haroldthebarrel's blog

Yritin muutama vuosi sitten tutustua oikein kunnolla brittiläisveteraanien tuotantoon. Ymmärsin kyllä kupletin juonen mutta tutustumisesta ei tahtonut tulla mitään. Soundeista se taisi useimmiten jäädä kiinni: mahtipontisuuden tavoittelu ja kulloisenkin aikakauden soundit eivät oikein kohdanneet. Ehkä teknologinen kehitys on auttanut asiaa, sillä The Enidin uusin levy ja jonkinlaisen albumitrilogian päättävä Dust kuulostaa paikoin todella hyvältä. Progressiivista rockia se ei oikeastaan ole, pikemminkin jonkinlaista sinfonista musikaalivaikutteista rockmusiikkia. Paikoin levy kuulostaa leffascorelta, paikoin ison orkesterin esittämältä klassiselta musiikilta, vaikka todennäköisesti kaikki on elektronisesti tuotettua. Biisitasolla: Someone Shall Rise on komeimpia kuulemiani biisejä pitkään aikaan ja aiheuttaa joka kerta kylmät väreet. 1000 Stars kuulostaa lähinnä sekavalta ja Heavy Heart -biisissä kokeillaan onnistuneesti jo hieman modernimpaa rytmiikkaa yhtyeelle ominaisen sinfonisen ulosannin taustalla, joskin välillä lipsahdetaan ruotsinlaivaviihteen puolelle.

Tietysti Robert John Godfrey -bändin perustaja ja ainoa alkuperäisjäsen- ansaitsee tunnustuksen urastaan ja levylle säveltämästään musiikista (Godfrey ei suinkaan ole levyn ainoa säveltäjä), mutta levyn todellinen tähti on kuitenkin vahvaääninen laulaja Joe Payne, jonka Freddie Mercury -vaikutteet ovat ilmiselvät ja jonka ansiosta levyn laulullinen anti myös kööripuolella on kerrassaan laadukasta. Muutenkin tämän levyn luulisi uppoavan Queenin kunnianhimoisemman ja mahtipontisemman puolen ystäville. Ymmärrän hyvin, jos The Enid kuulostaa jonkun mielestä pompöösiltä pelleilyltä enkä väitäkään levyn sopivan ihan joka hetkeen ja mielentilaan. Toisaalta on sanottava, että bändin musiikissa on paljon samoja elementtejä, joita sinfonista metallia esittävät bändit viljelevät musiikissaan.

Alzheimerin tautia sairastava Godfrey on jo soittanut viimeisen livekeikkansa The Enidin riveissä, mutta tulee toivottavasti viihtymään yhtyeensä parissa studiossa vielä vuosia. Ja jos ei, niin melkoisen perinnön mies on jättänyt. Perinnön, johon meikäläisen täytyy yrittää tutustua uudestaan.

 

Banksin toinen soololevy kuulostaa valitettavan paljon aikakautensa tuotokselta ja sitä on ajan hammas nakertanut vielä enemmän kuin muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyttä A Curious Feeling -debyyttisooloa. Heti aloitusbiisistä, reggaekomppia hyödyntävästä This is Love’sta tulee mieleen 80-luvun alun suomalainen popiskelmä pahimmillaan. Vain Riki Sorsa puuttuu. Pienin The Fugitiven ongelmista ei suinkaan ole se, että Banks päätti laulaa levyllä itse. Vaikka miehen ohut ääni ei olekaan aivan toivoton, vetää hän paikoitellen taitojensa äärirajoilla ja jopa rajat ylittäen.

Ei kuitenkaan ole pelkästään Banksin laulamisen syytä, että osa levyn biiseistä kuulostaa harmittomalta ja tyhjänpäiväiseltä huumorimusiikilta, jopa levyn paras biisi, instrumentaali Charm. Toki Banksin soitannollisen ja sävellyksellisenkin kädenjäljen tunnistaa usein, mutta kyllähän tässä enimmäkseen jonkinmoista mainstream-pop -suosiota on selvästi haettu, siinä kuitenkaan onnistumatta. Luojan kiitos levy on lyhyt. Mainittakoon levyn muista muusikoista kitaristi Daryl Stuermer ja rumpali Steve Gadd.

 

Banksin ensimmäinen soololevy, Tukholman Polar Studiolla äänitetty A Curious Feeling ilmestyi alunperin vuonna 1979 ja on ajankohtainen Esoteric Recordingsin uudelleenjulkaisun (cd & dvd) myötä. Pakko myöntää, että tämä ja Banksin kakkossoolo The Fugitive jäivät aikoinaan kuuntelematta, joten suurella mielenkiinnollahan sitä tähän hommaan ryhtyi. Banksin kädenjäljen tunnistaa välittömästi ja lienee ihan luonnollista, että suuri osa materiaalista kuulostaa jo kättelyssä niin ”tutulta”, että näitä biisejä olisi voinut hyvin olla mukana tuon ajan Genesiksen studiolevyillä. Toisaalta meno on astetta Genesistä melodisempaa ja suoraviivaisempaa, paikoin hyvinkin poppia ja jopa viihteellistä ilmaisua; esimerkiksi levyn nimibiisi on suurilta osin silkkaa yacht rockia ja olin kuulevinani levyllä myös jopa Elton John -vaikutteita! Toisaalta moni levyn biiseistä (esim. Somebody Else’s Dream) laahaa pahasti eikä meinaa lähteä käyntiin lainkaan.

Kuten sanottu, Banksin sävellystyylin tunnistaa ja miehen soitto on laadukasta. Monet levyn synasoundeista naurattavat tänä päivänä (esim. After The Lie:n loppusoolo - heh), osan kuulostaessa jopa trendikkäiltä. Kaiken kaikkiaan levyllä on muutama oiva sävellys, loppu melko yhdentekevää ja soundeja on ajan hammas nakertanut pahasti (en saanut kuultavakseni levyn 5.1.-miksausta, mutta tuskinpa se tätä mielikuvaa olisi miksikään muuttanut). On muuten omituista kuunnella lähes kitaratonta musiikkia. Jos biisissä on kitaransoittoa, on se miksattu niin alas, ettei sitä meinaa erottaa. Banks itse soitti levyllä rumpuja (Chester Thompson) lukuun ottamatta kaikki soittimet. Jännä kuriositeetti on se, että laulaja Kim Beacon kuulostaa paikoin Kansasin Steve Walshilta, joka vuotta aiemmin lauloi pari biisiä Steve Hackettin soololevyllä Please Don’t Touch.