mattip's blog

(Caerllysi Music, 2019) Ukrainalainen Antony Kalugin (s. 1971) on varmasti tuotteliaimpia ja korkeatasoisimpia sellaisista progemuusikoista, joita meillä Suomessa ei ole liiemmin huomattu. En muista nähneeni edes Colossuksen sivuilla arvioita Hoggwashin, Sunchildin tai Karfagenin levyistä. Kaikissa näissä yhtyeissä Kalugin on luova keskipiste: säveltäjä, kosketinsoittaja sekä ensisijainen laulaja. Karfagen-nimen alla on ehtinyt ilmestyä jo kymmenen studioalbumia alkaen vuoden 2006 Continiumista. Edellinen levy Messages from Afar - First Contact (2017) oli nimeä myöten rinnakkaisteos niinikään sinfoniseen progeen suuntautuneen Sunchild-yhtyeen albumille. Moinen useamman yhtyeen tai projektin kesken pallottelu voi kieltämättä olla hieman hämmentävää kuulijan näkökulmasta, mutta ei anneta sen häiritä.

Loistava Echoes from Within Dragon Island on ammentanut tekstinsä Robert Louis Stevensonin runokirjasta Child's Garden of Verses, joka on seikkailuhenkinen ylistys lapsen mielikuvitukselle. Mittavan albumin päärungon muodostavat kolme moniosaista 'Dragon Island Suitea'. Ne ovat täyteläistä, melodista sinfonista progea 70-luvun klassikoiden hengessä. Kaluginin pehmeällä, hiukan Roger Watersin intiimeintä ilmaisua muistuttavalla äänellään laulamat vokaaliosuudet nivoutuvat instrumentaalisesti painottuneeseen musiikkiin vähän samaan tapaan kuin Camelilla. Sooloja riittää niin syntikoille, pianolle kuin Max Velychkon sähkökitaroille, ja hiottua soundimaailmaa rikastavat mm. viulu, huilu, englannintorvi ja alttosaksofoni. Kalugin ei sorru ELP:mäiseen yliampuvuuteen vaan hänen sävellyksensä polveilevat luontevasti herkkyyden ja vauhdikkuuden välisellä janalla. Tuotannollinen jälki on mestarillista ja soitossa kuulee muusikoiden innoittuneen omistautumisen yhteiselle päämäärälle.

Toisen ja kolmannen eepoksen väliin sijoitettu 'My Bed Is a Boat' on kaunis, pienimuotinen laulu akustisin kitaroin ja puhaltimin. Levyn loput kappaleet ovat instrumentaaleja, joiden ilmavista melodian kaarista löytää sukulaisuutta ainakin Focukseen ja Pink Floydiin. Snobimmat progeharrastajat saattavat jäädä kaipaamaan enemmän särmää ja omaperäisyyttä, mutta Camelin, Genesiksen ynnä muun melodisen progen ystävien on epäilemättä helppo nauttia Karfagenista.

(I. H. O. 2019) Vuonna 2013 ilmestyi turkulaisen Oktoplus-yhtyeen albumi Aika ei auta, jonka jazzahtavan rullaavista sävellyksistä vastasivat kitaristi Jouni Oksala ja basisti-kosketinsoittaja Jari Riitala. Laulaja Eija Talo-Oksalan merkittävän panoksen ansiosta muistikuvani tuosta levystä on ollut laulelmallinen, mutta kun nyt kuuntelin sitä uudelleen, oivalsin musiikin pohjimmiltaan käyvän melko hyvin jazzfuusiosta -- johon vain on lisätty lauluosuudet. Tähän uudelleenarviointiin minut innoitti puhtaaseen instrumentaalifuusioon suuntautunut uusi projekti Intergalactic Huso Orchestra. Nokkamiehenä on edellä mainittu Jari Riitala ja parivaljakkonaan hänellä on niinikään Oktoplusissa soittanut rumpali Jimbo Mäkeläinen. Kappaleet säveltänyt Riitala soittaa myös kitaraa, minkä lisäksi levyllä vierailevat kitaristit Teemu Mäkinen, Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Steve Thornbrugh.

Oktoplusin musiikin kanssa on siis tunnistettavaa hengenheimolaisuutta; molempia leimaa iloisen valoisa fiilis. Lauluttomuus mahdollistaa fuusiolle ominaisen rönsyilevämmänkin sooloilun (niin kitaroille kuin syntikoille), mutta useista sävellyksistä löytyy laulullista linjakkuutta. Osa kahdestatoista kappaleesta svengaa melko funksävyisesti, osa taas kuljeskelee hieman kosmisemmissa maisemissa. Levy ei muuten ole erityisen avaruudellinen tai psykedeelinen kuten nimi ja tähtisumuaiheinen kuvitus saattavat antaa ymmärtää. Mitään kertakaikkisen pysäyttäviä tähtihetkiä Intergalactic Huso Orchestra ei kenties tarjoa, mutta varsin miellyttävät 64 minuuttia ammattitaitoisesti soitettua hyvän mielen jazzfuusiota.

(Esoteric Recordings, 2019) Määritelmä jonkun klassikkoyhtyeen kulta-ajasta vaihtelee yleensä ainakin levyn tai parin verran vastaajan mieltymyksistä riippuen. Renaissancen kohdalla yksi vedenjakaja on maaliskuussa 1978 julkaistu A Song for All Seasons: toisille se on jo turhan pophenkinen irtiotto aiempien levyjen tinkimättömästä sinfonisuudesta, mutta itselleni ja monille muille yhtyeen ihailijoille teos on Se Viimeinen Loistava Renaissance-albumi. Sen jälkeen tuli syntikoiden dominoima Azure d'Or (hienot hetkensä silläkin on) sekä kaksi 80-luvun alun kehnoa poplevyä. Vähittäinen siirtyminen polveilevasta progesta suoraviivaisempaan ilmaisuun oli ajan henki, mutta esimerkiksi Yesin Tormaton ja Genesiksen ...And Then There Were Threen rinnalla A Song for All Seasons on pienoisessa epätasaisuudessaankin varsin dynaaminen sekä, no, sinfoninen progealbumi. Minulle se on tarjonnut kuunteluelämyksiä jo hamasta teini-iästä lähtien, joten on ilo saada arvioida tuore Esoteric Recordingsin laajennettu uusintajulkaisu. Paketti sisältää antoisan, 36-sivuisen liitevihkosen haastattelupohjaisine artikkeleineen, viisi bonusraitaa remasteroidun albumin perässä sekä kahdelle CD:lle jaetun konsertin Philadelphian Tower Theaterista joulukuulta 1978.

Napakka avauskappale 'Opening Out' on upeamelodinen, orkestraalinen herkkupala. Genesiksen kanssa työskennellyt tuottaja David Hentschel on saanut ryhmästä irti uutta energiaa, ja Annie Haslamin jumalainen ääni on huippukunnossa tällä levyllä. 'Day of the Dreamerissä' yhdistyy vauhdikas ja sopivan mahtipontinen sinfonisuus pakahduttavan sensuaaliseen hitaaseen keskiosaan. Levyn selvin notkahdus tulee alkuperäisvinyylin B-puolen alussa: lapsille suunnatun The Paper Lads -TV-sarjan tunnarina toiminut reipashenkinen 'Back Home Once Again' on sävellyksenä melko yhdentekevä, kun taas basisti Jon Campin huonosti laulama 'She Is Love' on silkkaa siirappia. Haslam muistelee, kuinka ei onnettomien sattumusten takia päässyt itse laulamaan kappaletta ja kuinka se on hänelle levyn ainoa miinus. Raikas 'Northern Lights' -- yhtyeen ainoa listahitti -- sekä 11-minuuttinen, kouraisevan vahva nimiteos kuitenkin palauttavat kokonaisuuden kiitettävälle tasolle.

Ykköslevyn bonuksissa kuullaan 'Northern Lights' niin sinkkueditiona kuin "Top of the Pops" -versiona. Kolme BBC Radio One -session vetoa elokuulta 1978 on aiemmin julkaistu osana BBC-nauhoitusten tuplakokoelmaa. Uusintajulkaisun varsinainen vetonaula on yli kaksituntinen konserttitallenne saman vuoden joulukuulta. Koska legendaarinen tupla Live at Carnegie Hall (1976) edelsi myös erinomaista Novellaa, kahden viimeisen albumin painottuminen Philadelphia-setissä ei ole lainkaan haitaksi. 'Things I Don't Understand' Turn of the Cards -albumilta on mainio valinta aiempaa materiaalia kaipaaville, ja päätösnumerona on tuttuun tapaan 'Ashes Are Burning'. Dramaattisen tummasävyinen sävellys nostaa ihon joka kerta kananlihalle, joskin paikoin tässä 27-minuuttisessa venytyksessä on tyhjäkäynninkin makua.

Nauhoituksen äänenlaatu on hyvä ja esitykset mallikelpoisia. Bändi tekee parhaansa korvatakseen sinfoniaorkesterin puutteen; Haslam lisäilee sanatonta laulua sopivissa kohdin ja John Tout on kiireinen pianon ja syntikoiden äärellä. Jos studioalbumeilla Renaissancen rytmiryhmä ei aina pääse kunnolla esille, erityisesti Camp kohoaa livebasistina ihan Chris Squiren kannoille. Kaiken kaikkiaan A Song for All Seasons -boxi on tyylikäs näyte Esotericin huolellisesta panostuksesta klassikkoalbumien uusintajulkaisujen saralla, ja sen tämä hieno albumi todella ansaitsikin.

(Esoteric Recordings, 2018)  Alun perin vuosina 1972--1976 toiminutta Greensladeä voi pitää jonkinlaisena väliinputoajana brittiprogen kentällä. Soittotaitoa riitti, ja kvartetin orgaanisessa, täyteläisten kosketinten dominoimassa vintage-soundissa oli paikoin uljasta tenhoa. Yhtye teki omannäköistään sinfonista progea, toki muistuttaen hieman myös Dave Greensladen aiempaa jazzrockbändiä Colosseumia. Albumikannet ovat Yesin hovitaiteilija Roger Deanin parhaimmistoa, jos minulta kysytään. Laulajana ja toisena kiipparistina toimi Webissä ja Samuraissa vaikuttanut Dave Lawson, jonka laulutapa on varmasti useimmille kuulijoille Greensladen heikoin lenkki. Ei hänen perusäänensäkään kovin hääppöinen ole, mutta välillä hän kuulostaa pahoista vatsakivuista kärsivältä. Onneksi bändin ilmaisu oli painottunut instrumentaalisuuteen. Huolellisiin uusintajulkaisuihin erikoistunut Esoteric Recordings on nyt julkaissut Greensladen kaikki aktiivivuosien neljä albumia lisäherkuilla varustettuina. Nämä kaksi ensimmäistä levyä vuodelta 1973 ovat ylivoimaisesti tasavahvimmat teokset, sillä tyyli alkoi hieman lipsua albumeilla Spyglass Guest ja Time and Tide. Niillä kuultiin myös kitaroita, joiden puuttumista aiemmilla levyillä tuskin edes panee merkille.

Debyytti käynnistyy mukavan koukeroisella laululla 'Feathered Friends', joka muuten löysi tiensä kotimaisen Nimbuksen keikkasettiin seuraavana vuonna. Levyn kolme muuta laulettua biisiä jäävät huonommin mieleen. Instrumentaalikappaleetkaan eivät sävellyksinä sinänsä ole erityisen mullistavia, mutta kyllä niitä mielikseen kuuntelee jos pitää urkuprogesta, niin kuin nyt vaikka Jukka Gustavsonin aikaisesta Wigwamista tai Rare Birdistä. Dave Greenslade ja kumppanit eivät juuri sortuneet keithemersonmaisiin, karnevalistisiin ylilyönteihin virtuositeettinsä esittelyssä, ja hyvä niin. Esotericin tyylikkään paketin bonuslevyllä yhtye esittää varmoin ottein levyn kappaleita BBC Radio One -sessioissa.

Vaikka kakkoslevy Bedside Manners Are Extra seurasi nopealla aikataululla ja purkitettiin vain yhdeksässä päivässä, laatu ei kärsinyt lainkaan. Dynamiikaltaan vaihtelevissa kappaleissa on muutamia varsin meheviä urkumelodioita, ja Lawsonin lauluosuudetkin (kolmella kappaleella kuudesta) ovat enimmäkseen siedettäviä. Bonuksina kuullaan albumin kolme ensimmäistä biisiä jälleen kerran BBC Radio One -liveäänityksinä. Lisäksi uusintajulkaisuun sisältyy DVD-levy, jolla bändi nähdään musisoimassa soiton riemua uhkuen. Ensin kolme debyytin kappaletta pienellä promofilmillä, sitten kaksi Bedside-vetoa "Old Grey Whistle Test" -TV-taltioinnilla. Toisin kuin esimerkiksi ELP:n kohdalla, ohjaaja ei ole ruvennut leikkimään taiteilijaa vaan kuvamateriaali on konstailemattomuudessaan antoisaa; koko bändin olemus tuntuu parhaiten kiteytyvän juuri näissä liveotoksissa. Malcolm Dome on saateartikkeleissaan haastatellut jäseniä, joten nämä Esoteric-julkaisut ovat definitiivisyydessään tervetulleita syventymisiä yhden harvemmin muistetun brittiprogebändin vaiheisiin.

70-luvun alkupuolella kukoistaneessa ja tätä nykyä jälleen erittäin vehmaassa italoprogen maaperässä on yli kymmenen vuoden aikana kypsynyt tämä yhtye, jonka nimilyhenne tulee voimaa uhkuvista sanoista Forza ElettroMotrice. Ryhmä aloitti vuonna 2007 coveroimalla mm. PFM:ää, Bancoa ja Le Ormea. Kokoonpano on vaihdellut matkan varrella: ensimmäisen täysimittaisen albumin Sulla bolla di sapone (2014) laulajatulokas oli Massimo Sabbatini, kun taas viimevuotisella kakkoslevyllä Mutazione laulaa sekä soittaa viulua Alessandro Graziano. Edellistä levyä en ole kuullut, mutta ainakin se näyttää saaneen oikein kiittävän vastaanoton kansainvälisissä progepiireissä.

Taidokkaasti soitettua, tyylillisesti aika paljon 70-luvusta ammentavaa progerockiahan tämä. Dynaamista voimaa riittää, ja tiukkoja tahtilajien vaihdoksia. Kosketinsoittaja-perustajajäsen Alberto Citteriolla on perinteiseen tapaan reilusti tykötarpeita, ja mehevää soundia rikastavat paikoittain myös pasuunan, kellopelin ja marimban kaltaiset lisukkeet. 'Kaaoksen palatsiksi' ristitty instrumentaalijohdanto kestää 26 sekuntia eikä varsinaisesti vielä anna päteviä suuntaviivoja. 51-minuuttista levyä kuunnellessa minulle tulee usein tunne, että tiukkaääninen, hieman jonkun Styxin mieleen tuova laulaja on turhan paljon äänessä, vaikkei oikeasti olekaan. Onhan esimerkiksi 'Mai tardi' -kappaleessa hyvänmittainen instrumentaalijakso gentlegiantmaisin progefunksävyin. Mutta varsinkin silloin kun sävellykset yltyvät erityisen mahtipontisiksi, laulaja on kukkona tunkiolla. Mielessä käyvät italoprogen ohella sellaiset mahtipontisuuden harjoittajat kuin Neal Morse eri yhtyeineen, Glass Hammer tai nyky-Kaipa.

Aivan varauksitta en siis retkahtanut tähän sinänsä hienoon bändiin, vaikka siihen olisivatkin olleet erittäin hyvät lähtökohdat. Tai ehkä yksinkertaisesti en vain hirveästi pidä lauluäänestä, jonka tyyppistä painokkuutta italoprogessa kuulee kyllästyksiin asti. Hiukan lisää suvantoja, melodian kaaria ja instrumentaalisuuden ilmaa siipien alle, niin kyllä olisi upea progealbumi käsillä. Kansi on joka tapauksessa todella tylsä.

(Running Moose, 2018) Colossuslaisille varsin tuttu Otso Pakarinen on taas monen vuoden tauon jälkeen julkaissut uuden albumin taiteilijanimellään Ozone Player. Epäilemättä asemalaiturien varoituksesta "mind the gap" leikkisästi väännetty otsikko sopii hyvin syntikoiden dominoimaan instrumentaalimusiikkiin, jonka kokeellisuutta pehmentää hyväntahtoinen pilke silmäkulmassa. Kun pääosin tietokoneensa äärellä työskentelevä säveltäjä häärää omassa studiossaan ja vastaa itse jokseenkin kaikesta musiikin tuottamiseen ja tallentamiseen liittyvistä vaiheista, vaarana on tunnekylmä ja vieraannuttava sisäänpäinkääntyneisyys. Tällaisen kalseuden Otso on onnistunut karttamaan. Reilut 67 minuuttia kestävä The Mind Gap on jäntevä kokonaisuus, jonka soinnilliseen moni-ilmeisyyteen vierailijamuusikotkin ovat tuoneet merkittävät panoksensa.

Suurieleisten melodiakaarteluiden sijaan Ozone Player kutoo paikoin Philip Glassin minimalismin mieleen tuovaa hypnoottista kehittelyä. Näin tekee myös linnunlaululla koristeltu 'Early Flights', jossa Eero Koivistoisen sopraanosaksofoni käy dialogia kosketinten kanssa. Kolmella raidalla kuulokuvaa värittää Laura Soinisen sanaton laulu. Levyn vivahteikasta ja sopivan hienovaraista perkussiivisuutta puolestaan täydentää Paidarionista, Mist Seasonista ja The Samurai of Progista tuttu Kimmo Pörsti, niinikään kolmen kappaleen osalta. Progression-fuusioyhtyeessä vaikuttaneen Jussi-Matti Haaviston alttoviulu tuo 'Lost in Math' -kappaleeseen orientaalista potkua. Tästä tarkkaa lokerointia kaihtavasta levystä riittää oivaltavaa ammennettavaa yhtä hyvin virkistymis- kuin rentoutumismielessä. Toki neljäntoista kappaleen joukkoon mahtuu joitain vähän yhdentekevämpiäkin synteettisiä luritteluja, mutta Ozone Playerin maailmassa leikittelevä kokeellisuus ei ole ennenkään väistynyt varman päälle pelaamisen tieltä.

 

(Svart Records 2018.) Kuluvan vuosikymmenen aikana on kotimaisessa populaarimusiikissa ollut havaittavissa paluuta luomumaisempaan musiikin tuottamiseen. Muutenkaan kuin progen osalta se ei ole ollut mikään suuria yleisöjä puoleensa vetävä trendi, mutta sitäkin tervetulleempi. Mm. Sammal sekä Suomen Tulli ovat saaneet kiitosta 70-lukulaisesta soundimaailmastaan, ja omanlaista retrohenkeä on myös kovasti hypetetyn Litku Klemetin tekemisissä. Progen kultakauden soinnuille kumartavan suomiprogen ykkössija kuuluu ehdottomasti Maladylle. Vuonna 2010 perustetun helsinkiläisyhtyeen debyytti Malady (2015) sai epäilemättä monet kuulijansa leikittelemään ajatuksella kauan kadoksissa olleesta 70-luvun alkupuolen teoksesta. Tuore kakkosalbumi Toinen toista täyttää odotukset tässäkin suhteessa: heti kättelyssä sen mieltää suomenkielisen progen klassikoksi Haikaran, Nimbuksen, Novan ja Tabula Rasan rinnalle.

Levyn käynnistävä nimikappale alkaa psykedeelis-meditatiivisella maalailulla vaihtuen vahvamelodiseksi instrumentaaliprogeiluksi. Lämmin, analoginen soundi tuikkivine sähkökitaroineen, bassokuvioineen, urkuineen ja mellotroneineen tuntuu tuovan viestiä juuri sieltä Progen ikiaikaisesta kaivosta, mistä ovat kummunneet vaikkapa King Crimsonin ja Pink Floydin majesteettiset varhaisklassikot. Babak Issabeigloon lyhyt lauluosuus nivoutuu harmonisesti tähän vajaan seitsemän minuutin progehelmeen, jonka lopun mellotronihuurut jatkuvat saumattomasti jousitrion kamarimusisointina 'Laulu sisaruksille' -instrumentaaliminiatyyrissä. 'Tiedon kehtolaulu' on muutamaa pykälää valosiampi ja suorasukaisempi sävellys, jota raikastavat vierailijamuusikoiden Jan Lehmuksen huilu sekä (äänittäjä-miksaajanakin toimineen) Matti Karin minimoog. Melodista ja emotionaalista voimaa löytyy runsain määrin myös 'Etsijän elinehdosta'.

Vinyyliformaatissa - missä Otso Kajasteen kansitaide pääsee paremmin oikeuksiinsa - kääntöpuolen täyttää 23-minuuttinen sävellys 'Nurja puoli'. Viimeistään sen myötä Toinen toista nousee ainakin omissa silmissäni suomiprogen uljaimpien albumien kastiin. Vaikkei eepos viime kädessä poikkeakaan Maladyn ominaistyylistä laulettujen ja instrumentaalisten jaksojen lomittumisineen, se osoittaa yhtyeen hallitsevan laajat rakenteet jännitteiden kärsimättä. Rumpali Juuso Jylhänlehdon metafyysiset sanoitukset albumilla eivät ehkä tule kuulijaa erityisen lähelle, mutta istuvat oikein hienosti musiikin tunnelmaan. Siinä missä Malady oli kiehtovan utuinen retropläjäys, Toinen toista on tätä selkeästi jäntevämpi ja vähintään yhtä tyylikäs progemestariteos.

Bretagnelaismuusikko Alan Simonin kirjoittama ja tuottama, joissain yhteyksissä rockoopperaksikin luonnehdittu trilogia Excalibur I - III (1999, 2007, 2012) ei tyylillisesti ehkä ole täyttä progea, mutta sen progemielisyys tehdään selväksi paitsi kunnianhimoisella konseptilla, myös progen liepeiltä mukaan houkutelluilla kanssamuusikoilla. Kelttisaaga sai vielä uuden jatko-osan, kun Simon lämpeni managerin kiertue-ehdotukselle vain sillä ehdolla, että tehtäisiin uutta matskua. Lokakuussa 2017 ilmestynyt Excalibur IV on ihan antoisa albumi sekä trilogian tunteville että uusille kuulijoille, joita orkestraalinen mahtipontisuus ja kelttisävyt suinkin miellyttävät. Itselleni on entuudestaan vain kakkososa tuttu, ja siihen verrattuna tämä on onnistuneempi kokonaisuus viimeisintäkin vierailijaosuutta myöten.

Jethro Tull ja Supertramp mainitaan alleviivaavan PR-hakuisesti joka biisin perässä, millä Martin Barre, Jesse Siebenberg tai John Halliwell sattuvat soittamaan. Eli varsin usein. Muilta osin levyn nimekkäät vierailijat ovat laulusolisteja: Saga-yhtyeen Michael Sadler ja Clannadin Moya Brennan ovat saaneet kumpikin pari omaa laulua, Uriah Heepin Bernie Shaw ja Curved Airin Sonja Kristina yhden. Hevityyppistä miesääntä edustaa myös Roberto Tiranti, ja kelttiherkistelyä Siobhan Owen. Jälkimmäisen esitykset 'The Last Lament of a Fairy' ja 'There Is someone' ovat eteerisyydessään 73-minuuttisen albumin helmiä. Ainoa instrumentaali on reipasotteinen 'The Fifth Season' Barre-revittelyineen. Pateettisuudessaankin komeaa päätösraitaa 'Dun Angus II' kuorruttaa oopperamainen sopraano Maite Itoiz jostain Elfenthal-bändistä.

Tällaisen albumin pahin uhka onkin juuri uuvuttava suurieleisyys ja se, että termi "rockooppera" osuu nappiin. Mutta pelko pois, Excalibur IV on ensisijaisesti hyvin tuotettu ja toteutettu sarja kelvollisia lauluja vaihtuvin solistein. Sanoisinpa jopa että positiivinen yllätys, vaikkei tällä sentään ole vuoden progesuosikkien listalle mitään asiaa.

Mitä olisi intohimoisimmankaan levynkeräilijän elämä, ellei toisinaan pääsisi nauttimaan rakastamastaan musiikista elävinä esityksinä? Kesällä 2017 sain kokea kaksi hienoa ulkoilmakeikkaa täynnään instrumentaaliprogen helmiä: Camelia, Focusta, Pekka Pohjolaa, Finnforestia, Genesistä, Gongia… Nuo progepoppootamme päihdyttäneet hetket loihtivat kosketinsoittaja Jyrki Myllylä, kitaristi Jyrki Svala, basisti Jukka Oksa sekä rumpali Juha Myllylä. He ovat Ferro Color, jonka tulkinnat etupäässä 70-luvun progen ja fuusion klassikoista soivat ihailtavalla varmuudella ja tyylitajulla. Yhteissoitossaan hioutunut nelikko takaa progen ystäville elämyksellisen keikan, mihin myös ryhmän omat kappaleet tuovat mielenkiintoisen lisän. Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäellä vuonna 2014 perustettu, nostalgisesti C-kasettityypin mukaan nimetty yhtye on verrattain lyhyessä ajassa löytänyt oman vankan linjansa. Se tuskin olisi ollut edes mahdollista ilman kauas taaksepäin ulottuvia ja pitkälti jaettuja kokemuksia musiikin parissa.

Soittamisen kipinä syttyi kärsämäkisillä nuorukaisilla jo varhain, ja aktiivisten musiikkisukujen vesoina he myös kohtasivat monissa musiikillisissa yhteyksissä. Jyrki Myllylä (s. 1968) innostui musisoinnista alle kouluikäisenä seurailtuaan pelimanni-isänsä haitarinsoittoa. Noin 7-vuotiaana hänet laitettiin tuuraamaan harmoonimiestä pelimanniyhtyeen harjoituksissa. ”Samoihin aikoihin aloin opiskella pianoa kansalaisopistossa sekä myöhemmin paikallisessa musiikkiopistossa. Kurinalaisesta klassisen musiikin opettelusta hairahduin kuitenkin jatkuvasti omiin improvisaatioihini”, Jyrki muistelee. Varhaisteini-iässä hän kiinnostui isoveljiensä levyistä ja ajautui löytöretkelle progen maailmaan. ”Oma luomisen tarve oli suuri. 15-vuotiaana onnistuin hankkimaan ensimmäisen sähköisen kosketinsoittimeni, Roland Juno-106:n. Mikserin puuttuessa kytkin kaksi kasettidekkiä yhteen syntikkani kanssa. Tunsin olevani peräkylän Jarre ja Vangelis!”

Juha Myllylä (s. 1964) puolestaan sai musiikkitartunnan 70-luvun alkuvuosina enon ullakkohuoneesta. Erinäisten soittovehkeiden lisäksi siellä oli läjä sinkkuja sekä kaksi LP:tä, Beatlesin Sgt Pepper ”ja se kaikkein tärkein, Jethro Tullin Benefit, josta kaikki sitten lähti. Ensimmäiset omat rumpuni sain 1979. Tuohon aikaan pikkupaikkakunnalla ei tahtonut löytyä bändillistä soittokavereita. Jossain vaiheessa olin mukana pari keikkaakin heittäneessä hevibändissä. Myöhemmin oli viritelmiä Jyrki Svalan kanssa, mutta ongelma oli edelleen sama. Illanistujaiset musiikin kuunteluineen olivat kuitenkin tärkeitä.” Jyrki Svalan (s. 1961) innosti soittohommiin etenkin Santanan Abraxas, joka pyöri tiuhaan siskon nauhurissa Jyrkin ollessa n. 9-vuotias. ”Ensimmäisen kitarani sain 14-vuotiaana, ja siitä lähtien on riittänyt innostavaa tutkittavaa musiikin eri alueilta.” Soittajana hän on itseoppinut lukuun ottamatta vuoden opiskelua Oriveden opiston musiikkilinjalla. Myös Juha on rumpalina itseoppinut; lapsena hän kävi pari vuotta kansalaisopiston pianotunneilla ja myöhemmin aikuisena pari talvea pianonsoiton opissa.

Muita Ferro Colorin jäseniä hieman nuoremman Jukka Oksan (s. 1973) musiikilliset juuret ovat lähinnä 80-luvun hevissä. ”Olen kuitenkin aina ollut hyvin kaikkiruokainen ja utelias musiikin suhteen. Lapsena ja nuorena pääinstrumentti oli hanuri, ohjelmistossa kattavasti tanssi- ja kansanmusiikkia. Teininä kiinnosti kitara. Heviriffien jauhaminen vaihtui perheen perustamisen myötä akustisella rämpytettyihin lastenlauluihin. Entisessä ammatissani opettajana perustimme muutaman kollegan kanssa opebändin, jossa soitin bassoa. Ja basso on kyllä vienyt sieluni. Sillä on helppo päästä yhtyesoiton alkuun, mutta ylärajaa taitojen karttumiselle ei ole. Ennen Ferro Coloriakaan ei proge ollut ihan vieras genre, mutta nyt progebänditouhujen myötä elämä on ollut musiikillisesti yhtä iloista tutkimusmatkaa! Täytyy kehua bändikavereiden loistavaa progemakua.”

Musiikillisia vaikuttajia ja suosikkiartisteja Ferro Colorin jäsenet listaavatkin innoissaan. Juha kuunteli kaseteilta Tullin lisäksi mm. Genesistä, King Crimsonia, Oldfieldiä, Yesiä, Renaissancea ja Led Zeppeliniä. Ensimmäiset omat vinyylit olivat Pink Floydin Meddle ja heti perään juuri ilmestynyt Animals. ”80-luvulle tultaessa idoleiksi nousivat Peter Gabriel ja Kate Bush. Kun uutta ’kunnollista’ progea ei enää tuntunut tulevan, piti kaivella lisää 70-luvulta. Ja sieltähän löytyi kaikkia omituisia nimiä Happy The Manistä Gentle Giantiin ja Canterbury-bändeihin.” Juha on reissannut moneen kertaan Canterburyssa, progefestareita ja muutoin Kentin maisemia kierrellen. Canterbury-skene täyttää myös Jyrki M:n listaa kiipparistisuosikeista, joita ovat olleet myös mm. Tony Banks, Peter Bardens (Camel), Keith Jarrett, Jukka Gustavson "sekä etenkin teini-iässä syntikkajumalat Vangelis, Jarre ja Froese-Franke-Baumann -kolmikko.” Jyrkin S:n suosikkikitaristeja ovat Carlos Santanan ohella mm. Jimmy Page, Steve Howe, Jan Akkerman, Terje Rypdal, John Renbourn sekä klasaripuolelta Julian Bream Dowland-tulkintoineen.

Kuinka Ferro Color muodostui? Eräänlaisena alkupisteenä voi pitää kesällä 2006 perustettua kesälomaprojektia nimeltä Strangko, jonka treenejä pidettiin Kärsämäellä vanhaan navettaan rakennetussa kämpässä. Ryhmän muodostivat Jyrki Svala sekä Myllylän veljekset Juha, Jyrki ja Ilkka, joka jakoi kitara- ja basso-osuudet Jyrki S:n kanssa. Strangkon toiminta hiipui muutaman vuoden kuluessa aikataulu- ja motivaatio-ongelmiin. ”Vuonna 2014 palaset kuitenkin loksahtivat kohdalleen”, Jyrki Myllylä kertoo. ” Äänekosken Keitelejazz-festivaaleilla esiintyivät mm. Focus ja Soft Machine, joiden esityksistä inspiroituneena yhtyetoiminta päätettiin elvyttää uudestaan. Mukaan houkuteltiin basistiksi Jukka Oksa, joka oli jo tullut tutuksi Juhalle toisesta kokoonpanosta, Moredista. Tavoitteena oli ottaa haltuun instrumentaaliprogen helmiä ja päästä esittämään niitä myös livenä. Ensimmäinen nimiehdotus Ferro Color tuntui heti sopivan kotikutoiselta.”

Ensikeikka koettiin Kärsämäen Jone’s Barissa heinäkuussa 2015. Parituntisen setin edetessä bändi rentoutui ja yleisö lämpeni. Päätösencore ’Soi vienosti murheeni soitto’ sai progesta tietämättömätkin havahtumaan ja kyyneleet virtaamaan. Jo saman kuun lopulla Ferro Color pääsi esiintymään myös ulkoilmalavalla, Valkeakosken Sääksmäellä Voipaalan Kartanon pihamaalla järjestetyssä RockArt-tapahtumassa. Molemmista on sittemmin muodostunut yhtyeelle vuotuinen perinne.

Tasapainottelua bänditoiminnan ja arjen välillä Kaikilla jäsenillä on päivätyönsä muualla kuin musiikin parissa, esimerkiksi Juha on Visavuoren museosäätiön toiminnanjohtaja ja veli-Jyrki työskentelee pelialalla graafisena suunnittelijana. Nelikko myös asuu etäällä toisistaan akselilla Valkeakoski--Helsinki. Siksi omaehtoisella harjoittelulla on suuri osuus. Musiikin haastavuus vaatii kuitenkin myös intensiivisiä yhteistreenipäiviä, jolloin sointi ja tulkinnat saadaan hiottua. Satunnaisista solistivieraista huolimatta yhtye on identifioitunut instrumentaalibändiksi ja aikoo sellaisena pysyäkin. Ferro Colorin keikkatahti on verkkainen mutta vakaa; esiintymisiä on nykyään viidestä kymmeneen per vuosi.

”Ohjelmistoa uudistetaan jatkuvasti ja myös omia sävellyksiä on saatu mukaan”, kertoo Jyrki Myllylä. ”Omien sävellysten työstäminen alkaa yleensä yhden jäsenen perusideasta tai lähes valmiista demosta, jota viimeistellään ja täydennetään yhdessä. Tähtäimessä on oman materiaalin myötä hioa ja kiteyttää ryhmän ilmaisutapaa sekä sulauttaa jäsenten musiikilliset vaikutteet perinteiseen progeen nojautuvaksi, mutta tuoreeksi ja omaleimaiseksi musiikiksi. Tulevia sävellyksiä varten on jo olemassa erinäisiä ideoita ja aihioita, mutta niiden kypsyttely ja hiominen valmiiksi kappaleiksi vaatii aikaa. Sitten kun uutta musiikkia on riittävästi koossa, on tavoitteena saada aikaan levytys - vaikkapa aluksi vain EP.” Bänditoiminta on luonnollisesti työn ja perheen ehdoilla tapahtuva harrastus, ”aina merkittävä henkireikä”. Kuten Jukka asian kuvailee: ”Saan suurta tyydytystä siitä, että saamme yhdessä biisit toimimaan. Yhtyeessä soittaminen on leikillisesti sanottuna parasta, mitä voi tehdä housut jalassa. Ja ehkä kivaa myös ilman housuja, en tosin ole sitä koskaan kokeillut.”

Ferro Coloriin voi ottaa yhteyttä Facebookissa tai sähköpostitse osoitteeseen juha.myllyla@pp2.inet.fi.

Kuvat: Arto Juutistenaho.

Tälläkin sivustolla kiitetyn Aamunkoiton portit -progekirjani uudistettua, 400-sivuista painosta saa minulta hintaan 30 euroa toimituskuluineen. Useammille kappaleille voi kysyä lisäalennuksia, tosin kirjoja ei ole enää kovin monta jäljellä. Minuun saa yhteyttä Facebookissa tai s-postitse: mattipajuniemi AT hotmail PISTE com.

Pages: 1 2 3 4 ?