haroldthebarrel's blog

No jopas. Hämmästys oli melkoinen kun Trusties-basisti ja -biisintekijä Ville Veijalainen viime vuoden lopulla kyseli meilitse josko Harold vielä tekee levyarvosteluita. Oli kuulemma "taas se aika vuosikymmenestä, että julkaistaan uusi Trusties-levy". No vielä Harold tekee arvosteluita, eikä edellisestä Human Wheelistä ollutkaan kulunut kuin seitsemän vuotta. Mainittakoon muuten, että kaikkien aikojen eka Trusties-levy Growing Smaller ilmestyi 20 vuotta sitten ja teki tuolloin akustisella progellaan nuoreen Colossuksen progetoimittajaan suuren vaikutuksen. Sen jälkeen bändi onkin sitten jättänyt akustisen hiplailun vähemmälle... Mutta kovastihan tämäkin levy kiinnostaa, varsinkin kun kyseessä on kuulemma teemalevy, joten laitetaanpa tulille!

Alkuun heitetty perinteinen melodinen instrumentaali lupaa hyvää, mutta sitä seuraavan Slave of the Song:in alku säikäyttää vaikut korvista metallisuudellaan. Säikähdystä onneksi lievennetään melodisemmallakin meiningillä vielä saman biisin sisällä. Biisit soljuvat saumattomasti eteenpäin - muutama huomio: rauhallinen There's Nothing Out There edustaa melodisinta antia levyllä, monimutkaisempaa ja kiehtovampaa puolestaan mm. Children of the Machine ja mainio moniosainen Return to the Surface of the Earth, joka sisältää myös komeaa mieskuorolaulua (kuten  myös A Dream I Never Had).

Ensivaikutelma levystä on, että jopas ovat tehneet rankan levyn. Kitaristi Oikku Oikarinen onkin saanut paljon tilaa ja vetää todella mallikkaasti niin metalliset riffit että polveilevat soolot. Myöhemmät kuuntelukerrat osoittavat ensivaikutelman kuitenkin vääräksi: Untouchable on pikemminkin monipuolinen levy.  Bändin edellisen levyn kuuntelusta tosiaan on ehtinyt siitäkin kulua jokunen tovi, joten en muista kuinka paljon se sisälsi ns. mätönkiä ja heavya touhuilua. Tällä levyllä sitä on lopulta suhteessa aika sopivasti ja vaikka bändi tuntuu viihtyvän mainiosti metallinsa parissa, meikäläinen arvostaa enemmän melodisempaa ja progempaa ilmaisua. Levyn päättävä reilun 10-minuuttinen The Last Wish on täten myös levyn parasta antia ja jättää ihan hyvän jälkimaun. Kitaristi Oikku tuli jo kehuttua, kehutaan vielä erikseen muutkin levyn soittoniekat eli rumpali Janne Ervelius ja basisti/kosketinsoittaja/biisintekijä Ville Veijalainen (ja mainittakoon, että sitten edellisen levyn on bändi supistunut nelimiehiseksi). Bändin suurimmat ongelmat ovat -edelleen- vokalisti Matti Ylilaurin väritön ja vähän ponneton lauluääni sekä miehen englannin lausuminen. Parhaiten mies suoriutuu silloin kun biisi ei vaadi vetämään kovaa/korkealta. Levyn paikoitellen aika ohueksi jäävät soundit myös harmittavat; suuren maailman rahalla ja oikealla tuottajalla/miksaajalla levyn biiseistä saisi varmasti enemmän irti.Toivotaan siis että sellaisia on tarjolla seuraavalle Trusties-levylle, jota en mielelläni odottelisi ihan seuraavalle vuosikymmenelle asti. Tervetuloa takaisin!

Toisaalla kosketinsoittaja Hans Lundin on julkaissut musiikkia nuorempien muusikoiden kanssa Kaipa-nimen alla, toisaalla hänen entiset bändikamunsa Roine Stolt, Ingemar Bergman ja Tomas Eriksson ovat perustaneet Kaipa Da Capo -kokoonpanon, jonka alkuperäinen tarkoitus oli vain keikkailla ja pitää bändin monikymmenvuotinen perintö elossa lavalla esittämällä kolmen ekan Kaipa-levyn matskua – Lundin kun ei näin tee – mutta joka on lopulta päätynyt myös studioon tekemään uutta materiaalia. En tiedä olisiko kannattanut, Dårskapens Monotoni kun sisältää enimmäkseen hyvin soitettua, harmitonta, mutta enimmäkseen myös laiskaa ja tylsää skandiprogea, jota jopa monotoniseksi vanhojen herrojen puuhasteluksi voisi kutsua. Levyn keskivaiheella on sellaista hidastempoista bluesfiilistelyä, että meinasin nukahtaa.

On levyllä hyvät hetkensäkin: nimibiisissä on useita hienoja soitannollisia kohtia, levyn päättävä Vi Lever Här puolestaan on melodisuudessaan suorastaan poppia ja jää soimaan tunneiksi päähän.
Levyn materiaalit on käsittääkseni äänitetty perinteisesti kimpassa studiossa soittaen, mikä osin selittänee levyn orgaanisen soundimaailman. En ole koskaan pitänyt Stoltia mitenkään kovin erikoisena laulajana eikä mies säväytä tälläkään levyllä, ei myöskään kitaraosastolla. Onneksi levyllä kuullaan muidenkin laulamaa materiaalia ja ryhmän kosketinsoittaja Max Lorentz vetää hienosti roolinsa, kuullaanpa levyllä myös ilmeisesti aitoja kirkkourkuja, mistä saa aina bonusta!

En osaa sanoa kannattaako näitä kahta Kaipa-johteista kokoonpanoa verrata toisiinsa, sen verran erilaisista lähtökohdista ne ponnistavat, mutta teenpä sen kuitenkin: Roine Stolt ja kumppanit (alkuperäis-Kaipalaisten lisäksi Da Capossa soittavat siis em. Lorentz sekä Roinen veli Mikael Stolt) tekevät laadukasta retroilua, mutta ainakin viimeisten näyttöjen perusteella Lundin tekee oman studio-Kaipansa kanssa huomattavasti mielenkiintoisempaa musiikkia, kuuntele vaikka v. 2014 ilmestynyt Sattyg. Lundin on pysytellyt jo tovin melko hiljaa, mutta käsittääkseni uutta levyä ollaan tekemässä parhaillaan!