haroldthebarrel's blog

Jostain kumman syystä uuteen Big Big Trainiin tutustuminen on ollut tuskien taival. Välillä on tuntunut siltä, että levy on äärettömän tylsä, tai että siihen on ollut todella vaikea päästä sisään. Ja ajoittain sitä on kuunnellut ihan mielellään. Ehkä tämä kertoo jotain, ainakin sen, ettei levy sovi kuunneltavaksi missä ja milloin vain, vaan että sillä täytyy antaa aikaa ja vaivaa.

Grand Tour sisältää progen perinteitä kunnioittaen kolme moniosaista eeposta ja joukon lyhyempiä. Näistä jälkimmäisistä mainittakoon erityisesti levyn päättävä upea Homesong sekä alkupäästä löytyvä Alive, joka etenee nopealla tempollaan ja jopa popmaisuudellaan. Myös kesäisen akustisesti alkavassa ja ilmavuutensa säilyttävässä The Florentinessa on popilmaisua, mutta myös komeaa ja eeppistä progeilua. Ensimmäinen levyn moneen osaan jaetuista tiiliskivistä, Roman Stone on osoittautunut useimmilla levyn kuuntelukerroilla levyn tylsimmäksi biisiksi. Periaatteessa siinä ei ole mitään vikaa, ja loppupuolen vaski- ja jousisoittoa kuuntelee useimmiten mielellään, mutta jos siitä ei viidenkään kuuntelun jälkeen osaa sanoa muuta kuin että "ihan kiva", täytyy todeta, että loputtomalta tuntuvan biisin olisi voinut jättää levyltä poiskin. Valitettavasti hieman samanlaisia fiiliksiä herättää instrumentaali Pantheon, jossa melko yksitoikkoista taustakuviota väritetään enimmäkseen huilusooloilulla. Biisi ei vaan lähde mihinkään. Singlenäkin julkaistu Theodora in Green and Gold sen sijaan on helposti lähestyttävä (ja jälleen popmainen) "tyypillinen" BBT-ralli.

Sitten Ariel: eepoksen rauhallinen ja viipyilevä alku nojaa vahvasti lauluun, soolo- ja kuorosellaiseen. Pienestä purosta kasvaa tunnelmaltaan mukavalla tavalla 70-lukulainen ja mukaansa tempaava komea teos - jota toki olisi voinut hieman tiivistää. Laulun merkitys korostuu kappaleen eri vaiheissa ja ilmeisesti myös rumpali Nick D'Virgiliokin saa laulaa sooloa. Komea biisi, ja on mielestäni dramaturginen virhe sijoittaa sen perään toinen pitkä biisi. Voyager sisältää sekin hienoja kohtia ja soitantaa, mutta jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin.

Kokonaisuutena Grand Tour ei nouse BBT:n tuotannossa vaikkapa upean English Electric -albumikaksikon tasolle, mutta kuinka voisikaan, tai pitäisikään? Big Big Trainin suurimmat voimavarat ovat edelleen laulaja-multi-instrumentalisti David Langdonin vahvassa ja tunnistettavassa äänessä, orgaanismelankolisessa tunnelmoinnissa ja siinä, että se on edelleen niin kovin brittiläinen - tarkoittaa se sitten saarivaltion progressiivisten ja muidenkin kulttuuriperinteiden kunnioittamista, hienostuneisuutta tai jotain muuta, mene ja tiedä. Mainittakoon, että levy meni ilmestyttyään Iso-Britannian albumilistan sijalle 35, mikä on tänä päivänä tälle tyylilajille varsin kunnioitettava saavutus ja osoitus siitä, että yhtyeen arvostus kotimaassaan on korkealla.

Kauan sitten kultaisella 80-luvulla, kun kuuntelin lähinnä melodista heviä ja aaooärrää enkä ollut vielä pahemmin löytänyt progen syövereihin, en erityisemmin pitänyt Bruce Hornsbyn musiikista, en edes miehen hittibiiseistä (kuten The Way It Is tai Look Out Any Window). Ne eivät edustaneet melodista heviä eivätkä aaooärrää. Noita mainittuja biisejä ja montaa muutakin helmeä Hornsbyn tuotannosta on kyllä sitten myöhempinä vuosikymmeninä tullut kuunneltua hyvinkin paljon, koska kyseessä on hieno muusikko, jolla on ollut pitkä ja monivaiheinen ura. Mikäli nuo mainitut hitit sattuvat toimimaan sinulle ainoana kosketuspintana miehen musiikkiin, saatat ihmetellä miksi Harold arvostelee Colossuksen sivuilla Bruce Hornsbyä. Eipä hätää: jos pidät vaikkapa Peter Gabrielin myöhemmästä tuotannosta, olen aika varma, että myös Hornsbyn uutuuslevy maistuu.

64-vuotias muusikko hallitsee edelleen hienot melodiat (esim. Cast Off tai Never In This House) mutta Absolute Zero -levyllä on rutkasti myös todella omituisia sovituksia ja kunnianhimoisia kappaleita (vaikkapa Fractals ja upeisiin sfääreihin kasvava Take Me There Misty). Joissain biiseissä on jopa gentlegiantmaista iloittelua. Tuskin kukaan voi väittää, ettei The Blinding Light of Dreams -biisi sisältäisi progressiivisesta rockista tutuksi tulleita elementtejä. Voyager One puolestaan on silkkaa Talking Headsia, mutta se, tai "progevaikutteet" tuskin ovat tahallisia ja mielleyhtymät useimmiten kuulijan korvassa. Kaikesta kuuluu Hornsbyn ammattitaidon lisäksi myös kenties vanhemmiten herännyt vapaus tehdä mitä huvittaa.

Hornsbyn kiipparointi on edelleen mallikasta ja on aina nautinto kuulla oikeiden ihmisten soittavan oikeita soittimia hyvin. Levyllä on maineikkaita vierailijoita: rumpulegenda Jack DeJohnette, tai Cast Off -biisillä vieraileva, Bon Iverinäkin tunnettu ja Hornsbyn faneihin tunnustautuva Justin Vernon (jonka uudella levyllä Hornby on puolestaan mukana), Voyager One -biisillä vierailee arvostettu yMusic-sekstetti. Kuten sanottu, jos Peter Gabrielin toistaiseksi viimeisimmät albumit kuulostavat hyvältä, kehoitan tutustumaan Bruce Hornsbyn levyyn, johon olen itse palannut tänä vuonna jo useaan kertaan. 

En ollut ihan niin vakuuttunut Hackettin The Night Siren -levystä kuin Tero taannoin. Levyllä oli liikaa "tyypillistä" Hackettia: dramaattiset, maailmanmusiikkia sisältävät ja väkisin liian monilla uusilla juonenkäänteillä venytetyt kappaleet, jotka eivät jätä mitään muistijälkeä - tuo oli oikeastaan koko levyn jättämä muistijälki. Toisaalta ehkä tuo on juuri sitä mitä Hackett-fanit mieheltä janoavat. Joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Tosin en ole varma sopiiko tuo sanonta tähän. Tuskin.

Hackettin uutuus alkaa dramaturgisesti perin oudosti hidastempoisella ja lyhyellä tunnelmapalalla (Fallen Walls and Pedestals), joka tosin on heti mielenkiintoisempi kuin Night Siren -levyn aloitus. Tuon levyn Inca Terra -biisissä oli ilmiselviä Yes-vaikutteita ja samasta sopasta on kauhottu myös uutuudelta löytyvä Under the Eye of the Sun, jonka bassottelu on silkkaa Squirea. Liekö Rickenbackerilla soitettukin? Colossusta pidempään lukeneet saattavat muistaa, etten ihan kamalasti välitä bluesista. Näin ollen sitä, sekä soulia ja gospeliakin sisältävä Underground Railroad meinaa aluksi jäädä kuuntelematta. Onneksi Steve tekee Hackettit eli sisällyttää biisiinsä montaa muutakin tyylilajia ja maukasta kitarointia, joilla bluussin maku huuhtoutuu kivasti pois. Those Golden Wings alkaa kauniilla jousilla, ja on klassisine vaikutteineen, kuoroineen kaikkineen yksi levyn komeimmista biiseistä, ellei peräti yksi Hackettin uran komeimmista. Shadow And Flame on maailmanmusa-Hackettia tylsimmillään, Hungry Years pistää popvaihteen päälle, Descent voisi olla toimintaelokuvan räjähtävään toimintaan johtavan johdattelukohtauksen taustamusiikkia ja seuraava Conflict itse toimintakohtauksen taustalla soiva pläjäys. Levyn loppuun sopii maailmojasyleilevä hidastempoinen mutta hackettmaisen kaunis ja komea Peace.

Kokonaisuutena At the Edge of Light miellyttää minua edeltäjäänsä enemmän ollen jotenkin johdomukaisempi ja selkeämpi, joskaan sekään ei tarjoa mitään uutta Hackettin ystäville. Samat herkut, samat helmasynnit, muutama helmi, muutama tyhjänpäiväisyys. Tuskin kuitenkaan kukaan tämän -tai edellisen- levyn takia menee katsomaan Steveä keikalle, mutta on mielenkiintoista kuulla mitkä tuoreimpien levyjen kappaleista herra on päättänyt sisällyttää keikkasettiinsä.

Civilisation on kokoonpanon toinen kokopitkä, joka sisältää neljä pitkähköä biisiä, joista Crossroads kestää näköjään minuuttia vajaat puoli tuntia! Ja levyn kansikin on komea! Voiko tämä olla muuta kuin mahtavaa? Levy alkaa kuitenkin löysähkösti; Goliath's Moon on melodista ja melko suoraviivaista klassista rockia, ja sisältää vain muutama kimurantin ratkaisun. Ei aiheuta riemun kiljahduksia, eikä vakuuta. 19-minuuttinen Cries For The Lonely sen sijaan antaa lupauksen paremmasta, ainakin siihen asti kun päästään biisin ensimmäiseen laulettuun osaan, jota kuunnellessa aloin vaistomaisesti odottaa että jostain alkaa kuulua Yngwie J. Malmsteenin hurjaa sooloilua. Kun kuulet biisin, ymmärtänet miksi. Kappale kuuluu myös valitettavasti niihin teoksiin, joita tekijät eivät osaa lopettaa ajoissa. Täysin turhanpäiväistä sooloilua (ei kuitenkaan Ynkältä) on kappaleen lopussa minuuttitolkulla. No, 19 minuuttia sisältää kuitenkin myös hienon kuuloisia osia ja mm. oivaa viulunsoittoa. Kun päästään tuohon mainittuun Crossroads-mammuttiin, biisi kuulostaakin yhtäkkiä tutulta. Missäs minä olen tämän kuullut aiemmin?

Tässä välissä lienee hyvä mainita, että en tiennyt bändistä hölkäsen pöläystä ennen tämän levyn kuuntelua. Nyt tiedän, että kyseessä on australialaisen, jo 2012 hajonneen Unitopia-yhtyeen Sean Timmsin johtama orkesteri. Unitopia hajosi kun Timms ja toinen yhtyeen keulakuvista, Mark Trueack riitautuivat - tai legendan mukaan Timms vain päätti lopettaa yhteistyön kertomatta sen kummempaa syytä. Trueack perusti Unitopian hajoamisen jälkeen United Progressive Fraternityn, joka julkaisi vuonna 2014 mahtipontisen eepoksen nimeltä Fall In Love With the World (jonka tiimoilta edesmennyt Colossus-lehti muuten myös jututti Trueackia). Mistä päästäänkin sitten biisiin, joka oli sekä Trueackin että Timmsin käsialaa, joka oli tarkoitettu Unitopian levylle, ja josta molemmat Unitopian ex-johtohahmot ovat tehneet oman versionsa: United Progressive Fraternityn levyllä kappale (ja siihen tehty hieno piirretty video) kulkee nimellä Travelling Man, Southern Empiren levyllä kappaleen nimi on siis Crossroads. Biisi itsessään on itämaisvaikutteinen, moniosainen ja kiehtova järkäle, eikä tämä tuoreempi versio ihan hirveästi -ainakaan hataran muistini mukaan- eroa UPF:n versiosta. Biisin afrikkalaiseen tarustoon pohjautuvasta tarinastakin muuten löytyy Truackin mielenkiintoinen selonteko em. Colossus-lehdestä. Kappale on ehdottomasti Civilisation -levyn kohokohta. Mainittakoon vielä, että yhteisen biisin ja johtohahmojen yhteisen menneisyyden lisäksi yhteistä kahdella yhtyeellä on myös monitaituri Steve Unruhin (myös The Samurai of Prog) ja lyömäsoittaja Tim Irrgangin fiittaaminen.

Civilisationin päätösbiisi Innocence & Fortune alkaa hidastempoisesti, mutta kehittyy lopulta ihan kelpo teokseksi, jonka loppupuolen pianovetoinen instrumentaaliosuus on ihastuttava. Loppuyhteenvetona: Southern Empiren kakkoslevyä vaivaa lievä linjattomuus ja tiivistämisen pelko. Sen sisältämä musiikki on ihan sujuvasti kuunneltavaa australialaista amerikanprogea, mutta jää nähtäväksi eli kuultavaksi kuinka monta kertaa levyyn lopulta jaksaa palata. Viimeisten tietojen mukaan Timms ja Trueack ovat muuten haudanneet sotakirveensä ja perustaneet jo uuden yhtyeen, jonka tekosia ainakin minä odottelen suurella mielenkiinnolla, samoin kuin United Progressive Fraternityn syksyllä ja ensi vuonna ilmestyviä Planetary Overload -levyjä.

Ensimmäinen Spockareiden tuoreehkon levyn herättämä ajatus oli, että yhtye on kehittänyt itselleen (luultavasti) tiedostamattoman tarpeen olla uusi Kansas. Toinen oivallus on se, että miksen ole oivaltanut tätä aikaisemmin, sillä onhan bändi kai joskus myöntänytkin Kansas-vaikutteet? Vai koskeeko oivallus ja tarve vain tätä uusinta levyä? Jopa laulusolisti Ted Leonardin ääneen on vanhemmiten tullut selkeitä Steve Walsh -viboja. Kolmas oivallus levyn noin neljännen kuuntelukerran jälkeen on se, että levyllä on paljon tuttua eikä mistään Kansas-pastissista tietenkään olekaan kyse. Täytyy myöntää, etten ole viime vuosina seurannut yhtyeen uraa tai levytyksiä mitenkään aktiivisesti. Kertakuuntelu per levy on yleensä riittänyt. Ehkä tauko on tehnyt sekä Haroldille että Spockareille hyvää, sillä tätä uutta levyä kuuntelee ihan mielellään. Jonkunlainen rentous ja vaivattomuus kuuluu läpi levyn ja biisimateriaalikin on mallikasta. Yhtyeen ominaispiirteet, kuten hienot laulustemmat ja orgaaniset soundit, kuuluvat siis tälläkin levyllä. Ja melodioitahan nämä herrat ovat aina osanneet tehdä, Neal Morsen kanssa tai ilman.

Aloitusbiisi To Breathe Another Dayn kertsi rokkaa ja tarttuu, What Becomes of Me on sävellyksenä yksi levyn hienoimmista, So This is Life on velkaa Beatleseille, One So Wise luultavasti eniten "Spock's Beardmainen" biisi hienoine sooloineen, Box of Spiders & Beginnings muodostavat komean progeanthem-parin, jonka jälkimmäisessä biisissä Kansas-vaikutteet taas nostavat päätään. Näin muutaman biisin mainitakseni. "Kakkos-cd" eli Cutting Room Floor EP (ylijäämäbiisejä?) sisältää hitusen leppoisampaa ja melodisempaa matskua sekä luultavasti levyn "progeimman" instrumentaalin Armageddon Nervous. Muutaman kerran levyn kuunneltuani olen siis tyytyväinen, joskin mieleen hiipii ajatus siitä, ettei yhtyeen soundien päivittämisen kokeileminen ainakaan minua haittaisi.

Mainittakoon vielä, että rumpuihin on palannut Nick D'Virgilio, mutta vain tämän levyn äänitysten ajaksi, ei siis rundille. Ja syksyllähän Spock's Beard suuntaa levy-yhtiönsä InsideOutin 25-juhlakiertueelle yhdessä Roine Stoltin ja Flower Kingsien kera!


Another year, another progrock supergroup. Roine Stolt, Jonas Reingold, Marco Minneman, Daniel Gildenlöw, Tom Brislin ja Casey McPherson. Jokainen luonnollisesti tietää keitä herrat ovat ja mitä soittavat, joten ei heistä sitten enempää. Kun viime vuosina eri tunnettujen progeyhtyeiden jäsenistä koottujen kokoonpanojen albumit ovat olleet enemmän tai vähemmän pettymyksiä, on sana "superbändi" on kokenut melkoisen inflaation. Tällä kertaa kuulijan päällimmäisenä lähtöodotuksena lienee se, että koska The Sea Within sisältää kaksi The Flower Kings -yhtyeestä tuttua muusikkoa, saattaisi näiden mukanaan tuoma panos kuulua myös uuden kokoonpanon ilmaisussa. Eikä kuulija ole ihan kokonaan väärässä. Itse asiassa tämä kuulija olisi toivonut olevansa enemmän oikeassa tai jopa yllättyneensä. Mutta ei. Perin vanhanaikaiselta ja jopa pölyttyneeltä tämä kuulostaa, ja superbändiyden inflaatiokierre jatkuu.

Soittopuolelta nimenomaan Tom Brislin jää päällimmäisenä mieleen yksittäisistä soittajista, muista ei oikein kukaan ole erityisesti esillä. An Eye For An Eye For An Eye menee ns. kikkelijazzin puolelle, joskin hienoa soitantaahan se sisältää nimenomaan Brisliniltä. They Know My Name on melko väsynyttä kunnianhimoista poppia, jota ei piristä edes sinänsä maukas kiipparisooloilu - jälleen Brislin. Broken Cord alkaa tylsänä Beatles-vaikutteisena puuhasteluna mutta 14-minuuttisen kestonsa loppuvaiheilla kasvaa hienosti perinteiseksi melodiseksi sinfoniseksi progeksi, jossa on kaikuja The Flower Kingsin uran parhaimmista hetkistä ja fiittaamassa Jon Anderson. Levyn päättävässä The Hiding of Truth- kappaleessa päästään niinikään maailmojasyleileviin tunnelmiin. Mukana on myös ns. bonus-cd, joka ei poikkea juurikaan varsinaisesta levystä muutoin kun siinä, että biisejä on vain neljä ja ne ovat pidempiä. Paikoin herätellään kuulijan toivoa kuulostamalla hienolta, useimmiten sorrutaan kuolettavan tylsään jankkaukseen.


Muutamaa yksittäistä hetkeä lukuunottamatta kokoonpano ei siis onnistu yllättämään eikä valitettavasti oikein kiinnostamaankaan. Heti alusta asti tökkii myös levyn tunkkainen soundimaailma. 90-luvulla olisin mitä luultavimmin ollut tästä levystä ja superyhtyeestä superinnoissani. 2010-luvun loppupuolella kuuntelen mieluummin jotain fressimpää ja totean, että The Sea Within'in debyyttilevyssä parasta on sen kansikuva. Se on tosi hieno.

Vuonna 1972 perustettu, 80-luvun alussa kertaalleen lopettanut ja vuosituhannen vaihteessa paluun tehnyt hollantilaisorkesteri kuuluu valitettavasti niihin genren edustajiin, joihin tutustuminen on itselläni jäänyt kokoelmalevyn kuuntelun tasolle. Taustoitin tämän levyarvostelun tekemistä kuuntelemalla uudelleen Spotifysta löytyvän kymmenkunta vuotta vanhan kokoelman Phantom of the Night, mutta lupaan pyhästi tutustua yhtyeen varhaistuotantoon kunnolla viimeistään eläkkeellä.

Asiaan: Seventeen on todellakin bändin 17. studiolevy, joskin alkuperäisestä kokoonpanosta on tänä päivänä jäljellä enää kosketinsoittaja Ton Scherpenzeel, joka on ajoittain toiminut myös Camel-yhtyeen kiippareissa (Camelin keulakuva Andrew Latimer muuten fiittaa tällä levyllä). Tarina kertoo, että Kayakin ura ei ole viime vuosinakaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista ja kokoonpanossa on ollut luonnollista ja luonnotontakin poistumaa niin paljon, että tälle levylle Scherpenzeel on kasannut aivan uuden kokoonpanon. Uutta verta sisältävä ryhmä onkin julkaissut ihan kelpo levyn, joka ei tosin varsinaisesti tarjoa mitään uutta tai mullistavaa. Jos pidät vaikkapa The Flower Kingseistä, Queenista, Kansasista tai jo mainitusta Camelista, niin luulisin sinun olevan sinut tämänkin levyn kanssa.

Muutama poiminta: kakkosbiisi La Pellegrina on Kayakia parhaimmillaan - sinfonista, monimuotoista ja melodista. Sama koskee levyn loppupuolen Cracks-biisiä. Kaunis Ripples On The Water ei ole kovin kaukana Camelin melodisimmasta tuotannosta (minkä osaltaan saattaa selittää Latimerin kitarointi ja läsnäolo). Kovasti säkeistöltään Billy Joelin Lullabyn mieleen tuova Falling on nätti biisi sekin. Levyllä on paljon myös popahtavaa keskitien hard rockia ja omiin korviini täysin tyhjänpäiväistäkin materiaalia, mutta kokonaisuus jättää sympaattisen vaikutelman. Vanha Kayak teki ainakin tuon edellä mainitun kokoelmalevyn perusteella aikoinaan äärettömän pompöösiäkin musiikkia, jossa Queen-vaikutteet olivat melkoisen ilmeiset. Seventeenin perusteella pahin romanttis-koristeellinen runsaus on karsiutunut, mutta kyllä tämän vielä samaksi yhtyeeksi tunnistaa. Sujuvasti kuunneltavaa perinteistä meininkiä, paikoin epäkiinnostavaa, mutta paikoin myös kylmiä väreitä aiheuttavaa ajatonta klassista rockia.

Täydelliset Olennot tekivät varsin positiivisen ensivaikutuksen vuoden 2014 ensilevyllään. Paria vuotta myöhemmin ilmestynyt II puolestaan kuulosti harmittavasti siltä, että yhtye oli menettänyt suuntavaistonsa ja kiehtovuutensa. Nyt iloksemme saapunut kolmoslevy (saksankielinen sana 'Vier', neljä, viitannee levyn neljään osioon: Guedra, The Golden Arc, Vibrational, Anunnaki. Ehkä.) sijoittuu ensikosketuksen perusteella noiden kahden väliin, myöhemmillä kuuntelukerroilla lähemmäksi debyyttilevyä ainakin kiinnostavuutensa perusteella. Joka tapauksessa nykyistä kuusikkoa on ajoittain vaikea uskoa samaksi yhtyeeksi, joka ihastutti ensilevyllään. Tätä sanotaan kehitykseksi.

Levyllä ollaan paljon Yesmäisen pohtivissa ja maailmojasyleilevissä tunnelmissa, mitä ajatusta tukevat levyn orgaanisuus ja ilmavuus. Suurin osa kappaleista kuulostaa siltä kuin ne olisi vedetty kertaotolla livenä sisään. Mikä olisi tietysti ihastuttava ja hattuanostattava ajatus näinä päivinä, jolloin periaatteessa kuka tahansa voi omassa kotistudiossaan hinkata maailmanluokan soundia kansojen kuultavaksi. Erilaiset puhaltimet tuovat usein tuulahduksen jazzmaailmasta, mikä ei tietenkään ole ensimmäinen kerta tässä genressä. Muutama poiminta: Guedra - Enter the Center on huuruista psykedeelistä fiilistelyä. The Golden Arc - The Persimmon Tree kuulostaa neoklassiselta leffamusiikilta, eikä kyseessä suinkaan ole levyn ainoa soundtrackmainen kappale. Tiesitkö muuten, että persimon on marja eikä hedelmä? Vibrational - Mysteries, Not Answers pomppaa utuisena altpop-biisinä muusta joukosta edukseen. Lempeästi levyn päättävä Anunnaki - Everything's Falling Apart jättää jopa hieman sellaisen fiiliksen, että olisihan tätä voinut kuulla lisääkin.

Vier on kunnianhimoinen ja monipuolinen laajamuotoinen paketti, jonka suurin ongelma on epätasaisuus, rönsyilevyys. Rajojen venyttäminen ja uuden kokeilu ovat tietysti hienoja tavoitteita, eikä sitä kuuntelijaakaan nyt aina tarvitse eikä kannatakaan ajatella, mutta kokonaisuutena levyä on lähes mahdoton hahmottaa, ja sen kuuntelu vaatii todella ankaraa keskittymistä. Neljän osan kesken saattaa löytää paitsi yhteneväisyyttä myös roimia musiikillisia eroja - kärjistäen voisi sanoa, että kaksi viimeistä muistuttaa eniten "vanhaa" Perfect Beingsiä, joten lopulta levystä jää positiivinen vaikutelma ja etenkin sen pohdiskelevuus sekä orgaaninen, paikoin jopa minimalistinen ja unenomainen äänimaisema (vrt. Porcupine Tree iiseimmillään) viehättävät kovasti. Siinä missä levy sisältää melko tyhjänpäiväistä fiilistelyä, ovat sen melodisimmat ja samalla suoraviivaisimmat kappaleet toisaalta todella hienoja - ja kyllä, ns. perinteisempää progressiivista ilmaisua on sitäkin mukana. Haastava, mutta lopulta palkitseva levy.

Instrumentaaliprogea Unkarista! Jee! Kiinnostavan instrumentaaliprogen tekeminen ei ole maailman helpoin homma. Se vaatii kappaleita, joissa on kekseliäitä sovituksia, yllätyksellisyyttä, tarttumapintaa. Check. Se vaatii malttia olla venyttämättä kappaleita liikaa. Check. Ja tietenkin se vaatii helevetin hyvää soittotaitoa. Check.

Nelihenkinen Special Providence on julkaissut jo viidennen kokopitkänsä ja ilmeisesti saanut arvostusta ns. piireissä melkoisen laajalti. Meikä ei ole tietenkään kuullutkaan bändistä tätä ennen. No, musiikkia julkaistaan aika paljon ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Will-levy teki  niin suuren vaikutuksen, että täytyy ottaa haltuun ne aiemmatkin julkaisut. Ei epäilystäkään että jokainen bändin muusikko on kivenkova ammattilainen. Pitkä yhteinen historia kuuluu mm. siinä, että nelikolle on selkeästi muodostunut oma tyylinsä, jossa yhdistyvät luontevasti progemetalli, normaali metalli (!), fuusiojazz, tai vaikkapa postrock. Sävellyksellisesti miellyttivät eniten levyn nimibiisi, napakka Mos Eisley ja melkoista musiikillista ilotulitusta sisältävä päätösraita Distant Knowledge. Sen sijaan The Rainmaker on keskinkertainen ja jopa tylsä. Lievä negatiivissävyinen kuittaus vielä ns. mättöosastosta. Vaikka bändin jäsenistä osalla varmasti onkin metallisia luurankoja kaapissa, olisin itse tullut toimeen vähemmälläkin mätöllä. Toisaalta Special Providence tarjoaa levyllä paljonkin ilmavia ja kaukana heavy metallista olevia ratkaisuja, sekä hauskoja pikku viittauksia muuallekin kuin heviin.

Kokoonpanosta (Adam Markó, dr, Attila Fehérvári, bs, Márton Kertész, gtr, Zsolt Kaltenecker, kb) erityismaininnan ansaitsee kosketinsoittaja Kaltenecker, jonka monipuolisuutta ei voi kuin ihmetellä, siis niin soitannollista kuin soundillistakin. Mukana on vaikkapa nykyelektrossa käytettävistä soundeista ihastuttaviin kasarisoundeihin. Jälkimmäisiä kuullaan Slow Spin -kappaleessa, jonka teema vie kuulijansa nyrjähtäneeseen Harold Faltermeyer -maailmaan!

Instrumentaalimusiikki on harvoin kuulostanut näin kiehtovalta. Eihän tätäkään tuntitolkulla putkeen pysty kuuntelemaan, mutta täytyy ehdottomasti kaivaa esiin yhtyeen aiemmat levyt esim. Spotifysta. Vielä loppuun sellainen ajatus, että jos vielä kävisin Pori Jazz -tapahtumassa, näkisin Special Providencen siellä enemmän kuin mielelläni!

Ennen levyjulkaisua nähtyjen musiikkivideon perusteella Sons of Apollo vaikutti melko vastenmieliseltä viritykseltä. Mahtipontisesti nimetty superkokoonpano vääntää hampaat irvessä raskasta ja monimutkaista metallia, jota koristellaan loputtomilla sooloilla. No, hieman kärjistettynä tuo on kuin onkin kupletin juoni. Sooloja levyllä on paljon, mutta kimurantteja sovituksia yllättävän vähän. Pienenä yllätyksenä tulee myös se, kuinka bändi musiikissaan kierrättää 80- ja 90-luvuilta tuttuja metallikliseitä - eikä oikeastaan tarjoa mitään uutta.

Kertauksena: yhtyeessä soittavat rumpali ja ilmeisesti kokoonpanon primus motor Mike Portnoy, tämän entinen bändikaveri ja Dream Theaterista niin ikään kenkää saanut kiipparisti Derek Sherinian, joskus Guns'n'Rosesissa soittanut, jo 80-luvun lopulla kitarasankariskenestä ponnistanut Ron "Bumblefoot" Thal sekä basistihirmu Billy Sheehan (mm. Talas, Dave Lee Roth ja Mr.Big). Taitavia muusikoita, joiden kanssa kimppaan on laitettu aika lailla sivuroolissa oleva vokalisti Jeff Scott Soto, monesta tuttu hahmo hänkin. Ja sitten asiaan: Psykoottisen Sinfonian aloitusraita God of the Sun hämmentää suuresti - tämähän kuulostaa vanhalta Yngwie Malmsteen -matskulta! Jos vanhoihin lähdetään vertaamaan, niin Divine Addictionin alku on silkkaa Purplea! Muista biiseistä mainittakoon Coming Home, joka on yllättävän kasarimainen hard rock -ralli.

Soittopuolessahan ei tietenkään ole valittamista: Billy Sheehanin bassottelu on soundejaan myöten tunnistettavaa ja laadukasta. Ron Thalin komppisoundi on pahimmillaan äärimmäisen rasittavaa möyrintää, mutta soolonsa ovat enimmäkseen maukkaita ja niitä on paljon. Sherinian puolestaan vaikuttaa soittavan paikoin jopa hammondilla, mutta tällaisen kosketinsoittajanoviisin näkökulmasta mies on aina ollut soittajana mielikuvitukseton suorittaja. En ole koskaan kuulunut myöskään Soton ystäviin, mutta tähän soundimaisemaan mies sulautuu sujuvasti. Ja Portnoy on Portnoy.

Eli: Sons of Apollon debyytti onnistuu vain paikoitellen. Yllättäen levystä jää päällimmäisenä mieleen sen perinteiden kunnioittaminen ja vanhakantaisuus. Muutamassa biisissä on ihan tarttuvat melodiat, mutta materiaali on valitettavan tylsää ja levystä jää lopulta paitsi uupunut ja sekava fiilis, valitettavasti myös se hampaat irvessä ja verenmaku suussa -suorittamisen tunne. Vaikka levyn päätösraita Opus Maximus sisältää myös kivaa ja ilmavaa fuusiokikkailua ja tuo levyn biiseistä eniten mieleen parin herran progemetallimenneisyyden, on sekin sitten lopulta melkoista suorittamista. Jälleen yksi superkokoonpanon tekemä levy, jossa lopputulos ei ole edes yhtä suuri kuin osiensa summa.

Pages: 1 2 3 ?