämö. Taustalaulut ovat Hakkaraisen ja Heikkisen, jälkimmäiselle on merkitty myös autoharp -- onkohan soittimella vakiintunutta suomenkielistä nimeä? Levy-yhtiömiehenä ja tuottajana työskentelevä Kervinen muistetaan useastakin eri yhtyeestä, mm. turhan lyhytaikaiseksi jääneestä Katayasta. Lähin vastine Sunhillow'lle on kiistatta Pax Romana, jonka tilalle Sunhillow ymmärtääkseni syntyi. Samalla melodisen kevytprogen maaperällä ollaan: mihinkään koukeroisuuteen ei ole edes pyritty vaan tärkeintä on sisäistynyt tunnelma.

Kestoltaan levy on vaatimattomat 37 minuuttia, eikä oikeastaan ole mitään painavia syitä, miksi albumin pitäisi CD-aikakaudellakaan olla juuri sen pidempi. Kuuntelukokemukseni Eloise Borealiksesta ovat ensi kerrasta lähtien olleet erittäin myönteisiä, ja mikäli kuuntelunälkää jää, tämä levy kestää mainiosti kahden peräkkäisen läpikuuntelun. Lyhyt 'Intro' esittelee levollisen ja hieman melankolisen yleistunnelman syntikoiden ja viulun ambientmaisena soundimaalailuna. Nimikappale Matti Kervisen englanninkielisine lauluosuuksineen ja Pink Floyd -vaikutteineen voisi muuten olla Pax Romanaa, mutta hivelevän kauniisti soiva viulu nousee selkeästi Sunhillow'n erityisvaltiksi. Olen ihaillut viulun sointia progessa aina siitä lähtien, kun varhaisteininä kuuntelin isoveljeni Rush-albumia Signalsja sen surumielistä kappaletta 'Losing It', jolla viulusoolon soittaa FM-yhtyeen Ben Mink. 'No New Words' alkaa pohdiskelevan hidastempoisena; puolivälistä käynnistyvä vauhdikkaampi instrumentaalijakso ja loppukuoro ovat suorastaan katarttisia kuin deep pop -kauden Wigwam parhaimmillaan. Pop- ja folkelementit sekä progemaisen sooloilun yhdistävä 'Beyond the Dreams' kasvaa sekin hivenen keskinkertaista ensivaikutelmaansa suuremmaksi. 

Elisa Heikkisen taustavokaalit pääsevät parhaiten oikeuksiinsa haaveilevan tunnelmallisessa 'Out There' -laulussa, joka tuo raukeudessaan mieleeni David Gilmourin On an Island -albumin. Pisin raita, 8½-minuuttinen 'For a Moment' lunastaa paikkansa yhtenä levyn kohokohdista. Laulu- ja soolojaksot soljuvat harmonisesti toisiaan tukien, läpi koko albumin. Eloise Borealikseen kannattaa tutustua varsinkin jos pidät Pink Floyd -vaikutteisesta, folkahtavasta ja tunnelmapainotteisesta kevytprogesta kuten Mostly Autumnista.

(Luova Records) Voisi kai puhua ihastuksesta ensi kuulemalla. Tämä tunnin mittainen albumi vei minut mielikuvissani aurinkoiselle ja kiireettömälle automatkalle. Raukealle, muttei uuvuttavalle vaan mieltä raikastavalle. Sellaiselle matkalle, jossa itse matkanteko on tärkeämpää kuin päämäärä. Ensikuuntelun jälkeen laitoin cd:n heti uudelleen soimaan, koska halusin vielä pysytellä sen hypnoottisessa tunnelmassa. Nyt kun kuuntelen tarkemmin lauluosuuksia, jotka olen ottanut (ja otan vastedeskin) lähinnä yhtenä musiikillisena lisukkeena muiden soittimien joukossa, niin ollaanhan niissä ajoittain tien päällä. Ehkä sen verran sitten olinkin rekisteröinyt lyriikoita. Sumeahkosti artikuloitu laulu on miksauksessa sen verran huuruinen, että sanoista ei ole helppoa saada selvää, mutta tämän levyn kohdalla se tuntuukin epäoleelliselta. Eetokseltaan tämä on lähestulkoon instrumentaalimusiikkia, johon on kenties otettu vaikutteita 70-luvun ambientimmasta krautrockista kuten Kraftwerkistä, Harmoniasta ja Neu!:sta.

Suonuotio on niinikään progehtavassa Laivue-yhtyeessä vaikuttaneen jyväskyläläismuusikko Ville Puronahon sooloprojekti. Laivueeseen en ole lähemmin tutustunut; yhden nettinäytteen perusteella sen indie-soundi on Suonuotiota aavistuksen rouheampi, lähempänä Circleä. Puolet Suonuotio-levyn materiaalista taas on julkaistu omakustanne-EP:nä keväällä 2018. Puolituntinen päätösraita 'Hei hei' on ennen julkaisematon, ja koko levy on remasteroitu Luova Recordsin julkaisua varten. Niko Vartiaisen EP-arviossa mainitaan tempoltaan virkeimmän 'Nelostien' vertailukohteeksi War On Drugs -yhtyeen kappale 'An Ocean Between the Waves'. Sattumoisin samainen jenkkibändi, tarkemmin sanoen sen pitkänraukea 'Thinking of a Place' -kappale, oli omien assosiaatioitteni joukossa Suonuotion kokonaisuutta kuunnellessani.

Vartin mittainen nimikappale laskee kuulijan hellävaroen lempeän äänimaiseman syliin. Pehmeästi helähtelevä kitara, taivaanrantaa maalailevat syntikkakerrostumat... Äärimmäisen sympaattinen bassolinja, jota jää kuin hypnotisoituna seuraamaan... Ja se laulu siellä joukossa tulee ja häipyy taas, vaatimatta erityishuomiota itselleen. Loppupuolella on avaruusromuinen, yhteen nuottiin jumittuva jakso, jota on väritetty linnunlaululla. Harmonian rikkumatta siirrytään levyn lyhimpään ja laulukeskeisimpään kappaleeseen 'Onni'. Rennossa melodisuudessaan se tuo mieleeni Breathless-kauden Camelin ja Hatfield and the Northin raukeimmat fiilistelyt.

Liki 10-minuuttinen 'Nelostie' on siis tahdiltaan muuta levyä nopeampi, mutta sitäkin kannattelee lämminhenkinen ja orgaaninen tunnelma tyyliin indie rock + dream pop. 'Hei hei' suhtautuu mammuttimaiseen kestoonsa tyynen rauhallisesti. Varsinaista progressiivisen rockin polveilevuutta ei kannata tästäkään vartoa, sen sijaan saa nautiskella kauniista, ambientista ja toki jossain määrin progressiivisestikin kehittyvästä äänimaisemasta, jonka puolivälissä on sen ainoa laulujakso. Banjoriffin toistelu jossain jälkivaiheilla on mukava lisuke. Yksi hengenheimolainen Puronaholle voisi olla myös Mikko Joensuu Amen-albumisarjallaan. Suonuotio on kerrassaan ihanasti lämpimissä tunnelmissaan viipyilevä levy, jonka musiikkiin Hannu Haahden taivasvalokuvat sopivat täydellisesti.

(RockAdillo 2019) Suomen mielenkiintoisimpiin fuusioyhtyeisiin lukeutunut XL teki viimeisen studiolevynsä vuonna 2003 ja piti jäähyväiskeikkansa seuraavana vuonna. Sen jälkeen ryhmän molemmat luovat voimat, kitaristi Jarmo Saari ja vibrafonisti Arttu Takalo, ovat olleet haluttuja yhteistyökumppaneita niin popin kuin jazzin kentällä sekä tehneet kunnioitettavan uran sooloartisteina. Toukokuussa 2019 ilmestynyttä Themanintheshadowsia edeltänyt albumi L'Alliance Takalo (2017) esitteli virkeästi svengaavan kvartetin, johon kuuluvat haitaristi Niko Kumpuvaara, kontrabasisti Ville Herrala ja rumpali Ville Pynssi. Säveltäjä Takalo soittaa sähkövibrafonien lisäksi ksylofonia, kellopeliä, pianoa, syntikoita, rumpuluuppeja ja lisäperkussioita. Levyn 11 kappaletta ovat syntyneet vuosina 2015 - 2018.

Ytimekkään lyhyt avausraita 'Hollow Men (Introitus)' päristelee rumpuja ja kilkattelee kellopeliä kuin kutsuna kuulijalle. Tempoltaan vaihteleva 'July' sisältää hyväntuulisen letkeitä melodioita, joita Takalo ja Kumpuvaara yhdessä ja erikseen loihtivat instrumenteistaan. Hypnoottinen rumpubiitti kolmosraidalla tarjoaa yhden esimerkin Takalon genrevapaasta musiikillisesta ajattelusta. Fuusiojazziahan tämä musiikki tunnistettavasti on, mutta ei millään muotoa kaavoihin kangistunutta tai yllätyksetöntä. Näin ollen progekin on laajasti miellettynä käyttökelpoinen termi tässä yhteydessä. Varjoisasta nimestään huolimatta albumi on enimmäkseen valoisaa ja paikoin jopa hilpeää soitantaa. On vaikeaa olla heilumatta viehättävällä tavalla vanhanaikaisen 'Old & Gayn' tahtiin. Herkempiä ja pohdiskelevampia sävyjä edustaa mm. 'Summer Rain'. Vibrafoni soi niin kauniisti Takalon käsissä, että omaan makuuni hieman pienempikin haitarin annostelu levyllä riittäisi -- vaikka tyylikästä ja vivahteikasta on toki myös Kumpuvaaran panos harmoniseen ja orgaaniseen soundimaailmaan. Taitava rytmiryhmäkään ei jää varjoihin luimistelemaan.

"Olen jatkanut tätäkin albumia työstäessä hyväksi havaitsemaani metodia", Takalo kertoo mediatiedotteessa. "Poimi/keksi ensin nimi teokselle ja tee sitten luonnoksia uutta sävellystä varten. Ympäröivä maailma ja sen ilmiöt ja erittäin taitavat kollegat vievät prosessia eteenpäin." Erittäin toimiva työskentelytapa tuntuu olevan!

(Caerllysi Music, 2019) Ukrainalainen Antony Kalugin (s. 1971) on varmasti tuotteliaimpia ja korkeatasoisimpia sellaisista progemuusikoista, joita meillä Suomessa ei ole liiemmin huomattu. En muista nähneeni edes Colossuksen sivuilla arvioita Hoggwashin, Sunchildin tai Karfagenin levyistä. Kaikissa näissä yhtyeissä Kalugin on luova keskipiste: säveltäjä, kosketinsoittaja sekä ensisijainen laulaja. Karfagen-nimen alla on ehtinyt ilmestyä jo kymmenen studioalbumia alkaen vuoden 2006 Continiumista. Edellinen levy Messages from Afar - First Contact (2017) oli nimeä myöten rinnakkaisteos niinikään sinfoniseen progeen suuntautuneen Sunchild-yhtyeen albumille. Moinen useamman yhtyeen tai projektin kesken pallottelu voi kieltämättä olla hieman hämmentävää kuulijan näkökulmasta, mutta ei anneta sen häiritä.

Loistava Echoes from Within Dragon Island on ammentanut tekstinsä Robert Louis Stevensonin runokirjasta Child's Garden of Verses, joka on seikkailuhenkinen ylistys lapsen mielikuvitukselle. Mittavan albumin päärungon muodostavat kolme moniosaista 'Dragon Island Suitea'. Ne ovat täyteläistä, melodista sinfonista progea 70-luvun klassikoiden hengessä. Kaluginin pehmeällä, hiukan Roger Watersin intiimeintä ilmaisua muistuttavalla äänellään laulamat vokaaliosuudet nivoutuvat instrumentaalisesti painottuneeseen musiikkiin vähän samaan tapaan kuin Camelilla. Sooloja riittää niin syntikoille, pianolle kuin Max Velychkon sähkökitaroille, ja hiottua soundimaailmaa rikastavat mm. viulu, huilu, englannintorvi ja alttosaksofoni. Kalugin ei sorru ELP:mäiseen yliampuvuuteen vaan hänen sävellyksensä polveilevat luontevasti herkkyyden ja vauhdikkuuden välisellä janalla. Tuotannollinen jälki on mestarillista ja soitossa kuulee muusikoiden innoittuneen omistautumisen yhteiselle päämäärälle.

Toisen ja kolmannen eepoksen väliin sijoitettu 'My Bed Is a Boat' on kaunis, pienimuotinen laulu akustisin kitaroin ja puhaltimin. Levyn loput kappaleet ovat instrumentaaleja, joiden ilmavista melodian kaarista löytää sukulaisuutta ainakin Focukseen ja Pink Floydiin. Snobimmat progeharrastajat saattavat jäädä kaipaamaan enemmän särmää ja omaperäisyyttä, mutta Camelin, Genesiksen ynnä muun melodisen progen ystävien on epäilemättä helppo nauttia Karfagenista.

(I. H. O. 2019) Vuonna 2013 ilmestyi turkulaisen Oktoplus-yhtyeen albumi Aika ei auta, jonka jazzahtavan rullaavista sävellyksistä vastasivat kitaristi Jouni Oksala ja basisti-kosketinsoittaja Jari Riitala. Laulaja Eija Talo-Oksalan merkittävän panoksen ansiosta muistikuvani tuosta levystä on ollut laulelmallinen, mutta kun nyt kuuntelin sitä uudelleen, oivalsin musiikin pohjimmiltaan käyvän melko hyvin jazzfuusiosta -- johon vain on lisätty lauluosuudet. Tähän uudelleenarviointiin minut innoitti puhtaaseen instrumentaalifuusioon suuntautunut uusi projekti Intergalactic Huso Orchestra. Nokkamiehenä on edellä mainittu Jari Riitala ja parivaljakkonaan hänellä on niinikään Oktoplusissa soittanut rumpali Jimbo Mäkeläinen. Kappaleet säveltänyt Riitala soittaa myös kitaraa, minkä lisäksi levyllä vierailevat kitaristit Teemu Mäkinen, Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Steve Thornbrugh.

Oktoplusin musiikin kanssa on siis tunnistettavaa hengenheimolaisuutta; molempia leimaa iloisen valoisa fiilis. Lauluttomuus mahdollistaa fuusiolle ominaisen rönsyilevämmänkin sooloilun (niin kitaroille kuin syntikoille), mutta useista sävellyksistä löytyy laulullista linjakkuutta. Osa kahdestatoista kappaleesta svengaa melko funksävyisesti, osa taas kuljeskelee hieman kosmisemmissa maisemissa. Levy ei muuten ole erityisen avaruudellinen tai psykedeelinen kuten nimi ja tähtisumuaiheinen kuvitus saattavat antaa ymmärtää. Mitään kertakaikkisen pysäyttäviä tähtihetkiä Intergalactic Huso Orchestra ei kenties tarjoa, mutta varsin miellyttävät 64 minuuttia ammattitaitoisesti soitettua hyvän mielen jazzfuusiota.

(Esoteric Recordings, 2019) Määritelmä jonkun klassikkoyhtyeen kulta-ajasta vaihtelee yleensä ainakin levyn tai parin verran vastaajan mieltymyksistä riippuen. Renaissancen kohdalla yksi vedenjakaja on maaliskuussa 1978 julkaistu A Song for All Seasons: toisille se on jo turhan pophenkinen irtiotto aiempien levyjen tinkimättömästä sinfonisuudesta, mutta itselleni ja monille muille yhtyeen ihailijoille teos on Se Viimeinen Loistava Renaissance-albumi. Sen jälkeen tuli syntikoiden dominoima Azure d'Or (hienot hetkensä silläkin on) sekä kaksi 80-luvun alun kehnoa poplevyä. Vähittäinen siirtyminen polveilevasta progesta suoraviivaisempaan ilmaisuun oli ajan henki, mutta esimerkiksi Yesin Tormaton ja Genesiksen ...And Then There Were Threen rinnalla A Song for All Seasons on pienoisessa epätasaisuudessaankin varsin dynaaminen sekä, no, sinfoninen progealbumi. Minulle se on tarjonnut kuunteluelämyksiä jo hamasta teini-iästä lähtien, joten on ilo saada arvioida tuore Esoteric Recordingsin laajennettu uusintajulkaisu. Paketti sisältää antoisan, 36-sivuisen liitevihkosen haastattelupohjaisine artikkeleineen, viisi bonusraitaa remasteroidun albumin perässä sekä kahdelle CD:lle jaetun konsertin Philadelphian Tower Theaterista joulukuulta 1978.

Napakka avauskappale 'Opening Out' on upeamelodinen, orkestraalinen herkkupala. Genesiksen kanssa työskennellyt tuottaja David Hentschel on saanut ryhmästä irti uutta energiaa, ja Annie Haslamin jumalainen ääni on huippukunnossa tällä levyllä. 'Day of the Dreamerissä' yhdistyy vauhdikas ja sopivan mahtipontinen sinfonisuus pakahduttavan sensuaaliseen hitaaseen keskiosaan. Levyn selvin notkahdus tulee alkuperäisvinyylin B-puolen alussa: lapsille suunnatun The Paper Lads -TV-sarjan tunnarina toiminut reipashenkinen 'Back Home Once Again' on sävellyksenä melko yhdentekevä, kun taas basisti Jon Campin huonosti laulama 'She Is Love' on silkkaa siirappia. Haslam muistelee, kuinka ei onnettomien sattumusten takia päässyt itse laulamaan kappaletta ja kuinka se on hänelle levyn ainoa miinus. Raikas 'Northern Lights' -- yhtyeen ainoa listahitti -- sekä 11-minuuttinen, kouraisevan vahva nimiteos kuitenkin palauttavat kokonaisuuden kiitettävälle tasolle.

Ykköslevyn bonuksissa kuullaan 'Northern Lights' niin sinkkueditiona kuin "Top of the Pops" -versiona. Kolme BBC Radio One -session vetoa elokuulta 1978 on aiemmin julkaistu osana BBC-nauhoitusten tuplakokoelmaa. Uusintajulkaisun varsinainen vetonaula on yli kaksituntinen konserttitallenne saman vuoden joulukuulta. Koska legendaarinen tupla Live at Carnegie Hall (1976) edelsi myös erinomaista Novellaa, kahden viimeisen albumin painottuminen Philadelphia-setissä ei ole lainkaan haitaksi. 'Things I Don't Understand' Turn of the Cards -albumilta on mainio valinta aiempaa materiaalia kaipaaville, ja päätösnumerona on tuttuun tapaan 'Ashes Are Burning'. Dramaattisen tummasävyinen sävellys nostaa ihon joka kerta kananlihalle, joskin paikoin tässä 27-minuuttisessa venytyksessä on tyhjäkäynninkin makua.

Nauhoituksen äänenlaatu on hyvä ja esitykset mallikelpoisia. Bändi tekee parhaansa korvatakseen sinfoniaorkesterin puutteen; Haslam lisäilee sanatonta laulua sopivissa kohdin ja John Tout on kiireinen pianon ja syntikoiden äärellä. Jos studioalbumeilla Renaissancen rytmiryhmä ei aina pääse kunnolla esille, erityisesti Camp kohoaa livebasistina ihan Chris Squiren kannoille. Kaiken kaikkiaan A Song for All Seasons -boxi on tyylikäs näyte Esotericin huolellisesta panostuksesta klassikkoalbumien uusintajulkaisujen saralla, ja sen tämä hieno albumi todella ansaitsikin.

(Esoteric Recordings, 2018)  Alun perin vuosina 1972--1976 toiminutta Greensladeä voi pitää jonkinlaisena väliinputoajana brittiprogen kentällä. Soittotaitoa riitti, ja kvartetin orgaanisessa, täyteläisten kosketinten dominoimassa vintage-soundissa oli paikoin uljasta tenhoa. Yhtye teki omannäköistään sinfonista progea, toki muistuttaen hieman myös Dave Greensladen aiempaa jazzrockbändiä Colosseumia. Albumikannet ovat Yesin hovitaiteilija Roger Deanin parhaimmistoa, jos minulta kysytään. Laulajana ja toisena kiipparistina toimi Webissä ja Samuraissa vaikuttanut Dave Lawson, jonka laulutapa on varmasti useimmille kuulijoille Greensladen heikoin lenkki. Ei hänen perusäänensäkään kovin hääppöinen ole, mutta välillä hän kuulostaa pahoista vatsakivuista kärsivältä. Onneksi bändin ilmaisu oli painottunut instrumentaalisuuteen. Huolellisiin uusintajulkaisuihin erikoistunut Esoteric Recordings on nyt julkaissut Greensladen kaikki aktiivivuosien neljä albumia lisäherkuilla varustettuina. Nämä kaksi ensimmäistä levyä vuodelta 1973 ovat ylivoimaisesti tasavahvimmat teokset, sillä tyyli alkoi hieman lipsua albumeilla Spyglass Guest ja Time and Tide. Niillä kuultiin myös kitaroita, joiden puuttumista aiemmilla levyillä tuskin edes panee merkille.

Debyytti käynnistyy mukavan koukeroisella laululla 'Feathered Friends', joka muuten löysi tiensä kotimaisen Nimbuksen keikkasettiin seuraavana vuonna. Levyn kolme muuta laulettua biisiä jäävät huonommin mieleen. Instrumentaalikappaleetkaan eivät sävellyksinä sinänsä ole erityisen mullistavia, mutta kyllä niitä mielikseen kuuntelee jos pitää urkuprogesta, niin kuin nyt vaikka Jukka Gustavsonin aikaisesta Wigwamista tai Rare Birdistä. Dave Greenslade ja kumppanit eivät juuri sortuneet keithemersonmaisiin, karnevalistisiin ylilyönteihin virtuositeettinsä esittelyssä, ja hyvä niin. Esotericin tyylikkään paketin bonuslevyllä yhtye esittää varmoin ottein levyn kappaleita BBC Radio One -sessioissa.

Vaikka kakkoslevy Bedside Manners Are Extra seurasi nopealla aikataululla ja purkitettiin vain yhdeksässä päivässä, laatu ei kärsinyt lainkaan. Dynamiikaltaan vaihtelevissa kappaleissa on muutamia varsin meheviä urkumelodioita, ja Lawsonin lauluosuudetkin (kolmella kappaleella kuudesta) ovat enimmäkseen siedettäviä. Bonuksina kuullaan albumin kolme ensimmäistä biisiä jälleen kerran BBC Radio One -liveäänityksinä. Lisäksi uusintajulkaisuun sisältyy DVD-levy, jolla bändi nähdään musisoimassa soiton riemua uhkuen. Ensin kolme debyytin kappaletta pienellä promofilmillä, sitten kaksi Bedside-vetoa "Old Grey Whistle Test" -TV-taltioinnilla. Toisin kuin esimerkiksi ELP:n kohdalla, ohjaaja ei ole ruvennut leikkimään taiteilijaa vaan kuvamateriaali on konstailemattomuudessaan antoisaa; koko bändin olemus tuntuu parhaiten kiteytyvän juuri näissä liveotoksissa. Malcolm Dome on saateartikkeleissaan haastatellut jäseniä, joten nämä Esoteric-julkaisut ovat definitiivisyydessään tervetulleita syventymisiä yhden harvemmin muistetun brittiprogebändin vaiheisiin.

Pages: 1 2 3 4 5 ?