haroldthebarrel's blog

Instrumentaaliprogea Unkarista! Jee! Kiinnostavan instrumentaaliprogen tekeminen ei ole maailman helpoin homma. Se vaatii kappaleita, joissa on kekseliäitä sovituksia, yllätyksellisyyttä, tarttumapintaa. Check. Se vaatii malttia olla venyttämättä kappaleita liikaa. Check. Ja tietenkin se vaatii helevetin hyvää soittotaitoa. Check.

Nelihenkinen Special Providence on julkaissut jo viidennen kokopitkänsä ja ilmeisesti saanut arvostusta ns. piireissä melkoisen laajalti. Meikä ei ole tietenkään kuullutkaan bändistä tätä ennen. No, musiikkia julkaistaan aika paljon ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Will-levy teki  niin suuren vaikutuksen, että täytyy ottaa haltuun ne aiemmatkin julkaisut. Ei epäilystäkään että jokainen bändin muusikko on kivenkova ammattilainen. Pitkä yhteinen historia kuuluu mm. siinä, että nelikolle on selkeästi muodostunut oma tyylinsä, jossa yhdistyvät luontevasti progemetalli, normaali metalli (!), fuusiojazz, tai vaikkapa postrock. Sävellyksellisesti miellyttivät eniten levyn nimibiisi, napakka Mos Eisley ja melkoista musiikillista ilotulitusta sisältävä päätösraita Distant Knowledge. Sen sijaan The Rainmaker on keskinkertainen ja jopa tylsä. Lievä negatiivissävyinen kuittaus vielä ns. mättöosastosta. Vaikka bändin jäsenistä osalla varmasti onkin metallisia luurankoja kaapissa, olisin itse tullut toimeen vähemmälläkin mätöllä. Toisaalta Special Providence tarjoaa levyllä paljonkin ilmavia ja kaukana heavy metallista olevia ratkaisuja, sekä hauskoja pikku viittauksia muuallekin kuin heviin.

Kokoonpanosta (Adam Markó, dr, Attila Fehérvári, bs, Márton Kertész, gtr, Zsolt Kaltenecker, kb) erityismaininnan ansaitsee kosketinsoittaja Kaltenecker, jonka monipuolisuutta ei voi kuin ihmetellä, siis niin soitannollista kuin soundillistakin. Mukana on vaikkapa nykyelektrossa käytettävistä soundeista ihastuttaviin kasarisoundeihin. Jälkimmäisiä kuullaan Slow Spin -kappaleessa, jonka teema vie kuulijansa nyrjähtäneeseen Harold Faltermeyer -maailmaan!

Instrumentaalimusiikki on harvoin kuulostanut näin kiehtovalta. Eihän tätäkään tuntitolkulla putkeen pysty kuuntelemaan, mutta täytyy ehdottomasti kaivaa esiin yhtyeen aiemmat levyt esim. Spotifysta. Vielä loppuun sellainen ajatus, että jos vielä kävisin Pori Jazz -tapahtumassa, näkisin Special Providencen siellä enemmän kuin mielelläni!

Ennen levyjulkaisua nähtyjen musiikkivideon perusteella Sons of Apollo vaikutti melko vastenmieliseltä viritykseltä. Mahtipontisesti nimetty superkokoonpano vääntää hampaat irvessä raskasta ja monimutkaista metallia, jota koristellaan loputtomilla sooloilla. No, hieman kärjistettynä tuo on kuin onkin kupletin juoni. Sooloja levyllä on paljon, mutta kimurantteja sovituksia yllättävän vähän. Pienenä yllätyksenä tulee myös se, kuinka bändi musiikissaan kierrättää 80- ja 90-luvuilta tuttuja metallikliseitä - eikä oikeastaan tarjoa mitään uutta.

Kertauksena: yhtyeessä soittavat rumpali ja ilmeisesti kokoonpanon primus motor Mike Portnoy, tämän entinen bändikaveri ja Dream Theaterista niin ikään kenkää saanut kiipparisti Derek Sherinian, joskus Guns'n'Rosesissa soittanut, jo 80-luvun lopulla kitarasankariskenestä ponnistanut Ron "Bumblefoot" Thal sekä basistihirmu Billy Sheehan (mm. Talas, Dave Lee Roth ja Mr.Big). Taitavia muusikoita, joiden kanssa kimppaan on laitettu aika lailla sivuroolissa oleva vokalisti Jeff Scott Soto, monesta tuttu hahmo hänkin. Ja sitten asiaan: Psykoottisen Sinfonian aloitusraita God of the Sun hämmentää suuresti - tämähän kuulostaa vanhalta Yngwie Malmsteen -matskulta! Jos vanhoihin lähdetään vertaamaan, niin Divine Addictionin alku on silkkaa Purplea! Muista biiseistä mainittakoon Coming Home, joka on yllättävän kasarimainen hard rock -ralli.

Soittopuolessahan ei tietenkään ole valittamista: Billy Sheehanin bassottelu on soundejaan myöten tunnistettavaa ja laadukasta. Ron Thalin komppisoundi on pahimmillaan äärimmäisen rasittavaa möyrintää, mutta soolonsa ovat enimmäkseen maukkaita ja niitä on paljon. Sherinian puolestaan vaikuttaa soittavan paikoin jopa hammondilla, mutta tällaisen kosketinsoittajanoviisin näkökulmasta mies on aina ollut soittajana mielikuvitukseton suorittaja. En ole koskaan kuulunut myöskään Soton ystäviin, mutta tähän soundimaisemaan mies sulautuu sujuvasti. Ja Portnoy on Portnoy.

Eli: Sons of Apollon debyytti onnistuu vain paikoitellen. Yllättäen levystä jää päällimmäisenä mieleen sen perinteiden kunnioittaminen ja vanhakantaisuus. Muutamassa biisissä on ihan tarttuvat melodiat, mutta materiaali on valitettavan tylsää ja levystä jää lopulta paitsi uupunut ja sekava fiilis, valitettavasti myös se hampaat irvessä ja verenmaku suussa -suorittamisen tunne. Vaikka levyn päätösraita Opus Maximus sisältää myös kivaa ja ilmavaa fuusiokikkailua ja tuo levyn biiseistä eniten mieleen parin herran progemetallimenneisyyden, on sekin sitten lopulta melkoista suorittamista. Jälleen yksi superkokoonpanon tekemä levy, jossa lopputulos ei ole edes yhtä suuri kuin osiensa summa.

VHB ja albumi numero seitsemän. Ennakkotiedot kertoivat, että veljekset ovat lyhyehkön paussin jälkeen palanneet suoraviivaisemmasta ja rokimmasta ilmaisusta alkuaikojensa kunnianhimoisempaan touhuun, mikä tietysti sopii mainiosti! Onhan se aina tarpeellista kokeilla rajojaan ja uusia nahkansa (paitsi jos olet progekriitikko), mutta minulle näiden herrojen musisointi on ollut parhaimmillaan Approach-, Love Remains the Same- ja Stars Aligned -levyillä eli vajaat 10 vuotta takaperin. Toki näiden jälkeisilläkin levyillä on ollut hienoja hetkiä, mutta aika vähän paria edellistä VHB-levyä on tullut kuunneltua viime aikoina. Katsotaan miten käy War Is Over:in!

Unenomaisesti alkava nimibiisi tuo käyntiin räjähtäessään jostain syystä mieleen Amorphiksen, mutta viimeistään kertosäkeessä ollaan turvassa VHB-maailmassa, jossa on komeita köörejä ja raivokasta kitarointia. Progemittaisesta kestostaan huolimatta biisi olisi kaivannut lisää vaihtelua, lopussa on aivan liikaa turhaa toistoa - kunnes koittaa kappaleen hieno, progen legendoihin tai miksei vaikka Queeniinkin päin kumartava finaali ilotulituksineen! Kumma kyllä, etnovibat Frozen Butterfliesin alussa palauttavat Amorphis-mielleyhtymät; kyllähän molemmat yhtyeet ovat juoneet samasta lähteestä pienenä, mutten muista näin vahvoja yhtäläisyyksiä aiemmin kokeneeni. Nimibiisin lisäksi levyn parhaimmistoon kuuluvat komea Jerusalem sekä ihanasti fiilistelevä ja unenomainen Who Are You - vaan olisiko se pitänyt säilyttää unenomaisena, sen sijaan että lyödään rokkivaihde päälle kappaleen loppupuolella? Itse olisin ollut jälkimmäisen ratkaisun kannalla. Heikoimmasta päästä ovat sitten tylsähkö 70-lukulainen To The End of The World ja päälleliimatun suoraviivaisesti rokkaava The Arsonist.

Oikeastaan vasta levyn kolmannella kuuntelukerralla aloin kiinnittää huomiota muuhun kuin biisimateriaaliin, eli soittoon, soundeihin ja lauluun. Sitten edellisen levyn on bändissä tapahtunut miehistönmuutoksia, eli koskettimissa Juha Kuoppala on vaihtunut Janne "Burton" Puurtiseen (lähinnä livenä, levyllä mies taitaa soittaa vain yhdellä kipaleella?) ja rummuissa Mikko Kaakkuriniemi Sami Kuoppamäkeen, ammattijäppisiä molemmat. Kuoppis (joka soitti myös VHB:n ensimmäisellä Approach-levyllä) soittaa kuin olisi palannut kotiin, eikä ainakaan allekirjoittaneella tule mitenkään erityisesti Kaakkuriniemeä ikävä. Koskettimet (kuka ne sitten ikinä soittaakaan) tuntuvat olevan hieman pimennossa kautta levyn, tai sitten niihin ei vaan kiinnitä huomiota, mutta levyn päättävissä Wanderlust'issa ja Beyond the Storm'issa ne ovat suuremmassa roolissa - minkä jälkeen niitä alkaa jotenkin kaipaamaan muihinkin kappaleisiin. Wanderlust-biisin Mikko laulaa vähäeleisesti ja komeasti, jotenkin tuntuu siltä, että miehen ääni paranee vanhetessaan! Ja jos lauluista puhutaan, VHB-tavaramerkki eli stemmalaulut ovat kauttaaltaan hienoja -joskin niitä olisi voitu paikoittain paisuttaa entisestään.

War Is Over -levyllä meininki on parhaimmillaan juuri mainituissa hidastempoisissa tunnelmapaloissa ja levyn alkupuolen pitkähköissä ja vaihtelevissa biiseissä. Yleismeininki on paria aiempaa levyä rennompi, ja aika hyvin veljekset saavuttavat tasapainon kunnianhimoisen ja suoraviivaisen ilmaisun välillä - tai oikeastaan voisi sanoa, että tuota suoraviivaisuutta on sopivan "vähän" ja härömpää touhua enemmän. Kolmen kuuntelukerran jälkeen levyllä tuntuu olevan sopivasti myös tarttumapintaa ja tunnistettavuutta, mutta erityisesti levyltä jäävät kuitenkin mieleen kohdat, joissa muuten vauhdikas tai rokkaava biisi viedään hetkeksi herkempään suvantoon. Ei bändi vieläkään tee omissa korvissani mestariteokseksi kohoavaa proge-eeposta, muttei toisaalta taida halutakaan tehdä sellaista. Ja kyllä, taidan haluta palata tämän levyn pariin pienen tauon jälkeen!