mattip's blog

Progetrilogiani päätösosan käsikirjoitus alkaa lähestyä loppusuoraa, ja kirja saattaa ehtiä ilmestyä jo vuoden 2020 puolella. Artistiluettelossa on reilusti yli viisisataa nimeä ja sivuja on kaiketi neljänsadan tienoilla. Tässä muutamia poimintoja antamaan käsitystä sisällöstä.

(Katkelma Alkusanoista) Valtaosa esittelemistäni yhtyeistä edustaa sinfonista progea, neoprogea tai eklektistä progea, toisin sanoen progressiivisen rockin ydinaluetta. Aamunkoiton porteista tuttuun tapaan mukana on poppiin, folkiin, psykedeliaan, fuusioon tai elektroniseen musiikkiin kallellaan olevia progeartisteja. Jos termillä ’progressiivinen’ viitattiinkin alun perin rajojen rikkomiseen ja edistyksellisyyteen, tänä päivänä progressiivinen rock on kuitenkin ensisijaisesti lajityyppi, jonka ominaisuudet ovat pitkälti kehittyneet jo 70-luvun alkupuolella. Mitä retrohenkisinkin yhtye voi toki kuulostaa tuoreelta ja omaleimaiselta.  Musiikin nautittavuus on joka tapauksessa tärkeämpää kuin se, onko kukin yhtye tuonut progen genreen mitään uutta. Silti eniten alun perin noin kuuden ja puolen sadan artistilistaltani karsiutui keskenään turhan samanlaisia neoprogeyhtyeitä, ja moniin erityisen omaleimaisiin, enemmän tai vähemmän kokeilu- tai avanthenkisiin yhtyeisiin olen lopulta suhtautunut henkilökohtaista odotushorisonttiani myötämielisemmin: ensivaikutelmani esimerkiksi French TV:stä oli torjuva, ja sitä tyytyväisempi olen saatuani yhtyeestä otteen ja esiteltyäni sen positiivisessa hengessä.

(1980-luku / Iso-Britannia) Stephen Lambe muistelee progehistoriikissaan Citizens of Hope and Glory, kuinka ankeaa aikaa 1980-luvun loppupuoli oli progeharrastajalle. Progelle vivahtavia hetkiä löytyi valtavirran popista, Toton ja Tears For Fearsin kaltaisilta menestysyhtyeiltä. Lambe tutustui It Bites -yhtyeeseen TV:n välityksellä vuonna 1986: ”Ensi vilkaisulla he olivat kuin kuka tahansa ajanjakson popbändi runsaine hiuksineen ja puunattuine tuotantoineen, mutta hetkinen, oliko tuossa yllätyksellinen tahtilajin vaihdos?” Kitaristi-laulaja Francis Dunneryn ja kosketinsoittaja John Beckin luotsaama yhtye nousi listoille esikoissinglellään ’Calling All the Heroes’, joka sisältyy Virginin julkaisemalle debyyttialbumille The Big Lad in the Windmill (1986). Kovin paljon progeaineksia sen kasarirockista ei löydy, mutta kakkoslevyllä Once Around the World (1988) niitä on täynnään ainakin liki vartin mittainen nimikappale. Sävellys sekoittaa iloisesti monenlaisia aineksia eeppiseksi mutta sulavaksi kokonaisuudeksi eikä jätä epäilyjä muusikoiden vankasta taituruudesta. Lähinnä hard rockiin suuntautuneen kolmoslevyn Eat Me in St. Louis (1989) jälkeen Dunnery jätti yhtyeen, mutta It Bites koki uuden tulemisen Arenassa ja Kinossa vaikuttaneen kitaristi-laulaja John Mitchellin johdolla. The Tall Ships (2008) sekä konseptuaalinen Map of the Past (2012) ovat saman tyyppistä, metallivivahteiden sävyttämää progepoppia kuin Mitchellin myöhempi projekti Lonely Robot, jolta on ilmestynyt neljä studioalbumia vuosien 2015 ja 2020 välillä.

(1990-luku / Italia) Päinvastoin kuin Nuova Era, sisilialainen Malibran aloitti levytysuransa englannin kielellä. The Wood of Tales (1990) on joka tapauksessa tyylikästä, raukeassa melodisuudessaan Cameliin vertautuvaa sinfonista progea. Painopiste on onneksi instrumentaalisuudessa, sillä kitaristi Giuseppe Scaravilli ei ole kaksinen laulaja. Kosketinten korostumisen sijaan sekstetin raikasta soundia on luomassa toinenkin kitaristi sekä huilisti-saksofonisti Giancarlo Cutuli. Ilahduttavan runsaasti soiva huilu tuo mieleen pikemminkin unkarilaisen Solariksen kuin Jethro Tullin. Kaksikielinen kakkoslevy Le Porte del Silenzio (1993) ylittää edeltäjänsä, mistä suurin kiitos kuuluu 27-minuuttiselle, upeasti polveilevalle nimieepokselle. Englanninkielisiä lauluja roikkuu mukana vielä kolmannellakin albumilla La Città sul Lago (1998), joka jää tasokkaiden levyjen ketjussa heikoimmaksi. Vuosituhannen taitteessa Malibran keikkaili Yhdysvalloissa asti. Ennen kuin ensimmäinen kokonaan italiankielinen studioalbumi Oltre l’Ignoto (2001) oli valmis, Cutuli ja kosketinsoittaja Benny Torrisi olivat jättäneet yhtyeen. Seuraava teos Transparenze (2009) olikin käytännössä soolotyö Giuseppe Scaravillilta, joka vastaa laulun ja kitaroiden ohella bassosta, huilusta ja koskettimista. Instrumentaalipainotteinen levy on yllättävän onnistunut koko 78 minuutin laajuudessaan. Staniero -- Rare & Unreleased (2018) sisältää ennen julkaisemattomia äänityksiä kymmenen vuoden ajalta sekä covereita mm. Genesikseltä, King Crimsonilta ja Bancolta.

(Latinalainen Amerikka) Rio de Janeirossa toiminut Bacamarte julkaisi albumin vasta yhdeksän vuotta perustamisestaan. Sitä hienommalta vuonna 1978 äänitetty Depois do Fim (1983) kuulostaa, ja sitä pidetäänkin yhtenä parhaimmista eteläamerikkalaisista progelevyistä kautta aikain. Sekstetin soitto on yesmäisen virtuoottista, mutta koskettimet, kitara ja huilu kutovat kaikessa koukeroisuudessaan erittäin tasapainoista ja dynaamista sinfonista progea. Puolella levyn kappaleista portugaliksi laulava Jane Duboc tuo musiikkiin Renaissance-muistumia, vaikkei hän aivan olekaan Annie Haslamin veroinen kultakurkku. Erityismaininnan ansaitsee monisävyinen kitaravirtuoosi Mário Neto. Bacamarten levytuotanto valitettavasti jäi tähän mestariteokseen, joskin yhtyeen nimi lukee myös Neton hienon sooloalbumin Sete Cicades (1999) kannessa.

(Japani) Kenson tavoin myös Ain Soph soittaa instrumentaalista progefuusiota ja on jatkanut toimintaansa näihin päiviin asti. Esikoislevyä A Story of Mysterious Forest (1980) monet pitävät parhaana, ja sen canterburymainen jazzkoukeroisuus camelmaisen ilmavasti soitettuna on todellakin nautittavaa. Masey Hattorin taituruus pianon ja erilaisten koskettimien äärellä vetää vertoja Chick Corealle ja Return To Foreverille hyväntuulisen sävelkielen muistuttaessa Hatfield & the Northin, Gilgameshin ja National Healthin kaltaisia Canterbury-legendoja höystettynä myös paikoittaisin japanilaissävyin. Lähes 19-minuuttisessa, kymmenosaisessa nimieepoksessa tähän kaikkeen yhdistyy vielä sinfonisuuskin! Toinen albumi Hat and Field (1986) alkaa melodioiltaan valloittavalla ’The Swan Lakellä’. Mikäli levyn nimi ei vielä riittävästi avaa yhtyeen inspiraationlähteitä, mukana on kappale nimeltä ’Canterbury Tale (for Pye Hastings & Richard Sinclair)’. Marine Menagerie (1991) on tosi asiassa kokoelma uudelleenäänityksiä Ain Sophin 70-luvun lopun sävellyksistä eikä yllä edeltäjiensä tasolle. Hieman väsähtäneen oloinen 5 or 9 -- Five Evolved from Nine (1992) sai seuraajan vasta yli neljännesvuosisata myöhemmin: Seven Colours (2018) jatkaa suurin piirtein siitä mihin yhtye jäi huippuaikoinaan, mutta ehdottomasti kaksi ensimmäistä albumia ovat antoisimmat rennon jazzillisen Canterbury-progen ystäville.

(2000-luku / Yhdysvallat ja Kanada) Wisconsinin Milwaukeesta ponnistava Far Corner tekee instrumentaalista ja kulmikasta kamariprogea, joka saattaa vedota free jazzin sekä esimerkiksi Univers Zeron, Presentin ja Magman faneihin. Kvartetin muodostavat kosketinsoittaja Dan Maske, sellisti Angela Schmidt, basisti William Kopecky ja rumpali Craig Walkner -- kaikilla joko klassinen musiikkikoulutus tai pitkä kokemus rockin ja jazzin parissa. Vaikutteikseen yhtye on maininnut edellä mainittujen kaltaisten, 70-lukulaisten progebändien ohella Igor Stravinskyn ja Bela Bartókin. Nimetön debyytti (2004) yhdistelee taidokkaasti kurinalaisen tarkkaa sävelmateriaalia improvisaatioon. Sähköistetyllä sellolla on saatu aikaan sähkökitaramaisia ääniä, ja keithemersonmainen urkulurittelu vaihtuu hetkessä moderniksi pianismiksi. Endangered (2007) sekä pitkän tauon katkaissut Risk (2018) ovat saaneet vieläkin innostuneemman vastaanoton avant-progen harrastajien keskuudessa. Eikä tarvitse edes olla erityisen avant-orientoitunut saadakseen otteen Far Cornerin omalla tavallaan groovaavasta musiikista.

(2010-luku / Muu Manner-Eurooppa) Angesta vuonna 1995 eronnut säveltäjä ja kosketinsoittaja Francis Décamps perusti noin vuosikymmen myöhemmin yhtyeen nimeltä Gens De La Lune. Kvintetin ensisijaisen laulajan Jean Philippe Suzanin ilmaisu ei ehkä ole aivan niin painokasta kuin mitä Angen levyillä on totuttu kuulemaan Christian Décampsilta, mutta pääpiirteissään ”Kuun väki” jatkaa Angen viitoittamalla tiellä: ranskankielistä, draamallista sinfonista progea, jossa Peter Gabriel -kauden Genesiksen vaikutteet paitsi kuuluvat myös näkyvät teatraalisina esiintymiskostyymeina. Vaikkei yhtye ole saanut suurta kansainvälistä huomiota, ainakin kotimaansa progefestivaaleilla se on vetänyt innokasta yleisöä. Genesis France -nimisillä festareilla se esiintyi mm. Steve Hackettin ja The Watchin rinnalla. Esikoisalbumia Gens de la Lune (2009) seurannut Alors Joue! (2011) ei säästele progekoukkujaan. On outoja tahtilajeja, urkuvyörytysten ja kitarariffien raskautta sekä akustisempaa tunnelmointia. Viimeisin albumi Epitaphe (2014) on rockoopperamainen konseptituplalevy rappiorunoilija Léon Deubelin elämästä.

(Seacrest, 2020) Jan-Olof Strandberg on ns. muusikoiden muusikko. Suurelle yleisölle melko tuntematon nimi, mutta proge- ja fuusiopainotteisissa muusikko- ja kuuntelijapiireissä suomalainen mestaribasisti nauttii kansainvälistä arvostusta. Strandbergin bassoa voi kuulla mm. progeyhtye Paidarionin, kitaristi Ilkka Rantamäen ja laulaja Timo Turpeisen levyillä -- sekä etenkin viime vuosina hänen itsensä luotsaamassaan Strandberg Projectissa. X on loogista jatkumoa parin vuoden takaiselle albumille Progressive Construction. Pääosin samalla miehityksellä tehty edellislevy sisälsi yhden lauletunkin biisin Jukka Gustavsonilta X:n ollessa kokonaan instrumentaalinen. Sävellykset ovat enimmäkseen Strandbergin ja kitaristi Sami Virtasen.

Jälkimmäisen kirjoittamalla, tunnelmallisella avausraidalla 'Anni' soittaa suutaan beatboxaaja Felix Zenger, jonka Strandberg nimeää saatesanoissaan yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista artisteista. Basistin oma sävellys 'Good News' vuorottelee tanakkaa (ja hivenen yksitoikkoista) pääfraasia sekä autereisia suvantoja, joiden bassosoundit hivelevät korvia. 'Late August Nightsin' ja hyväntuulisen 'Happy Countryn' kruunaa Juhani Aaltosen huilutaiturointi. Pari lyhintä kappaletta ovat studiojammailun hedelmiä, ja levyn päättää Gutsin ja Aaltosen kaunis pariminuuttinen 'The Finale (Thank You)'.

Albumin yleisilme on kohtalaisen hillitty, paikoin säntillisyyteen asti; Strandberg Projectin sinänsä erittäin taidokkaasta musisoinnista jään vähän kaipaamaan virkeämpää jazzillisuutta, rohkeampia irtiottoja. Dynamiikaltaan kokonaisuus ei silti ole tasapaksu, ja rentoa soittamisen iloakin kuulijalle kyllä välittyy. Suositeltava teos tyylikkään fuusion ja aivan erityisesti mestarillisen bassottelun ystäville.

"Musiikkia joka matkustaa ajassa", kertoo tämän helsinkiläisyhtyeen nettisivu (https://mattilampinen.wixsite.com/samsdiceband). Projektia vetää laulaja-lauluntekijä Matti Lampinen, joka soittaa tuoreella Bottled War -levyllä kitarat, bassot ja koskettimet, siis kaiken muun paitsi Jyrki Huttusen soittamat rummut. Progea levyn musiikki ei ehkä suoranaisesti ole, mutta sen verran monivivahteista, että määritelmä "progeen kallellaan olevaa indie rockia" toiminee alkajaisiksi. Avauskappale 'Before' pohtii sanoituksellaan ihmiskunnan taipumusta ajautua aina vain uusiin sotiin, joten tunnelma on luonnollisesti ahdistuneen melankolinen -- vähän samaan tapaan kuin norjalaisella Airbagillä. 'Lostia' kannattelee pitkälti akustisen kitaran riisuttu ilmaisu ja Lampisen aavistuksen gilmourmainen laulu, mutta sävellys kasvaa tyylikkäästi laveammaksi aina sähkökitarasooloa ja kutsuvaa anthem-henkeä myöten.

'Hands' kävisi soundeiltaan ja tunnelmaltaan Pink Floydin The Wall -albumille, joskin hieman irralliselta tuntuu metallimaisen hakkaava rumputyöskentely parissa kohtaa. Useallakin kappaleella hyödynnetään hillitysti äänitehosteita pinkfloydmaisessa hengessä (mm. rautatieaseman ääniä ja kellon raksutusta), mitkä kyllä sulautuvat kokonaisuuteen luontevasti ilman itsetarkoituksellisuuden leimaa. 'Man at the Station' -balladin lämminhenkisestä pianosta tulee mieleeni varhainen Tom Waits. Paikoittain Lampisen laulusta ja soundimaailman lievästä rujoudesta voi aistia myös 80-luvun goottirockia tai Echo and the Bunnymeniä. En tarkoita rujoudella tuotannollista rupisuutta. Päin vastoin, ilmeisen omavarainen toteutus tuntuu hyvinkin ammattitaitoiselta.

Jopa vähän hämmentäväksi käy tyylipiirteiden sekoitus 'Bold'-biisissä, jolla basso ja rummut -keskeisen painostavuuden sekaan heitetään välillä pubirockin rentoutta sinne päin hoilauksineen. Progen kuulijalle levyn kohokohdaksi noussee vajaan yhdeksän minuutin mittainen päätöraita 'Heal'. Melodiikaltaan koko levy on melankolisuudessaan hieman pidättyväinen, mutta tästä hidastempoisesta kappaleesta tulee hyvällä tavalla mieleeni Matti Kervisen yhtyeet Pax Romana ja Sunhillow. Arvoituksellisesti nimetty Sam's Dice Band on kotisivujensa valossa tätä nykyä nelihenkinen. Jäädäänpä kuulolle miten homma kehittyy.

 

 

(Eclipse Music, 2019) Monipuolisesti musiikin eri lajeissa seikkailleen kitaristi Antero Mentun nimeen on myös progeharrastaja saattanut törmätä aiemmin. Itse yhdistän hänet etnisesti suuntautuneeseen Aalto-yhtyeeseen (albumit vuosilta 2012 ja 2014) sekä Utopianisti-fuusioprojektiin -- jonka johtohahmo Markus Pajakkala on muuten vastannut tämän albumin äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista. Vain vinyyli- ja digitaaliformaatissa julkaistulla teoksella Mentun akustinen kitara kohtaa Konsta Eskelisen viulun sekä Panu Ukkosen klarinetin, bassoklarinetin ja kontrabasson. Trion levollinen instrumentaalimusiikki tuntuu yhtä visusti karttavan lukkoon lyötyjä kategorisointeja kuin antavan pienintäkään jalansijaa kaupalliselle kohderyhmäajattelulle. Tästä julkaisusta täytyy nostaa kunnioittavasti hattua myös tamperelaiselle Eclipse Musicille.

Ainakin jazz-improvisaatio, kamarimusiikki ja folk/etno voidaan mainita antamaan jonkinlaisia suuntaviivoja. Muusikoilla on tiettävästi ollut metsäisiä mielikuvia luodessaan näitä ajattomia ja lähes meditatiivisia kuulokuvia, jotka kehottavat kuulijaa heittämään mielestä kaiken kiireen ja urbaanin elämän huolenaiheet. Improvisatorisen vapaasti soljuvana kolmikon soitto saattaa herkästi myös mennä niin sanotusti toisesta korvasta ulos, ellei sille malta antautua ehdoitta. Ainakaan sitä ei kannata lähestyä teknistä taituruutta korostavalla asenteella, siis että odottaisi huikeita virtuoosikuvioita. Se kun on juuri sellaista ulkokultaisuutta, mistä nämä taatusti osaavat muusikot irtisanoutuvat tällä albumilla. Musiikki luo oman introspektiivisen sielunmaisemansa. Soitinten välinen dialogi on koko ajan liikkeessä kuin metsän läpi virtaava puro. Yksi kappaleista onkin nimeltään 'Forest River Waltz', jolla akustisen kitaran helmeily ja viulun pizzicatosoinnut hurmaavat raikkaudellaan.

(2020) Tietämättöminkin kuulija aistii jo levyn alkumetreillä, että nyt sukelletaan syviin vesiin. Introna lausutaan runo 'He eivät minua tavoita' houreisten kitaraefektien kera. Ensimmäinen varsinainen laulu, alussa tuskaisen itkun äänillä pohjustettu 'Hänen edessä' on musiikillisesti lähellä Porcupine Treen, Riversiden  ja Airbagin kaltaisten yhtyeiden alakuloisia ja Pink Floyd -vaikutteisia sävyjä. Kuriiri eli Juha Huovilainen on sanoittaja-laulajapartneri Vesa Närväsen kanssa julkaissut neljä Profeetta & Kuriiri -albumia psykedeelista ja laulelmallista progea; kannattaa muuten tutustua varsinkinLaniakeaan (2016).Urheat muurit -levy sai alkunsa, kun Närvänen kertoi alkusyksyllä 2017 kipinänsä sammuneen, jolloin Huovilainen jäi tyhjän päälle puolivalmiine sävellyksineen. Facebookin progeryhmässä hän kiinnitti huomiota erään Tytin pitkiin, lyyrisiin ja omakohtaisiin kommentteihin progemusiikista, mikä innoitti häntä pyytämään tätä yhteistyökumppaniksi. Suurimmaksi osaksi albumin musiikki syntyikin vahvan inspiraation vallassa jo seuraavan vuoden alussa. Aiemmin musiikki edellä säveltämään tottunut Juha Huovilainen imi nyt kaiken inspiraationsa Tytin teksteistä, eli kirjoitti musiikin puhtaasti tekstin ja sen sisällön lähtökohdista.

Päävokalistiksi Juha kutsui lapsuudentoverinsa ja vanhan muusikkokollegansa Jouko Bromanin, joka toden totta on onnistunut tunnepitoisten tekstien tulkinnassa. Myös Vesa Närvänen vierailee levyllä, lohdullisen kauniin 'Kehtolaulun' solistina. Viimeistään tästä neljännestä raidasta eteenpäin Urheat muurit kietoo minut uudestaan ja uudestaan otteeseensa, syvän emotionaaliseen kokemukseen. Tyylikkäästi tuotetun levyn soundillisia vertailukohteita tarjoavat klassisen Moody Bluesin puhuttelevimmat helmet kuten 'Candle of Life' ja 'Melancholy Man' sekä Barclay James Harvestin vastaavanlainen tuotanto, alussa mainitsemieni nykyaikaisempien progeverrokkien lisäksi. Jos Juhan alkuperäisvisio musiikista olikin "koukeroisempaa" progea, päätös tekstille paremmin tilaa jättävästä, tunnekylläisestä musiikista oli ehdottomasti oikea. 

Ei sillä, etteikö progevivahteitakin olisi riittävästi. Yksi komeimmista sävellyksistä on alle linkitetty nimikappale instrumentaalivälikkeineen. Juhan itsensä laulama 'Tänään' on sanoituksiltaan kouraiseva: "rukousnauha sua muistuttaa / ranteittesi arvista". Elokuussa 2019 maistiaisena julkaistu 'Pimeän kristallipisarat' jatkaa moodybluesmaisin mollisävelkuluin, mutta erikseen on mainittava modernin vokaaliefektin osuvuus Nallekarkkimaa-väliosassa. Temaattisesti yhtenäisen albumin lopussa synkkyys vaihtuu toiveikkuudeksi. Herkän kaunis 'Kuulin pääskyset ensimmäisen kerran' jättää kuulijan liikuttuneeseen mielentilaan. Vaikuttaa siltä, että itsellenikin tästä levystä on muodostumassa erityisen merkityksellinen. Koska sanoitukset muodostavat albumin ytimen ja lähtökohdan, liitän arvioni perään niistä (sekä intron ja outron lausunnasta) vastaavan Tytti-Marjukka Metsänheleen haastattelun. Lukekaa ajatuksella. https://www.youtube.com/watch?v=g_kklNS5KLs

Tytti-Marjukka, sydämelliset onnittelut albumin johdosta. Miltä tuntuu kuunnella omiin teksteihisi pohjautuvaa levyä? -- Sydämelliset kiitokset! Tuntuu ihan epäuskoisen ihanalta! En voi vieläkään uskoa tätä kaikkea tapahtunutta todeksi. Kaikki kokemani kipu ja kärsimys on näiden maalaamieni kansien välissä. Kaikesta kärsimyksestäni on syntynyt oikeasti kauneutta, musiikkia. Että tuli ihminen, joka kykeni näkemään minut niin herkkävaistoisesti, että tekstini synnyttivät hänessä halun säveltää. On ollut kipeää ja vähän pelottavaakin palata niihin vaikeisiin tuntoihin, mutta myös äärimmäisen lohdullista ja puhdistavaa.

Kun Juha otti sinuun yhteyttä mahdollisen yhteistyön merkeissä, olit taatusti innoissasi. Millaisin ajatuksin lähdit mukaan projektiin? -- En ollut uskoa sitä todeksi. Tunsin vain innostusta, uteliaisuutta ja käsittämätöntä kiitollisuutta. Unelmanani on ollut julkaista jokin kaunokirjallinen teos: runoja, novelleja tai romaani. En hulluimmissa unissanikaan voinut kuvitella, että runoistani syntyy lauluja, musiikkia. Muistan hyppineeni riemusta, eli todella odottavaisin mielin lähdin levyn tekemisen kyytiin.

Facebookissa olet avoimesti puhunut kipeistä elämänvaiheistasi, joihin Urheiden muurien sanat kytkeytyvät. Haluatko tässä valaista muitakin lukijoita/kuulijoita, ja olisiko sinulla kertoa jotain muutaman kappaleen taustaksi? -- Mielelläni valaisen. 'Tänään' on itselleni teksteistä kipein. Olin lopullisesti väsyksissä päihdehelvettiin, itsetuhoon, tuhoisiin ihmissuhteisiin. Minulla oli takanani useampi itsemurhayritys, mutta sinä päivänä olin päättänyt kuolla. Ainoa lohtu oli kärsimyksen päättyminen kuolemaan. Minussa on kuitenkin aina ollut luja tahto elää. Ilman sitä runoa en olisi hengissä. 'Kehtolaulu' syntyi, kun olin kotiutunut viiden kuukauden sairaalajaksosta. Olin vieläkin hauras ja peloissani, ja kirjoitin runon itselleni suojaksi kaikkea kokemaani vastaan. 'Pimeän kristallipisarat' puolestaan syntyi sateisen aamuyön pimeydessä. Olin nukkunut huonosti jouduttuani kasvotusten elämän rajallisuuden kanssa, suhteessa hyvään ystävääni. Mieleeni muistui pahimpien helvettieni keskellä toistamani voimalause "Lapsi on soturi". Vaikka tuo lapsi on minussa yhä väsyksissä, osaan viimein pitää hänestä huolta. On satuttavan kaunista, että Juha löysi tekstistäni tarttumapinnan ja sävelsi siitä biisin rakkaan ystävänsä muistolle. 'Urheat muurit' on uudempi teksti. Olen lapsesta asti kokenut yksinäisyyttä ja toiseutta. Piiloutumisesta tuli suojamekanismini, josta myös kipeästi kärsin. Nykyisin olen kuitenkin rohkaistunut näyttämään itseni haavoittuvaisena ja kokenut tulleeni nähdyksi omana itsenäni, mikä on varmaankin ihmisen tärkein tarve. Tästä nähdyksi tulemisen ja piiloutumisen tarveristiriidasta syntyi runo, joka päätyi nimibiisiksi.

Juha kertoo säveltäneensä kaikkiaan n. 40 tekstiäsi. Päätitte ottaa levylle vain niitä, jotka suoraan liittyvät elämäsi traagisiin vaiheisiin ja niistä selviämiseen. Kerro tästä valintaprosessista. -- Juha osasi jo varhaisessa vaiheessa tulkita ilmaisuani oikein. Päätimme juuri tuon nähdyksi tulemisen ja piilossa pysymisen ristiriidan olevan levyn kantava teema. Halusin kuitenkin kirjoittaa lisää, ja tekstiä tuli roppakaupalla. Lopulta Juha pyysikin, että auttaisin häntä pitämään tekstuaalisesti homman kasassa, etten innoissani lähettäisi sellaista materiaalia, joka ei levyn teemaan kuulu. Samoin hän toivoi, että kiinnittäisin erityishuomiota sisältöön, ei niinkään muotoon.

Onko kenties odotettavissa lisää julkaisuja Huovilainen-Metsänhele-laulutuotannosta? Entä saitko kipinän kirjoittaa lisää lyriikkaa nimenomaan lauluiksi sävellettäviksi? Mitä sinulle kuuluu tänä päivänä kirjoittajana? -- On odotettavissa! Tulossa ja työn alla. Olen kirjoittanut taas lisää ja haluan kehittyä laululyyrikkona. Joten kyllä, olen saanut kipinän! Ylipäätään minulle kuuluu todella hyvää. Lyriikan ohella kirjoitan tällä hetkellä kolumnia mielenterveysalan järjestölehteen. Kirjoitukseni käsittelevät itsemyötätuntoa, sen heräämistä ja siihen kasvamista. Itsemyötätunnon ja omien rajojen löytäminen on ollut itselleni tärkeä osa Urheiden muurien tekemisen kasvuprosessia. Itseeni tutustumiseen olenkin nyt kirjoittamisen ohessa keskittynyt, hiljaa körötellyt arjessa, leikkinyt koiranpennun kanssa. Olen oppinut hellyyttä, itseni hyväksyntää. Olen oppinut myös käsittelemään suruani. Muureista voi myös luopua, kurkistaa kohti valoa. Elää elämä. Sillä siihen meille on elämä annettu.

 

(Eclipse Music, 2019) Helsinkiläisyhtye Klava on ollut olemassa jo vuodesta 2004 ja ehtinyt moneen kertaan muuttaa kokoonpanoaan. Koossa pitäviä voimia bändin historiassa ovat olleet kitaristi Kalle Kuisma ja rumpali Henri Tuomi. Polku-albumi on ollut työn alla todella pitkään, mutta väljästi ja kausittain, joten kyse ei ole mistään kliinisen perfektionistisesti hinkatusta lopputuotteesta. Päin vastoin, juuri tietynlainen hipahtava luomuhenkisyys on oleellinen osa Klavan 70-lukulaista charmia. Esteettisestä näkökulmasta Klava olisi kuin kotonaan Love Recordsin katalogissa mm. Tasavallan Presidentin, Pekka Strengin ja Paroni Paakkunaisen rinnalla. Runsaine saksofoneineen musiikki on psykedeliaan kallistuvaa jazz-rockia, jossa on myös folkin vivahteita. Suomi-progea aidoimmillaan!

Levyn yhdeksän kappaletta vaihtelevat kestoltaan kolmesta kahdeksaan minuuttiin. Yhdessä ne muodostavat viehkeästi svengaavan ja lempeästi päihdyttävän progetripin vehmaille kukkaislaitumille. Kalle Kuisman, Ringa Koskisen, basisti Joonas Hietalan ja muutaman muunkin jäsenen suomenkieliset lauluosuudet nivoutuvat harmonisesti orgaaniseen soundimaailmaan. Puhaltimet -- etenkin DaSputnikissa ja Vitkasteessa soittaneen Sini Palokankaan sopraanosaksofoni -- tuovat mieleeni Hawkwindissa vaikuttaneen Nik Turnerin usvaiset maalailut. Osassa kappaleita on myös viulua sekä Uzva-yhtyeestään muistetun, värikäsasuiseen bändipotrettiinkin paljasjaloin päässeen Heikki Puskan harppua.

Sävelkielen retrohenkisyydestä tarjoaa hyvän esimerkin 'Arvoitus'. Huilun helmeily ja sellon tumma sointi viimeistelevät haaveellisen raukean 'Tähtien valoon' -kappaleen upean sovituksen. Kalle Kuisman kirjoittamat sanoitukset ovat luonnonläheisessä esoteerisuudessaan täydellinen pari Klavan musiikille, joka toki olisi voinut mennä paljon pidemmällekin progen kompleksisuuteen ja ennalta-arvaamattomuuteen. Mutta tällaisenaankin Polku on ehdottomasti viime aikojen kotimaisen progen ilahduttavimpia tapauksia.

(Eclipse Music, 2019) Niin kuin hyvin tiedetään, Suomessa tehdään erinomaista jazzia. Viime vuoden levysatoon en valitettavasti ole kovin paljoa perehtynyt, joten jääkööt pohdinnat vuoden parhaasta kotimaisesta jazzlevystä. Sen sijaan sanon, että Mortality on hienoin kuuntelemani jazzalbumi pitkään aikaan. Mistä tahansa maasta. Soittajina ja sovittajina on ykköskaartin nimiä kuten trumpetisti Verneri Pohjola, saksofonisti Pauli Lyytinen ja pianisti Aki Rissanen. Ilman muuta Mortalitysta voi nauttia myös puhtaasti "vain musiikkina", mutta tähän taideteokseen sen syntytarina kytkeytyy erottamattomasti.

Vuonna 2015 mm. Pink Floyd -tribuuttiyhtyeestä PULSE tutun tamperelaismuusikko Tapio Ylisen vaimo menehtyi pitkälliseen sairauteen. Ylisen selviytymiskeino oli tarttua kitaraan ja pukea tuntojaan improvisaatiotallenteiksi. Reilut kaksi vuotta myöhemmin hän alkoi kehitellä -- paljolti rakastamansa progressiivisen rockin hengessä -- konseptialbumia menetyksen kokeneen ihmisen mielenmaisemasta ja kuolevaisuuden pohdiskelusta. Sanoituksiakin hän harkitsi, mutta pian kävi selväksi, että jotkut asiat löytävät aidoimman ilmaisunsa vain musiikissa, ja että tyylilajina olisi jazz. Tapio Ylinen valitsi kuusi sävelaihiota ja pyysi kansainvälisestikin arvostettuja muusikkotuttaviaan työstämään niistä kokonaisuuden. Kaikki kutsutut lähtivät mukaan projektiin täydellä sydämellä, antaakseen mitä ilmeisimmin parastaan.

Säveltäjä itse on mukana soittajana ainoastaan lyhyellä avausraidalla, jonka surullinen, koko hankkeen tietämättään aloittanut kitaramelodia oli syntynyt hautajaisten alla. Täyteen jazziin johdattaa Lyytisen sovittama 'In Memoriam... part 2'. Sarjan kolmas osa ulottuu sävellyksenä kauemmas, noin viidentoista vuoden taakse; sen Pekka Pohjola -vaikutteisen tenhon on loisteliaasti sovittanut Verneri Pohjola. Myös kontrabasisti Jori Huhtalan ja kitaristi Teemu Viinikaisen sovittamissa kappaleissa musiikin emotionaalinen sisältö ja tyylikkäästi soljuvan yhteissoiton vivahteikas rikkaus kohtaavat täydessä harmoniassa.

Vaikka sävellysten taustalla on ollut surutyö, Mortality ei vello synkeydessä vaan kuulostaa juuri niin raikkaalta, hienostuneelta ja ajattomalta kuin mitä nykyjazz parhaimmillaan on. Albumin päättävään 'Towards Dawn' -sarjaan tultaessa sävy on selvästi vaihtunut surusta valoon. Kuuntelijakin saa otteen teoksen katarttisesta konseptuaalisuudesta ilman, että se olisi rahtuakaan verottanut puhtaan musiikillisia ansioita. Siksi tämä levy on kuin upea todistusaineisto musiikin voimasta.

(Running Moose / Presence Records) Sunhillow on jo muutaman vuoden ikäinen bändiprojekti, joten tätä esikoisalbumia on jo osattu odottaa hyvän aikaa. Kvintetin muodostavat kosketinsoittaja ja laulaja Matti Kervinen, kitaristi Pekka Hakkarainen, viulisti Elisa Heikkinen, basisti Ilpo Komulainen ja rumpali Jouko Höytämö. Taustalaulut ovat Hakkaraisen ja Heikkisen, jälkimmäiselle on merkitty myös autoharp -- onkohan soittimella vakiintunutta suomenkielistä nimeä? Levy-yhtiömiehenä ja tuottajana työskentelevä Kervinen muistetaan useastakin eri yhtyeestä, mm. turhan lyhytaikaiseksi jääneestä Katayasta. Lähin vastine Sunhillow'lle on kiistatta Pax Romana, jonka tilalle Sunhillow ymmärtääkseni syntyi. Samalla melodisen kevytprogen maaperällä ollaan: mihinkään koukeroisuuteen ei ole edes pyritty vaan tärkeintä on sisäistynyt tunnelma.

Kestoltaan levy on vaatimattomat 37 minuuttia, eikä oikeastaan ole mitään painavia syitä, miksi albumin pitäisi CD-aikakaudellakaan olla juuri sen pidempi. Kuuntelukokemukseni Eloise Borealiksesta ovat ensi kerrasta lähtien olleet erittäin myönteisiä, ja mikäli kuuntelunälkää jää, tämä levy kestää mainiosti kahden peräkkäisen läpikuuntelun. Lyhyt 'Intro' esittelee levollisen ja hieman melankolisen yleistunnelman syntikoiden ja viulun ambientmaisena soundimaalailuna. Nimikappale Matti Kervisen englanninkielisine lauluosuuksineen ja Pink Floyd -vaikutteineen voisi muuten olla Pax Romanaa, mutta hivelevän kauniisti soiva viulu nousee selkeästi Sunhillow'n erityisvaltiksi. Olen ihaillut viulun sointia progessa aina siitä lähtien, kun varhaisteininä kuuntelin isoveljeni Rush-albumia Signalsja sen surumielistä kappaletta 'Losing It', jolla viulusoolon soittaa FM-yhtyeen Ben Mink. 'No New Words' alkaa pohdiskelevan hidastempoisena; puolivälistä käynnistyvä vauhdikkaampi instrumentaalijakso ja loppukuoro ovat suorastaan katarttisia kuin deep pop -kauden Wigwam parhaimmillaan. Pop- ja folkelementit sekä progemaisen sooloilun yhdistävä 'Beyond the Dreams' kasvaa sekin hivenen keskinkertaista ensivaikutelmaansa suuremmaksi. 

Elisa Heikkisen taustavokaalit pääsevät parhaiten oikeuksiinsa haaveilevan tunnelmallisessa 'Out There' -laulussa, joka tuo raukeudessaan mieleeni David Gilmourin On an Island -albumin. Pisin raita, 8½-minuuttinen 'For a Moment' lunastaa paikkansa yhtenä levyn kohokohdista. Laulu- ja soolojaksot soljuvat harmonisesti toisiaan tukien, läpi koko albumin. Eloise Borealikseen kannattaa tutustua varsinkin jos pidät Pink Floyd -vaikutteisesta, folkahtavasta ja tunnelmapainotteisesta kevytprogesta kuten Mostly Autumnista.

(Luova Records) Voisi kai puhua ihastuksesta ensi kuulemalla. Tämä tunnin mittainen albumi vei minut mielikuvissani aurinkoiselle ja kiireettömälle automatkalle. Raukealle, muttei uuvuttavalle vaan mieltä raikastavalle. Sellaiselle matkalle, jossa itse matkanteko on tärkeämpää kuin päämäärä. Ensikuuntelun jälkeen laitoin cd:n heti uudelleen soimaan, koska halusin vielä pysytellä sen hypnoottisessa tunnelmassa. Nyt kun kuuntelen tarkemmin lauluosuuksia, jotka olen ottanut (ja otan vastedeskin) lähinnä yhtenä musiikillisena lisukkeena muiden soittimien joukossa, niin ollaanhan niissä ajoittain tien päällä. Ehkä sen verran sitten olinkin rekisteröinyt lyriikoita. Sumeahkosti artikuloitu laulu on miksauksessa sen verran huuruinen, että sanoista ei ole helppoa saada selvää, mutta tämän levyn kohdalla se tuntuukin epäoleelliselta. Eetokseltaan tämä on lähestulkoon instrumentaalimusiikkia, johon on kenties otettu vaikutteita 70-luvun ambientimmasta krautrockista kuten Kraftwerkistä, Harmoniasta ja Neu!:sta.

Suonuotio on niinikään progehtavassa Laivue-yhtyeessä vaikuttaneen jyväskyläläismuusikko Ville Puronahon sooloprojekti. Laivueeseen en ole lähemmin tutustunut; yhden nettinäytteen perusteella sen indie-soundi on Suonuotiota aavistuksen rouheampi, lähempänä Circleä. Puolet Suonuotio-levyn materiaalista taas on julkaistu omakustanne-EP:nä keväällä 2018. Puolituntinen päätösraita 'Hei hei' on ennen julkaisematon, ja koko levy on remasteroitu Luova Recordsin julkaisua varten. Niko Vartiaisen EP-arviossa mainitaan tempoltaan virkeimmän 'Nelostien' vertailukohteeksi War On Drugs -yhtyeen kappale 'An Ocean Between the Waves'. Sattumoisin samainen jenkkibändi, tarkemmin sanoen sen pitkänraukea 'Thinking of a Place' -kappale, oli omien assosiaatioitteni joukossa Suonuotion kokonaisuutta kuunnellessani.

Vartin mittainen nimikappale laskee kuulijan hellävaroen lempeän äänimaiseman syliin. Pehmeästi helähtelevä kitara, taivaanrantaa maalailevat syntikkakerrostumat... Äärimmäisen sympaattinen bassolinja, jota jää kuin hypnotisoituna seuraamaan... Ja se laulu siellä joukossa tulee ja häipyy taas, vaatimatta erityishuomiota itselleen. Loppupuolella on avaruusromuinen, yhteen nuottiin jumittuva jakso, jota on väritetty linnunlaululla. Harmonian rikkumatta siirrytään levyn lyhimpään ja laulukeskeisimpään kappaleeseen 'Onni'. Rennossa melodisuudessaan se tuo mieleeni Breathless-kauden Camelin ja Hatfield and the Northin raukeimmat fiilistelyt.

Liki 10-minuuttinen 'Nelostie' on siis tahdiltaan muuta levyä nopeampi, mutta sitäkin kannattelee lämminhenkinen ja orgaaninen tunnelma tyyliin indie rock + dream pop. 'Hei hei' suhtautuu mammuttimaiseen kestoonsa tyynen rauhallisesti. Varsinaista progressiivisen rockin polveilevuutta ei kannata tästäkään vartoa, sen sijaan saa nautiskella kauniista, ambientista ja toki jossain määrin progressiivisestikin kehittyvästä äänimaisemasta, jonka puolivälissä on sen ainoa laulujakso. Banjoriffin toistelu jossain jälkivaiheilla on mukava lisuke. Yksi hengenheimolainen Puronaholle voisi olla myös Mikko Joensuu Amen-albumisarjallaan. Suonuotio on kerrassaan ihanasti lämpimissä tunnelmissaan viipyilevä levy, jonka musiikkiin Hannu Haahden taivasvalokuvat sopivat täydellisesti.

(RockAdillo 2019) Suomen mielenkiintoisimpiin fuusioyhtyeisiin lukeutunut XL teki viimeisen studiolevynsä vuonna 2003 ja piti jäähyväiskeikkansa seuraavana vuonna. Sen jälkeen ryhmän molemmat luovat voimat, kitaristi Jarmo Saari ja vibrafonisti Arttu Takalo, ovat olleet haluttuja yhteistyökumppaneita niin popin kuin jazzin kentällä sekä tehneet kunnioitettavan uran sooloartisteina. Toukokuussa 2019 ilmestynyttä Themanintheshadowsia edeltänyt albumi L'Alliance Takalo (2017) esitteli virkeästi svengaavan kvartetin, johon kuuluvat haitaristi Niko Kumpuvaara, kontrabasisti Ville Herrala ja rumpali Ville Pynssi. Säveltäjä Takalo soittaa sähkövibrafonien lisäksi ksylofonia, kellopeliä, pianoa, syntikoita, rumpuluuppeja ja lisäperkussioita. Levyn 11 kappaletta ovat syntyneet vuosina 2015 - 2018.

Ytimekkään lyhyt avausraita 'Hollow Men (Introitus)' päristelee rumpuja ja kilkattelee kellopeliä kuin kutsuna kuulijalle. Tempoltaan vaihteleva 'July' sisältää hyväntuulisen letkeitä melodioita, joita Takalo ja Kumpuvaara yhdessä ja erikseen loihtivat instrumenteistaan. Hypnoottinen rumpubiitti kolmosraidalla tarjoaa yhden esimerkin Takalon genrevapaasta musiikillisesta ajattelusta. Fuusiojazziahan tämä musiikki tunnistettavasti on, mutta ei millään muotoa kaavoihin kangistunutta tai yllätyksetöntä. Näin ollen progekin on laajasti miellettynä käyttökelpoinen termi tässä yhteydessä. Varjoisasta nimestään huolimatta albumi on enimmäkseen valoisaa ja paikoin jopa hilpeää soitantaa. On vaikeaa olla heilumatta viehättävällä tavalla vanhanaikaisen 'Old & Gayn' tahtiin. Herkempiä ja pohdiskelevampia sävyjä edustaa mm. 'Summer Rain'. Vibrafoni soi niin kauniisti Takalon käsissä, että omaan makuuni hieman pienempikin haitarin annostelu levyllä riittäisi -- vaikka tyylikästä ja vivahteikasta on toki myös Kumpuvaaran panos harmoniseen ja orgaaniseen soundimaailmaan. Taitava rytmiryhmäkään ei jää varjoihin luimistelemaan.

"Olen jatkanut tätäkin albumia työstäessä hyväksi havaitsemaani metodia", Takalo kertoo mediatiedotteessa. "Poimi/keksi ensin nimi teokselle ja tee sitten luonnoksia uutta sävellystä varten. Ympäröivä maailma ja sen ilmiöt ja erittäin taitavat kollegat vievät prosessia eteenpäin." Erittäin toimiva työskentelytapa tuntuu olevan!

Pages: 1 2 3 4 5 ?