mattip's blog

Maaliskuussa 2020 kirjoitin levystä nimeltä Urheat Muurit, jonka tekemä vaikutus minuun  oli  tunnetasolla ainutlaatuinen. Haastatteluosiossa Tytti-Marjukka Metsänhele avasi kipeän omakohtaisia taustoja albumin sanoituksille ja kertoi yhteistyöstään Kuriirin kanssa. Nyt on viimein ilmestynyt sisarteos Valkeanainen, ja tällä kertaa arvioni perässä on haastattelu levyjen musiikin tehneeltä Juha Huovilaiselta.

Urheiden Muurien oltua miesten ja erityisesti Jouko Bromanin laulama Valkeanaisella tulkitsijaksi on löytynyt hyvin kauniin, kuulaan äänen omaava Maria Grönroos. Voisin kuvailla hänen äänenväriään Kaija Kärkisen sekä Kosmos- ja Viima-yhtyeissä vaikuttaneen Päivi Kylmäsen sekoitukseksi, ja mielessä käy myös Lesley Duncan The Alan Parsons Projectin balladissa 'If I Could Change Your Mind' (1979). Toinen merkittävä ero edellislevyyn nähden on kappaleiden pidemmät kestot ja monimuotoisemmat rakenteet. Nimiraita on upeasti polveileva sävellys, jossa niin laulaja kuin dynaamiset soitinosuudet luovivat määrätietoisuuden ja melankolisen herkkyyden välillä. Kolmiosaisella 'Kun astuin valoon' -sävellyksellä pääsolistina on Juha itse. Tunnelmaltaan voimaannuttavan valoisa kappale on kohonnut omaksi suosikikseni, eikä vähiten Marian taustalaulun ansiosta. Kaksiääniset kohdat kuten "Minä näen taivaalla vain untuvaa - ne varmaan enkeleitä on" suorastaan hyväilevät mielihyvähermojani.

Siinä missä Urheat Muurit alkoi ja päättyi Tytti-Marjukan itsensä lausumiin säkeisiin korostaen albumin matkaa ahdistuksesta toivoon, Valkeanaisella runoilijaa kuullaan kahden kappaleen introssa. 'Väritän' alkaa hänen selonteollaan psykoottisesta sairaalajaksosta, jossa "pelkoni, että joku tekee minulle jotain pahaa, oli hirveä ja minulle tosi". Tässä Juhan laulamassa, tummasävyisessä biisissä ehkä selvimmin aistii Steven Wilsonin musiikillisen vaikutuksen. Marian säkenöivästi laulama, lyriikoiltaan aistivoimainen 'Taivaalta sataa tähtiä' on maalailevuudessaan minulle levyn toinen kohokohta kakkosraidan ohella -- tosin albumikokonaisuus toimii suurenmoisesti eikä heikkoja jaksoja ole. Tytti-Marjukan lausunnalla käynnistyvä 'Kärsimyksestä kauneus versoaa' on myös vaikuttava kudelma vahvaa melodisuutta ja esoteerisempaa äänimaisemaa.

Urheita Muureja en ole koskaan onnistunut kuuntelemaan läpi liikuttumatta kyyneliin, joten sen "jatko-osa" on siinä mielessä ison haasteen edessä. Voin kuitenkin onnellisena todeta, että Valkeanainen on edeltäjäänsä jalostuneempi (jos kohta myös kuulijaltaan omistautuvampaa keskittymistä vaativa) teos, joka niin lyriikallaan kuin hienovaraisia yksityiskohtia vaalivalla musiikillisella toteutuksellaan yltää lähestulkoon samaan emotionaaliseen vaikuttavuuteen. Todella hieno albumi, jonka soisin löytävän monia kuuntelijoita.

*  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *

Juha Huovilainen, kerro taustaksi muusikon ja säveltäjän taipaleestasi.

Ensimmäisen kosketukseni musiikkiin sain 11-12 vuoden iässä, saatuani ensimmäisen akustisen kitarani, Beatlesin nuottivihon ja kasetillisen isoveljen kokoamaa Beatles-musaa. Kirjoitin ensimmäiset, vahvasti Hectorin inspiroimat sävellykseni 1974-75 ja muistan jo silloin teini-ikäisenä unelmoineeni omasta studiosta. 1976-77 soitin ensimmäistä kertaa oikeassa bändissä. Olin soolokitaristina ”korttelibändissä”, jonka laulavana basistina toimi myöhemmin tärkeäksi aisaparikseni tullut Vesa Närvänen eli Profeetta. Vuosi 1987 on tärkeä virstanpylväs. Asuin Ruotsissa ja sain työkaverikseni musiikinharrastajan, joka oman läpimurtolevynsä myötä uusi koko MIDI-arsenaalinsa ja luovutti minulle osan vanhasta midistudiostaan. Ensimmäisen syntetisaattorin hankinta 1988 käynnisti tähän päivään asti jatkuneen musiikin säveltämisen.

Kasvatin kalustoa tasaisesti vuosien varrella ja äänittelin musiikkia pääasiassa omaksi ilokseni, kunnes vuonna 2003 silloisen HalfDone-coverbändini basistin kanssa päätimme tehdä omaa musiikkia. Julkaisimme kaksi pitkäsoittolevyä Traffic Jam -artistinimellä vuosina 2003 ja 2006. Musiikki oli sen ajan modernia rockia à la Red Hot Chili Peppers ja saavutti kohtalaisen paikallisen suosion, mutta se huomioitiin myös Englannissa: musiikintekijöille suunnattu Computer Music -lehti valitsi meidät kuukauden artistiksi joulukuussa 2003, mikä poiki useita kontakteja alan harrastelijoiden kanssa ympäri maailmaa. Vuonna 2008 muutin Suomeen ja polkumme Vesa Närväsen kanssa kohtasivat 30 vuoden tauon jälkeen aivan sattumalta lehti-ilmoituksen myötä. Tästä tapaamisesta alkoi neljä pitkäsoittolevyä poikinut Profeetta & Kuriiri -yhteistyömme, joka muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen on taas elinvoimainen. Olemme julkaisseet uutta materiaalia säännöllisesti parin viime vuoden aikana.

Urheat Muurit-levyn arvion yhteydessä tuli esille, kuinka Profeetta & Kuriiri -yhteistyön jumittaessa löysit uudeksi yhteistyökumppaniksesi Tytti-Marjukka Metsänheleen. Hänen omakohtaiset runonsa innoittivat sinut intensiiviseen sävellystyöhön: vuosien 2018-19 aikana sävelsit kaikkiaan nelisenkymmentä Tytti-Marjukan tekstiä. Missä määrin Valkeanainen palautuu tuohon ajanjaksoon?

Valkeanaisen sävelmateriaali perustuu osittain Urheiden Muurien aikana tehtyihin sävellyksiin, joista moni jäi demoasteelle oltuaan luonteeltaan enemmänkin laajemman teoksen osia kuin omia itsenäisiä lauluja. Valkeanainen-projektin alussa analysoin Tytin vanhaa runomateriaalia ja koin tiettyjen vastakohtateemojen kuten ”yö-päivä”, ”pimeä-valo”, ”syksy-talvi-kevät”, ”sisällä-ulkona” toistuvan useassa runossa, joten lähdin hahmottelemaan näistä runoista teemallisia kokonaisuuksia. Melko aikaisessa vaiheessa meille heräsi ajatus liittää runoja muutamaksi pidemmäksi kokonaisuudeksi, perusajatuksenaan siirtyminen kriisistä pelastukseen. Osittain ne toimivat kertomuksena Tytin omasta matkasta menneisyyden kriiseistä nykypäivään, toisaalta niiden tarkoitus on myös tuoda lohtua ja tulevaisuudenuskoa elämässään kriisiin ajautuneille.

’Valkeanainen’-nimikkobiisi oli sävellyksenä valmis jo Urheat Muurit -projektin loppupuolella, muttei tekstinsä puolesta sopinut sille levylle vaan päätyi johtotähdeksi uuden levyn luomisprosessiin. Myös ’Väritän’ ja ’Taivaalta sataa tähtiä’ (alku- ja loppuosa) olivat alustavina sävellyksinä valmiita jo Urheiden Muurien valmistuttua, mutta saivat lopullisen muotonsa vasta Valkeanainen-projektin aikana. ’Kun astuin valoon’ ja ’Kärsimyksestä kauneus versoaa’ ovat puhtaasti uustuotantoa, eli teemallisesti toisiinsa liittyvistä runoista on tehty eheä tarina, jonka loin musiikillisen muotoon 2021-22.

Kerro albumikokonaisuuden hahmottumisesta, taiteellisista tavoitteista ja siitä, miten työ poikkesi Urheista Muureista.

’Valkeanainen’-biisistä lähetin laulamani demon Profeetalle, jota käytän usein laadunvalvojana. Hänen spontaani kommenttinsa oli että ”Hieno biisi, mutta sun on saatava nainen laulamaan tämä”. Monivuotisella yhteistyökumppanillani Petri Oksasella (joka miksaa ja masteroi periaatteessa kaiken tekemäni materiaalin) on hyvät yhteydet Varsinais-Suomen musiikkielämään. Sain häneltä videonäytteen muutamasta Maria Grönroosin liveäänityksestä, ja erityisesti tulkinta Jefferson Airplanen ’White Rabbitistä’ sinetöi mielipiteeni, että tuon äänen mä haluan tulkitsemaan Tytin tekstejä.

Jos Urheat Muurit oli kertomus Tytin elämänkaaresta lapsuudesta aikuisikään, koostuen eri ajanjaksoihin liittyviin runoihin sävelletyistä yksittäisistä lauluista, niin Valkeanainen taas on neljään eri runoon tai runokokoelmaan perustuva pidempien kappaleiden kokonaisuus, joka antaa enemmän liikkumatilaa sävellystyöhön. Minä soitin levyllä kaikki soittimet (rummut, bassot, kitarat ja syntetisaattorit) ja lauloin omat osuuteni valmiiksi, jonka jälkeen lähetin tiedostot Petri Oksaselle. Hän soittaa levyllä joitakin urku- ja syntetisaattorisooloja, mutta teki suurimman urakan käymällä miksausvaiheessa läpi kaikki musiikkiraidat ja tekemällä niihin tarvittavia muutoksia, millä oli erittäin suuri rooli levyn lopulliseen soundiin. Maria opetteli lauluosuudet mun alkuperäisten demojen pohjalta, mutta toi niihin omia näkemyksiään ja uutta eloa Petrin studiossa tehdyissä äänityssessioissa.

Mitkä yhtyeet ja artistit ovat olleet viime vuosina suosikkejasi ja kenties myös vaikutteiden antajia? Mitkä asiat musiikissa ovat sinulle tärkeitä, niin kuuntelijana kuin musiikintekijänä?

Urheat Muurit -levyn sävellysprosessin aikana ylivoimaisesti tärkein vaikuttajani oli Steven Wilson. Kuuntelin paljon 2000-luvun alun viimeisiä Porcupine Tree -levyjä sekä Blackfieldin kahta ensimmäistä. Tämä näkyy osittain myös Valkeanaisen musiikissa, koska osa sen materiaalista juontaa juurensa näihin sessioihin. Valkeanaisen äänitys- ja sovitusvaiheessa taas kuuntelin enimmäkseen 70-luvun alun perinteistä progea kuten Pink Floyd, Yes ja Genesis. Sävellysmuistiinpanoissa löytyykin useita näihin viittaavia kommentteja kuten ”tähän Wakeman-soolo”, ”tähän ”Keith Emerson -urut” tai ”tähän Dark Side -soundi”.

Urheiden Muurien perustuessa enemmän perinteiseen pop/rocklaulurakenteeseen Valkeanaisen kappaleet ovat rakenteeltaan vapaampia ja monipuolisempia sisältäen enemmän sävellaji-, tahtilaji- ja tempomuutoksia. Tämä vaihtelevuus ja yllätyksellisyys on ollut minulle musiikintekijänä aina tärkeää ja se kuuluu levyn musiikissa, joko periaatteessa yksinkertaisena stevenwilsonmaisena toistona, jossa samat soinnut toistuvat sovituksen muuttuessa biisin aikana, tai että kappaleen tietty osa toistetaan, mutta sen sointurakenne, tahti, tempo jne. muuttuvat, eli luodaan siihen koukkuja ja tuodaan uusia ideoita mielenkiinnon säilymiseksi.

Mitä seuraavaksi? Näkevätkö vielä uudet Tytti-Marjukan teksteihin säveltämäsi kappaleet päivänvalon? Entä Profeetta & Kuriiri (YouTubesta tuli vastaan tuore 'Armon hoitaja' -kappale)?

Tytti-Marjukan runokokoelmat ovat mulle loppumaton inspiraatiolähde ja olen talven aikana tehnyt joitakin uusia sävellyksiä hänen runojensa englanninkielisiin käännöksiin. Tyylillisesti ne edustavat vanhaa lukkarinrakkauttani eli 60-luvun lopun melodista rockia ja odottavat vain sopivan muusikkoryhmän/laulajan löytymistä niiden toteuttamiseen. Seuraava iso yhteinen projektimme Tytin kanssa poikkeaa konseptillisesti Kuriiri-levyistä ja tulee edustamaan Suomen musiikkimaailmassa harvinaisempaa tyylilajia. Tytin suunnitelmissa on kevään ja kesän aikana kirjoittaa projektiin uutta lyriikkaa, jonka sävellystyön olen suunnitellut ajoittavani kesään ja syksyyn. Uudessa projektissa Tytin runot on tarkoitus nostaa esiin aivan uudella tavalla ja olemme molemmat innoissamme tämän uuden konseptin tuomista haasteista.

Profeetta & Kuriiri -kokoonpanolla olemme julkaisseet 2-3 singleä /vuosi ja tarkoituksena on jatkaa samalla vauhdilla. Seuraava julkaisu on näillä näkymin modernisoitu versio vuonna 2010 julkaistun ensimmäisen pitkäsoittolevymme pääteoksesta ’Toivolankatu’, joka on aikamatka nuoruutemme kasvuympäristöön ja kaveripiiriin. Tällä hetkellä Toivolankadun varrella olevia vanhoja kotitalojamme ollaan purkamassa ja niiden tilalle tullaan rakentamaan uusia kerrostaloja, eli julkaisu on tavallaan paikallispoliittinen kannanottomme Turussa käytävään keskusteluun kotiseutumme rakennuttamisesta ja kehittämisestä.

Oksasen Petrin kanssa käynnistimme viime vuonna uuden projektin, jonka musiikki pohjautuu japanilaisen samurain Miyamoto Musashin elämään ja oppeihin. Musiikki on meidän yhdessä säveltämäämme instrumentaalimusiiikkia, joka toteutetaan pääosin perinteisiin japanilaisiin kansansoittimiin perustuvilla tietokone-emuloinneilla yhdistettynä moderniin syntetisaattoriäänimaailmaan. Ensimmäinen kappale ’The Last Farewell’ tulevalta levyltä julkaistiin jo kesällä 2021 mun tuottajanimellä MaxJee.

Kiitos Juha, ja onnea sekä Valkeanaiselle että tuleville projekteillesi!

Suomalaisen progen harrastaja on saattanut törmätä Jari Riitalan nimeen useassakin eri yhteydessä. Kesällä  2019 arvioin täällä instrumentaalifuusioalbumin hänen suvereenisti johtamaltaan Intergalactic Huso Orchestralta mainiten myös yhtyeen nimeltä Oktoplus, jonka useat laulut levyllä Aika ei auta (2013) olivat Riitalan kirjoittamia. Uudempia projekteja ovat Fig Fable ja Nova/Riitala, molemmat yhteistöitä laulaja-runoilija Lubena Novan kanssa. Riitala on bassotellut ja säveltänyt urkujazzyhtyeessä Jastam Kastam ynnä soulbändissä Lazybonez. Pari vuotta sitten hän osallistui niin soittajana kuin säveltäjänä Kimmo Pörstin albumille Wayfarer (2020). Erilaisia sessiohommiakin tehneen multi-instrumentalistin ura neljän vuosikymmenen ajalta on siis varsin monenkirjava, mitä tämä tuore tupla-cd vakuuttavasti demonstroi.

Kaksikymmentäkaksi raitaa sisältävä, rehellisen ytimekkäästi nimetty Me Me Me Me Me on muutamaa harvaa muusikkovierailua lukuunottamatta täysin Riitalan omaa aikaansaannosta. Yhden miehen bändinä ja tuottajana hän edustaa todella rautaista ammattitaitoa, soundi tuntuu kautta linjan täysipainoiselta ja varmaotteiselta. Yllättävän hyvää tasoa hän on laulajanakin, vaikka sitä puolta aiemmat projektit eivät nähdäkseni ole liiemmin esitelleet. Sävellyksinä kappaleet ovat peräisin pitkältä aikajanalta ja edustavat tyyliltään melkein mitä vaan suoraviivaisesta rock'n'rollista fuusion, funkin, soulin ja progressiivisen rockin sävyihin. Onneksi tällä värikkäällä matkalla kuuntelijaa opastavat Jarin kappalekohtaiset, itseironiaa kaihtamattomat saatesanat sävellysvuosineen.

Laajan tyylikirjon nimissä on selvää, että biisien kiinnostavuuskin mitä todennäköisimmin vaihtelee reippaasti kuulijan omien mieltymysten mukaan. Mutta mitäs siitä, aina voi käyttää skip-painiketta jos ei halua niellä yli sadan minuutin tujausta kokonaisuudessaan. Kovin paljoa suoranaista progekoukeroisuutta levyltä ei ehkä kannata odottaa. Vuonna 1987 kirjoitettu 'You'll Sure Get By' oli Riitalan varhainen yritys Rushin 'Tom Sawyerin' innoittamaksi progelauluksi -- eikä lainkaan hassumpi sinänsä. Jos itselleni vähemmän mieluisa anti tuplalevyllä edustaa lähinnä rock'n'rollia kuten ZZ Top -vaikutteinen 'Ruthless Bloodsucker', vetävimmät hetket menevät paljolti fuusion suuntaan. Kokonaisuus on kaikessa kirjavuudessaan lopultakin melko yhtenäinen. Musiikista huokuu hyvää tuulta ja tekemisen iloa, ei missään nimessä silkkaa pätemisen osoittamista kokeneelta moniosaajalta.

Tekijän omilta sivuilta tuotoksia pääsee kuuntelemaan omin korvin: Discography – riitala.com

Tamperelainen, vuonna 2018 perustettu Two Hundred Wolves julkaisi viime vuoden  lokakuussa  esikoislevynsä The Hold. Nelihenkisen yhtyeen vahvasta tyylistä kuulee viitteitä niin indie rockiin, poppiin, progeen kuin metalliin, joten kutsutaan musiikkia vaikkapa art rockiksi. Yhdessä arviossa vertailukohteina on mainittu ainakin The Cult, 80-luvun King Crimson, A Perfect Circle, Tool ja Patti Smith. Itseäni levyllä kiehtoo sen gootahtavan ja sopivan huuruisen tunnelman lisäksi ennen kaikkea Anna Matveisen tumma ääni, jossa on lähes maagista kohtalokkuutta ja ilmaisuvoimaa. Tässä maistiaiseksi 'Event Horizon' hienon mustavalkovideon kera: https://www.youtube.com/watch?v=7NAJU0ba7UQ

Kitaristi Tommi Sarinin edellinen kokoonpano Red Kaukasus (joka valitettavasti ei ollut osunut omaan tutkaani) julkaisi albumit The Architect (2014) ja Reflection (2016). Kirjastotietokannasta bongaamani musiikillinen luonnehdinta sai minut arvelemaan bändien muodostavan jonkinlaisen jatkumon, minkä Tommi allekirjoittaa. 

Red Kaukasuksesta Two Hundred Wolvesiin. "Kummatkin bändit saatoin alulle ja pääasiassa myös kirjoitan kappaleet. Red Kaukasus starttasi 2010 tienoilla kun olin muuttanut opiskelujen jälkeen takaisin Tampereelle. Vanhat bänditouhut jäivät Lahteen ja uutta oli keksittävä, olihan sisäinen palo silloin erityisen vahva. Red Kaukasukseen löytyi erittäin hyvät tyypit, joista ydinporukan kanssa olemme yhä hyviä ystäviä. Silloinen laulaja Ilmari Kallio muutti Turkuun, mutta ehti kuitenkin laulaa kummassakin täyspitkässä. Päätimme etsiä uutta laulajaa, jolloin remmiin valikoitui Anna Matveinen ihan Muusikoiden.netin hakuilmoituksen kautta. Hänen kanssaan Red Kaukasus nauhoitti vielä High Note -EP:n 2019, mikä jäi melko vaisuksi ehkä bändin ajautumisesta sisäisiin ongelmiin ajankäytön ja ihmisten omistautumisen puutteen vuoksi. Ennen EP:n julkaisua olimmekin päättäneet jo pistää pillit pussiin tältä osin."

The Hold. "Itsellä oli kuitenkin jo nippu biisejä kirjoitettuna, ja halusin kovasti saada niitä eteenpäin. Lähdin Annan sekä Kaukasuksen basistin Michael Kloetin kanssa niitä pyörittelemään, ja rumpali Raimo Kovalainen löytyi mukaan yhteisen tutun (niin ikään Plain Fadessä soittaneen Juho Salmen) kautta. Michael jättäytyi pian pois kitaran varresta koska oli kiireinen toisen bändinsä Mumrunnerin kanssa. Biisejä olimme ehtineet hinkata hyvän nipun, melkeinpä kaikki albumille päätyneet. Suunnittellessamme äänityssessioiden aikataulua vanha Lahden bändikaverini Harri Lonka ilmoitti muuttavansa Tampereelle, ja hän kyselikin sopivasti basistin pestiä. Homma natsasi ja biisit kulki, joten mukaan vain suoraan studiosessioihin. Näin sitten äänitettiin The Hold -levy, mikä on omasta mielestäni parasta mihin itse olen musiikillisella urallani pystynyt. Kirjoitusprosessi meni hyvin pitkälti niin, että minä tein demot biiseistä, sovitimme ja lisäsimme/poistimme osia treeneissä hinkaten ja Anna kirjoitti sanat ja laulumelodiat näiden päälle. Oma ajatukseni bänidhommissa on, etten anna bändille mitään valmiiksi pureskeltua, vaan että jokaisen soittajan oma ääni ja tekeminen kuuluu biiseistä. Eli voidaan kyllä rehellisesti puhua bändilevystä enemmän kuin minun sooloprojektistani."

Musiikilliset vaikutteet? "Tämä on aina vähän hankala kysymys. Tuntuu, että Two Hundred Wolves on ihmeellinen sekoitus omia lempiartisteja -- vaikka näin se lienee monen muunkin bändin kohdalla. Jaamme pitkälti samantyyppisen musamaun bändiläisten kesken, joskin ehkä skaalan painopiste riippuu keneltä asiaa tiedustelee. Toinen tykkää enempi progesta, toinen jazzista jne. Mutta omasta näkökulmastani katsottuna, ulkomaisista artisteista meillä on jotain yhteistä Toolin tunnelman ja jämäkän naputtelun, Pink Floydin fiilistelyn, Mars Voltan kohkaamisen ja Led Zeppelinin rokkailun väliltä. Kotimaisista löydän yhtäläisyyttä pitkän linjan bändiin nimeltä Sara, joka varsinkin Veden äärelle -albumillaan vaikutti vahvasti mieltymyksiini. Myös äkkiväärempi Lapko on lähellä sydäntäni, he kun onnistuvat usein yhdistämään kohkaamisen ja hyvät melodiat hienosti."

Tulevaisuuden näkymät? "Bändin osalta toivon tietysti pitkää ikää. Ainakin kaikki näyttää tällä hetkellä valoisalta, mitä nyt keikkarintamalla olemme joutuneet pitämään hiljaiseloa. Kaikki perutaan vieläkin herkällä kynnyksellä, joten vähän tähän rumbaan väsähtäneenä olemme aloittaneet uusien biisien kirjoittamisen. Toki tässä tovi menee ennen kuin mitään julkaistaan. Mutta toivotaan, että keikkahommat valoistuvat ja päästään sitäkin kautta esille. Ehkä jotain videoproggista voisi miettiä. Tulevan levyn osalta tavoitteena olisi tehdä parempi, isompi ja suurempi levy kuin ensimmäinen. Ainakin bändi on hitsautunut hienosti yhteen ja sellainen tietty liima löytyy jo uusien biisien aihioista. Annalla varmasti on jotain takataskussa myös visuaaliselle puolelle, hän kun hääräilee niiden parissa."

Kiitos Tommille haastattelusta! Albumista ja Two Hundred Wolvesin muistakin tekemisistä kiinnostuneet voivat mm. lähettää sähköpostia osoitteeseen tommi AT ichorousmusic.com.

 

(Inverse Records, 2021) Veikkaisin kirjainyhdistelmän PRP tarkoittavan Petterin ja Ramin Projektia. Laulavat multi-instrumentalistit Petteri Kurki ja Rami Turtiainen muodostavat yhdessä niin ikään multi-instrumentalistisen mutta erityisesti viulua soittavan Jarno Koivusen kanssa ryhmän nimeltä Grus Paridae. GP julkaisi kahden biisin sinkun vuonna 2014 sekä varsin komean kuuloisen, yhdeksänminuuttisen Forthcoming Nonintellectual Decadence -sinkun 2016 saaden runsaasti kansainvälistä radiosoittoa (siis nimenomaan progen saralla). Sitten seurasi omasta mielestäni hämmentävä ja vähän turhauttavakin käänne: Rami ja Petteri totesivat uusien säveltuotostensa olevan "astetta raskaampia ja psykedeelisempiä kuin se tyylillinen suunta, johon GP:n tekeminen vahvoine klassisen musiikin ja hempeämpine sävyineen alkoi kallistua". Jälleen sinkku, nyt vain uudella nimellä.

Vuonna 2017 julkaistu Rubber Hands / SunSon voitti kolmannen sijan brittiläisen Wigwam Online Radion dj:eiden vuosittaisäänestyksessä, satojen sinkkujen joukosta. "Tämä innosti hiljalleen tekemään myös PRP:lle lisää materiaalia ja niinpä Rubber Handsin ympärille alkoi puolivahingossa muodostua eräänlainen löyhä teemalevykokonaisuus", albumin saatetiedote kertoo. Lisää sinkkulohkaisuja on luvassa, mutta nyt on aika arvioida kokonaista albumia.

Instrumentaalinen avausraita maalaa hienovaraisella tavalla melankolisen tunnelman, kun taas kirkaisulla ja lasinhelinällä käynnistyvä 'Rubber Hands' jytisee bassovoittoisesti Porcupine Treen tyyppisenä, psykedeliasävyisenä heavyprogena. Soundillisesti tällä kahden miehen voimaduolla ei ole Akilleen kantapäitä. Molemmat soittavat kaikkea teknisellä varmuudella ja laulupuolikin toimii. Kitarapainotteinen 'No' jatkaa raskaissa sfääreissä tylyin sanoituksin. Tyylikäs 'Rubber Hands, pt. II - Days' tuo mieleeni Nektarin, eikä vähiten royealbrightonmaisen lauluklangin ansiosta.

Instrumentaalinen 'It's Never Allways' tuo albumin synkeähkön yleissävyn vastapainoksi mukavaa akustisen kitaran raikkautta, mutta kumikäsijatkumon kolmas osa menee mielestäni liian pitkälle uhmakkaassa tylyydessään. Bändihistorian kannalta oleellinen kysymys kuuluu, kuinka tähän saakka yksittäisiä kappaleita työstäneeltä kaksikolta on onnistunut siirtymä albumiartistiksi. Levyn vahvuuksia väheksymättä sanoisin ponnistuksen jääneen taiteelliselta vaikutelmaltaan hivenen tyngäksi, mitä 'SunSon' -psykedeliatujauksen sijoittaminen bonusraidaksi osaltaan korostaa. Dynamiikan vaihtelua lyhyehköllä levyllä riittää, mutta kokonaisuudesta jää hajanainen maku.

(Saunakamari Levyt, 2021) Maailmanpuu-yhtyeen perustivat 2010-luvun alkupuolella laulaja-kitaristi Kimmo Villa ja basisti Antti Lehtomäki, jotka ovat edelleen päävastuussa nelihenkisen ryhmän sävellyksistä. Reilun puolen tunnin mittainen esikoislevy Maailmanpuu (2019) näyttää tyystin ohittaneen kriitikoiden tutkan, mutta käsillä olevan kakkosalbumin myötä tilanne on lupaavasti korjaantumassa. Debyytin jälkeen kosketinsoittajan pesti on siirtynyt Joni Rannistolta Sampsa Heikkilälle, ja rummuissa jatkaa Vesilinja-progeyhtyeestäkin tuttu Jussi Portaanpää.

Pohjoisesta mytologiasta innoittuneen Maailmanpuun ote progressiiviseen rockiin on rennon luonteva ja ajattoman retrohenkinen. Vertailukohteeksi voisi nostaa Maladyn, vaikka molemmilla onkin oma tunnistettava äänensä. Maladyn alakuloisen huuruisuuden tilalla on välittömämpää juurevuutta ja lauluosuuksilla selvästi suurempi rooli. Esikoisella ilmaisu oli hieman kitaravetoisempaa ja maanläheisempää, joskin sen komea 10-minuuttinen nimisävellys antoi hyvää esimakua kunnianhimoisemmista taajuuksista. Kohti valoa -albumin kuudesta raidasta ensimmäinen ja viimeinen ylittävät mainitun mitan kompastumatta lainkaan keinotekoiseen venyttämiseen.

Liekö yhtye kuullut tämän rinnastuksen aiemminkin, mutta minulle Kimmo Villan laulu tuo paikoin vahvasti mieleen nuoren Kauko Röyhkän. Tämä ei silti ole erityisen häiritsevää omiin korviini, vaikkei moinen laulajan korostuminen olekaan kovin tavallista suomenkielisessä progessa. Toinen 'Puun ja kuoren välissä' -avausbiisin herättämä assosiaatio äänenvärin suhteen on Pekka Streng, vain yhden säkeen verran tosin. Musiikissa joka tapauksessa nivoutuu notkeasti laulaja-lauluntekijämeininki ja sooloiluun taipuvainen proge-estetiikka. Sähkökitarassa on sopivasti säröä ja kosketinten suhteen luotetaan mm. Hammond-soundiin 70-luvun alun hengessä.

Myös lyhyemmillä ja vähemmän polveilevilla kappaleilla ollaan tukevasti progen maaperällä tahdinvaihdoksineen. 'Kätköissä metsän' -laulussa kitarat helmeilevät tyylikkäästi ja Portaanpään rumputaituroinnissa on mukavan jazzillinen ote. 'Kohti valoa' on pianoineen tunteikkaan kaunis raita albumin keskellä. 12-minuuttinen päätöskappale 'Vapauden hinta' hakeutuu keskivaiheillaan varsin utuiseen psykedeliaan (jopa Pink Floydin 'Echoes' käy mielessä) sisältäen samalla runonlausuntaa levyllä vierailevalta Ville Kärkkäiseltä. Maailmanpuu on ansiokkaasti oman tyylinsä löytänyt bändi, jota mieluusti kuuntelisin keikallakin.

(2021) Koukeroisempaan kotimaiseen progeen vihkiytyneet taatusti muistavat helsinkiläisyhtyeen nimeltä  Discordia. Vuosituhannen alussa perustettu ja matkan varrella useita kokoonpanomuutoksia kokenut bändi julkaisi pitkäsoitot Utopia Perfection (2007) sekä Season Changes (2015), jotka yhdistelivät rockin energiaa ja gentlegiantmaista proge-eklektisyyttä suorastaan hengästyttävällä tavalla. Discordia bändinä vaikuttaa nyt jääneen historiaan, mutta sen keskeisen luovan voiman Tero Väänäsen uusi projekti Wideplay jatkaa korskeasti Discordian tyylilajissa. Tero vastaa sävellyksistä, jakaa lauluosuudet yhdessä Riikka Hännisen kanssa, soittaa koskettimet, bassot, sähkörummut ja ohjelmoinnit sekä yhdellä kappaleella viidestä myös kitarat. Riikan tavoin Discordian riveistä tulee myös kitaristi Timo Sandholm, ja kahdella raidalla kuullaan Lassi Havukunnaan rumpalointia. Erikoisvieraana piipahtaa myös kitaristi Petri Elomaa.

Internet ei liiemmin tarjonnut Wideplaystä tietoa, joten pyysin Terolta itseltään valaisua asiaan. "Kyseessä on vetämäni projekti, johon muusikoita tulee mukaan omilla intresseillään. Olen siis taiteellinen vetäjä, tuottaja ja kustantaja. Kaikkea ei enää väännetä bändidemokratiassa, vaan ideana on mennä hyvällä fiiliksellä eteenpäin tekijöille itselleen sopivalla tahdilla. Lähtökohta on, että Wideplay voi tällä laajalla konseptilla tehdä nimensä mukaisesti musiikillisesti aivan mitä haluaa." Discordian bändidemokratia oli hänen mukaansa tuloksekasta mutta valtavan raskasta. Selvä, kuulostaa järkeenkäyvältä perustelulta uudennimiselle hankkeelle.

Wideplay-debyytin käynnistävä 'Überture' on sellainen progetykitys, että ylistyssanoja joutuu hätistelemään kimpusta. Riikan ja Teron huikeat vokaalikerrostumat löytävät luontevasti paikkansa kaleidoskooppisessa äänimaisemassa, josta löytyy niin enidmäistä keino-orkestraalisuutta, 10cc:n kaltaista älyllistä notkeutta kuin pieni ripaus syntikkapopin pirteyttä. Taiteellista kunnianhimoa pursuava kymmenminuuttinen kokonaisuus pysyy koossa siinä missä Gentle Giantin 70-luvun alkupuolen taidonnäytteet. Suomalaisbändeistä liian unohdettu Khatsaturjan on seikkaillut vastaavanlaisessa monitahoisuudessa. Seuraavat kolme kappaletta ovat vajaan viiden minuutin mitoissa. Paljolti Riikan vahvaan laulusuoritukseen nojaava 'Innerballad' kasvaa herkistä sävyistä sinfonisen progemetallin vivahteisiin. 'EEE' jää itselleni verrattain tasapaksuksi rypistykseksi heavytyyliin mouruavine kitaroineen.

'Precious Circle' tulee lähimmäs Kerry Minnearin edustamaa, vanhan musiikin vaikutteiden sävyttämää Gentle Giant -hienostuneisuutta, ja jälleen etenkin vokaalien monikerroksisuus hurmaa mestarillisuudellaan. Levykäisen päättävässä 'Polyrockissa' hypnoottisen rumpuohjelmoinnin päälle annostellaan niitä enkelimäisiä vokaaliraitoja ja paikoin vinjettimäisiä soitinosuuksia. Mielessäni vilahtavat Mike Oldfieldin Five Miles Out -albumin instrumentaalipainotteiset, kokeellisen leikittelevät sävellykset 'Taurus II' ja 'Orabidoo'. Kaikkiaan Wideplayn esikoinen on vain puolituntiseksi hämmästyttävän täysipainoinen eklektisen progen teos. Seuraava albumi on kuulemma laajempi kokonaisuus. Jäämme odottamaan suurella mielenkiinnolla!

 

(Kirjoitettu alun perin Unisatama -progekirjani käsikirjoitukseen ja haikein mielin poistettu siitä viime metreillä.)

KanadalainenJane Siberry (s. 1955) ei ole päässyt ProgArchivesiin Björkin ja Tori Amosin rinnalle, mutta etenkin 1980- ja 1990-luvuilla tämän taiteellisesti kunnianhimoisen laulaja-lauluntekijän tuotanto oli niin omaperäistä, että haluan esitellä hänet. Siberry opetteli pianonsoiton nelivuotiaana ja viimeisteli ensimmäisen valmiin laulunsa 17-vuotiaana. Mikrobiologiksi valmistuttuaan hän alkoi esiintyä samassa kahvilassa, jossa työskenteli tarjoilijana. Nimettömän esikoisalbumin (1981) folkhenkisyys vaihtui kunnianhimoisiin ja omintakeisiin taidepopaineksiin kakkoslevyllä No Borders Here (1984). Liki 8-minuuttinen, singlenäkin menestynyt ’Mimi on the Beach’ on herkullinen paketti popin tarttuvuutta ja progemaista polveilevuutta intensiivisine puheosuuksineen. Suoraviivaisemmat laulut muistuttavat hieman Eva Dahgrenin varhaistuotantoa, mutta päätösraita ’Map of the World, Pt. 1’ leijailee laurieandersonmaisissa sfääreissä. Vastaavanlaista kokeellista ambienssia ja Siberryn viehkeän lauluäänen monikerroksellista käyttöä löytyy myös The Speckless Skylta (1985), esimerkiksi taianomaisesta soundikollaasista ’Vladimir Vladimir’. Raikkaan ja kiehtovan poplevyn päättää aamuöisessä melankoliassaan haavoittuvaisen herkkä ’The Taxi Ride’.

Jane Siberryn neljäs albumi, edeltäjiään haastavampana kaupallisesti flopannutThe Walking (1987) on kokeellisen popin mestariteos, jonka pitkähköissä sävellyksissä on runsaasti käänteitä ja tunnelmanvaihdoksia ilman, että emotionaalinen sisältö jäisi vähääkään kekseliäiden detaljien alle. Rakastan jokaista kahdeksaa kappaletta, mutta nostettakoon kohokohdiksi pisimmät ’The White Tent the Raft’ ja henkilöhahmojensa vuorottelussa kuunnelmamaisia piirteitä saava ’The Bird in the Gravel’. Sadonkorjuuaiheisessa jaksossa on Genesiksen ’Willow Farmiin’ rinnastuvaa hilpeyttä, joka vaihtuu äkisti itsekseen puhuvan koulupojan kulkuun halki pimeän metsän, minkä jälkeen alussa esiintyneen palvelustytön romanttinen fiilistely saavuttaa katarttiset mittasuhteet.

Seuraavalla albumillaan Bound by the Beauty (1989) Jane Siberry heittäytyi paikoin countryhenkiseen rentouteen aiempaa akustisemmin sovituksin. Kolmen vuoden ajan työstetty When I Was a Boy (1993) sisältää tekijänsä kaiketi tunnetuimman laulun ’Calling All Angels’: pehmoduetto k. d. langin kanssa on soinut kahdessakin elokuvassa. Monivivahteisella albumikokonaisuudella Siberry päästää kuulijan syvemmälle mielensä sopukoihin kuin koskaan aiemmin. Brian Enon tuottama ’Temple’ tihkuu mystistä seksuaalisuutta, yli 9-minuuttinen ’The Vigil’ on eeppinen sukellus suruun ja addiktio-ongelmiin, ja ’At the Beginning of Time’ maalaa salaperäisen kuvan ajasta ennen mitään. Viileän ja jazzhenkisen Marian (1995) jälkeen Siberryn musiikki on usein vaikuttanut hiukan hahmottomalta tunnemössöltä. Näin hänen intiimin sooloesiintymisensä Porin kaupunginkirjastossa keväällä 2019, mutta setin painottuessa itselleni vieraaseen myöhäistuotantoon keikkaelämykseni jäi odottamaani vaisummaksi.

Progetrilogiani päätösosan käsikirjoitus alkaa lähestyä loppusuoraa, ja kirja saattaa ehtiä ilmestyä jo vuoden 2020 puolella. Artistiluettelossa on reilusti yli viisisataa nimeä ja sivuja on kaiketi neljänsadan tienoilla. Tässä muutamia poimintoja antamaan käsitystä sisällöstä.

(Katkelma Alkusanoista) Valtaosa esittelemistäni yhtyeistä edustaa sinfonista progea, neoprogea tai eklektistä progea, toisin sanoen progressiivisen rockin ydinaluetta. Aamunkoiton porteista tuttuun tapaan mukana on poppiin, folkiin, psykedeliaan, fuusioon tai elektroniseen musiikkiin kallellaan olevia progeartisteja. Jos termillä ’progressiivinen’ viitattiinkin alun perin rajojen rikkomiseen ja edistyksellisyyteen, tänä päivänä progressiivinen rock on kuitenkin ensisijaisesti lajityyppi, jonka ominaisuudet ovat pitkälti kehittyneet jo 70-luvun alkupuolella. Mitä retrohenkisinkin yhtye voi toki kuulostaa tuoreelta ja omaleimaiselta.  Musiikin nautittavuus on joka tapauksessa tärkeämpää kuin se, onko kukin yhtye tuonut progen genreen mitään uutta. Silti eniten alun perin noin kuuden ja puolen sadan artistilistaltani karsiutui keskenään turhan samanlaisia neoprogeyhtyeitä, ja moniin erityisen omaleimaisiin, enemmän tai vähemmän kokeilu- tai avanthenkisiin yhtyeisiin olen lopulta suhtautunut henkilökohtaista odotushorisonttiani myötämielisemmin: ensivaikutelmani esimerkiksi French TV:stä oli torjuva, ja sitä tyytyväisempi olen saatuani yhtyeestä otteen ja esiteltyäni sen positiivisessa hengessä.

(1980-luku / Iso-Britannia) Stephen Lambe muistelee progehistoriikissaan Citizens of Hope and Glory, kuinka ankeaa aikaa 1980-luvun loppupuoli oli progeharrastajalle. Progelle vivahtavia hetkiä löytyi valtavirran popista, Toton ja Tears For Fearsin kaltaisilta menestysyhtyeiltä. Lambe tutustui It Bites -yhtyeeseen TV:n välityksellä vuonna 1986: ”Ensi vilkaisulla he olivat kuin kuka tahansa ajanjakson popbändi runsaine hiuksineen ja puunattuine tuotantoineen, mutta hetkinen, oliko tuossa yllätyksellinen tahtilajin vaihdos?” Kitaristi-laulaja Francis Dunneryn ja kosketinsoittaja John Beckin luotsaama yhtye nousi listoille esikoissinglellään ’Calling All the Heroes’, joka sisältyy Virginin julkaisemalle debyyttialbumille The Big Lad in the Windmill (1986). Kovin paljon progeaineksia sen kasarirockista ei löydy, mutta kakkoslevyllä Once Around the World (1988) niitä on täynnään ainakin liki vartin mittainen nimikappale. Sävellys sekoittaa iloisesti monenlaisia aineksia eeppiseksi mutta sulavaksi kokonaisuudeksi eikä jätä epäilyjä muusikoiden vankasta taituruudesta. Lähinnä hard rockiin suuntautuneen kolmoslevyn Eat Me in St. Louis (1989) jälkeen Dunnery jätti yhtyeen, mutta It Bites koki uuden tulemisen Arenassa ja Kinossa vaikuttaneen kitaristi-laulaja John Mitchellin johdolla. The Tall Ships (2008) sekä konseptuaalinen Map of the Past (2012) ovat saman tyyppistä, metallivivahteiden sävyttämää progepoppia kuin Mitchellin myöhempi projekti Lonely Robot, jolta on ilmestynyt neljä studioalbumia vuosien 2015 ja 2020 välillä.

(1990-luku / Italia) Päinvastoin kuin Nuova Era, sisilialainen Malibran aloitti levytysuransa englannin kielellä. The Wood of Tales (1990) on joka tapauksessa tyylikästä, raukeassa melodisuudessaan Cameliin vertautuvaa sinfonista progea. Painopiste on onneksi instrumentaalisuudessa, sillä kitaristi Giuseppe Scaravilli ei ole kaksinen laulaja. Kosketinten korostumisen sijaan sekstetin raikasta soundia on luomassa toinenkin kitaristi sekä huilisti-saksofonisti Giancarlo Cutuli. Ilahduttavan runsaasti soiva huilu tuo mieleen pikemminkin unkarilaisen Solariksen kuin Jethro Tullin. Kaksikielinen kakkoslevy Le Porte del Silenzio (1993) ylittää edeltäjänsä, mistä suurin kiitos kuuluu 27-minuuttiselle, upeasti polveilevalle nimieepokselle. Englanninkielisiä lauluja roikkuu mukana vielä kolmannellakin albumilla La Città sul Lago (1998), joka jää tasokkaiden levyjen ketjussa heikoimmaksi. Vuosituhannen taitteessa Malibran keikkaili Yhdysvalloissa asti. Ennen kuin ensimmäinen kokonaan italiankielinen studioalbumi Oltre l’Ignoto (2001) oli valmis, Cutuli ja kosketinsoittaja Benny Torrisi olivat jättäneet yhtyeen. Seuraava teos Transparenze (2009) olikin käytännössä soolotyö Giuseppe Scaravillilta, joka vastaa laulun ja kitaroiden ohella bassosta, huilusta ja koskettimista. Instrumentaalipainotteinen levy on yllättävän onnistunut koko 78 minuutin laajuudessaan. Staniero -- Rare & Unreleased (2018) sisältää ennen julkaisemattomia äänityksiä kymmenen vuoden ajalta sekä covereita mm. Genesikseltä, King Crimsonilta ja Bancolta.

(Latinalainen Amerikka) Rio de Janeirossa toiminut Bacamarte julkaisi albumin vasta yhdeksän vuotta perustamisestaan. Sitä hienommalta vuonna 1978 äänitetty Depois do Fim (1983) kuulostaa, ja sitä pidetäänkin yhtenä parhaimmista eteläamerikkalaisista progelevyistä kautta aikain. Sekstetin soitto on yesmäisen virtuoottista, mutta koskettimet, kitara ja huilu kutovat kaikessa koukeroisuudessaan erittäin tasapainoista ja dynaamista sinfonista progea. Puolella levyn kappaleista portugaliksi laulava Jane Duboc tuo musiikkiin Renaissance-muistumia, vaikkei hän aivan olekaan Annie Haslamin veroinen kultakurkku. Erityismaininnan ansaitsee monisävyinen kitaravirtuoosi Mário Neto. Bacamarten levytuotanto valitettavasti jäi tähän mestariteokseen, joskin yhtyeen nimi lukee myös Neton hienon sooloalbumin Sete Cicades (1999) kannessa.

(Japani) Kenson tavoin myös Ain Soph soittaa instrumentaalista progefuusiota ja on jatkanut toimintaansa näihin päiviin asti. Esikoislevyä A Story of Mysterious Forest (1980) monet pitävät parhaana, ja sen canterburymainen jazzkoukeroisuus camelmaisen ilmavasti soitettuna on todellakin nautittavaa. Masey Hattorin taituruus pianon ja erilaisten koskettimien äärellä vetää vertoja Chick Corealle ja Return To Foreverille hyväntuulisen sävelkielen muistuttaessa Hatfield & the Northin, Gilgameshin ja National Healthin kaltaisia Canterbury-legendoja höystettynä myös paikoittaisin japanilaissävyin. Lähes 19-minuuttisessa, kymmenosaisessa nimieepoksessa tähän kaikkeen yhdistyy vielä sinfonisuuskin! Toinen albumi Hat and Field (1986) alkaa melodioiltaan valloittavalla ’The Swan Lakellä’. Mikäli levyn nimi ei vielä riittävästi avaa yhtyeen inspiraationlähteitä, mukana on kappale nimeltä ’Canterbury Tale (for Pye Hastings & Richard Sinclair)’. Marine Menagerie (1991) on tosi asiassa kokoelma uudelleenäänityksiä Ain Sophin 70-luvun lopun sävellyksistä eikä yllä edeltäjiensä tasolle. Hieman väsähtäneen oloinen 5 or 9 -- Five Evolved from Nine (1992) sai seuraajan vasta yli neljännesvuosisata myöhemmin: Seven Colours (2018) jatkaa suurin piirtein siitä mihin yhtye jäi huippuaikoinaan, mutta ehdottomasti kaksi ensimmäistä albumia ovat antoisimmat rennon jazzillisen Canterbury-progen ystäville.

(2000-luku / Yhdysvallat ja Kanada) Wisconsinin Milwaukeesta ponnistava Far Corner tekee instrumentaalista ja kulmikasta kamariprogea, joka saattaa vedota free jazzin sekä esimerkiksi Univers Zeron, Presentin ja Magman faneihin. Kvartetin muodostavat kosketinsoittaja Dan Maske, sellisti Angela Schmidt, basisti William Kopecky ja rumpali Craig Walkner -- kaikilla joko klassinen musiikkikoulutus tai pitkä kokemus rockin ja jazzin parissa. Vaikutteikseen yhtye on maininnut edellä mainittujen kaltaisten, 70-lukulaisten progebändien ohella Igor Stravinskyn ja Bela Bartókin. Nimetön debyytti (2004) yhdistelee taidokkaasti kurinalaisen tarkkaa sävelmateriaalia improvisaatioon. Sähköistetyllä sellolla on saatu aikaan sähkökitaramaisia ääniä, ja keithemersonmainen urkulurittelu vaihtuu hetkessä moderniksi pianismiksi. Endangered (2007) sekä pitkän tauon katkaissut Risk (2018) ovat saaneet vieläkin innostuneemman vastaanoton avant-progen harrastajien keskuudessa. Eikä tarvitse edes olla erityisen avant-orientoitunut saadakseen otteen Far Cornerin omalla tavallaan groovaavasta musiikista.

(2010-luku / Muu Manner-Eurooppa) Angesta vuonna 1995 eronnut säveltäjä ja kosketinsoittaja Francis Décamps perusti noin vuosikymmen myöhemmin yhtyeen nimeltä Gens De La Lune. Kvintetin ensisijaisen laulajan Jean Philippe Suzanin ilmaisu ei ehkä ole aivan niin painokasta kuin mitä Angen levyillä on totuttu kuulemaan Christian Décampsilta, mutta pääpiirteissään ”Kuun väki” jatkaa Angen viitoittamalla tiellä: ranskankielistä, draamallista sinfonista progea, jossa Peter Gabriel -kauden Genesiksen vaikutteet paitsi kuuluvat myös näkyvät teatraalisina esiintymiskostyymeina. Vaikkei yhtye ole saanut suurta kansainvälistä huomiota, ainakin kotimaansa progefestivaaleilla se on vetänyt innokasta yleisöä. Genesis France -nimisillä festareilla se esiintyi mm. Steve Hackettin ja The Watchin rinnalla. Esikoisalbumia Gens de la Lune (2009) seurannut Alors Joue! (2011) ei säästele progekoukkujaan. On outoja tahtilajeja, urkuvyörytysten ja kitarariffien raskautta sekä akustisempaa tunnelmointia. Viimeisin albumi Epitaphe (2014) on rockoopperamainen konseptituplalevy rappiorunoilija Léon Deubelin elämästä.

(Seacrest, 2020) Jan-Olof Strandberg on ns. muusikoiden muusikko. Suurelle yleisölle melko tuntematon nimi, mutta proge- ja fuusiopainotteisissa muusikko- ja kuuntelijapiireissä suomalainen mestaribasisti nauttii kansainvälistä arvostusta. Strandbergin bassoa voi kuulla mm. progeyhtye Paidarionin, kitaristi Ilkka Rantamäen ja laulaja Timo Turpeisen levyillä -- sekä etenkin viime vuosina hänen itsensä luotsaamassaan Strandberg Projectissa. X on loogista jatkumoa parin vuoden takaiselle albumille Progressive Construction. Pääosin samalla miehityksellä tehty edellislevy sisälsi yhden lauletunkin biisin Jukka Gustavsonilta X:n ollessa kokonaan instrumentaalinen. Sävellykset ovat enimmäkseen Strandbergin ja kitaristi Sami Virtasen.

Jälkimmäisen kirjoittamalla, tunnelmallisella avausraidalla 'Anni' soittaa suutaan beatboxaaja Felix Zenger, jonka Strandberg nimeää saatesanoissaan yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista artisteista. Basistin oma sävellys 'Good News' vuorottelee tanakkaa (ja hivenen yksitoikkoista) pääfraasia sekä autereisia suvantoja, joiden bassosoundit hivelevät korvia. 'Late August Nightsin' ja hyväntuulisen 'Happy Countryn' kruunaa Juhani Aaltosen huilutaiturointi. Pari lyhintä kappaletta ovat studiojammailun hedelmiä, ja levyn päättää Gutsin ja Aaltosen kaunis pariminuuttinen 'The Finale (Thank You)'.

Albumin yleisilme on kohtalaisen hillitty, paikoin säntillisyyteen asti; Strandberg Projectin sinänsä erittäin taidokkaasta musisoinnista jään vähän kaipaamaan virkeämpää jazzillisuutta, rohkeampia irtiottoja. Dynamiikaltaan kokonaisuus ei silti ole tasapaksu, ja rentoa soittamisen iloakin kuulijalle kyllä välittyy. Suositeltava teos tyylikkään fuusion ja aivan erityisesti mestarillisen bassottelun ystäville.

"Musiikkia joka matkustaa ajassa", kertoo tämän helsinkiläisyhtyeen nettisivu (https://mattilampinen.wixsite.com/samsdiceband). Projektia vetää laulaja-lauluntekijä Matti Lampinen, joka soittaa tuoreella Bottled War -levyllä kitarat, bassot ja koskettimet, siis kaiken muun paitsi Jyrki Huttusen soittamat rummut. Progea levyn musiikki ei ehkä suoranaisesti ole, mutta sen verran monivivahteista, että määritelmä "progeen kallellaan olevaa indie rockia" toiminee alkajaisiksi. Avauskappale 'Before' pohtii sanoituksellaan ihmiskunnan taipumusta ajautua aina vain uusiin sotiin, joten tunnelma on luonnollisesti ahdistuneen melankolinen -- vähän samaan tapaan kuin norjalaisella Airbagillä. 'Lostia' kannattelee pitkälti akustisen kitaran riisuttu ilmaisu ja Lampisen aavistuksen gilmourmainen laulu, mutta sävellys kasvaa tyylikkäästi laveammaksi aina sähkökitarasooloa ja kutsuvaa anthem-henkeä myöten.

'Hands' kävisi soundeiltaan ja tunnelmaltaan Pink Floydin The Wall -albumille, joskin hieman irralliselta tuntuu metallimaisen hakkaava rumputyöskentely parissa kohtaa. Useallakin kappaleella hyödynnetään hillitysti äänitehosteita pinkfloydmaisessa hengessä (mm. rautatieaseman ääniä ja kellon raksutusta), mitkä kyllä sulautuvat kokonaisuuteen luontevasti ilman itsetarkoituksellisuuden leimaa. 'Man at the Station' -balladin lämminhenkisestä pianosta tulee mieleeni varhainen Tom Waits. Paikoittain Lampisen laulusta ja soundimaailman lievästä rujoudesta voi aistia myös 80-luvun goottirockia tai Echo and the Bunnymeniä. En tarkoita rujoudella tuotannollista rupisuutta. Päin vastoin, ilmeisen omavarainen toteutus tuntuu hyvinkin ammattitaitoiselta.

Jopa vähän hämmentäväksi käy tyylipiirteiden sekoitus 'Bold'-biisissä, jolla basso ja rummut -keskeisen painostavuuden sekaan heitetään välillä pubirockin rentoutta sinne päin hoilauksineen. Progen kuulijalle levyn kohokohdaksi noussee vajaan yhdeksän minuutin mittainen päätöraita 'Heal'. Melodiikaltaan koko levy on melankolisuudessaan hieman pidättyväinen, mutta tästä hidastempoisesta kappaleesta tulee hyvällä tavalla mieleeni Matti Kervisen yhtyeet Pax Romana ja Sunhillow. Arvoituksellisesti nimetty Sam's Dice Band on kotisivujensa valossa tätä nykyä nelihenkinen. Jäädäänpä kuulolle miten homma kehittyy.

 

 

Pages: 1 2 3 4 5 ... ? ??