haroldthebarrel's blog

Brittibändi julkaisee kahdeksan vuoden tauon jälkeen uuden studiolevyn, jota voin ihan rehellisesti todeta jopa hieman odottaneeni. Eikä Falling Satellites petä odotuksia, se pikemminkin ylittää ne komeasti! Otetaan tähän alkuun muutama biisikohtainen huomio: Numbers lainaa häpeilemättä The Policen Synchronicitya soundeja myöten, eikä siinä mitään, The Police oli mahtava bändi. Towerblock on täynnä hyvinkin modernia ja kiehtovaa soundimaailmaa ja biittejä. Vaikka ilmaisu onkin kylmää ja elektronista, voi siinä olla myös tarttumapintaa, joskin biisiä on venytetty ihan turhaan. Lights Out on hieno kasarihenkinen popbiisi, jonka tunnelmassa on paljon samaa kuin Peter Gabrielin Don't Give Up'issa. Signs on luultavasti kitaristi-laulaja John Mitchellin sävellys, sen verran biisin säkeistömelodia muistuttaa tämän mm. Arenasta ja It Bitesistä tutun miehen lyhytikäisen projektin eli Kinon kymmenen vuoden takaista Picture -levyn materiaalia. Tämän levyn kontekstissa biisi jää valitettavasti muun materiaalin jalkoihin. Levyn viimeisen puolituntisen muodostaa kuuden biisin Sunlight-kokonaisuus, jonka aikana progediggareidenkin naamalle luulisi nousevan leveä hymy. Progehassusti nimetty The Raging Against the Dying of the Light Blues in 7/8 on levyn myös soitannollisesti progein ja hienoin biisi (tai teoksen osa). Nice Day For It tuo useammin kuin kerran mieleen 70-80 -lukujen taitteen Genesiksen. Tätä levyn jälkimmäistä puoliskoa voi kevyesti kuvata hieman kuluneella ilmaisulla "huikea"!

Koska kyseessä on kosketinsoittajan liidaama bändi, kuullaan kosketinosastolta melkoisen hienoa ja monipuolista soittoa. Esim. Hypoventilaten loppu on upea! Eikä soittopuolessa ole valittamista muutenkaan; bassossa on 80-luvulla suosiota niittäneen Level 42:n myöhempien aikojen kitaristi Nathan "Markin pikkuveli" King ja rummuissa mm. Steven Wilsonin bändistä tuttu konkari Craig Blundell. Ja kukas Closer to the Sun -biisissä kitarasooloileekaan ellei Godfreyn työntantaja toisaalla, eli Joe Satriani! Mainittakoon myös, että sekä Godfreylla että Mitchellillä on miellyttävät lauluäänet.

Frost* ei siis tee perinteistä progea, josta toki ammennetaan hieman, samoin fuusiosta, 80-luvun artsupopista tai vaikkapa nykyisestä elektronisesta popmusasta.Falling Satellites -levy kuulostaa usein siltä, että studiossa on koneen äärellä nyhverretty kuukausitolkulla, mikä saattaa joidenkin korvissa kuulostaa liiankin steriililtä ja kylmältä. Välillä tuntuu että matskua tulee tuutista ulos niin monta raitaa, että alkaa ahdistaa. Hieno levy tämä on silti, ja osa sen viehätyksestä perustuu varmasti bändin taitoon yhdistellä suht vaivattomasti juuri sellaisia populaarimusiikin lähimenneisyydestä ja tästäkin päivästä tuttuja elementtejä, joista itse nyt vaan satun diggailemaan. Mahtavaa!

Tutustuin ja tykästyin tähän brittiyhtyeeseen muutaman vuoden takaisen English Electric -albumikaksikon myötä, vaikka onhan poppoo ollut kasassa muodossa tai toisessa jo 90-luvun alkuvuosista lähtien. Minuun yhtyeessä vetosi -ja vetoaa yhä- moni asia: bändistä huokuva romanttiskonservatiivinen englantilaisuus, runsas soitinvalikoima, orgaanisuus sekä yhtyeen omaleimainen soundi, josta on toki löydettävissä progen kultakaudelta tuttuja elementtejä mutta myös hyvin monipuolinen vaikutekirjo, kansanmusiikista americanan kautta hard rockiin. Hard rockia itämaisin sävyin kuullaan myös yhtyeen uusimman levyn eeppisellä avaus- ja nimiraidalla. Levyn, jolla BBT kuulostaa toki itseltään, mutta hakee myös uusia, ehkä hieman suoraviivaisempia lähestymistapoja.


London Plane on sitten jo "tutumpaa" BBT-soundia: lempeä, melodinen ja kaunis - ainakin siihen asti, kun biisi tempossa yhtäkkiä kasvaa - on urkusoolon aika! Melankolisia ja hidastempoisia fiilistelyjä levyllä on useita, mutta rauhallisuuskaan ei aina ole laadun tae - välillä yhtye tuntuu junnaavan paikallaan ja ajoittain biisejä venytetään turhankin paljon. The Transit of Venus Across The Sun alkaa hienolla puhallinintrolla. Biisi on ehkä BBT:tä tyypillisimmillään ja sen melodisuus ja loppupuolen köörit tekevät siitä levyn vetovoimaisimman teoksen. Singlenä ja videona aikaa sitten julkaistu Wassail erottuu myös muusta biisimateriaalista suoraviivaisuudellaan. Mainittakoon, että mainio vokalisti David Longdon kuulostaa ajoittain edelleen erittäin paljon Peter Gabrielilta, jonka 80-luvun soolotuotannossa Wassail ei muuten hirveästi erottuisi joukosta. Biisi sinänsä on levyn tylsimmästä päästä. Sitten English Electric -levyjen ovat Big Big Trainiin muuten liittyneet myös kohtalaisesti soolotilaa saava viulisti Rachel Hall sekä ruotsalaisyhtye Beardfishista tuttu kitaristi Rikard Sjöblom.

Kyllähän britit (+ 1 amerikkalainen + 1 ruotsalainen) ovat taas tehneet mainion levyn, joka ei ehkä kokonaisuutena yllä kummankaan English Electric -levyn tasolle, mutta on silti yhtä aikaa helposti lähestyttävä, soundimaailmaltaan rikas, melodinen ja laadukas tuotos. Levy päättyy leppeisissä kesätunnelmissa ja jättää mukavan jälkimaun Telling the Bees -biisin myötä.