Teijo's blog

”Turpasaunasta” YUP:n musiikillinen ja taiteellinen ura lähti viimein lentoon: ”Joka kevät kun leppä kukkii, kylän nuoret miehet hakataan!” muistelee Jarkko Martikainen kirjoittaneensa abivuonnaan paperilapulle Hippo Taatilan YUP -historiikissa. Taatila on kirjoittanut teoksen suureksi osaksi muistelmalliseen haastattelumuotoon, mistä jo kirjan nimikin antaa vihiä. Tämä metodi on ollut varmasti paikallaan, sillä vaikka kirjailija on ammatiltaan toimittaja, niin muusikko hän ei ole, ei edes musiikkitoimittaja – vaan urheilutoimittaja. Siitä huolimatta tai kenties juuri siksi kirjasta on muotoutunut varsin helppolukuinen kenelle tahansa satunnaisemmallekin kulkijalle, jota YUP:n musiikki on jollain tavalla koskettanut. Ja edellämainitusta syystä mihinkään musiikin syvempiin rakenteisiin tai soitinarsenaalien esittelyihin ei mennä missään vaiheessa, vaan tässä puhutaan lähinnä bändistä ja sen jäsenistä, heidän työstään ja urastaan. Soitinfriikeillehän YUP:lla on nettisivuillaan videoesittelyt livevermeistään, joten katsokaa sieltä jos kiinnostaa. Mutta kirjaan. Teksti on sujuvaa, kunkin jäsenen sekä levyntekoon ja kiertuetoimintaan osallistuvien henkilöiden haastattelut on toimitettu ammattimaisesti ja tarkkanäköisesti. Pienenä sivuhuomiona mainittakoon, että aivan puhtaasti ei kustannustoimittaja ole oikolukua suorittanut, kirjan alkupuolelle on jonkin verran jäänyt typo-virheitä.

 

Kirjassa jäsentyy hyvin bändin kehitysvaiheet todella marginaalisesta kellaribändistä ammattimaiseksi levyttäväksi ryhmäksi, joka saa levytyssopimuksen lisäksi Suomen ehdotonta huippua olevan tuottajan. Lukija jää varmasti pohtimaan nimenomaan tuottajan roolia yhtyeiden musiikillisten tuotosten toteuttajana. Onko tuottaja yhtyeen taiteelliseen antiin liiaksi vaikuttava ja ohjaileva tekijä vai sparraaja, joka osaa tuoda taiteilijoiden ideat ja luovuuden esiin? Nimittäin tämä kurkistus YUP:n studion ja treenikämpän sisäiseen maailmaan saattaa yllättää yhtyeen musiikkia vain levyjen ja keikkojen muodossa kuulleille. Lukijalle selviää, millaisten paineiden alla muusikot työtään tekevät, mikä metodi on sisäinen sävellyskilpailu, mitä on nk nippusoundi jne. Progeporukalle tuttuja vanhoja nimiä vilahtelee sivuilla varsin tiheään, mm. Pedro Hietanen uskoi vahvasti bändiin ja vaikutti melko ratkaisevallakin tavalla YUP:n nousuun. Kirjaan on haastateltu ilahduttavan monia ihmisiä bändin uran varrelta, hyvin monet vanhoja Wigu-miehiä jokseenkin yllättävämmiltäkin tahoilta. Luonnollisesti mukana on aimo annos triviaa ja huumoriakin, elementti jota ei voi YUP:n tapauksessa koskaan sivuuttaa.

 

Aika näyttää, tekeekö joku tutkija joskus myös musiikkitieteellisemmistä lähtökohdista kirjaa, tarkempaa analyysiä varten toki on olemassa äänitallenteet, nuottikirjat ja live-dvd. Yhtyeen jäsenten ja taustavaikuttajien persoonien ja henkilökuvien lähdeteoksena sen sijaan tämä kirja on äärimmäisen arvokas, koska ainakin allekirjoittaneesta meidän aikamme ei välttämättä edes tiedosta, miten tärkeästä ja progressivisen suomirockin vaikuttajasta tässä teoksessa puhutaan. Väitänpä myös, että kirjan luettuaan YUP:n musiikkiin saa uutta kulmaa – levyjä kuuntelee varmasti eri korvin kuin ennen. ”Helppoa muisteltavaa” ansaitsee lämpimät suositukset.

 

 

 

Sähköisku 2017

(kuvat Teijo Salminen ja Ville Hautakangas)

Neljättä kertaa Tampereen Konservatoriolla järjestetty Sähköisku keräsi jälleen syntetisaattoreista ja elektronimusiikista kiinnostuneita musiikin ystäviä verkostoitumaan, keskustelemaan ja haistelemaan alan uusimpia tuulia. Ja luonnollisesti kokeilemaan mahtavaa määrää instrumentteja. Pääorganisaattorin, musiikkiteknologian lehtori Juha Sipilän mukaan tänä vuonna osanotto oli hivenen vaisumpi, johtuen ehkä 10 euron sinänsä varsin kohtuullisesta pääsymaksusta. Pääsymaksullisuus kun johtui osin espanjalaisen Thunderdrone -yhtyeen järjestämisestä konsertoimaan illan pääesiintyjänä. Päivän ohjelmaan kuului muun muassa Olegtron- Roland- ja Pi-työpajoja normaalien soitinmyyjien ja rakentajien ständien ohella. Traditionaalisen iltakonsertin lisäksi kuultiin myös päiväperformansseja.


Verdeaudio, Mika Rintala. Putkisyntetisaattoreita, audiolaitteita.


Vola:n DIY-designiä. Puuta ja metallia, hieman muovia. Muotoilu on uniikkia by Ville Olaskari.

 

Aikaa saa tällaisessa tapahtumassa kulumaan helposti kokonaisen päivän, valitettavasti meillä oli rajoitetusti aikaa piipahtaa paikalla. Tilanne on tosin näin ulkopaikkakuntalaiselle valitettavasti se, että kaikkea ei kerkeä näkemään ja päivästä väkisinkin iso osa menee matkaan, ja näin oli nytkin. Helsingin Colossus-lähetystö (pj Otso Pakarinen ja allekirjoittanut) saapui Tampereelle vasta iltapäivällä, jolloin osa ohjelmistosta oli jo valitettavasti siirtynyt historiaan. Kaikeksi onneksi halpabussiyhtiö kuljetti meidät suoraan Pyynikintorille aivan Konservatorion eteen, joten kävelysiirtymään ei sentään tuhraantunut aikaa.

*J
Aulatunnelmaa. Kuva: Ville Hautakangas

 

Jo heti ovella saatiinkin ihailla heti suomalaisen insinööritaidon, luovan hulluuden sekä materiaaliosaamisen mallinäytteitä; aulassa komeilivat sekä Vola:n että Verden uusimmat luomukset. Mukana oli tietysti myös muutamia vanhempia, jo tutuksi käyneitä. Kuka voisi koskaan unohtaa esimerkiksi Verden kissakaiuttimia tai Ufox-ilmankostuttimen runkoon rakennettua thereminiä! Vola:n puurunkoinen Cloudy ei ainakaan muotoilunsa puolesta jätä ketään kylmäksi.


Sonic-Pi paja. Kuva: Ville Hautakangas

*
Kolvi kuumenee. Elektroniikkatyöpajailua. Kuva Ville Hautakangas

 

Seuraavaksi kiipesimme toiseen kerrokseen, jossa oli juuri alkamasas tunnin mittainen Roland-syntikkatyöpaja. Fasiliteetit olivat erinomaiset, luokassa oli kutakin osallistujaa kohden Roland S-1 ”plug-out”- syntetisaattori. Lisäksi kokeiltavana oli isompia Rollen polyfonisia sekä state-of-the art -keikkapiano. Luokan takaseinän pöydältä löytyi myösBoutique -sarjaa, AIRA-räkkiä ja muuta mielenkiintoista. Kunpa vain olisi ollut aikaa…


Rolandin pajaluokka. Rolandin edustaja Jari Pailamo (vasemmalla) valottaa Otsolle pajan ideaa.

 

Seuraavassa huoneessa majaili SoundToolsin tarjonta. Mielenkiintoisinta antia uusien pienten laitteiden sarjassa edusti Dreadbox, jonka näppärän näköiset puupäädyilla ja jämäkän tuntuisilla metallirungoilla houkuttelivat vääntelemään namiskoita ja tekemään kytkentöjä. Laitteet ovat käsityötä, joten ymmärrettävästi ihan halvimpia mahdollisia vekottimia ne eivät ole, mutta analogiasta ja laadustahan pitää maksaa (ja hyvänen aika, puupäädyistä!). Dreadboxin sarjassa on myös saatavana kohtuullinen valikoima eurorack -moduleita.


Dreadboxin sympaattiset laatikot.

Waldorf on tuonut markkinoille kolmioktaavisen kb37-koskettimiston ja eurorackin hybridin, jonka nähdessään jokaiselle vanhoja syntikoita tuntevalle tulee ensimmäisenä mieleen 70-luvun Oberheimit ja niiden SEM-modulit. Kosketin-räkkiyhdistelmä on nimittäin valkoinen, ja kun näyttely-yksilökin oli täytetty valkoisilla moduleilla, niin vaikutelma oli täydellinen.


Waldorfin kaunis kb37. Jollei tämä tuo muistoja vanhasta Oberheimista, niin on kumma...

 

EM-Nordicin näyttelyhuoneen huomionvangitsija on mahtava analogimonsteri, Arturian Matrixbrute. Soitin on koteloitu minimoog-tyyppiseen jämäkkään puu- ja metallikoteloon. Paneeli on alareunasta saranoitu ja nousee suoraan ministä kopioidulla mallilla. Puuosat ovat himmeäkiiltoista, harmahtavan ruskeata jalopuuta, joka antaa ulkonäolle suorastaan ylellisen silauksen. Oskillaattoreita on kolme, mutta siihen samanlaisuus minimoogiin sitten loppuukin; LFO:ta ja suotimia löytyy kaksin kappalein, envelopeja kolme! Mutta näyttävin osa on valaistuin painonapein toteutettu valtaisa 16 x 16 kytkinmatriisi, jolla avulla komponentit saa kytkettyä mielikuvituksellisiin yhdistelmiin. Tässäpä modulaarin korvaaja hänelle, joka ei välitä hirveästä johtovyyhdestä… Hintaa silmää ja korvaa hivelevälle (ja järjettömän painavalle) komeudelle on kahden tuhannen euron pintaan. Paljon rahaa, mutta laitetta hivellyt ymmärtänee hinnanmuodostuksen.


Matrixbrute. Houkutteleva mahtisyna par excellence. Ja painaa kuin synti(kka).

 

Tässä vaiheessa törmäsimmekin tuttuun henkilöön, musiikkiteknologi/klarinetisti Severi Kärkeen, joka viime vuonna oli miksaamassa Nurmeksessa Karelian Skies -konserttia (johon Colossus-ryhmämme osallistui). Hän kutsui seuraamaan omaa esitystään, jossa hän kitaristiystävänsä Petri Kivimäen kanssa soittivat Titicaca -nimisen ambient-teoksen. Klarinetin ja kitaran ohella Ableton Push sekä loop-pedaali ja pitkät reverbit ja viiveet loivat äänimaisemaa, joka toistettiin kuusikanavaisella äänentoistolla. Mielenkiintoista sinällään, Pink Floydhan lanseerasi tiettävästi ensimmäisenä monikanavaista konserttiäänentoistoa jo 60-luvun lopulla, mutta vielä tänäkin päivänä monikanavatoisto konserteissa on hämmästyttävänkin harvinaista jopa sähköisimmässäkin musiikissa. Nämä kaverit ovat siis ihan hyvällä asialla hankkeineen, sillä kyllähän tuo monikanavatoisto luokkahuoneessakin erittäin hyvältä kuulosti. Kenties herrojen ambientismia kuullaan tänä kesänä myös Nurmeksessa, jos hyvin käy!

Severi Kärjen ja Petri Kivimäen teos Titicaca kokeili monikanavaisen äänentoiston mahdollisuuksia. Lisäksi kuultiin mm Tomahawk-cover, jonka allekirjoittanut muisti lähinnä Faith no more-yhtyeen Mike Pattonin monista projekteista.

 

Illan konserttitarjonta alkoi Jere Harjuniemen sooloesityksellä. Alustus tapahtui kunnon progetyyliin gongin kumahduksilla ja lopulta siirryttiin marimbaan. Kaikkea tältä väliltä ryyditettiin valtaisilla viive- ja reverb-efekteillä, jotka kuljettivat kappaleen rakennetta erilaisiin tunnelmiin ja äänimassoihin.


Gongin kumahdus. Jere Harjunniemi, tamtam, marimba, sampleri ja riittävästi kaikua.

 

WetSox -kokoonpanossa soitti kolme kaveria, tyylillisesti selkeästi Tangerine Dream -vaikutteinen labrahäärääminen ja ”epäesiintyminen”, eli pääosissa olivat selvästi soittimet: kaverit hääräsivät vipujen, nappuloiden ja patch-johtojen seurassa modulisyntikkaseinämään sulautuen. Musiikin pohjavire oli selkeästi 70-lukua henkivää, ehkä voimakkaampi rytmiikka ja terävämmät perkussiosoundit edustivat nykyaikaisempaa puolta.


Miehet vihreässä hämyssä, Tangerine Dream-henkeen. Wet Sox ja Dry-by. Atte Pohjonen, Janne Koiranen ja Alec Helander. Minimoog Voyager, modulaarit, NordDrum2.

 

Onni Tullan, Iiris Hildenin ja Wilma Maunulan performanssi olikin sitten jo hieman poikkitaiteellisempaa antia. Tullan pääinstrumenttina nimittäin oli Brotherin matkakirjoituskone (efektien, Abletonin ja Akai-kontrollerin ohella), kun taas Hilden ja Maunula esittivät modernin tanssiesityksen kuvitteelliseen toimistoympäristöön sijoitettuna. Ohjelma selittää kyseisen näin: ”O.T. puhtaaksikirjoittaa valkokaulustyöläisen hetkellisen mielikuvitusmatkan kesken konttoripäivän”. Esitys on mainittu homagena E. Remingtonille, kirjoituskoneen kehittäjälle. Esitys oli onnistunut ja kekseliäs esimerkki miten konkreettinen ja elektroninen musiikki yhdistetään tanssiin.


Onni Tulla ja Typewriter project. Tanssijoina Iiris Hilden ja Wilma Maunula

 

Konsertin ensimmäisen puoliskon päätti Eva Alkulan (kantele)ja maestro Juha Sipilän (modulaarit) muodostaman Plonk! -duon esittämä teos. Ensimmäisen teoksen tavoin tämäkin todisti jälleen kerran, miten akustiset instrumentit ja elektroniikka voidaan saumattomasti yhdistää nautittavaksi äänikeitokseksi.

Plonk!: Rei. Eva Alkula, kanteleet ja Juha Sipilä, modulaarisyntetisaattori ja looper. Alempi kuva: Ville Hautakangas

 

Valitettavasti konsertin toista osaa, pääesiintyjänään espanjalaisduo Thunderdrone, emme voineet enää jäädä todistamaan, koska bussi Helsingin suuntaan lähti harmittavan aikaisin.

Joka tapauksessa olimme enemmän kuin tyytyväisiä tähänkin, osaltamme valitettavan vajaaksi jääneeseen Sähköiskun antiin. Onneksi tapahtumia on tänä keväänä luvassa myös pääkaupungissa, odotukset Helsinki Syntethiciä kohtaan ovat kovat...

 


Iltakonsertin pääesiintyjä, eli Thunderdrone: Manu Retamero ja Diego de León, modulisyntetisaattorit. Kuva: Ville Hautakangas
 


Shiptuna: Olli Paajanen: kitara, Onni Tulla, theremin ja modulisyntetisaattori. Kuva: Ville Hautakangas

 

Mutta, suuret kiitokset Tampereelle, sekä puuhamies, lehtori ja syntikkavelho "pääministerikaima" Juha Sipilälle ystävällisestä kutsusta ja koko konservatorion Musiikkiteknologian osastolle, henkilökunnalle ja opiskelijoille.

Vuoden 2018 Sähköiskussa jälleen tavataan!

Savonlinnan taidelukiossa 1980 -luvun lopulla perustettu YUP loi mielenkiintoisen ja omintakeisen musiikkiuran parin vuosikymmenen aikana. Yhtye jäi 2009 epämääräisen pituiselle tauolle, eikä ole ainakaan toistaiseksi aktivoitunut musiikintekomielessä. Toki jäsenistöllä on ollut omat musiikillisetkin uransa. Etenkin tunnetuin jäsenensä, Jarkko Martikainen on luonut jopa YUP:täkin näkyvämpää soolouraa kuuden albumin verran ja kirjailijana julkaissut novelli- ja runokokoelman.  Jussi Hyyrynen on puolestaan puuhannut lääkäriuransa ohella WOYH! -yhtyeessä. Nyt kuitenkin lähes 8 vuoden YUP-hiljaisuuden jälkeen ryhmä on jälleen kasassa Bar Loosessa Helsingissä. Ei kuitenkaan musisoimassa vaan julkistamassa Hippo Taatilan kirjoittamaa historiikkia YUP - Helppoa muisteltavaa.

YUP pysytteli suomirockin valtavirrasta suhteellisen marginaalissa ”Normaalien maihinnousu”-levynsä siivittämää lyhyttä jaksoa lukuun ottamatta. YUP ei myöskään aivan saavuttanut ”hengenheimolaisensa” CMX:n tunnettuutta. Kumpikin yhtye ponnisti kuitenkin melko samantyyppisistä lähtökohdista, eli aloitti HC-punk-kaahauksella, mutta yhdistäen siihen suorastaan röyhkeällä pokalla progesta tuttuja elementtejä. Ja kummankin yhtyeen kohdalla uran edetessä progevaikutteet, musiikillinen kunnianhimo ja instrumentaalinen koukeroisuus valtasivat aina vain enemmän alaa. Jonkinlaisena musiikillisen heittäytymisen kliimaksina YUP:n uralla voitanee pitää ”Toppatakkeja ja Toledon terästä”-albumia, joka teemalevynä, zappamaisen crazyhumoristisella otteella ja kimuranteilla sävellyksillään sai monen progediggarin lumoihinsa. Niin myös allekirjoittaneen.

Kirjan kirjoittaja Hippo Taatila on varsin laaja-alainen kirjailija-toimittaja, joka on erikoistunut toimittajana urheilujournalismiin, ja toisaalta toiminut esoteerisen kirjallisuuden (Gurdijeff!) kääntäjänä. Aikaisempaan tuotantoon kuuluu yhden romaanin lisäksi lähinnä koripalloaiheista tietokirjallisuutta.YUP -kirja on näin ollen Taatilalta hieno avaus musiikkihistoriikkeihin.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Petri Tiainen, Valtteri Tynkkynen, Jussi Hyyrynen, Janne Mannonen (upeassa Duran Duran -t-paidassaan!), kirjan kirjoittaja Hippo Taatila sekä Jarkko Martikainen

Helmikuisena keskiviikkoiltana Helsingissä Bar Loosen lattialle raivatulla eriöllä istuivat siis baarijakkaroilla tentattavana kirjailija Taatila lahjaksi saatu ananas kädessään, laulaja-kitaristi Jarkko Martikainen, kosketinsoittaja Petri Tiainen, rumpali Janne Mannonen, basisti Valtteri Tynkkynen sekä kitaristi Jussi Hyyrynen. Tupa on aivan täynnä väkeä, juuri enempää ei olisikaan näihin tiloihin mahtunut. Kirjapöydässä oli hetkeä aikaisemmin käynyt kuhina, sillä kirjan lisäksi myynnissä oli Svartin prässäämää vinyyliuusintapainosta ainakin ”Huuda harkiten” EP:stä ja ”Toppatakkeja ja Toledon terästä” -albumista.

Tunnelma tilaisuudessa oli todellä lämmin, muutenkin kuin yleisöpaljoudesta johtuen. Huumorin kukka kukki ja miehet olivat silminnähden mielissään kaikesta ja vastailivat yleisökysymyksiin rennosti ja vääntäen vitsiä aina kun siihen tuli tilaisuus. Martikainen mm. pyysi nöyrästi anteeksi Hyyryseltä lähes 30 vuoden takaista traumatisoivaa tölväisyään takatukasta – ja yleisö aplodeerasi! Keikkamuisteloissa myös sivuttiin episodia, jossa silloinen lääketieteen kandidaatti Hyyrynen ompeli tikit keikan jälkeen rumpali Mannosen otsaan syntyneeseen pahaan haavaan (miten se oli syntynyt, sekin tietysti on oma tarinansa...)

Jäseniltä kysyttiin myös mielilevyä omasta tuotannosta. Vastaukset; Tynkkynen: Toppatakkeja ja Toledon terästä. Hyyrynen: Homo Sapiens. Mannonen: Yövieraat. Tiainen: Yövieraat. Martikainen: Normaalien maihinnousu. Ja Hippo Taatila mainitsi hänkin lempilevykseen Normaalien Maihinnousun.

Kysymykseen mahdollisista levyttämättä jääneestä materiaalista vastaus oli aika selvä: YUP levytti kaiken levyttämisen arvoisen. Martikainen painotti, että se materiaali mikä jäi ”rannalle ruikuttamaan”, jäi sinne rannalle hyvästä syystä. Arkistoista ei siis löydy aarteita.

Toki sekin asia kysyttiin, että koska YUP jäi 2009 määrittelemättömän pitkälle tauolle, niin koska tämä tauko loppuu? Vastaus oli YUP-tyyliin epämääräisen selkeä, eli näillä näkymin ei ole suunnitelmia. Mutta koskaan ei voi tietää. Huhuun, että Valtterin Hankasalmelle tuoreeltaan perustamassa Hankala-nimisessä ravintolassa järjestettäisiin YUP:n comeback -keikka, tuli saman tien täystyrmäys.

 

Lopulta tuli Colossuksen vuoro, eli se tavallinen… eli kysymys suhteesta progeen. Tähän kysymykseen kuului Hyyryseltä saman tien selkeä julistus ”MINÄ OLEN PROGRESSIIVINEN ROCK!” ja Martikaiselta vahvistus -Jussi on!

Ja yleisö puhkesi aplodeihin!

Martikainen jatkoi, että lukioaikana he kaikki hervahtivat monenlaisiin progelevyihin. Nimistä Martikainen mainitsi Jethro Tullin, Frank Zappan, Oldfieldn ja Wigwamin. Sävelkieli ja säveltämisen malli alkoi saavuttaa uusia, kunnianhimoisia tasoja kaiken punk-kouhotuksen jälkeen.

- Se lähti liikkelle rakkaudesta sellaiseen musiikkiin, joka voisi antaa – ehkä jopa vuosikymmenten päästäkin – jollekulle jotain elämyksiä. Ja näin on ehkä käynytkin, jos kerran Colossuksen ja progeväen piireissä edes kulttitasolla arvostusta löytyy… eli eihän tässä ihan vikaan olla menty!

- Kyllähän meillä kaikilla on tällainen rönsyilevämpi musiikki ollut lähellä sydäntä, lisää Hyyrynen.

- Kaikki se noiden Tullin, Zappan, Oldfieldin jne musiikki. Ja Wigut myös!

- Niin, ja kyllä meitäkin wigutti!, vahvisti Martikainen.

- Laaja oli se paletti, josta tätä pakettia koostettiin… Varsinkin Valtterin biiseissä on ne melodiat joissa oli kansanmusiikin ja vaikkapa Pihasoittajien vaikutteita, yms... kertoi Hyyrynen.

- Ollaan yritetty tehdä niin vaikeita kappaleita kuin niillä soittimilla ja taidoilla mitä meillä oli käytössä. Mahdollisimman monta osaa ja käännöstä. Näin minä ainakin itse toimin rumpalina, selitti Mannonen omaa rumpalintyötään.

-Olimme inhimillisen osaamisemme äärirajoilla aika usein, muistutti Martikainen ilkikurisesti.

Hyyrynen lisäsi vielä Yö-yhtyeen kitaristi Jani Viitasen kertoneen, että ei ole koskaan kirjoittanut biisejä, joita ei osaisi soittaa päihtyneenä. -Meillä tuo on ollut jossain määrin päinvastoin.

-Vain sellaisia biisejä, jotka ovat kahdenkin kaljan jälkeen ihan mahdottomia, lisää Martikainen hyväksi lopuksi.

Taidetaan siis olla progressiivisuuden kovassa ytimessä...

 

(Kirja-arviota luvassa jatkossa, mahdollisesti)

Teijo Salminen

RIKK ECCENT
OWL AWOL
  Kolmisen vuotta on vierähtänyt Rikk Eccentin, eli tuttavallisemmin multi-instrumentalisti Kimmo Salmelan edellisestä soololevystä. Päät ja Poverty Stinks -yhtyeissä muinoin vaikuttanut mies on siis aktivoitunut kuluvalla vuosikymmenellä levyttämään säännöllisemmin. Käsillä oleva levy alkaa synavinkunalla, mutta raskaiden ja aika maukassoundisten kitarariffien johdattelemana edetään. Ensivaikutelma saattaa herättää vähän ristiriitaisia tunnelmia, koska rummut levyllä kuulostavat kummallisilta ja irrallisilta -epäilemättä ne ovat täysin elektroniset. Voi olla aivan kustannussyistäkin. Hieman pompöösistä soundipolitiikasta juontuu mieleen T.T. Oksalan 80-luvun sooloilut. Kansiteksteistä päätellen herra Eccent soittaa levyn kaikki instrumentit -liekö myös nuo sähkörummut (hatunnosto sinänsä -rumpujahan ei edes Mike Oldfield taida soittaa!). Vain yhdellä raidalla ”Higher Ground” kuullaan vierailevaa naislaulajaa. Soundien hienoiseen outouteen kyllä tottuu, uskokaa pois! Siinä vaiheessa levyn annista myös alkaa nauttia. Salmelan lauluääni on karheudessaan varsin miellyttävä. Vaikka On the rocksissa kuullun keikan perusteella trubaduurihommatkin hoituvat mies ja kitara-periaatteella, niin kyllä lahjat musiikin tekoon myös studiossa ovat kiistattomat. Sama pätee säveltämiseen ja sovituksiin. Rivakkatempoisella kakkosraidalla ”I feel free” kertosäkeen toisto katkaistaan juuri, ennen kuin se muuttuu junnaavaksi ja liian toisteiseksi. Kolmosraita ”Prog On” on lainakappale (alkuperäinen tosin nimellä ”Rock on”) sellaiselta muinaisuuden brittipop-ilmiöltä kuin David Essex, siis melkoisen yllättävältä suunnalta. ”Fare Well” on pitempi tunnelmapala, joka hetkittäin muistuttaa hieman Division Bell-kauden Pink Floydia tai Gilmourin soolotuotantoa. Suurin yllätys on levyn raidoista on kuitenkin ”Higher Ground”, jonka kertosäe vaikuttaa (ilmeisen tahattomasti?) vinksahtaneelta muunnokselta Kate Bushin vanhan ”Wow”-hitin vastaavasta. ”Losers Game” alkaa kitaraballadina, mutta jatkuu tavanomaisemmalla rock-poljennolla. Päätösraita ”Tomorrow is so slow to come” nytkyttelee tasakompilla hieman roxymusicillisella tatsilla, komean kitarasoolon loppuun saattelemana. Entä onko tämä progea? No, art rock, joksi saateteksti tätä kutsuu, on aivan mukiinmenevä ilmaisu. Laulukokoelmahstahan tässä pohjimmiltaan on kyse, mutta mukana on myös aimo annos sävellyksellistä ja soundillista monimuotoisuutta ja kokeilevuutta - ja tietysti pitkiä kitarasooloja. Eli kyllä tätä haastavamman musiikin ystäväkin mielikseen kuuntelee. Lisäkehaisun ansaitsee levyn kansigrafiikoiden lisäksi kansikuvan hauska pöllönnaama, levyn nimi Owl AWOL tarkoittaa vapaasti käännettynä ”Pöllö puntiksella”. Symboliikkaa voi tietysti itse kukin miettiä tykönään...

Teijo Salminen

Running Moose Prog night 2016

(kuvat: Matti Kervinen, Teijo Salminen)

Nisula Electic Gypsies

Illan avaajana toimi tosi dynamiittinen voimatrio Nisula Electric Gypsies. Bändi ei varsinaisesti ole progebändi, vaan pikemminkin hard/bluesrockiin keskittyvä yhtye, joka soittaa 60-70 -luvun taitteen proto-progen ja bluesrockin helmiä. Eli ainakin Rocksin illan settiin kuului mm. iso kasa parasta Hendrixia, Creamia ja Black Sabbathia. Hyvä kattaus antaumuksella meiningillä, melkoisella volyymilla soitettuna. Tämä toimi ikään kuin hyvänä yleissivistävänä historiamuistutuksena siitä, mitkä olivat ne britti- ja jenkkiesikuvat, jotka käynnistivät Suomessakin 60 –luvun lopussa melkoisen bändiboomin, jonka seurauksena syntyivät mm. Apollo, Kalevala ja Charlies. Bändin jäsenet ovat siis kitaristi/laulaja Juhani Nisula, basisti Roxsy Surowiak sekä rumpali Mikko Neuvonen. Erityisesti mieleen jäi rumpalin todella energinen ja antaumuksellinen työskentely. Jos tarve olisi buukata 60-luvun lopun kitararockia vääntävä pumppu, olisi Nisulan ”sähköromanit” kelpo valinta.

 

The Outer Sonics

 

Tamperelainen Outer Sonics on 2014 perustettu nelikko, jonka jäsenistöstä puolet, eli Nina ja Mika Hiironniemi on monelle Colossuslaiselle tuttu Hiidensointi-yhtyeestä. Muut nykyiset jäsenet ovat siis kitaristi/kosketinsoittaja Ari Niemi sekä basisti Samuli Happo. Helsingin keikalla viidentenä jäsenenä vaikutti vielä Mirkku Mattinen sellonsa kanssa.

Bändi oli hienossa keikkavireessä, parin vuoden takaisesta Rocksin keikasta soundi oli vielä tukevoitunut ja ote entistäkin varmempi. Uusi basisti Samuli Happo veti keikan ammattilaisen varmuudella, mieshän on aiemmin meritoitunut Pauli Hanhiniemen Perunateatterissa, kuin myös oman Happo-HC-yhtyeensä riveissä. Keikan jälkimainingeissa sovimme bändin nokkanaisen, Nina Hiironniemen kanssa pienestä sananvaihdosta.

 

 

Aloitetaan kuluneella sporttikysymyksellä: Debyyttilevy ja keikkoja alla, miltä nyt tuntuu? Ja erityisesti, mitkä tunnelmat nyt Rocksin keikan jälkeen?

- Erityisen hyvältä tuntuu! Levystä tuli hyvä ja niitä biisejä on mukava soittaa livenä. Keikan jälkeinen kommentti, että me ollaan parempia livenä kuin levyllä lämmitti mieltä, senhän eteen ollaan tehty töitä. On the Rocks oli jälleen hieno kokemus, tuntui tosi hyvältä mennä sinne toistamiseen ja paljon vielä valmiimpana kuin ekalla kerralla. Tavallaan meidän on kiittäminen rocksia ja etenkin Matti Kervistä siitä, että bändi ylipäätään saavutti noinkin nopeasti debyyttilevyn teon etapin.

Violet” näyttää saaneen omien havaintojeni mukaan varsin hyvän vastaanoton musiikkimedioissa

- Kyllä, vastaanotto on ollut varsin ylistävää. Nyt vain pitäisi saada tätä bändiä enemmän ihmisten tietoisuuteen. Ollaan hyvissä fiiliksissä levyn saamasta vastaanotosta. Ainoa mitä kaivattaisiin olisi vieläkin suurempi näkyvyys noissa arvosteluissa- etenkin suurimmissa musamediossa. Nyt tarvittaisiin isoa buustausta bändille!

Basistinne on vaihtunut sitten viime On the rocks-esiintymisen, ottiko Happo homman haltuun nopeasti?

- Samuli on kokenut soittaja- ei sillä kauan mennyt päästä mukaan. Hän toi uudenlaista puhtia bändille ja rokkaavampaa meininkiä. Mikalla ja Samulilla on yhteistä soittohistoriaa yli kolmenkymmen vuoden ajalta (Stake, Perunateatteri, Happo hc). Yhteensoitto sujuu tuosta vain.

Omien laskunjeni mukaan soititte Violet-albuminne kokonaan?

- Kyllä. Mitäs sitä mitään pois jättämään...

Setin cover -veto, Queensrychen Silent Lucidity ainakin hiveli allekirjoittaneen korvia. Kenen valinta vai onko Ryche kaikkien bändin jäsenten mielibändi?

- Kyllä se oli Mikan ehdotus. Mika on itseasiassa ehdottanut kaikenlaista meille soitettavaksi... Niin meidän kuin Arinkin levyhyllystä löytyy melkein koko bändin tuotanto, meillä ainakin Empireen asti. Tuntui mukavalta kaivaa monen vuoden jälkeen levy esille ja kuunnella sieltä muitakin biisejä- onhan se kovettu bändi!

Viimeksi Rocksissa soititte The Policen King of Painin. Onko kyseinen bändi muidenkin kuin rumpalin suosikki (jonka soitossa aistii Copeland-vaikutusta… ja ehkäpä tietysti Peartiakin). Mikalta voisikin kysyä, mikä rumpali on SE vaikuttaja?

- Kaikkihan nyt Policesta tykkää! Ja niin tässäkin bändissä, se lienee jopa bändiin pääsyvaatimus...

-Mika: Neljä niitä tulee mieleen, vaikka kuinka yhtä miettisi asettaa ylitse muiden. Ei missään järjestyksessä ne olisivat Peart, Copeland, Bill Ward, John Weathers.

Puolet bändistä on kuitenkin entisen Hiidensoinnin jäsenkuntaa, joten otan vapauden rönsytä vähän ”topicin ulkopuolelle”. Onko Hiidensointi telakalla -eli voivatko fanit odotella joskus reunion-keikkoja? Käsitin niin, että Ovia ja Aikoja -jälkeistäkin materiaalia on pöytälaatikossa olemassa.

- Never say never, kyllähän se meille sopisi. Mika sanoi soittavansa koska tahansa ne biisit edelleen, mutta itse en usko sellaisen tulevan. Uusia biisejä tosiaan tehtiin, ja aikoinaan harmitti että ne jäivät tallentamatta, koska sieltä tuli vielä rankempaa materiaalia kuin aiemmat. Taaksepäin on mukava muistella ja varsinkin olla tyytyväinen siihen mitä saatiin aikaiseksi. Mutta nyt on uutta musaa ja uusi suunta eteenpäin.

Joko seuraavalle Outer Sonics -pitkäsoitolle on materiaalia, eli suunnitelmia Violetin seuraajasta?

- Uusia biisejä on 5-6 kipaletta työstettynä ja ne odottelevat demottamista. Viikon kuluttua Mika pääsee aloittamaan rumpuäänityksiä, minun pitää vain päästä ne laulamaan, jahka tämä flunssa tokenee. Fiilikset ovat erityisen hyvät tulevasta levystä, hienoja biisejä. Ja nyt olisi toiveissa saada myös julkaisija, joka haluaisi tehdä töitä bändin kanssa ja etenkin sen eteen! ”Violet” -levyä ei tarjottu kenellekään missään vaiheessa. Nyt ajateltiin tehdä koekierros, kunhan saadaan jonkinlaiset demot ilmoille. Mutta toinen levy tulee jokatapauksessa, mielestämme musiikki pitää saada tallennettua fyysiseksi kappaleeksi ja nättiin pakettiin!

Sellistinne Mirkku oli hieno lisä soundiinne. Voidaanko häntä jo pitää viidentenä jäsenenä?

- Mirkku olisi tervetullut vakituiseksikin, mutta mennään Mirkun ehdoilla. Kaikille keikoille joille pääsee hän on erittäin tervetullut. Ja seuraaviin laitetaan nainen laulamaan kanssani. Stemmoja ei ole koskaan liikaa! Mirkku on musiikin matkatyöläinen, opetushommissa ja siksi kaikki arki-illat erittäin kiireinen. Lupasimme kyllä etsiä ensin hänelle töitä Tampereelta, otetaan se sitten bändiin... Tosin työpaikkaa ei hänelle olla vielä löydetty.

Lopuksi onnittelut bändille hienosta keikasta – Colossuksen edustus ainakin nautti illasta täysin siemauksin. Ja toivottavasti nähdään taas livelavoilla suuremmankin yleisön kuultavana. Kuten usein Rocksin keskellä viikkoa-klubeilla, yleisöä oli valitettavan vähän. Toivotamme luonnollisesti menestystä ja luomisvoimaa tulevaisuudelle!

- Kiitosta! Kyllä me vielä suuremmillekin areenoille ja yleisöille nousemme soittamaan!

 

Rikk Eccent

Rikk Eccent on yhden miehen musiikkirprojekti, jonka takaa löytyy pitkän linjan muusikko Kimmo Salmela. Salmela on luonut uraa 80-luvulta lähtien mm. Päät ja Poverty Stinks -yhtyeissä. Pitkän hiljaiselon jälkeen musiikinteko alkoi uudelleen 2000-luvulla ja hiljattain ilmestyneen toisen albuminsa jälkeen Colossuksen iskuryhmä jututti miestä kun kerran saman baaritiskin äärellä tavattiin. Kysymyssatsi lähti liikkeelle siitä klassisesta ”miten minusta tuli muusikko”...

 

- Aloin ensin soittaa klassista trumpettia ja soitin sitä paikallisessa sinfoniaorkesterissa. Soitin sitten 80-luvun alussa vantaalaisessa JSS-nimisessä bändissä joka tuli rockin SM-skaboissa toiseksi (Toim. huom! Kisan voitti 22-pistepirkko ja Yö sai kolmossijan!). Tämän jälkeen menin Päät -yhtyeen kitaristiksi, joka oli mielestäni ihan hyvä keikkabändi. Soitin siinä viisi vuotta, jotain sivujuttuja oli silloinkin. Päiden jälkeen tein tv- studio- ja teatterikeikkaa. Soitin myös vähän aikaa Poverty Stinks -bändissä. Tämä ei kuitenkaan pitemmän päälle tuntunut hyvältä eikä antanut sitä, mitä omat odotukseni ovat musiikin tekemisestä. Niinpä menin päivätöihin.

- Vaikka pääasiassa soitan kitaraan, niin esim Poverty Stinksissä soitin myös pianoa ja urkuja ja tein jousiarreja. Päissä soitin pelkästään kitaraa, Kimmo Kajasto oli Päiden varsinainen multi-instrumentalisti.

- Tällä hetkellä olen siis freelance-muusikko, mutta sivutoimena viestintäalan töitä. Varsinaiselta koulutukseltani olen kääntäjä, mutta käännöstöitä en ole tehnyt, enemmän kirjoittamista.

- Noin kuutisen vuotta sitten päätin, että omaa materiaalia on nyt tarpeeksi, että jos nyt pistän tosi rankan duunin päälle, saan tuon ensimmäisen soololevyn aikaiseksi. Se oli kyllä ihan hirveä puristus, vedin siinä itseni aika äärirajoille. Silti se oli ihan hyväksi, sillä nyt kun toista levyä teki, niin oli ihan eri pohja työskennellä. Lopputulos oli jopa yli siitä kuin ajattelin sen olevan.

- En koe itseäni progemuusikoksi, koska tykkään pistää sekaisin kaikkea. Tämä on taiderockia, pompöösiä ja vähän hölmöä yrittämistä.. mutta siinä on kuitenkin oma pointtinsa. Toisaalta-progeksi sitä on nimittäneet kaikki tutut. Se taas oli ihan hyvä juttu, koska näin päädyin puheisiin Matti Kervisen kanssa! Ja sain siis levyn jakeluun tätä kautta.

- Ilmaisu ja kokeilevuus on musiikissa tärkeää. Perinteisen pop-biisin rakenteen rikkominen on kiinnostavaa. Ja se, että on se pidempi instrumentaaliosuus siellä välissä. Ja että siellä on riittävästi outoja sointeja. Mutta pohjana on kuitenkin perinteinen biisinkirjoittaminen.

 

Rikk soitti siis Nisula Electric Gypsiesin ja Outer Sonicsin välissä akustisella kitaralla säestetyn trubaduurikeikan, jonka aikana kuultii valikoituja covereita, mm. väkevä tulkinta Procol Harumin As Strong as Samsonista.

Kaiken kaikkiaan Matti Kervisen Running Moose -illan anti tyydytti tämän Colossus -ryhmämme kulttuurinälän erinomaisesti. Harmittamaan jäi vain se, että väkeä oli vähänlaisesti paikalla, seikka joka on valitettavan usein huomattu myös On the Rocksissa järjestettyjen Colossus-klubien yhteydessä. Mutta kuten näillä klubeilla on aina huomattu, näin marginaalisemmassakin musiikissa esiintyjien taso on korkea ja kotimaastamme löytyy hyvää osaamista. Tästä on hyvä jatkaa.

 

Kuva: Matti Kervinen

 

 

”Erikoisyhtye” Ajaton, jonka haastattelu löytyy Colossuksen printtinumerosta 46, on julkaissut vihdoin odotetun debyyttialbuminsa. Alun perin laulajan, gambistin, huilistin ja moogin soittajan muodostama kvartetti on kokenut tähän mennessä soittajavaihdoksen huilisti Sonny Heinisen jättäydyttyä yhtyeen riveistä. Tilalle on löytynyt bandeonisti Henrik Sandås, joka on nuorin bändin jäsenistä (s. 1981), mutta kivenkova tango nuevo-ammattilainen. Hän on soittimensa yksi harvoista taitajista tässä maassa ja soittaa vaativaa instrumenttiaan paitsi Ajattomassa, lukuisten muiden projektien lisäksi Tanguedia- ja Otra Vez -yhtyeissä.

Muut jäsenet ovat siis gambisti Mikko Perkola, kosketinsoittaja Kari Ikonen sekä bändin laulaja liideri Mia Simanainen. Kymmenen keikkaa käsittävä levyjulkistuskiertue käynnistyi tämän vuoden syyskuussa. Kävin jututtamassa Miaa hieman ennen kiertuesarjan alkua Helsingissä.

 

Ensilevynne on vihdoin ilmestynyt, onnittelut. Elixir on levyn nimi. Mistäs tällainen nimi?

- Elixirhän tarkoittaa viisasten kiveä. Se on joku tällainen alkemistien aine, jota he ovat aikoinaan etsineet. Ja meillä on tämä ajattomuuden aspekti, ja seilataan vähän jossain… no, ei ihan maassa, vaan aina jossain ei-olevassa. Siksi minusta tuntui, että se on nyt juuri oikea nimi levylle. Viisasten kivi, joka tekee meidät kuolemattomaksi!

Se on siis julkaistu nyt vinyylinä ja puulevynä. Mikä ihme on puulevy?

- No, se on vanerinen CD:n kokoinen puukiekko, johon on leimattu bändin ja levyn nimi, vuosiluku, sekä WD eli Wood Disc. Takapuolella on numerointi, eli kun niitä on tehty 300 kpl niin levyn järjestysnumero ja latauskoodi, josta sen varsinaisen musiikin saa ladattua. Puulevy itsessään on pahvikotelossa jossa on kansitaide hieman CD:n tapaan. Vinyyli-LP:n painosmäärä on sama, eli 300 kpl. Painos on pieni, eikä levy-yhtiöllä yksinkertaisesti kannata tehdä sekä vinyyli- että CD-painosta. Levyt myyvät ylipäätään niin huonosti. Koska halusin kuitenkin pelkän latauskoodilapun sijaan jotain konkreettisempaa, Karin kanssa keksimme tämän puulevyidean.

 

Tämä ei siis ole mikään valmis formaatti, vaan ihan oma erikoisuutenne. Teidänhän kannattaa patentoida tämä!

 

- No niinpä! Tämähän on toisaalta ihan hulluutta käyttää aikaa ja energiaa tällaiseen, mutta en halunnut että kukaan muu tekee tätä ennen meitä. Onhan se kiva, että on todella jotain konkreettisempaa kädessä kuin paperilappu. Julkaisija Eclipse ei ole tätä puulevyä tehnyt, vaan me olemme tämän itse tilanneet ja teettäneet. Eclipseltä olemme saaneet vain ne latauskoodit ja tarrat. Haimme tosiaan itse ensin nämä vanerilevyt ja laserleikkauttaneet. Itse suunnittelin ja tilasin leimasimen jolla leimata levyn etupuolen. Graafikon kanssa suunnittelimme kannen ja pahvikoteloinnin hankimme myös erikseen. Kansikuva on Otto Mäkilän (1904-1955) maalaus Kesäyö (1938, maalaus löytyy Ateneumin kokoelmista). Mäkilä oli vähän samanhenkinen modernistitaiteilija kuin Helvi Juvonen, jonka tekstejä olen käyttänyt omissa lauluissani.

Kerrotko vähän levylle päätyneistä kappaleista.

 

- Alun perin meillä oli kahdeksan kappaletta tulossa, mutta yksi jätettiin vinyyliltä pois, koska ne olisi ollut liian vaikea sovittaa kahdelle puolelle. Ei uskallettu ottaa riskejä sen puoleen, että kaivertaja olisi joutunut ongelmiin tämän kanssa. Paljastetaan sen verran, että vinyyliltä puuttuva kappale on Agda Airi. Se on siis ”puulevyllä” mukana päätösraitana. Tosin, LP:n mukanahan tulee myös latauskoodi, joten sen saa joka tapauksessa digitaalisena vinyylinkin hankkinut. Agda Airi muuten on jo levytetty kerran, se on minun Ahava-bändini ensimmisellä levyllä. Samoin kuin Ajattomankin kanssa esitetty Kieloniityllä-kappale, joka on myös Ahavan Matka-levyllä live-versiona.

 

Ylen studionauhoitus tehtiin muistaakseni vanhalla kokoonpanolla.

- Kyllä, Sonny oli mukana vielä silloin. Henrik tuli ensin tuuraamaan keikoille, mutta Sonnyn ilmoitettua lopettamisestaan jatkoimme edelleen treenaamista Henrikin kanssa, joten tällaisella koostumuksella jatketaan.

Levyntekemisprosessista: Jossain YLEn haastattelussa mainitsit tämän bändin olevan parhaimmillaan livenä. Eli onko tämä toteutettu nyt studiolivenä vai miten?

- No tämä levy toteutettiin tosiaan siten, että meillä oli Kanneltalolla keikka. Äänitimme sen keikan, mutta tarkoituksena oli seuraavana päivänä soittaa tyhjälle salille ja äänitttää sekin niin että tehdään ”varaversioita” jos varsinaisen konsertin aikana kappaleet eivät onnistu ihan täysin. Sitten siinä kävi niin, että Henrik sairastui seuraavana päivänä, joten jouduimme tekemään tuon tyhjän salin äänityskeikan myöhemmin toukokuussa. Lopulta tuolta äänityssessiokeikalta valikoituikin levyn kaikki kappaleet yhtä lukuunottamatta. Luna 17B on se yleisön kanssa äänitetty livekappale. Sitä ei missään siis lue, että se on live. Itse asiassa Kari editoi sitä vähän lyhyemmäksi ja taisi myös äänittää moogilla pari päälleäänitysraitaa, tästä syystä sitä ei voi ihan liveotoksi kutsua. Yleisöaaniä ei siellä kuulu.

 

Ja kiertue on nyt käynnistymässä...

 

- Kyllä, kymmenen keikkaa, hieman Itä-Suomeen painottuen. Tampere taitaa olla läntisin paikka. Helsingissä soitamme Lapinlahden sairaalassa.

 

Onko luvassa olevien keikkojen settilistassa myös materiaalia levyn ulkopuolelta?

 

- Kyllä, esimerkiksi Bottom Ice-kappale ja Kanneltalollakin soinut August Night. Nämä ovat vähän rytmisempiä kappaleita, ja koska ne eivät ole levyllä, niin levyn kokonaisilme on jäänyt tosiaan vähän rauhallisemmaksi.

 

Kieli ei ilmeisesti ole ongelma, sekä suomeksi että englanniksi

 

- Niin. Tosin nyt tämä levy on kyllä täysin englanninkielinen. Toisen bändini, Ahavan, ensimmäinen levy oli sekä suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Tätä joku kritisoikin linjattomuudesta, mutta minä tuumasin, että nyt vasta mennäänkin ilman linjaa! Että en anna sellaisen vaikuttaa - mutta tässä vaiheessa tämän bändin kanssa päätin, että nyt kuitenkin valitsen sen englannin. Että ihmiset ymmärtäisivät sanat ulkomaillakin. Voi olla että ongelma on toisaalta markkinoilla eikä sillä mitä ihmiset kuuntelevat. Nyt kiertueelle on kyllä valmistunut yksi uusi suomenkielinen kappale. Levyllä muuten puolessa kappaleista ei ole varsinaista tekstiä, niissä ääni on instrumentti muiden joukossa.

 

Onko muuten treenien ja konserttien järjestäminen hankalaa jäsenten asuinpaikkojen suhteen? Muistaakseni Mikko esimerkiksi asuu Lahdessa

 

- Mikko on muuttanut Lahdesta Helsinkiin, mutta Henrik toisaalta asuu Jyväskylässä! Tämän vuoden puolella on ollut noin kymmenkunta treeniä, näin ennen kiertuetta vähän tiuhempaan tahtiin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Oma haasteensa siis treenien suhteen. Onko muuten koko bändi kollektiivisesti sitä mieltä, että levy on onnistunut?

 

- Kyllä ovat kaikki näin ilmaisseet! Sehän tässä on myös mukavaa, että kaikki odottavat tätä kiertuetta. Että saadaan mennä ja soittaa. Usein se on myös niin, että kiertueen loppupuolella sitten melkein ollaan suru puserossa siitä kun keikat loppuu, kun oli niin hyvä meininki päällä…

 

Kirjoitatko biisit kokonaan valmiiksi jokaiselle vai miten kappaleet muotoutuvat?

 

- No olen kokeillut siis kokonaista sovitusta tehdä, mutta käytännössä se meni aina niin, että asioita kokeillaan. Eli kirjoitan oman laulustemmani, lisään sointumerkit ja loput nuotit sopimalla ja hiomalla. En osannut niin paljoa valmiiksi sovittaa. Kari on enemmän säveltäjä, häneltä tulee valmiimpia ideoita kunkin soitettavaksi. Mutta muuten aika kansanmusiikkipohjalta mennään. Improvisaatio-osuudet eivät olleetkaan muuten mikään ongelma, toisin kuin alkuun vähän pelkäsin. Ja meidän soitinvalikoimassamme ei ole varsinaisia rytmisoittimia, niin onkin hyvin mielenkiintoista työstää rytmipuoli musiikkiimme.

Mikä on suosikkiesiintymispaikkasi?

 

- Vaikea sanoa, olen ollut niin innoissani näistä kaikista keikkapaikoista, etten osaa nimetä suosikkia..! No, yksi poikkeuksellinen klubikeikka jäi mieleen Lahdessa. Paikka oli aivan täynnä, stage oli tosi pieni. Meillä oli äänimies, joka onneksi hoiti homman niin, että kyllä se musiikkikin sieltä sitten kuului. Se oli ensimmäinen tuon kaltainen klubikeikka – josta tosin ensin ajattelin että eihän se sovi ollenkaan tälle bändille, mutta sitten se kuitenkin toimi! Ympäristö sai meidät soittamaan sen ympäristön mukaan. Pieni kamarimusiikkisali tai vastaava on kuitenkin omasta mielestäni paras meille.

 

Tuleeko levy streamauspalveluihin?

 

- Ainakin iTunesissa se pitäisi jo olla, Spotifystä en ole niin varma, voi olla että tulee sinnekin.

 

Selvä, Colossus kiittää haastattelusta. Tarkistetaan asia, kuunnellaan levyä ja toivotaan että väkeä riittää kiertueelle!

 

Kebun hartaasti odotettu toinen CD-julkaisu jatkaa analogisyntikoiden soundijuhlaa. Siinä, missä debyytti "To Jupiter and back" melko selkeästi osoitti kunniaa vanhoille esikuville erittäin näppärien pastissien muodossa, niin Perplexagon lähtee jo heti alussa omille raiteilleen esittelemällä pitkän moniosaisen teoksen. Vanhat hyvät elementit ovat periaatteessa paikallaan, mutta nyt hyvin tunnistettava Kebu-soundi onnistuu karistamaan liian ilmeiset viittaukset. Vaikka instrumentaatio on lähes sama kuin edelliselläkin albumilla, niin silti mies on onnistunut tuoreuttamaan musiikkiaan esimerkiksi lisäämällä tuntuvasti EDM-vaikutteita hitusen raskaampine komppeineen ja pumppaavine synamattoineen. Tanssimusiikkivaikutteet eivät toki tule yllätyksenä, onhan Kebu tehnyt Youtubeen hienoja covereita Deadmau5in ja Above & Beyondin kappaleista. Uskon kuitenkin, että jopa piintyneemmätkin vanhan liiton jäärät saattavat pitää levystä, sillä Kebun soundimaailma on edelleen rikas, tasapainoinen ja analogisen sivistynyt. Miestä ei kutsuta uuden kotimaisen elektronimusiikin kultasormeksi turhaan. Pitkä Perplexagon kattaa vinyyliversiossa a-puolen. Kakkospuolen avaus ”Dawn” on ehdottomasti levyn tarttuvinta antia, pääriffi on todella koukuttava ja rytmipuoli saa jalan polkemaan tahtia aivan väkisin. Täydellinen rytmikeitos! Jos jotain moitittavaa levystä olisi pakko kaivaa, niin mielestäni mitä loistavimmalla musiikkivideolla ryyditetty iskevä singlelohkaisu ”Deep Blue” jää nyt levyversiona jollain tapaa vaisummaksi: kappale on pari minuuttia pitempi kuin singlenä ja menettää näin radio-editin napakasta iskevyydestä. Voi olla että sijoittaminen huikean "Dawn":n jälkeen tietysti vaikuttaa asiaan. Tarttuva, melkeinpä moroder-discomaisesti jytäävä ”Solar Wind Surfing for Beginners” jatkaa vielä tanssitusta, kunnes levyn viimeinen, Vangelis-henkinen, lyhyehkö ja biititön ”Song for Roger” rauhoittaa levyn päätteeksi. Huolimatta tuosta "Deep Blue":n hienoisesta (kuitenkin detaljitasoisesta) pettymyksestä Kebu täytti kovat odotukset komeasti. ”Perplexagonia” uskaltaa lämpimästi suositella lähes kenelle hyvänsä musiikkidiggarille -genreistä riippumatta. Tietäen Kebun loistavan keikkakunnon ja erinomaiset levytykset uskaltaa odottaa miehelle edelleen nousujohteista uraa myös maan rajojen ulkopuolella...jos kohta erityisesti siellä.

Teijo Salminen

Sähkö ja digitaalisuus hivuttautuu vähitellen joka paikkaan. Toisinaan se on ihan paikallaan, vaikkapa tarjoamaan vaihtoehtoista äänimaailmaa ikivanhojen soitinten dominoimaan festivaaliin.

Vuosittain Vantaalla järjestettävä BRQ -festivaali on vanhaan musiikkiin painottunut (toisin sanoen musiikkiin ennen vuotta 1750), ja niin muodoin instrumentit ovat akustisia ja mallit vuosisatoja vanhoja. BRQ:n kylkeen on nykyään muodostunut nuorten muusikoiden Fringe-ilmaiskonserttien sarja, jossa esityspaikat ja ohjelmat näyttävät olevan hieman vapaammin valittuja. Tällä kertaa paikkana oli jo 1700 -luvulla rakennetun puurakenteisen Nyknapaksen talo ja sen iso, mutta viehättävä olohuone, jossa oli istumapaikat noin 30 kuulijalle. Keskiviikkona 10.8. esiintyneen Ugly Pug -ryhmän (suom. Ruma mopsi) cembalon, gamban ja nokkahuiluvalikoiman lisäksi instrumentaatioon kuului läppäri, ulkoinen äänikortti ja jyhkeä 2.1 -PA-kalusto. PA oli tilaan kenties liiankin tehokas, koska kajarien ollessa päällä kuului kohinaa, joten soittajat joutuivat kytkemään niitä päälle ja pois tarpeen mukaan.

 

Amsterdamin konservatoriossa perustettu Ugly Pug on Colossuksen sivuiltakin ennestään tutun nokkahuilisti/kitaristi/laulaja (Burntfield) Juho Myllylän (nokkahuilut, ohjelmointi), tsekkiläissyntyisen Miron Andresin (viola da gamba) ja portugalilaisen André Lourençon (cembalo) muodostama trio. Instrumentaatiosta huolimatta ryhmä soittaa pääosin nykymusiikkisäveltäjien materiaalia, ja musiikissa sovelletaan vahvasti sähköisen äänenmuokkauksen mahdollisuuksia. Koska Lourenço oli estynyt tulemasta, tällä Fringe-keikalla häntätuurasi konkaricembalisti Ere Lievonen. Konsertin kestäessä kuulokuvan puolesta yhteneväisyydet ambienttiin, elektronimusiikkin ja miksei kokeellisempaan progeenkin kävivät aika ilmeisiksi.

Erityisen mieleen jäävä oli amerikkalaissäveltäjä Henry Vegan sävellys ’Slow Slower’. Ugly Pugin käsittelyssä kuulosti todellakin kuin parhaaltakin sekvensseridronelta. Ere Lievosen cembalokäsittelyssä oli tarkkuutta, raakaa voimaa ja vauhtia. Muu yhtye ei jäänyt tokikaan toiseksi, Mironin jousenkäsittely ja Juhon softamanipuloidut äänielementit sekä nokkahuilutrillit keittivät kiehtovan kuuloista äänikudosta jota ryydittivät looppiviiveisiin jumiin jäävät äänimassat ja paikoitellen reverse- ja gatekaiut. Kokeellisemman progen tai elektronimusiikin ystäville voin suositella Henry Vegan tuotantoon tutustumista. Muut kuullut ulkomaiset säveltäjänimet ovat Bruno Strobl sekä Claudio Gabriele.

Lopussa soinut Jukka Tiensuun ”Musica Ambigua VI” soittajien pitämän ölinän ryydittämine huumorielementteineen kirvoitti hörähdyksen yleisössä loppuaplodien myötä. Hauskaa olla pitää!

 

Tiedusteluun mahdollisista äänitallenteista Juho kertoi bändin olevan vielä niin tuore tapaus, että pääpaino on ollut keikoissa, joten toistaiseksi Ugly Pugia kuullaan vain livenä. Samalla selvisi,että tämän keikan tilaan nähden ehkä hieman liiankin järeä PA oli Juhon oma, siis sama jota hänen rock-bändinsä Burntfield käyttää.

Entäs mistä bändin kumma nimi on peräisin? No, gambisti Mironilla on mopsi...

 

Helsinki-päivä kesäkuisena sunnuntaina. Paikka on vanha teurastamoalue Helsingin Sörnäisissä, Kalasataman naapurissa. Lavalla vielä möyryää hulvaton punkbändi Sommarkillar. Alkupalana menettelee, mutta pian aloittelee Aleia, folk-progevaikutteinen ryhmä, jonka vuoksi oikeastaan täällä olenkin. Aleia on siis alun alkaen Kukka Harvilahden ja Lydia Laineen perustama duo, joka nyt ainakin tätä keikkaa varten on muotoutunut viisihenkiseksi yhtyeeksi. Mukana siis on nyt Kukan (ääni, kitara, djembe) ja Lydian (ääni, kitara, mandoliini) lisäksi myös Mikael Eriksson (djembe, kitara), Lauri Hukkanen (koskettimet, ääni, darbuka) sekä laulaja Nora Nurminen.

 

Setti käsitti valitettavasti vain kolme kappaletta, koska soittoaika oli vain noin parikymmentä minuuttia. Kaksi ensimmäistä palaa olivat omaa tuotantoa ja päätössoittona kuultiin Spock’s Beardin “July”. Nyt ei varmasti kenellekään jäänyt epäselväksi mistä suunnista musiikilliset intressit nousevat. Kitarat ja mandoliini helisivät ja stemmalaulut toimivat mallikkaasti. Keikan jälkeen perustajajäsenet suostuivatkin pieneen tenttiin.


Aleian kokoonpano lavalla. Takarivissä: Lauri Hukkanen - koskettimet, laulu, darbuka;  Nora Nurminen - laulu. Eturivissä: Lydia Laine - laulu, kitara, mandoliini; Kukka Harvilahti - laulu, kitara, djembe; Mikael Eriksson - djembe, kitara.

 

Startataan heti sillä tavallisella aloituskysymyksellä, eli kertokaa historiastanne?

 

Lydia: Jos mennään ihan “esihistoriaan”… olemme tutustuneet Seurasaaressa. Olimme siellä töissä museolla ja harrastajateatteriryhmässä.

 

Kukka: Niin, teimme musiikillisia sovituksia näytelmiin ja näyttelimmekin. Siitä alkoi meidän yhteinen musiikkitaipaleemme.

 

L: Tosin siinä oli monta vuotta välissä.

 

K: Rupesin soittelemaan joidenkin kavereiden kanssa. Kuljeskelin kitaran kanssa ja yhtäkkiä vaan rupesi tulemaan keikkatarjouksia. Kolmen viikon sisään tuli useampia tarjouksia, vaikka kysyjät tuskin olivat edes olleet kuulleet soittoani tai lauluani! Sillä tavalla se lähti.

 

Millaiset musiikilliset taustat teillä on?

 

L: Minulla on ihan klassinen pianonsoitto ollut harrastuksena seitsenvuotiaasta lähtien. 14-vuotiaana vaihdoin kitaraan. Kitaran soiton opiskelu on ollut vähän epämuodollisempaa, mutta kitaratunteja olen käynyt.

 

K: Minulla on oikeastaan ihan samanlainen historia.

 

L: Ja olemme musiikkiluokkaa käyneet kumpikin.

 

K: Vaihdoin kyllä 14 -vuotiaana musiikin taistelulajeihin vähäksi aikaa, mutta kuten Lydialla, löysin

sitten jossain vaiheessa kitaransoiton ja siihen muodostui intohimo, menin vähän sekaisin siitä...

 

L: Meille ei kummallekaan sittenkään piano ollut se luonteva instrumentti, vaikka kyllähän me kumpikin sitä tarpeen vaatiessa soitamme. Se on yleensä setissä mukana, eli sikäli kun käsiä riittää. Se voi olla kitara ja syna tai kitara ja kitara. Aika kitaravetoista tämä musiikkimme yleisesti ottaen on ollut.

 

Eli siitä tulee tämä folk-henkisyys?

 

L: Se tulee ihan väistämättä siitä, kyllä.

 

K: Lydialla on vahva progetausta. Minä olen kuunnellut progea aika paljon, mutta en ehkä samalla tavalla. Kitaran kautta minulle syttyi folkkiin innostus. Ensin rupesin treenaamaan jotain jenkkifolkkibiisejä, siitä siten on muodostunut meillä tuo musiikillinen synteesi.

 

Olette suhteellisen nuoria ihmisiä. Miten tie progen pariin löytyy?

 

L: Kyllä se taitaa vanhempien kautta löytyä. Minulla ainakin isän kautta. Brittiprogea, ehdottomasti Genesis on se tärkein, läheisempi kuin esimerkiksi Yes. Erityisesti Hackettin aikainen Genesis.

 

K: Minä taas löysin progen sellaisen mutkan kautta, että kaverin isä kuuntelee Jehtro Tullia. Ja veljeni (Mitja Harvilahti) soittaa Moonsorrow -nimisessä bändissä (joka on siis metalliyhtye, jossa on sekä folk- että progevaikutteita).

 

Settinne aloituskappale muuten vakuutti sillä tavalla, että se olisi voinut olla myös progepiireissäkin arvostetun Carita Holmströmin käsialaa. Onko kyseinen artisti muuten tuttu?

 

L, K: Eipä taida olla...

 

Yllättävää! Kannattaa tutustua Holmströmiin. Kertokaa hieman tuosta kyseisestä avauskappaleesta.

 

K: Joo, Plockton on tosiaan ensimmäinen kitaralle kirjoittamani kappale. Sovituksen teimme yhdessä. Toinen biisi setissä oli Lydian käsialaa “Stand”.

Plockton on paikkakunta Skotlannissa, jossa reissasin tyttäreni kanssa vajaa kolme vuotta sitten, kun hän oli vielä puolitoistavuotias! Kävimme esimerkiksi Skye-saarella, josta paluumatkalla viivähdimme Plocktonissa, koska se vaikutti hyvältä paikalta. Se oli elämys, ja halusin kirjoittaa kappaleen plocktonilaisille, joiden luona sain vierailla.

 

Kun olette duona aloittaneet, niin mennäänkö eteenpäin nyt tällaisella suuremmalla yhtyeformaatilla?

 

L: Jatkuvasti tuntuu, että kädet loppuvat kesken. Kyllä, haaveena on että laajennetaan tätä ilmaisua. Esimerkiksi viulisti olisi ihana… ja olemme kokeilleetkin, meillä oli alttoviulisti ja sehän toimi! Yritetään jos jostain saisi sellaisen napattua. Ehkä huilistin myös.

 

K: Meillä on ollut tällaisia spontaaneja laajennuksia, mutta ei toistaiseksi ole vakiintunutta pysyvää kokoonpanoa. Ääntä lisää ja soittimia lisää.

 

L: Ehkä me molemmat hakeudumme mahtipontisuuteen, ainakin osittain. Rakastan isoja koskettimia ja kaikenlaisista hammondeista ja mellotroneista haaveilen. Mellotron on lempisoitin, ainakin kuultuna. En ole tosin koskaan päässyt kokeilemaan.

 

Vinkkinä, ammattikosketinsoittajat sanovat, että Nordin koskettimissa on suhteellisen hyvät Mellotron-samplet

 

L: Niin, ja onneksi on paljon virtuaali-instrumentteja, jotka mallintavat mellotronin soundia.

 

Aivan, vähän keikkaystävällisempää tietysti kun sen oikean “jäätelökioskin” roudaaminen…

Mistäs muuten bändin nimi tulee?

 

L: Se on bengalinkieltä, hieman mukailtuna. Haimme jotain tuleen liittyvää teemaa.

 

K: Virvaliekkejä haimme… sitten Wikipediasta löytyi erikielisiä käännöksiä virvatulille. Aleya on siis bengalinkielinen merkitys virvatulelle, muutimme vain y:n i:ksi ja saatiin näin Aleia. Haimme juuri hieman mytologista viittausta, koska meillä on aika paljon mytologiavaikutteita musiikissamme.

 

Entä loput tämän päiväisestä soittajistosta?

 

 

K: He ovat vanhoja kavereita. Lauri on tuttu jo teatteriajoilta, Mikaelin kanssa olemme soittaneet myös aiemmin.

 

L: Nora oli myös teatterissa mukana, mutta on kyllä jo musiikkiluokan ajoilta tuttu. Hän on tosi hyvä laulaja. Halusimme erityisesti mukaan tuohon viimeiseen kappaleeseen hänet laulamaan.

 

… mistä päästäänkin Spock’s beardiin! Eli tällainen uudempikin proge on tuttua

 

L: Niin, mikä nyt on uudempaa...

 

Tosiaan, SB:hän tuli jo yli 20 vuotta sitten Suomessakin tunnetuksi piireissä.

 

L: No kyllä minäkin oikeastaan olen pitänyt sitä uudempana, jos ajattelee, että esim pidän IQ:ta uudempana, vaikka on 80-luvun bändi! Mm. Gazpacho on myös näitä uudempia mitä tulee kuunneltua. Seuraan kyllä skeneä.

 

Hienoa. Onko studioon tarkoitus mennä?

 

K: Kyllä vain, on vahva suunnitelma! Musiikkivideo ja studio olisi seuraavat jutut.

 

L: Kyse olisi tosin yhdestä tai kahdesta biisistä.

 

K: Kaksi biisiä on mietittynä, jolla päästäisiin alkuun. Varmaan syksymmällä. Julkaisukanavaa tosin ei vielä mietitty.

 

Kajasteleeko mahdollinen pitkäsoitto tulevaisuudessa?

 

L: Kappaleita on kirjoitettuna varmaan tarpeeksi, katsotaan mitä mahdollisuuksia olisi..

 

Olisiko CD?

 

K: CD olisi kyllä hieno juttu!

 

L: Joo, kyllä tykkään itsekin ostella CD:itä. Varsinkin ne pahvikantiset, mediabookit. Nehän ovat taideteoksia jo itsessään.

 

Aivan. Kun ensilevynne sitten ilmestyy, niin lähettäkääpä arvostelukappale Colossukseen!

 

K/L: Näin varmasti tehdään!

 

 

 

 

 

Turun syntetisaattoriseura on puuhannut vuosittain Synamiitti -nimisiä tapahtumia kotikonnuillaan Turussa. Tällä kertaa myös täällä maan syrjällä makoileva Helsinkikin sai nauttia pörisevien sähkölaitteiden tulvasta Ravintola Siltasessa Hämeentien varressa. Menestys oli taattu, tupa täyttyi innokkaista alan harrastajista jo heti ovien auetessa. Meno jatkui aina iltaviiteen asti yhtä innokkaissa merkeissä. Onneksi ravintolan tiskillä myös tarjoilu pelasi, eikä tiettävästi yksikään synafriikeistä ainakaan nestehukan vuoksi tuupertunut.

Siltasen tupa täynnä ja tunnelma tiiviin innostunut.

Mutta asiaan, ajattelin siis kirjoittaa nopean kuvareportaasin päivän annista (ja mikäs on kirjoitellessa sunnuntai-iltana Jukka Mikkolan Avaruusromua-lähetystä samalla kuunnellen). Varustuksena oli omat kuulokkeet, kamera ja puhelimen muistioapp, näillähän sitä kevyen kuvaraportin jo väsää.

Vanhaa Rolle-gearia on näytillä runsaasti, suuri osa SH-sarjalaisista Timo Ahlqvistin mukanaan tuomia.

Jo heti ulko-ovelta astuessa törmää uniikin näköisiin vempaimiin. Kyseessä ovat Ville Olaskarin VOLA -laitteet, eli erilaisia syntetisaattoreita, rytmikoneita ja drone-koneita viehättävän näköisissä koteloinneissa, joista varsinkin puukoteloiset olivat erittäin houkuttelevan näköisiä. Etulevyjen olemukseen oman piirteensä tuo laserleikkausmenetelmällä tehdyt merkinnät ja kuvioinnit. Ainoa Olaskarin standin laite, joka ei ollut hänen itsensä tekemä, oli kirkuvan punainen lelu-urku, joka oli kytketty kanttiaaltoefektiin, joka siis käyttää mitä tahansa äänilähdettä muuntamaan kyseisen signaalin kanttiaalloksi. Tätä voi sitten muokata eteenpäin, koneessa kun on alipäästösuodin leikkaus- ja resonanssisäätöineen sekä LFO.

Mielenkiintoinen laite on myös Olaskarin Moog Circuit Bending Challenge -skabaan tekemä sekvensseri, johon sai liitettyä erilaisista sähköleluista poistettuja äänilähteitä istutettuina piikkirimaliitännällä varustettuihin korttimoduleihin. Hauska idea jo sinänsä, mutta soundeja pystyi vielä muuttamaan ja moduloimaan Werkstatt-tyylisesti hyppylankapätsäämällä ja tietysti säätämällä kontrollisäädinrivistöstä. Ja kaikki nätissä puuviilukotelossa. Ihme jollei palkintoa irtoa... Esittely löytyy Youtubesta, samoin VOLA noisy stuff Facebookista. Suosittelen analogisen lämpimästi vilkaisemaan.

Nykyaikaisemman kaluston lisäksi paikalla oli tietysti myös vanhaa keyboardia. Toijalalaisella Erno Paloheimolla löytyi herkullinen 70-luvun setup, Rolandin SH-2000 ja Logan Piano String Synthesizer.

Jälkimmäinen italialaisinstrumentti on nimensä mukaisesti kolmiosainen yhdistelmälaite, jonka liukusäätimet toimivat normaalista poiketen ”päinvastoin” eli ylöspäin vähemmän, alaspäin enemmän. Yhtä kaikki, pienen hakemisen jälkeen kontrolleista alkoi saada jotenkuten selvää. Käyttämällä kaikkia osioita yhtäaikaisesti sai vehkeestä melko tymäkkää ääntä ulos. Koskettimistossa oli lisäksi omaan makuuni melko kiva tuntuma. Vanhasta Rollen SH-2000:a löytyi muuten mukavien rouheiden soundien lisäksi aftertouch, ominaisuus, jota ei ihan ensimmäisenä tahdo noin vanhasta raudasta tajuta etsiä.

 

Pääministerin täyskaima Juha Sipilä esitteli jo Tampereen Sähköiskussa silmäilemääni ARP 2600-kloonia. Tämänkin uustuotantolaitteen valmistus on jo itse asiassa lopetettu. Kuten Tampereella jo uumoilin, niin kyseinen on siis rakennussarjasta tehty, myös kotelointi on erikseen hankittu. Laitteessa on alkuperäistä mallia tarkkaan jäljitellen jousikaiku ja kaiutinasetelma vastavaiheessa pseudostereoefektiä varten.

Juha Sipilä ja Arp TTSH

Arpin kaverina oli toisen syntetisaattoriseuralaisen tuoman ARP-sekvensserin lisäksi matala eurorack, jonka jokainen moduli oli muuten eri valmistajan tekemä. Sipilän mukaan Doepferin parikymmentä vuotta sitten tekemän eurorack-lanseerauksen mukaan eri modulivalmistajien määrä on noussut eksponentiaalisesti. Se on helppo uskoa,sillä kenen tahansa tehtailemaan mielivän elektroniikkaosaajan kynnys ruveta modulivalmistajaksi on matalempi kuin koskaan.

Riku Kujanen ja Minimooginsa vm n. 1972 - eli samoja aikoja kuin Esa Kotilainen toi ensimmäisen Minin Suomeen Saksasta. Mukana oli myös toinenkin legenda, Prophet 5. Jaa... kenenköhän Prophetin kanssa samassa telineessä majailleet Oberheim ja Rhodes Croma olivatkaan... se jäi vähän epäselväksi...

Harvinaisemman puoleista vanhaa rautaa: Rhodes Chroma 80-luvun alkupuolelta. Jämäkkä, iso ja erikoisenpuoleinen laite, jonka parissa vierähtäisi tunti jos toinenkin. Todellinen aarre... ja No MIDI!

Jännempi juttu. Tämän kolmikon kanssa eniten aikaa vietin... en sittenkään Odysseun vaan tuon Korg Deltan (1979...) kanssa. Sympaattinen ja mielenkiintoinen peli, nimittäin. Varsinkin joystick...

Tapahtuma siis kesti virallisesti viisi tuntia, mutta noin kolmen tunnin aikana, jona ehdin paikkaa kiertää, kerkesin tutustua vain murto-osaan esillä olevasta laitemäärästä. Jupiter nelosta en ennättänyt tyyppäämään ja ne aaltopahvikoteloidut laitteetkin jäivät katsastamatta tarkemmin. Mutta kaikkiaan hienon työn ovat järjestäjät ja sponsorit tehneet, puhumattakaan seuralaisista, jotka ovat kalliita, harvinaisia ja uniikkejakin laitteitaan näytteille tuoneet. Toivonpa totisesti että tästä Synamiittien Helsinki-ulokkeesta muodostuisi jokavuotinen karkelo...

Tyytyväiset puuhamiehet eliKari Punase (Markus Kaunismäki) ja Ossi Hätönen. Toisin sanoen 2/3 KoneKoneKone -yhtyeestä. Kuvasta puuttuu näin ollen Jesse Juup, joka ei siis valitettavasti ollut saapuvilla Helsingissä.

Pages: ? 1 2 3 4 ?