Teijo's blog

Sähköisku on Tampereen konservatoriolla järjestettävä elektronisia soittimia ja studiotekniikkaa esittelevä teemapäivä, johon kaikki sähkösoittimista, studiotekniikasta ja kaikenlaisista elektronista surinaa tuottavista härpäkkeistä kiinnostuneet saavat tulla ihailemaan sekä alan uutuuksia että vanhaa kalustoa. Allekirjoittanut vieraili vuosittain järjestettävässä tapahtumassa nyt ensimmäistä kertaa. Tarjolla ohjelman mukaan oli sekä uusimpien modulisyntetisaattorien että vintage-kalustojen esittelyä. Tampereella auttoi suunnistamaan vanha ystäväni, osa-aikamuusikko Ari  Jalokinos (kuvassa thereminin kanssa), joka vieraili myös Sähköiskussa ensimmäistä kertaa. Syntetisaattorit kiinnostavat häntäkin, lisäksi tapahtuman järjestäjissä on myös runsaasti tuttuja Tampereen musiikkiskenestä.

-Tapahtuma järjestetään nyt jo kolmatta kertaa, kertoo yksi Sähköiskun järjestäjistä, säveltäjän uralta musiikkiteknologiaa opiskelemaan ”suistunut” Christer Jokela. Hän on pannut merkille monen muun ohella nuorison kasvaneen kiinnostuksen analogitekniikkaan ja etenkin uusiin modulisyntetisaattoreihin.

Modulisyntikoita oli tosiaan näytteillä ja kokeiltavana kahdessakin pisteessä. Aulassa oli näytteillä Tampereen Musiikki -soitinkaupan ständillä Rolandin, Doepferin ja Korgin uutta kalustoa. Mukana oli muun muassa vuoden alun kohahduttavin uutuus, Korgin Minilogue, neliääninen analogisyntetisaattori täysin analogisine kontrolleineen.

Laite on ulkoisesti varsin attraktiivisen oloinen, alumiininen etupaneeli ja aito puinen takalevy (joka tosin jää useilta huomaamatta). Analoginen soundi tietysti miellyttää synafriikkejä, mutta oletettavasti moni hieman kavahtaa laitteen hieman normaalia pienemmäksi kutistettua koskettimistoa ja modulaatiopyörien vaihtamista   yksiakseliseen bendervipuun. Kuitenkin viehättävä laite, jonka hinta rapakon takana on laadukkaanoloiseksi analogialaitteeksi maltillinen viitisensataa dollaria, kärsii täällä valitettavasti melko kohtuuttoman tuntuisesta Suomi-lisästä hinnassa – sitä kun näyttäisi olevan 150 euroa enemmän...

Aulan toinen vetonaula olikin sitten aito Theremin-instrumentti, jota ohikulkijat saivat vapaasti kokeilla. Thereminiä esitteli konservatorion opiskelija Sini Ylönen (kuvassa). Vaikka Ylönen on ensisijaisesti orkesterituubisti(!), niin hän osoittautui melko päteväksi thereministiksikin. Tästä osoituksena oli se, että aivan uskottavasti ja tunnistettavasti soitti mm Saint-Saënsin Joutsenta ja Monosen Satumaa-tangoa tuolla muuten niin hankalasti hallittavalla soittimella. Theremin oli muuten Moogin valmistetta, kuten useimmat Suomessa näkemäni Thereminit ovat olleet. Ilmeisesti esimerkiksi PaiA:n Theremax-rakennussarjathereminit ovat hinnaltaan (tulleineen ja postikuluineen) loppujen lopuksi niin vähän Moogia edullisempia, että suomalaiset rakentelijat luottavat yhtä kaikki jälkimmäiseen legendaariseen merkkiin.

Sisäsaleista löytyikin varsin herkkua. Yksi luokkahuoneista oli omistettu vanhalle Roland-kalustolle, eli huoneen kaikki syntetisaattorit yhtä TB-303 -bassokonetta lukuun ottamatta olivat 70-luvulta.

Näytteillä olivat siis:
-SH 1000 (1973)
-SH-3a (1974)
-SH-5 (1976)
-SH-1 (1978)
-SH-7 (1978)

ja muutoin legendaarinen TB-303 Bass Line (1982). Sarjan kiintoisinta antia edustaa koko SH-sarjan kuningassyntikka SH-7. Siinä missä muut ovat monofonisia, tämä on duofoninen monsteri, jonka säätömahdollisuudet ovat ei-modulaariseksi laitteeksi poikkeuksellisen antoisat. Ykkösoskillaattori tuottaa valinnaisten aaltomuotojen lisäksi myös jatkuvaa kanttiaaltoa, jonka oktaaveja voi lisätä portaattomasti mukaan viideltä alueelta. Rengasmodulaatiot ja kohinat ovat luonnollisesti mukana ja moniin modulointitapoihin saa invertoinnin. Kolmas VCO ja kaistanpäästösuodin (joka kuitenkin löytyy SH-5:stä) puuttuu, jos nyt niitä harvoja puutteita haluaa hakea. Kukin laite on ikäisekseen häkellyttävän hyvässä kunnossa, ja syykin löytyy huoneen esittelijässä: Kaikki laitteet ovat Timo Ahlqvistin (kuvassa instrumenttiensa kanssa) omistamia ja hellästi huoltamia. Ahlqvist vastaa työnsä puolesta Suomen Rolandin huollosta, joten ei ihme että laitteisto on hyvässä ulkoisessa ja sisäisessäkin kunnossa.


Kiintoisa yksityiskohta muuten on, että 70-luvun syntetisaattoreissa muutoin niin yleiset puupäädyt ovat Rolandin tapauksessa harvinaisia. Huoneen laitteista vain vanhimmassa, itse asiassa aivan ensimmäisessä Rolandin valmistamassa soitinmallissa, SH-1000:ssa on puuviilupäädyt ja kansi.

Kokoushuoneesta löytyi lisää teknoherkkua, otsikolla Modulaaripiste. Heti ovelta silmiin osui Arp 2006:n klooni, TTSH Mini Meanie. Laite on hyvin samankaltainen kuin se vanha, mm Esa Kotilaisen omistama originaali-Arp, mutta modernia tuntua tuo jokaisen säätimen päässä tuikkiva led-tuikku. Käsitykseni mukaan tätäkin kapistusta saa hankittua rakennussarjan tapaan etulevyn ja piirilevyn muodossa siten, että koteloinnin voi vaikka värkätä itse.

Doepfer edustaa itseoikeutetusti isolla räkkisysteemillään. Saksalaisfirma on mullistanut modulisyntetisaattorien maailman omalla 1995 esitellyllä system A-100 modulisysteemillään ja sen kehyksenä toimivalla avoimella Eurorack -standardillaan. Räkkistandardin myötä kuka tahansa halukas elektronisoitinvalmistaja on voinut julkaista omia moduleitaan kyseiseen formaattiin, joka on ollut omiaan räjäyttämään syntetisaattorimodulien markkinat ja kiihdyttämään alan kiinnostavuutta. Standardin myötä modulisysteemien rakentajat eivät ole mitenkään sidottuja yhden valmistajan tuotteisiin. Tämä on varmasti ollut win-win -tilanne sekä muusikoille että valmistajille.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä tutkimusvuorossa on Verde Audion laitteet. Kyseessä on siis länsirannikolta peräisin olevan Mika Rintalan (kuvassa oikealla) putkisyntetisaattorit ja audiolaitteet. Colossuksen sivuilla aiemmin esitellyn Jonte Knifin tapaan putkisyntetisaattoreita rakentavan Rintalan lähestymistapa on tyystin toisenlainen. Siinä missä Knif pyrkii tekemään mahdollisimman laadukasta sarjatuotantolaitetta, Rintala rakentaa syntetisaattoreistaan ja sekvenssereistään yksilöitä, jotka ovat mahdollisimman omaperäisiä ja noudattavat villiä hieman kyberpunkkiin vivahtavaa estetiikkaa. Ne sisältävät osia vanhoista mittalaitteista kassakoneista bensamittareihin ja tehdasympäristöjen säätölaitteisiin. Kuoret ovat raskasta tavaraa, puuta ja vasaralakalla viimeisteltyä metallia. Kaikkiin säätimiin ei ole merkitty niiden tarkoituksia, joten näiden laitteiden säätäminen onkin varsin mielenkiintoista puuhaa. Jokainen kapine on taatusti yksilö! Filosofialtaan Verden kalusto muistuttaa enemmän Buchlan ja toisaalta Erkki Kureniemen henkeä kuin mikään viime aikoina Suomessa näkemäni. Jos jotakuta muuten askarruttaa, onko Verdellä jotain tekemistä Porin progressiivisen skenen kanssa, niin vastaus on, että kyllä on. Yhteys löytyy ainakin Rätön ja Lehtisalon Circle-ryhmästä ja Ektroverdestä. Tällä hetkellä alun perin porilainen Rintala operoi Nokialta käsin. Verde Audion varsinaiset myyntiartikkelit eivät kuitenkaan ole syntetisaattoreita, vaan tuotanto käsittää lähinnä laadukkaita studioputkilaitteita kuten mikrofoniesivahvistimia ja kompressoireita. Toinen esimerkki tuotanosta on laadukkaasti puukoteloitu high-end hifi-putkivahvistin, jonka etulevy on spektroliittia. Erottuu taatusti massasta!

Kaiken tämän jälkeen koitti myöhäiseksi venähtänyt lounastauko erinomaisessa Pispalan Pulteri-ravintolassa, jonka jälkeen olikin aika siirtyä takaisin kuulemaan illan konserttikattausta Pyynikkisaliin. Intro- ja väliaikamusiikkina taustalla soi Juha Sipilän Roudausmusiikkia #1.

Alkuun kuulimme luentomuotoisena Dimi-trion toimesta Kurenniemen sähkösoitinten historiaa alkaen 1964 Sähkö-Äänikojeesta edeten DIMI-malleihin ja niiden esittelyyn. Kuvassa Jari Suominen esittelee Sähkökvartetin ohjaimia.

 

 

 

 

Illan ensimmäinen varsinainen esiintyjä oli soolona toiminut Seppo (nimi muutettu) kappaleella Viulunsoittaja matolla. Kyseessä ei ollut kuitenkaan viuluteos, vaan ihan rehellisesti sähkölaitteilla soitettu teos, jossa siis äänet tulivat parista Eurorack-satsista ja arvaukseni mukaan yhdestä Korgin pienlaitteesta, olisiko ollut Volca-sarjaa tai peräti Monotron.

Jäi myös selvittämättä, kuka Seppo (nimi muutettu) -taiteilijanimen taakse kätkeytyy...

Välipalana kuultiin neljän muusikko-opiskelijan toimesta tehty esitys Ladettes: Otamatone/Omnichord-battle, ohjelman mukaan ”sähkömusiikkikurssin muskarihenkinen tuotos”. Kahdeksasosanuotin näköisellä otamatone-lelusoittimella vinguttanut solisti päästi raa-an kuuloista surinaa jokseenkin hallitsemattoman kuuloisesti. Esitys kokonaisuudessaan vaikutti vitsiltä ja kaikessa hapuilussaan sellaiseksi oli  tarkoitettukin, mutta näin kuulijan kannalta oli ehkä hiukan liian pitkä. Yhtä kaikki raikuvat aplodit sekin sai. Oma huumorin aiheensa oli sekin, että yksi nelikon jäsenistä näytti olevan eräänlainen ohjaaja, sillä hän ei näyttänyt tekevän muuta kuin antavan ohjeita macia operoivalle jäsenelle.

Ladettesin häröilyn jälkeen JEA-kolmikko heitti jo ilmoille jokseenkin autenttisempaa soundimaailmaa elektronisten perkussioiden, seitsenkielisen sähkökitaran ja sähköviulun turvin. Sanomattakin selvää, että jälkimmäisten soundi oli melkoisen prosessoitua, kuten vanhaan kunnon elektronimusiikkiin kuuluukin.

Seuraavana ja viimeisenä esityksenä ennen väliaikaa nähtiin ja kuultiin poikkitaiteellinen esitys, jossa inOth -taiteilijanimellä esiintynyt muusikko soitti SilentGuitar-instrumenttia ja elektroniikkaa käyttäen neliosaisen ambient-teoksen kuvaten meren roolia elämän kehtona ja alkukotina. Taustaprojisoinnit olivat luonnollisesti sinisävyisiä ja sisälsivät luontofimiotoksia merenalaisesta elämästä. Tanssiesitys kuului tässä multi-installaatiossa oleellisesti asiaan, ensin improvisaatioryhmän ja lopuksi kahden tanssijan esittäessä. Vaikuttava ja teos kaikkinensa.

Väliajan jälkeen nähtiin toinenkin vaikuttava tanssia, musiikkia ja taustaprojisointia yhdistävä kappale. Teoksen pääpaino oli tässä tapauksessa melko tanssillinen, kehittyen kahden tanssijan ja elektroniikan hoitajan voimin vedetystä alusta improtanssiryhmän surrealistiseen levottomaan liikehdintään. Mieleen tuli väkisinkin Hieronymus Boschin ja Salvador Dalin näyt. Vaikka saateteksti kertoikin tämän olevan vakiovuoron Auringon ympäri, niin jotenkin meren syvyyksiin tämäkin lopulta tuntui johdattavan.

Lopuksi illan pääakti, eli Kai Lassfolkin (DICO), Mikko Ojasen (DIMI-A) jaJari Suomisen (Sähkökvartetti) muodostaman DIMI-trion konsertti. On lähes ihme, että nuo noin 45 vuoden takaiset soittimet on saatu niinkin toimintavarmoiksi ja soittokuntoon. Kyseinen kokoonpanohan on esiintynyt ainakin Pohjoismaisilla musiikkipäivillä kolme vuotta sitten, jolloin viimeksi kuulin instrumentteja itse teossa.

Konsertin kuluessa kävi selväksi taas kerran ainakin pari seikkaa: korvatulpat on muistettava mukaan. Onneksi taskusta löytyi vanhat uskolliset Kossin Plug-tulppakuulokkeet, jotka korviin tunkemalla sai ainakin jossain määrin kuuloaan suojattua. Jostain syystä tuntuu, että miksaajat ovat usein puolikuuroa porukkaa, eli äänenpainetta on himppu liikaa. Toinen havainto liittyy Kurtsin sähkösoittimiin: niissä on todella raaka soundi. Pehmoisiin, lempeästi suodatettuihin Moog-soundeihin tottuneelle Kurenniemisoundi on todella kuin sirkkelinterää. Kaikesta huolimatta DIMI-trion musiikki oli sitä itseään, elektronimusiikkia raaimmillaan ja alkuvoimaisimmillaan. Siksi se kiinnostaa ja siinä on vuosikymmenten mukanaan tuoma ylevyys. Esitystilanteen intensiivisyys ja soitinten arvaamattomuus tuovat oman jännitteensä musiikkiin. DIMI-trio on pitkät suosionosoituksensa ansainnut.

Konsertin jälkeen yleisö sai vielä ihastella instrumentteja lavalla ja kysellä instrumentalisteilta detaljeja. Niitähän riitti, selvisi esimerkiksi, että Dimi A:n dokumentaatio oli kadonnut ja siksi se jouduttiin luomaan alkutekijöistään uusiksi tutkimalla soittimen kytkennät kohta kohdalta.

Kellon käydessä kahdeksaa illalla koitti lähdön aika ja suunnistus takaisin Tampereen bussiasemalle. Kiire olisi ollut jo melkoinen, mutta kaikeksi onneksi portailla suuntimaa kysyessäni järjestyikin kyyti kerrassaan ystävällisen paikallisen pariskunnan toimesta. Ilmeni että rouva oli tanssiryhmän ohjaaja ja jäin siihen käsitykseen että oli valmentanut myös äsken esiintyneitä ryhmiä. Tämäkin episodi jätti erittäin hyvän maun Tamperelaisesta vieraanvaraisuudesta! Järjestelyt Sähköisku 2016:ssa olivat toimivat ja kattausta oli sen verran että allekirjoittaneelta jäi ajanpuutteen vuoksi asioita katsastamattakin, muiden muassa talon studion esittely, työpaja ja koulutusohjelman esittely. Ensi kerralla sitten, sillä sen verran antoisa, mielenkiintoinen ja miellyttävä kokemus tämä Tampereen Konservatorion Sähköisku oli! Kiitokset ja kumarrukset Colossuksen puolesta täältä pääkaupungin horisontista!

Juha Kujanpään (lieneekö muuten Kuha!:n mystinen Radio Bronson?) uutukainen jatkaa suurin piirtein samalla soittajakokoonpanolla, kuin ensilevyllään ”Kivenpyörittäjä”. Hyvä niin, sillä vahvalta bändilevyltä tämäkin kuulostaa. Latteata ehkä verrata tätä Pekka Pohjolaan, mutta pakkohan tämä on sanoa: Kujanpää jatkaa samalla musiikillisella linjalla, mihin Pohjola jäi ”Visitation”-levyllään ennen siirtymistä pienempään ja tiivistetympään group-kokoonpanoonsa. Eli viulut, puhaltimet ja haitarit ovat siellä, ja vahvaan osaan nousee taas kerran Timo Kämäräinen loistelias kitaratyö. Ja entistäkin tymäkämmin rytisee komppipuolella, edellislevyäkin tiukempaa groovea tarjoilee Tero Tuovisen basso ja Jussi Miettolan rummut. Edellämainittujen ansiosta mm. raita ”Tulta päin” nostaa koko bändin ihan hirmuiseen liekkiin. Mukaan mahtuu myös mukavaa vanhaa jatsia, kuten ”Kahvit Kuopiossa”, herkempää tunnelmointia (”Hetken haave”, nimikappale repriseineen) ja taputuksin ryyditettyä etnoprogeilua tyyliin ”Tapiirikuningas”. Teija Nikun haitari kuljettaa komeasti ”Kaustisen yömarssi”-kappaletta antaen levylle entisestäänkin selvempää kansanmusiikillista kosketusta. Kosketinsoittajamaestro itse ottaa soolotilaa kuulaalla moog-soundilla levyn nimikappaleessa. Kaikkiaan levy on vajan tunnin mitassaan täynnä hienoja sävellyksiä ja äärimmäisen komeata soitantaa. Levyn äänitys on laatutyötä: soundi on dynaaminen, erotteleva ja ilmava. Teemu Raudaskosken kauniit kansigrafiikat ja Anna Maria Mäen runoteksti viimeistelevät pakkauksen. ”Kultasiipi” nousee omassa kategorisoinnissani varmasti vuoden 2015 kovimpien levyjulkaisujen luokkaan, sen verran taajaa pyöritystä olen tälle levylle antanut. Levyn yksi tarkoitus on myös täyttynyt: Tahtoisipa todella nähdä tämän Kujanpään porukan livenä!

(kuvat Teijo Salminen & bändin promokuva Jetro Stavén)

Osallistuin lokakuussa Svamulin (Suomen vanhan musiikin yhdistyksen), Suomen nokkahuiluyhdistyksen, Länsi-Helsingin musiikkiopiston sekä Cafe Barockin järjestämään Nokkahuilupäivään. Ennakkotiedoissa oli maininta erään nuoren muusikon luentokonsertista aiheenaan nokkahuilun ja elektroniikan yhdistäminen sekä illalla vielä Colossuksen sivuiltakin tutun Jonte Knifin knifonium-esittely sekä soittoa. Ensinmainittu nuori muusikko oli siis Juho Myllylä, joka esitykset olivat mielenkiintoisia äänimaisemia tehtynä erilaisilla barokki- ja renessanssiajan nokkahuiluilla. Näiden ääntä taustoitetaan ja manipuloidaan headset-mikin välityksellä elektroniikkasettiin, joka käsittää sekä tavanomaisia efektipedaaleita, Macbook tietokoneen ja ulkoisen äänikortin. Lisäksi mukana oli miksaaja, joka valvoi myös taustaprojisointia jossa soitto vaikutti siinä näkyviin geometrisiin elementteihin.

Huilurivistöstä löytyi myös merkillisen näköinen laite, joka vaikutti ensikatsomalta jonkinlaiselta EWI (electronic wind instrument)-soittimelta, mutta olikin jotain muuta. Soitin on valmistajansa Herbert Paetzoldin mukaan nimetty Paetzold -huilu, kantikas vanerista(!) valmistettu soitin, joka erikoisesta ulkonäostään huolimatta kuuluu nokkahuiluperheeseen.

Innostuin inspiroivasta esityksestä siinä määrin, että pyysin pientä haastattelua nuorelta maestrolta. Selvisi heti kättelyssä, että miehellä on myös hiukan progeen päin nyökkäävä rockbändi Burntfield, jonka tuoreesta EP:stä Cold Heat oli jo toimitettu Colossukseen arvostelukappale. Kaksin aina kauniinpi, näin sovimme myöhemmästä jatkoneuvonpidosta Musiikkitalon kahviossa. Mukana oli myös Burntfieldin toinen jäsen, Valtteri Seppänen.

Juho

Nokkahuilu – koulustako lähtenyt innostus?

Heh, niin, koska kaikki sitä soittavat koulussa, niin kyse oli pikemmin siitä, että jatkaako sen soittamista. Länsi-Helsingin musiikkiopisto tietysti tarjosi hyvää opetusta, ja motivaatiota oli, niin oli helppo jatkaa eikä tarvinnut ajatella mitään muuta soitinta. Nokkahuilu on soittimena valtavan monipuolinen ja sille kirjoitetun ohjelmiston laajuus alkoi avautua opintojen myötä. Opiskelen nyt siis nokkahuilua Amsterdamissa. Nykymusiikki myös kiinnostaa, ja sen myötä elektroniikan käyttö avasivat lisää ovia. Kitaransoiton aloitin kun aloin kiinnostua rockista.

 

Nokkahuilun kanssa sinulla on käytössäsi efektipedaalirivi ja muuta elektroniikkaa -tyypillistä myös kitaristeille. Ovatko nämä ruokkineet toisiaan..?

Ehdottomasti ovat. Kyllä tämä rock-musiikin puolelta tuleva elektroniikan ja efektien käyttö on luontevasti tullut omiin nokkahuilumusiikin kokeiluihin, mitä ei ehkä niinkään normaalisti klassisessa huilunsoiton opiskelussa tutustuta.

Oletko kokeillut muita huilu- tai puhallinsoittimia?

Lyhyesti kokeillut kyllä, mutta lopulta ne omat kiinnostuksen kohteet ovat aina löytyneet nokkahuilujen parista, lähes loputtomalta tuntuvan soitinperheen parista. Monella opiskelijalla voi toki olla vaikkapa traverso sivusoittimena, mutta itsellä on fokus enemmän nykymusiikin ja elektroniikan käytön puolella. Tosin kyllä kieltämättä kiehtoo se myöhäiskeskiajan tosi eksentrinen polyfonia, koulutussa tulee oltua todella paljon tekemisissä renessanssimusiikin kanssa.

 

Saatko Amsterdamista tutkinnon?

Kyllä, Bachelor of music -tutkinto on tähtäimessä. Siitä voi tietysti jatkaa Master-tasolle jne.

 

Työllisyysnäkymät, arvatenkaan ne eivät ole ihan helpoimmasta päästä?

No, ei... todennäköisesti suureksi osaksi opetustöissä ja freelancer-muusikkona toimiminen ne ovat ne todennäköisimmät. Tässähän monipuolisuus ja ennakkoluulottomuus auttavat. Että siis pystyy monipuolisesti mukautumaan eri tilanteisiin. Uskon että sillä pärjää.

 

No, siirrytään tuohon soitinkalustoon. Mikäs ihmeen härveli se Paetzold oikein on?

Saksalainen Joachim Paetzold ja poikansa Herbert kehittelivät konseptin bassonokkahuilusta, mikä olisi noiden isojen ja kalliiden renessanssinokkahuilujen edullinen vaihtoehto. Ikään kuin market-malli. He ottivat malliksi urkupillin ja loivat tuollaisen kantikkaan konstruktion, jonka mekanismi on erilainen kuin perinteisessä nokkahuilussa. Jokaisessa reiässä on nokkahuiluista poiketen läppä, johtuen tietysti koosta ja reikien etäisyydestä. Soitin on siis vanerista valmistettu, ikään kuin Ikean valmistama bassonokkahuilu. Jo kehittämisvaiheessa löydettiin sen mahdollisuudet nykymusiikkia ajatellen. Siinä on poikkeuksellisen vahvat perkussiiviset tehot. Voi näillä soittaa kauniisti pitkää ääntä, mutta vahvimmillaan se on voimakkaasti ja perkussiivisesti soitettuna.

Voisi erittäin hyvin kuvitella modernin progeyhtyeen soitinvalikoimaan

Aivan! Hyvin voisikin kuvitella, koska paetzoldin käyttö linkittyy hyvin oleellisesti elektroniikan käyttöön. Tutkimusta on tehty paljonkin, samoin kuin modifikaatioita, joissa jokainen läppä on esimerkiksi varustettu MIDI-anturilla. Mahdollisuudet ovat näin paljon laajemmat kuin perinteisten nokkahuilun kanssa toteutettu pitch-tracking. Lisäksi paetzold kuulostaa hyvältä vahvistettuna. Sävellettyä musiikkia on satamäärin olemassa näille soittimille.

Onko mahdollista että Burntfieldin levyllä kuullaan paetzoldia?

Ihan varmasti on mahdollista! Projektina olisi tässä hankkia näitä soittimia omaan omistukseen... Nokkahuilupäivässä mukanani olleet huilut olivat siis omiani tuota nimenomaista paetzoldia lukuun ottamatta. Tilanne tulee kyllä muuttumaan!

Muistellaanpa, mitä oikein soitit silloin lokakuussa...

No, ensiksi soi Barry Truaxin ”East Wind”, toisena Timuçin Şahinin ”The Unexpected”. Kolmanneksi soitin oman improvisaationi, joissa käytin erityisesti analogisia efektipedaaleita ja Macin softia. Lopuksi soitin Jamiroquain ”Little Elf” -kappaleen, siinä olikin sitten jo sampleja mukana.

Burntfield

Ja seuraavaksi ilmiöön Burntfield, päästetään ääneen bändin toinen kitaristi Valtteri Seppänen

 

Valtteri, soitat siis kitaran lisäksi koskettimia

Valtteri: Kyllä pianolla aloitin jo lapsena. Kitara tuli sitten myöhemmin. Sävellän pianolla kaiken. En paperille kuitenkaan, vaan päähäni, sitten äänitän jotain ja kasaan. Teen paljon teatterimusiikkia sen lisäksi, että sävellän yhtyeelle. Olen pitkälti itseoppinut. Vaikka minulla ei ole suorituksia musiikinopinnoista, olen silti voinut työskennellä esim musiikinopettajana peruskoulussa. Ja minulla on ollut omia oppilaita sellaiset 5-6 vuotta. Olen opettanut bändiryhmiä ja muuta sen kaltaista. Keikkailen trubaduurina, mies ja kitara-periaattella. Kuten mainittua, teatterimusiikkia, sirkushommaa jne. Samoin kuin Juholla opintojen jälkeen, eli freelance-pohjalta.

 

Mitenkä bändin muut jäsenet, ne jotka eivät ole paikalla?

Juho: Joo, meillä on tosiaan uusi rumpali, Toivosen Aarne, hän on luokkakaverini lukioajoilta. Tekee hänkin teatterimusiikkia. Hän on ollut aiemmin Burntfieldin livejäsenenä perkussionistina, joten siirtyminen vakituiseksi rumpaliksi sujui luontevasti. Basisti-laulaja Tero Heinosella on enemmän perinteinen hevitausta. Sävellysvastuuta on kaikilla. Tuotannossa on sekä yhteisesti sävellettyä että yksittäisten jäsenten kappaleita.

 

Bändidemokratia siis toimii?

J: Kyllä! Ei tämä tosiaan ole mikään yhden henkilön projekti vaan hyvin vahvasti kaikki ovat mukana tekemisessä.

Olette siis julkaisseet nyt ihan fyysisiä CD-EP:tä, ei vain striimiä?

 

J: Näin on, kaksi omakustanteista EP:tä, sekä yksi striimikappale. EP:tä on painettu parinsadan kappaleen erät, suuri osa menee promotarkoituksiin. Loput mitä jää, myydään esimerkiksi keikoilla. Muutoin levikki on digitaalista.

 

Pitkäsoittoa tulossa? Käytetäänkö vanhaa materiaalia vai ihan uutta?

J:Sitä on toivottu ja sitä toivotaan itsekin, että pitkäsoittoa. Ehkä jotain vanhaa voitaisiin käyttää, mutta painottuen kuitenkin uuteen materiaaliin. Eteenpäin koko ajan mennään, monipuolistutaan.

 

Laskeskelin, että 2014 oli 11 keikkaa...ihan hyvä uudelle bändille!

J: Keikkapaikkojen saaminen ei ollut helppoa. Keikkamyyjääkään ei ole, joten lienee aika hyvin, koska olemme keikkailleet aika laajalla alueella. Viime kesänä olimme pk-seudun lisäksi...

V: Viitasaarella, Turussa...

J: ..Pieksämäellä, Jyväskylässä. Tässä Keski-Suomen alueella ollaan rundattu.

 

Instrumentaatio? Ei nokkista (poislukien uuden levyn yhdellä raidalla), kosketinsoittaja ”sessiomies”

J: Uusimmalla levyllä soitan tosiaan vähän nokkista, studiossa meillä oli kosketinsoittaja (Arttu Vauhkonen, metallibändi Arionista), mutta livenä me vuorottelemme koskettimien kanssa. Se on ihan tietoista, pysyy ainakin kiireisenä lavalla!

 

Vaikuttajat? Proge? AOR ala Toto, Mr Mr, Foreigner jne? Omat henkkoht suosikit

J: Silloin kun lähdin perustamaan Burntfieldiä vuoden 2012 loppupuolella, niin fokusoin enemmän hardrockiin. Tämä on kuultavissa varmaan aika selkeästi ekalla EP:llä. Luontevasti se skaala on laajentunut ja tullut ehkä progevaikutetta. Yhdistävänä elementtinä kuitenkin on vahva melodisuus ja lauluharmonioiden käyttö. Se on pysynyt ja nähdäkseni tulee pysymään. Artisti- ja bändisuosikkeja löytyy jäseniltä varmasti yhteisiä. Mainitsit tuossa Toton, se on varmaan vahvimpia vaikuttajia. Se muusikkous ja sellainen kokonaisvaltaisuus, musiikillisten vaikutteiden yhdisteleminen. Se on vaikuttanut hyvinkin paljon. Toto tekee edelleen vahvasti omaa juttuaan.

 

Aivan. Moni oman ikäluokkani ihmisistä taitaa yhdistää Toton 80-luvulle tiedostamatta että bändi on edelleen olemassa. Mitenkäs proge? Rumpali lienee Rushia kuunnellut...

J: Kyllä, Aarne on kyllä ehdottomasti bändin progespesialisti. Itse olen diggaillut monipuolisesti musiikkia, sisältäen kyllä paljon progeakin.

V: Astor Piazzollaa, flamencomusiikkia... Muse on myös ollut viime aikojen kova innoittaja. Toto tietysti. Iron Maiden. Kansanmusiikkia. Akustinen musiikki on ollut aina lähellä sydäntä.

J: Inhoan määritelmiä, mutta näitä varmaan nimitetään neoprogeksi.. eli Pendragon, Anathema, Pineapple thief, Marillion, Porcupine Tree, Steven Wilsonin soolomatsku. Enemmän kuin progemetallin tekninen kikkailu, niin tämmöinen tunnelmien ja tekstuurien luominen on se mikä kiehtoo. Jazzfuusiota, r'n'b:tä. Jeff Lorber ja George Duke, näiden tuotantoa tulee kuunneltua erittäin paljon.

 

Eli on mistä ammentaa! Entä mistä bändin nimi? Ei kai Tuntemattomasta sotilaasta sentään (paloaukea..)?

J: Heh, no ei suoraan sentään. Nimi-idea ei tule tuhopoltetusta, vaan pikemminkin kasketusta. Siinä on uuden kasvun symboliikka, mikä usein on meidän lauluteksteissämme keskeistä. Se tuntui toimivan hyvin. Myös orgaanisuus kuvaa bändimme henkeä hyvin. Sitä haluamme myös kansitaiteessakin tuoda esiin. Maa mistä kaikki kasvaa muutoksen seurauksena. Kansitaiteilijanamme on toiminut Petri Lampela. Hänellä on hieman Roger Dean henkeä tuossa taiteessaan... Hän on tehnyt paljon kansia kotimaisille artisteille. Olen tosiaan Petrin kansitaiteen fani.

 

Ulkokannen lisäksi myös sisäkansi levyssä on mahtava, selvästikin jonkun vanhemman ihmisen kotona otettu. Nuo vanhat tapetitkin ovat kuin vuosikymmenten takaa.

J:Kuvat on otettu entisen rumpalin isoäidin kotoa. Se sopi meidänkin mielestämme hyvin bändikuvaympäristöksi. Mukavasti poikkeaa valtavirrasta.

 

Kappaleiden sanoitukset ja laulukieli on englanti? Oliko tämä alusta saakka itsestäänselvyys vai harkittiinko missään vaiheessa suomenkielistä ulosantia?

J: Englanti oli alusta lähtien itsestäänselvyys - oma orientoitumiseni lyriikoiden kirjoittamiseen vaan on aina tapahtunut luontevimmin englanniksi. Näin on myös muiden biisinkirjoittajajäsenten kohdalla, ja koenkin että englanninkielinen ilmaisu on Burntfieldin tapauksessa musiikillisesti ja temaattisesti oikea ratkaisu, suomeksi laulaminen taas vaatisi tyystin erilaista lähestymistapaa.

 

Teillä siis on tietoisen ammattilaishakuinen ote bändissänne, eli toivottavasti uudesta pitkäsoitosta tulee totta

V: Tarvitsemme kyllä ulkopuolista apua jatkossa...

J: Kyllä, sillä viimeistään seuraavan sinkun julkaisemisen yhteydessä tulee musiikkivideo. Se tulee olemaan yksi vuoden 2016 projekteista. Teemme sen elokuvatuotantoyhtiö Finfinitumin kanssa, joka teki myös meidän levyjulkkarikeikkamme videoinnin Semifinalissa. Tallenne on muuten nähtävissä Youtubessa.

Selvä homma, kiitän herroja haastattelusta ja toivotan hyvää jatkoa. Toivotaan että nähdään livenä jossain päin Suomea! Sitä odotellessa voikin katsastaa livekuntoa Youtubesta ja viimeisen tiedon mukaan Burntfieldillä on tammikuun 3. päivä (semi-) akustinen keikka Bar Wall Streetissä Helsingissä. Kaikki kiinnostuneet, tilaisuutenne on koittanut!


Sammal teki sen taas! Eli vahvasti 70-lukua henkivän levyn. Mutta niin vain on, että taaskaan vanhan toiston makuisesta kierrätyksestä ei pääse moittimaan, vaan bändi tekee edelleen hienoja kappaleita hyvällä maulla ja omintakeisella otteella. Levyn lähtee jo avauksessa käyntiin vastustamattomalla charmilla ja svengillä. Lisäkoukkua tekee pari laulusolisti Jan-Erik Kiviniemen järjestämää uutuutta: ensimmäisessä kappaleessa ”Stormvarning” lyriikat esitetään toisella kotimaisella, lisäksi levyllä kolahtelevat entistä kuuluvammat ja monipuolisemmat perkussiot. Sanoitukset ovat tyylillisesti ajattomia, yhtä relevantteja 2015 kuin ne olisivat olleet 1970. Instrumentaalipaloja on levyllä kolme. Pientä huumorinpilkahdustakin kuullaan ”Kohtaaminen yön vyöllä” -instrumentaalin lopun hersyvässä urkuhapuilussa. Kepeästi alkava, mutta lopulta suuriin mittoihin nouseva ”Sulle Haavan tein” on levyn viimeinen laulu, jonka jälkeen levyn päättää lyhyt akustisen kitaran siivittämä lyhyt ”Kohti pintaa” ja pitkä, kymmenminuuttinen teos ”Herätkää!” joka onkin mielenkiintoisesti eri maata levyn muun materiaalin kanssa. Särisevien synaleadien ja ostinatokuvion vetämän kappaleen alkuosa tuo hämärästi mieleen 70-luvun lopun uusimman aallon tekijät, kuten David Bowien Berliini-kauden tuotokset ja vaikkapa Tubeway Armyn.

Pienenä negatiivisena kritiikkinä mainitsisin jonkinasteisen soundillisen kireyden ja keskialueelle sijoittuvan rupisuuden hakemisen. Tosin kuuntelen tätä varmaan ihan väärällä laitteistolla, eli CD-levyltä kuulokkeilla. Kenties tämä vinyylilevyltä (jota Sammalen kohdalla myydään todennäköisesti huomattavasti enemmän kuin muita formaatteja) hyvällä laitteistolla kuulostaisi toimivammalta, olisi kyllä mielenkiintoista kokeilla. Joka tapauksessa myös CD-painoskin on hieno paketti kartonkikansineen kaikkineen. LP-kansissa luonnollisesti parhaiten oikeuksiinsa pääsevästä kauniista kansitaiteesta muuten vastaa bändi, eli J-E. Kiviniemi kansikuvasta ja basisti Lasse Ilano sisäkannesta. Lyriikat ovat aikaisempien Sammal-levyjen tapaan myös englanninnettu, eli suositelkaamme tätä ennen kaikkea paitsi vinyylisoittimen omistajille, myös kieltä taitamattomille!

Pages: ? 1 2 3 4