haroldthebarrel's blog

Suosikkini kaikista ruotsalaisista kansanmusiikkivaikutteista sinfonista kevytprogea esittävistä yhtyeistä on palannut muutaman vuoden tauon jälkeen, mistä olen tietysti hyvin iloinen. Laitetaan kuitenkin jo arvion alkuun hieman napinaa; levyn draamankaari olisi kaivannut hieman viilausta. Rauhallisesti alkava ja jopa reggaevaikutteita sisältävä nimibiisi olisi nimittäin kuulunut ehdottomasti johonkin muualle kuin levyn alkuun, sillä vaikka se onkin sinänsä muodollisesti pätevä Kaipa-ralli, se on myös aika tylsä.

Children of the Sounds on jo viides pitkäsoitto tältä kokoonpanolta (Hans Lundin-kb, Per Nilsson-gtr, Morgan Ågren-dr, Jonas Reingold-bs, Patrik Lundström & Aleena Gibson-voc), joka esittää levyllä juuri sitä mitä sen odotetaankin esittävän: ilmavaa ja hyväntuulista taitavasti soitettua sinfonista progea. Palatakseni levyn draamankaareen, kakkosbiisi On the Edge of New Horizons ei sekään ehkä olisi sopinut levyn alkuun, mutta on melodisuudessaan levyn parhaimmistoa ja sisältää upeaa soittoa kautta linjan. Tosin (enpä olisi uskonut kritisoivani tätä levyä toisenkin kerran!) hienosta sooloilusta huolimatta kappale ei ideoiltaan aivan kanna reilun 17 minuutin kohdalla koittavaan loppuunsa saakka. Like A Serpentine on mannaa kaikille kansanmusiikkivaikutteiden ystäville, fiittaamassa on viulisti Elin Rubinsztein. Oikeastaan sama koskee Shadowy Sunlight -biisiä, joka sisältää sekin turhaa löysäilyä - tämä helmasynti oikeastaan koskee koko levyä. Liikaa toistoa ja venyttämistä - kun levyä kuuntelee tarpeeksi monta kertaa, tämä seikka alkaa ärsyttää enemmän ja enemmän.

Monessa keitetyt ammattimuusikot vetävät hienosti; olen tainnut joskus kritisoida Per Nilssonin kitarointia steriiliksi suorittamiseksi, mutta joko korvani ovat siihen tottuneet tai sitten Nilsson vaan on kehittynyt soittajana, mutta kerrassaan maukasta sooloilua mieheltä kuullaan tällä levyllä - mainittakoon vaikka levyn päättävä What's Behind the Fields -biisi. Aleena Gibsonin äänen kanssa minulla on edelleen ongelmia, mutta toisaalta hänen ja Lundströmin äänet soivat hyvin yhteen. Mitään uutta omalla tai muullakaan rintamalla tämä levy ei sinänsä siis tarjoa, eikä se yllä Kaipan edellisen Sattyg-levyn tasolle, mutta varmasti tätäkin kuunneltua vielä monta kertaa. Harmittelen vielä tähän loppuun sitä, ettei tämä Kaipa kokoonpano (vrt. Kaipa da Capo) keikkaile lainkaan.

 

Jenkkiläisen Perfect Beings -yhtyeen ykönen ihastutti, mutta kakonen vihastutti tylsyydellään. Enpä ole siihen levyyn palannut ilmestymisensä jälkeen. Kaikki tämä tapahtui kuitenkin jo vuosia sitten, enkä ole pitkävihainen, joten annan mielelläni tilaisuuden yhtyeen kitaristi/laulaja Johannes Luleyn toiselle soololevylle - jolla levyn mukana tulleen tiedotteen mukaan soittaa myös Ryan Downe, eli Luleyn entinen bänditoveri Moth Vellum -yhtyeestä, joka itselleni on täysin tuntematon suuruus.

Luley kuulemma varttui jazzia kuunnellen ja halusi tälle levyllä ottaa jaskaisemman suunnan verrattuna PB-levyihin. Ja sitähän tämä, ehtaa fuusiota ja länsirannikkoa, sanoisin. Tuli nimittäin itsekin kuunneltua tätä tyyliä joskus viime vuosituhannella.

Vaikka kyseessä on kitaristin soololevy, se ei sisällä jatkuvaa kuusikielisen tiluttelua, vaan soolotilaa saavat runsaasti muutkin soittimet - esimerkiksi avausbiisissä kuullaan varsin villiä sopraanofonitusta. Toisaalta esim. Hot Sands -biisi osoittaa, että Luley on pätevä kitaristi - ei ehkä teknisesti nopea, mutta tyylitajuinen ja erilaisia soundi- ja efektivaihtoehtoja miellyttävästi hyödyntävä.  Levyn instrumentaalista jazzrockkattausta rikkoo laulettu ja melkeinpä psykedeelinen Sister Six ja progeinta tykitystä tarjoaa mahtava Red and Orange. Levy on lopulta liian häröilevä ollakseen pelkkää melodista ja kilttiä länsirannikon pop-jazzia; tyylipuhtainta länsirannikkoa edustaa ilmava, melodinen ja upeasti kehittyvä Upness. Akustiset Seconds ja The White City toimivat puolestaan rauhoittavia välipaloina. Itseäni miellyttää eritoten levyn enimmäkseen orgaaninen ja perinteinen soundimaailma ja se, että biisit ainakin kuulostavat siltä, että ne olisi äänitetty kertaotolla studiossa sisään. Eihän tämä mitään mullistavaa ole, mutta omassa genressään hyvää keskikastia ja kivaa kuunneltavaa. Lausutaankohan levyn nimi "Kitara"?