haroldthebarrel's blog

Jostain kumman syystä uuteen Big Big Trainiin tutustuminen on ollut tuskien taival. Välillä on tuntunut siltä, että levy on äärettömän tylsä, tai että siihen on ollut todella vaikea päästä sisään. Ja ajoittain sitä on kuunnellut ihan mielellään. Ehkä tämä kertoo jotain, ainakin sen, ettei levy sovi kuunneltavaksi missä ja milloin vain, vaan että sillä täytyy antaa aikaa ja vaivaa.

Grand Tour sisältää progen perinteitä kunnioittaen kolme moniosaista eeposta ja joukon lyhyempiä. Näistä jälkimmäisistä mainittakoon erityisesti levyn päättävä upea Homesong sekä alkupäästä löytyvä Alive, joka etenee nopealla tempollaan ja jopa popmaisuudellaan. Myös kesäisen akustisesti alkavassa ja ilmavuutensa säilyttävässä The Florentinessa on popilmaisua, mutta myös komeaa ja eeppistä progeilua. Ensimmäinen levyn moneen osaan jaetuista tiiliskivistä, Roman Stone on osoittautunut useimmilla levyn kuuntelukerroilla levyn tylsimmäksi biisiksi. Periaatteessa siinä ei ole mitään vikaa, ja loppupuolen vaski- ja jousisoittoa kuuntelee useimmiten mielellään, mutta jos siitä ei viidenkään kuuntelun jälkeen osaa sanoa muuta kuin että "ihan kiva", täytyy todeta, että loputtomalta tuntuvan biisin olisi voinut jättää levyltä poiskin. Valitettavasti hieman samanlaisia fiiliksiä herättää instrumentaali Pantheon, jossa melko yksitoikkoista taustakuviota väritetään enimmäkseen huilusooloilulla. Biisi ei vaan lähde mihinkään. Singlenäkin julkaistu Theodora in Green and Gold sen sijaan on helposti lähestyttävä (ja jälleen popmainen) "tyypillinen" BBT-ralli.

Sitten Ariel: eepoksen rauhallinen ja viipyilevä alku nojaa vahvasti lauluun, soolo- ja kuorosellaiseen. Pienestä purosta kasvaa tunnelmaltaan mukavalla tavalla 70-lukulainen ja mukaansa tempaava komea teos - jota toki olisi voinut hieman tiivistää. Laulun merkitys korostuu kappaleen eri vaiheissa ja ilmeisesti myös rumpali Nick D'Virgiliokin saa laulaa sooloa. Komea biisi, ja on mielestäni dramaturginen virhe sijoittaa sen perään toinen pitkä biisi. Voyager sisältää sekin hienoja kohtia ja soitantaa, mutta jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin.

Kokonaisuutena Grand Tour ei nouse BBT:n tuotannossa vaikkapa upean English Electric -albumikaksikon tasolle, mutta kuinka voisikaan, tai pitäisikään? Big Big Trainin suurimmat voimavarat ovat edelleen laulaja-multi-instrumentalisti David Langdonin vahvassa ja tunnistettavassa äänessä, orgaanismelankolisessa tunnelmoinnissa ja siinä, että se on edelleen niin kovin brittiläinen - tarkoittaa se sitten saarivaltion progressiivisten ja muidenkin kulttuuriperinteiden kunnioittamista, hienostuneisuutta tai jotain muuta, mene ja tiedä. Mainittakoon, että levy meni ilmestyttyään Iso-Britannian albumilistan sijalle 35, mikä on tänä päivänä tälle tyylilajille varsin kunnioitettava saavutus ja osoitus siitä, että yhtyeen arvostus kotimaassaan on korkealla.

Kauan sitten kultaisella 80-luvulla, kun kuuntelin lähinnä melodista heviä ja aaooärrää enkä ollut vielä pahemmin löytänyt progen syövereihin, en erityisemmin pitänyt Bruce Hornsbyn musiikista, en edes miehen hittibiiseistä (kuten The Way It Is tai Look Out Any Window). Ne eivät edustaneet melodista heviä eivätkä aaooärrää. Noita mainittuja biisejä ja montaa muutakin helmeä Hornsbyn tuotannosta on kyllä sitten myöhempinä vuosikymmeninä tullut kuunneltua hyvinkin paljon, koska kyseessä on hieno muusikko, jolla on ollut pitkä ja monivaiheinen ura. Mikäli nuo mainitut hitit sattuvat toimimaan sinulle ainoana kosketuspintana miehen musiikkiin, saatat ihmetellä miksi Harold arvostelee Colossuksen sivuilla Bruce Hornsbyä. Eipä hätää: jos pidät vaikkapa Peter Gabrielin myöhemmästä tuotannosta, olen aika varma, että myös Hornsbyn uutuuslevy maistuu.

64-vuotias muusikko hallitsee edelleen hienot melodiat (esim. Cast Off tai Never In This House) mutta Absolute Zero -levyllä on rutkasti myös todella omituisia sovituksia ja kunnianhimoisia kappaleita (vaikkapa Fractals ja upeisiin sfääreihin kasvava Take Me There Misty). Joissain biiseissä on jopa gentlegiantmaista iloittelua. Tuskin kukaan voi väittää, ettei The Blinding Light of Dreams -biisi sisältäisi progressiivisesta rockista tutuksi tulleita elementtejä. Voyager One puolestaan on silkkaa Talking Headsia, mutta se, tai "progevaikutteet" tuskin ovat tahallisia ja mielleyhtymät useimmiten kuulijan korvassa. Kaikesta kuuluu Hornsbyn ammattitaidon lisäksi myös kenties vanhemmiten herännyt vapaus tehdä mitä huvittaa.

Hornsbyn kiipparointi on edelleen mallikasta ja on aina nautinto kuulla oikeiden ihmisten soittavan oikeita soittimia hyvin. Levyllä on maineikkaita vierailijoita: rumpulegenda Jack DeJohnette, tai Cast Off -biisillä vieraileva, Bon Iverinäkin tunnettu ja Hornsbyn faneihin tunnustautuva Justin Vernon (jonka uudella levyllä Hornby on puolestaan mukana), Voyager One -biisillä vierailee arvostettu yMusic-sekstetti. Kuten sanottu, jos Peter Gabrielin toistaiseksi viimeisimmät albumit kuulostavat hyvältä, kehoitan tutustumaan Bruce Hornsbyn levyyn, johon olen itse palannut tänä vuonna jo useaan kertaan.