Teijo's blog

Pilkkijä matkaa jäällä, kairaa reiän. Reiästä sukelletaan jään alle Ahdin valtakuntaan. Tästä kuulokuvasta alkaa Esa Kotilaisen Jäänalainen II. Teossarjan ensimmäinen osa julkaistiin jo edellisellä Ulappa -albumilla avausraitana. Kansitietojen mukaan vedenalaisten äänikuvien tallentamiseen on käytetty kahta hydrofonia, mukana varsinaisia musiikillisia elementtejä tuomassa on vanha kunnon arsenaali: ARP, moogit ja Memotron, tuo Mellotronin digivastine. Akustointi on tehty 90 metrin syvyydessä Tytyrin kaivosonkalossa. Ja äänimaailma on jälleen Kotilaiselle tuttuun tapaan maukasta, tyylitietoista ja jännittävää. Aluksi äänimaailma tuntuu melko minimaaliselta, ikään kuin jäänalainen pimeys ympäröisi, mutta sitten alkaa erottua vähitellen yksityiskohtia. Samalla tavalla kun silmä tottuu pimeään, niin korva tottuu erottelemaan vaimean huminan keskeltä erilaisia äänellisiä elementtejä. Itselleni väristyksiä toivat erityisesti alkupään lyhyet ”jousisektiokajahdukset”, jotka toivat mieleen Alien -elokuvan soundtrackin. Tämä äänellinen sukulaisuus lienee kuitenkin tahatonta. Vedenalaisten äänien ja syntetisaattoriäänten rauhoittava jatkumo katkeaa aika ajoin jään murtumisen ääniin ja noin 18 minuutin kohdalla tapahtuu jonkinlainen kovaäänisempi herätys, kun mitä ilmeisimmin jäähän murtuu railo. Mitään taitetta musiikin luonteeseen ei kuitenkaan tule, vaan vielä reilu vartti soljutaan seesteisessä soundimeressä kunnes äänikenttä vähitellen haipuu hiljaisuuteen.

 

Albumi sisältää siis vain yhden pitkän raidan "Uninen talvihauki", sekin nykypäivän standardein yllättävän lyhyt, vain reilu 36-minuuttinen. Vaikuttava matka tämä Jäänalainen II on, kappale tämän hetken parasta kotimaista elektroakustista musiikkia - vieläpä tehty ilman tietokoneita. Kokonaisuuden kruunaa levyn todella kauniit, levyn sisältöön loistavasti istuvat Jari Loisan laatimat kannet, joissa käytetään itsensä maestro Kotilaisen ottamia valokuvia. Jäänalaisen parissa ollaan vanhan koulukunnan ambientin musiikin ytimessä.

Norjalaisen vaihtoehto/elektroyhtye Ulverin viimeinen pitkä albumi ”The Assassination of Julius Caesar” ilmestyi jo noin vuosi sitten. Viime joulun alla lisäksi ilmestyi EP ”Sic transit gloria mundi”. Näiden julkaisujen myötä jo viime vuonna alkanut kiertue ulottui nyt myös Suomeen. Vaikka Ulverin musiikillinen linja on ollut kokolailla vaiherikasta ja muuntuvaista, niin ”Assassination...” -levy siltikin yllätti ambientiin ja ”nykkärivaikutteiseen” tottuneet vanhat diggarit. Kiekko toi ainakin allekirjoittaneelle mieleen 80-luvun syntikkaperustaiset bändit, etupäässä Depeche Moden ja New Orderin -näitähän teininä tuli diggailtua kovasti. Syystä olikin paradoksaalista, että Circuksen konsertin järjestänä oli Tuska Open Air Metal Festival! Toki Ulver aloitti yhdeksänkymmentäluvun alussa metallibändinä, mutta toisaalta juuri mitään metallimusiikkiin viittaavaakaan yhtye ei ole tehnyt pariinkymmeneen vuoteen.

 

Circuksen sali oli täynnä väkeä, josta ihme kyllä varsin moni kantoi päällään jotain metalliyhtyepaitaa. Toki valtaosa väestä näytti aivan normikansalta ja epäilemättä progehämyjäkin joukossa oli (itse olin sonnustautunut valkoiseen Ultravox-paitaan!).


Hämmentävästi Gary Numan-henkiset kolmiokuviot taustakankaalla
 

Ulver aloitti melko täsmällisesti aikataulun mukaan The Assassination… -levyn avausraidalla Nemoralia. Ennakkotiedot mainostivat hienoa valoshowta ja pakko on myöntää, että Ulverin laserit olivat melko hienoa nähtävää. Tekisi mieli verrata efekteihin Pink Floydin ja Jarren konserteissa. Soundit olivat yllättävänkin hyvät, mikä ei omien empiiristen havaintojeni mukaan Circuksessa aina ole mikään itsestäänselvyys. Myös Kristoffer Ryggin ääni oli huikean hyvässä kuosissa. Arvioisin, että tästä keikasta saisi kelpo livetaltiomateriaalia. Livekokoonpanosta laskin kuusi jäsentä: kaksi kosketinsoittajaa, rumpalin, kitaristin, perkussionistin ja tietysti Ryggin, joka lauloi ja löi välillä perkussiopadeja. Rygg ei suuremmin välispiikkejä harrastanut, ne vähätkin harvasanaisesti. Vaikka laulajan ääni muistuttaa paikoin Dave Gahanin ääntä, niin mikään lavaa ympäriinsä hilluva rokkikukko tuon Depeche Mode -kollegansa tavoin hän ei todellakaan ole. Ja koska bändiä ei edes esitelty, niin aika tehokkaasti porukka etäännytti itsensä taustalle, musiikin ja lasereiden viedessä täysin huomion puoleensa. Tämä taisi olla tarkoituskin. Oletan kuitenkin, että Rygg, Ylwizaker, Halstensgard, Svaeren, sekä kaksi muuta livejäsentä joista toinen on rumpali.

Transverberation, suorastaan hävyttömän tanssittava korvamato. Sanoitukset eivät ihan tyypillistä tanssipop-lyriikkaa... "St. Teresa of Avila, St. Teresa of Lisieux" (heijastettuna taustalle, huom).

Ja kulkihan se soitto tosiaan armottoman säntillisesti ja voimalla. Rytmillisyys korostui konekompin päällä soi rumpalin perussetti, lyömäsoittajan ja laulajan perkussiot. Bändi soitti hieman arvattavasti likimain kaikki viimeisimmän pitkän albumin kappaleet (ja jos oikein tulkitsin, niin nivoivat mukaan myös erittäin pitkän rytmibakkanaalijakson joka taisi olla napattu ATGCLVLSSCAP -levyltä). Vahvimmin DM-vaikutteinen raita Transverberation taisi aiheuttaa yleisössä hieman sekä innostusta että inhotusta, sen verran tarttuvasta tasajytkeisestä korvamadosta on kyse. Itselleni hauska hetki oli, kun ”So Falls The Word” -kappaleen lyriikoista löytyvä Colossus -sana heijastui tulipunaisin laserkirjaimin taustakankaalle. No, tuskin Ulver kuitenkaan pokkaa tässä valtakunnallisen suomalaisen progeyhdistyksen suuntaan kuitenkaan.

"If Colossus stands, so Shall Rome..."
 

Pitkäsoittolevyn lisäksi kuultiin myös koko ”joulunalus-EP” Sic Transit Gloria Mundi – ja ilta päättyi punaisessa laserhehkussa kyseisen EP:n päättävään Frankie Goes to Hollywood coveriin The Power of Love. Laserit sammuivat, äänet hiljenivät ja verhot vedettiin eteen. Enempää encoreja ei ole eikä tule, kaikki tuntuivat ymmärtävän sen ja sali alkoi tyhjetä. Kuitenkin, vaikuttava konsertti, omanlaisensa atmosfääri. Olin yllätyksettömyydestä huolimatta erittäin tyytyväinen illan antiin ja luulenpa että saatanpa eksyä seuraavaankin norjalaissusilauman mahdolliseen esiintymiseen maassamme.


Encore. FGTH:n The Power of Love
 

Kaksi omakustanne-EP:tä tähän mennessä julkaissut Burntfield on miehistönvaihdoksesta huolimatta saanut viimein valmiiksi ensimmäisen pitkäsoittonsa. Jakelu toimii nyt irlantilaisen Progressive Gears-levymerkin kautta. Vanhoista perustajajäsenistä ovat edelleen mukana Valtteri Seppänen (kitarat) ja Juho Myllylä (laulu, kitara). Kyseistä parivaljakkoahan Colossus haastatteli jo kolmisen vuotta sitten. Uusina jäseninä ovat Maarten Vos ja Steven Favier, eli nimistäkin päätellen Burntfield on nykyisin kansainvälinen yhtye. Bio kertoo yhtyeenkotipaikaksi Amsterdamin. Levyllä bändin tukena on vierailevia muusikoita; kosketinsoittaja, jousisoittajia sekä kanneltaja.


Levyn avautuu kauniisti jousien ja pianon muodosteleman lyhyehkön instrumentaalin johdattamana. Kakkosraita, Sub-zero, esittelee varsinaista sähköbändisointia. Stemmalaulannat ovat bändillä hyvin hallussa, kuten tuli jo todettua EP-julkaisujen kohdalla. Kolmonen, My Grief,  tuo hämmentävästi uutta sävyä nähden yhtyeen aikaisempiin tuotoksiin. Rakenteellisesti ja aika pitkälle soundillisestikin kappale vaikuttaa pastissilta (kenties homage...kuinka tahdotte) Anatheman suuntaan. Loistelias kitarasooloilu kruunaa kokonaisuuden, samoin kuin lopussa mukaan hiipivät viulut. Q & A on remake aiemmin julkaistulta EP:ltä (kuten myös jäljempänä mainittu What Remains). Omakustanteellakin biisi oli varsin mukiinmenevä, tässä levyversiossa on toki vieläkin piirun hiotumpi tuotanto ja soundit. Makuasia, mutta jäin hieman joka tapauksessa kaipaamaan EP:n aavistuksen vieläkin rupisempaa kitarasoundia joka kirskuu esiin kappaleen ”progeväliosassa”. Outrossa kuullaan myös kanteleen helinää, jota ei muistini mukaan aiemmassa versiossa ollut. Siitäkin lisäpropsit ettei mitään laimeaa loppuhäivytystä, vaan tyylikäs attacca-siirtymä seuraavaan kappaleeseen… ja nytpä viimeistään huomaan, että laulajan ääni todella muistuttaa hämmästyttävästi Vincent Cavanaghin ääntä,  paitsi tässä, myös monien muidenkin raitojen introissa. Aiempaan AOR-vaikutteiseen rockiin verrattuna Burntfieldon edennyt alternative/uusprogen suuntaan aimo askelen. Etenkin What Remains-raidan yli yhdeksän minuutin pituuteen mahtuu sen verran selkeätä uuden progressiivisen rockin vivahdetta mureine kitara- ja syntetisaattorisooloineen, että epäilemättä voisi progediggareille tästä maistiaista suositella. Tällä hetkellä arvostelijan lempibiisi levyllä -joskin loppuhäivytyksestä en pidä, nimittäin tuota kosketinsoittajan ja kitaristin ”vuoropuhelua” olisin voinut kuunnella jokusen minuutin lisääkin!

Levyn päättävä nimiraita kuulostaisi introssaan sisältävän nokkahuiluja (jotka ovat siis laulaja-kitaristi Myllylän musiikkiopintojen pääsoitin). 4,5-minuuttinen raita tuntuu jostain syystä todella lyhyeltä ja päättyy äkisti, ikään kuin alleviivaten kaiken katoavaisuutta - ikuista rakkautta vakuuttavan lyriikkasäkeen kontrastina.


Yleisilme levyllä on melko seesteinen, varsin melankolisiin tunnelmiin nojaava. Tätä myös levyn kansikuvakin tukee; puolipilvinen, hieman usvainenkin maisema vuonoilta. Hereafter on varsin vahva näyttö bändiltä; onnistunut paketti, josta huomaa pitävänsä kerta kerran jälkeen enemmän.

Suomalainen post-rock käy perin harvinaiseksi. Porin mestarit, Magyar Posse, menivät menojaan, Sister Flo postrockasi komeasti AU -albumillaan ja pisti vähän sen jälkeen pillit pussiin. Betrayal at Bespinkään ei ole julkaissut puoleen vuosikymmeneen. Tällä hetkellä genren lippua taitavat kantaa enää Locomotora ja nyt käsittelyssä oleva The Gentleman Losers. Bändin musiikissa tyylilajin tutut elementit ovat paikallaan, siis paljon kaikua, melko keskialuevoittoista lo-fi -fiilistelyä, eivätkä soittimet eivät ole aina ihan tunnistettavissa. Näistä aineistahan se postrocksoppa on tavallisesti keitelty.

Tässä käsilläni olevassa tuotoksessa on muuten mukana todellakin kuvia. On jopa vaikea sanoa, onko tämä varsinaisesti kuvakirja, jossa on musiikki mukana vai CD-levy, jossa on mukana kuvakirja. Kumpikin toimii itsenäisenä taideteoksenaan, mutta parhaiten taitaa toimia nautittuna sekä näkö- että kuuloaistimin yhtä aikaa.

The Gentleman Losers on siis kahden valokuvaaja/muusikkoveljeksen, Samu ja Ville Kuukan projekti, joka on julkaissut musiikkia jo viime vuosikymmenen puolivälistä. Julkaisutahti on ollut sikäli harva, että viimeisestä julkaisusta (Dustland) on vierähtänyt jo yhdeksän vuotta. Dustlandiin verraten bändin ilmaisu on hivenen monipuolistunut, sillä nyt mukana on vokaaleja useammassakin kappaleessa. Jo kolmannella raidalla kuullaan aitoa (tai siltä vaikuttavaa) rumpusettiä ja triplakaiutettua laulua. Sanoja ei kirjaan ole kirjoitettu, ja sen verran laiska olen kuuntelemaan lyriikoita, että totean tällä kertaa lauluosuudet lähinnä instrumentaalisena elementtinä. Tätä miettiessäni muuten huomaan, että bändin ulosanti herättää jollain merkillisellä tavalla muistumia Air:n alkupään tuotannosta.

Aloitusraita kolahtelee ja maalailee äärimmäisen hitaalla kompilla ja eteerisen kireällä kitara(?)soundilla kevyttä soonista sadetta likimain pohjoismaiseen henkeen. Kuten todettua, kolmosraita The Good Bird Singing… sisältää jo vähän eläväisempää menoa. Progeihmisen korvat nousevat kun mellotron-jouset alkavat kutoa melodiaa ja erittäin lo-fisti äänitetyt aidon kuuloiset rummut tulevat mukaan. Samoin henkäilevä, vahvasti kaiutettu laulu. Ja taitaa siellä loppupuolella monipuolisen barokkiviulisti Kaisa Ruotsalaisen instrumenttikin soida hiukan -enemmän tai vähemmän manipuloituna.

Swimming After dark terävine napsukomppeineen lähestyy jo peruselektroa tuoden selvimmin mieleen edellä mainitun ranskalaiskaksikon. As I Came Through The Desert psykedeliasävyineen taas vetää selkeästi tunnelmat 60-luvun lopun Pink Floydiin, Occultation of Hesperus sen sijaan tasaisena junana jyskyttää jonkinlaista ambienttia rautalankaa. Holding back the Night on instrumentaalista selkeäpiirteisimpiä ja melodisimpia. Rising tide on levyn toinen ”reippaampi” pala, kellopeleineen kaikkineen. Laulajana vierailee Patrick Sudarski, Kuukan veljesten yhteistyökumppani toisesta bändivirityksestä. Päättävän nimiraidan tunnelma on kuin loppukesän päivän illassa, leuto mutta vähän painostava, syksyn tuulia ennustava.

Permanently Midnightiltä ei löydy selkeitä ”hittipotentiaaleja” tai erityisiä suosikkiraitoja, vaan toimii nimenomaan albumikokonaisuutena- ja tätähän en pidä lainkaan pahana asiana. Levyä ei myöskään kannata jättää pelkästään taustamusiikiksi, tarkkaavaisempi kuuntelu palkitsee kuulijan löydöillä (huomaatko, että hieman epätarkalla soiton taimauksella syntyy tunnelmaan sopiva raukea fiilis? Onko kakkosraidan wavesweepit tehty synalla vai efektilaitteilla?...Ja niin edespäin…) Äänimaisema sisältää runsaasti detaljeja ja piirteitä, jotka kuoriutuvat hitaasti useammilla kuuntelukerroilla. GL on onnistunut tekemään keitoksestaan maittavan kokoelman musiikin muotoon puettuja lomografiakuvia, jonka parissa vanhat Sigur Ros-diggarit ovat taatusti kuin kotonaan.

Kirjaversion hankkineille (jota arvostelija lämpimästi suosittelee): Katsokaa kuvia, kuunnelkaa, tunnelmoikaa.

Jokaisen uuden CMX-levyjulkaisun alla mielessä käy sama salainen toivomus, jokohan tämä albumi olisi taas vaihteeksi progressiivisin vähään aikaan. Alkuteos täyttää tämän toiveen, mutta jälleen tyystin eri tavalla kuin odotti. Levy ei ehkä ole varsinaista progea, mutta progressiivinen ja taiderock -levy se on mitä suurimmassa määrin. Viimevuotisen Juhlaviikkojen Talvikuningas-esityksessä ensimmäisellä puolikkaalla debytoineen elektro-CMX-inkarnaation syntetisaattorivetoinen henki on vahvasti läsnä tällä levyllä -vaikkakaan ei sellaisenaan, vaan mausteena ja erityisesti kappaleiden introissa. Kaikki kappaleet sisältävät siis myös ne perinteiset kielisoittimet ja Olli-Matti Wahlströmin lyömäsoittimet.

 

Elementa.
Kahdeksanminuuttinen avaus, levyn pisin raita. Teemaltaan kaksiosaisella avauksella vyörytetään esiin Yrjänän vanhaa kunnon antiikin maailman ja Vanhan testamentin estetiikkaa ja mystiikkaa. Alkemisti Niilin rannoilta. Arkkienkelit, mukaan lukien Lucifer. Lopussa vielä tehdään lainaus bändin ensilevyn, Kolmikärjen ensiriveiltä ”Jalat polje maahan, ilmaan katoa”. Kappale on rakennettu useammasta taitteesta, ollen taas kerran tyypillinen CMX:n ”progemman siiven” raita, ensin suoraviivaisesti etenevä, mutta väliosissa polveileva.

 

Paratiisin Eeva.
Levyn ensimmäinen aito pop-kappale kauniin heleine syntikka-arpeggioineen. Sanoitukset eivät tosin ole ihan peripoppia: edellisen kappaleen vapaudenkaipuinen arkkienkeli Lucifer on tämän tekstin protagonisti tarinamuunnelmassa, joka lienee monelle tuttu Raamatusta. Muista tarinoista poiketen tämä paholaisena muualla tunnettu hahmo onkin onneton ”hyvis” joka luopuu vallastaan rakastuttuaan onnettomasti Paratiisin karvattoman apinalajin naaraaseen… Pehmeästi poksahtelee, musiikillisesti ei toki mikään aivan unohtumattomin teos, mutta kokonaisuutena näen tämän kuin renessanssimaalauksena puettuna pop-kappaleen muotoon.

 

Puolikas hyvää.
Intro lähtee elektrosäksätyksellä. Silti, jotenkin tämän levyn kappaleista tunnistettavinta CMX:ää. Kertosäkeet löytyy. Toimii kyllä, muistelen tämän olleen jopa levyn ensimmäinen promosävellys, mutta ehkä juuri siksi jää vähän yllätyksettömänä tämän levyn huippukohtien varjoon.

 

Konx om pax.
No nyt! Intro kuulostaa 2000-luvun Ultravoxilta (mikäs siinä, oli teininä meikäläisen mielibändi!), mutta jatko onkin aika maukasta sillisalaattia, varmaan levyn koukeroisin raita. Sanoituksissa on ristiin viittauksia taas kerran vanhaan aikaan, toisaalta mainitaan korkeat lasitalot. Yhteiskuntakritiikkiä, ihmisen vallanhimon, väkivallan ja välinpitämättömyyden kyynistävää tilitystä. Keskivaiheella riipivät rivit isästä, joka lapsilleen selittää lähtöään sotaan, ”palvelemaan konetta joka kaiken tieltään niittää”. Kappaleen nimi muuten ei ole latinaa, vaan mahdollisesti sanskriittiä, muinaisegyptiä, mayakieltä...tai sitten ei. Joka tapauksessa okkultisti Aleister Crowley-viittaus. Levyn vahvinta antia, ehdottomasti.

 

Verenpuna.
Pehmoisilla soundeilla ja tasakompilla ja kirkkaan syntetisaattorin intromelodialla johdatellaan levyn toiseen poppiskappaleeseen. Kertosäe saa lähestulkoonkin hyräilemään mukanaan, tamburiinikin taas tuolla vienosti soi. Tavallaan tämän levyn Kultanaamio. Mutta loppupuolella sitten seuraakin jotain odottamatonta: Yes-henkinen osa, joka on plokattu lähes sellaisenaan Talvikuninkaan Kaikkivaltias -jaksosta! No, minua ei haittaa vaan ilahduttaa. Vanhassa hyvässä musiikissahan tämä oli käytäntö, Vivaldi, Telemann ja ukko Bach harrastivat sitä tämän tästä. En voi tästä olla pitämättä.

 

Sulaneet muovisotilaat.

Sähköpianovetoinen tunnelmapala. Sanoitukset ovat lähes iskelmälliset, toki hyvin CMX:llä tavalla. Mukavan utuinen tunnelma.

 

Neljäkymmentä päivää.
Palataan taas raamatullisiin aiheisiin. Tällä kertaa Kristus-näkökulma, 40 päivää hortoilua erämaassa, meditointia, kiusaus. Taas kerran ikään kuin renessanssimaalaus puettuna rytkivän rock-kappaleen muotoon.

 

Alkemisti.
Päätösraita on vain noin kuusiminuuttinen, mutta silti kaksiosainen mystiikkaeepos, jota valmistellaan latinankielisellä alkuresitaalilla. ”Äly on minun ruumiini..” tjsp. Ensiosassa maalaillaan kuvaa kenties tulevaisuudesta tai nykyisyydestä, mutta tarkoitus on itseltäni vielä ymmärtämättä. Vaatii vielä muutaman kuuntelukierroksen avautuakseen.

Toisessa osassa taas tehdään kauppaa pyhäinjäännöksestä, mitä ilmeisimmin roomalaisessa kapakassa ärtyisän ja rivosuisen, voisiko olla peräti mestari Paracelsuksen kanssa… Kuten sanottu, avautuminen vaatii lisäkuunteluita. Kuvavertauksena tämä on silkaa hämärää Caravaggiota.

 

CMXää ei voi syyttää liiallisesta itsensä toistamisesta. Toki tietyt vakioelementit on olemassa, mutta yleisesti ottaen jokainen levy tuo omanlaisensa maailman. Kymmenen viime vuoden ajalta pikainen leikkaus: Talvikuningas oli scifi-proge-eepos, Iäti paikoin lähes iskelmällinen, Seitsentahokas ankaran kolea ja rähisevä kitararocklevy, Mesmeria toi Arto Tuunelan tuotannossa paitsi pop-elementtejä, myös progesävyjä. Alkuteos on haastattelujen perusteella tehty kollaasitekniikalla, ja se on helppo todeta levyn kuultuaan. Sävellyksiä on Yrjänän mukaan tehty jopa siirtelemällä osia eri kappaleaihioista toiseen. Mikäs siinä, tulos toimii yllättävän ehjästi. Soundipuoli levyllä on poikkeuksellisen pehmeä ja bassovoittoinen, kuulaat ja pirskahtelevat koskettimet tuovat hyvän tasapainon kokonaissoundiin. Levy on yllättävän lyhyen tuntuinen. 45 minuuttia ei ole tietysti nykystandardein pitkä, mutta varmasti vinyylilevyjen ystävät arvostavat hyvää dynamiikkaa jonka tuo pituus mahdollistaa.

Alkuteosta voisi epäillä myös Tuunelan tuotannoksi (synasurinat ja pulputuksethan ovat Pariisin Kevään levyjen peruskauraa) mutta tuottajaksi onkin levyn kansilinereissä merkitty Yrjänän ja Halmkronan lisäksi Erno Laitinen, joka soittaa myös koskettimet. Hyvää työtä teki. Kuten koko yhtye.

 

Teijo Salminen

 

Hyviä uutisia Lahdesta! Allekirjoittaneella kieltämättä läikähti sydänalassa lämpimästi, kun huomasin sosiaalisen median uutisseinällä ilmoituksen uudesta progeen keskittyvästä klubista Lahdessa. Turussahan noita Sisare-yhtyeen jäsenten ansiokkaasti järjestämiä progeklubeja on ollutkin jo muutaman vuoden ajan. Colossuksen klubit Helsingin päässä sen sijaan ovat olleet valitettavassa ”lepotilassa” jo kolmisen vuotta, täällä keikkoja järjestävät onneksi satunnaisesti levymerkit kuten Svart ja Running Moose muutamien ahkerien bändien ohella. Eli proge elää sittenkin ja toivottavasti nousee taas. Kulttuuri-ilmiöiden suosio on usein aaltoliikettä, ehkä tässä ollaan taas uuden aktiivisemman ajan aamunkoiton porteilla!


Siispä ottamaan yhteyttä Lahden proge-klubin puuhahenkilöihin. Sain kiinni sähköpostin välityksellä Max Hagelbergin, joka valotti perustamisen taustoja.

 

M: Tämän klubin ydin on Mancha nimisen bändin jäsenet : Cedrik Bano (kitara), Max Hagelberg (basso) ja Jukka Teerisaari (rummut). Olemme soittaneet yhdessä reilut parisen vuotta ja yhteinen intohimo on nimeenomaan PROGE. Vuonna 2016 soitimme kolme keikkaa kolmella eri klubilla Lahden Torvessa. Lisäksi olemme toimineet housebändinä useaan otteeseen Ravintola Tirran Soittajien Sunnuntaissa vuonna 2017, mikä on jamipohjainen kaikille soittajille suunnattu klubi/tapahtuma. Mainittakoon, että rumpali Teerisaari on soittanut lahtelaisen Haikaran loppupään tuotannossa

 

C: Teerisaaren nimi olikin jostain tuttu, soitti muistaakseni Domino IV-levyllä ja viimeiseksi jäänellä Tuhkamaalla. Mutta mitenkä muut ovat progeen päätyneet?

 

M: Minä ja Cedrik olimme soittaneet King TukTuk nimisessä Surf/Punk bändissä yhdessä useamman vuoden ja jossain vaiheessa mukaan alkoi tulla progressiivisia elementtejä - ja lopulta hyvinkin progemaisiakin biisejä. Ikävä kyllä mitään konkreettista emme saaneet äänitettyä sen aikaisen rumpalin muutettua pääkaupunkiseudulle. Hänen saatuaan perheenlisäystä homma tyssäsi kokonaan, näin jäi tyhjiö joka piti täyttää.

Muutaman kiemuran kautta syntyi Mancha. Tyyliltään tämän hetkinen Mancha on instrumentaalista progea, missä on vivahteita Crimsonista ja Mahavishnusta. Työstämme tällä hetkellä kappaletta, joka on reilu nelikymmenminuuttinen ja koostuu useammasta osasta jotka nivoutuvat yhteen. Tämä tullaan kuulemaan Proge-klubi -keikallamme.

 

C: Mistä sitten progeklubi-ajatus juontui?

 

M: Idea progeklubiin hioutui ideastani järjestää lahden Sopenkorpeen progefestari joka olisi vain sitä itseään eli Progea! Olin mukana perustamassa hanketta nimeltään Sopenkorven Kesanto, joka mahdollistaisi ulkoilmatapahtumien järjestämisen vanhalla teollisuusalueella. Tämän progefestarin ajankohta olisi tuleva kesä, ja saisimme mahdollisuuden esiintyä itsekin uuden setin kera.

Samalla Lahteen saataisi uusi tapahtuma progediggareille. Homma sai kunnolla tuulta alleen muutama kuukausi sitten kun Cedrik oli treeniemme päätteeksi maininnut Jukalle että ois kiva soittaa pitkästä aikaa keikka. Muutamaa päivää myöhemmin Jukka kertoi, että keikka olisi mahdollinen Tirrassa tai Torvessa. Kiitokset kuuluu tässä kohdassa yhdelle myös Tirra/Torvi ravintoloiden omistajista, Antti Sirvolle, joka niin ikään progediggarina oli näyttänyt vihreää valoa ajatukselle. Alkoi aivoriihi ja päätimme, että laitetaan pystyyn klubi, proge-klubi. Ja koska sillä nimellä toimi jo klubi Turussa, ehdotin että klubin nimi olisi yksinkertaisesti Lahden Proge-Klubi. Kertoo tavallaan kaiken oleellisen sen ihmeemmin hienostelematta. Olisi muuten mahtavaa jos joka kaupungissa olisi oma proge-klubinsa!

 

C: Tämä olisi todella mahtavaa, allekirjoitan tämän. Colossuksen klubeille ei aikoinaan esiintyjien hankkimisessa ongelmaa. Entä Lahden Proge-Klubilla? Tulevalla keikallahan on Helsingissäkin viime vuonna esiintynyt Kajaanin ainutlaatuinen zeuhl-ryhmä Dai Kaht. Onko joku erityinen suhde heihin?

 

M: Esiintyjät oli suht helppo saada, Dai Kahtin näin Torvessa viime vuonna ja olin suoraan sanottuna myyty heidän keikkansa jälkeen. Piti mennä esittäytymään ja kertomaan että tyypit pitää saada uudestaan Lahteen nimenomaan Proge-festariin. Joten nyt kun päätimme järjestää proge-klubin oli vain luonnollista pyytää heidät jo sinne. Toinen illan ulkopaikkakuntalainen bändi From Grotto (Helsingistä, toim huom!) oli Cedrikille etuudestaan tuttu toisen bändinsä (Käki) kautta ja näin ollen hän pyysi heidät esiintymään. Loppujen lopuksi koko idea proge-klubista saatiin kasaan hyvällä yhteistyöllä ja yksinomaan rakkaudesta progeen. Itse klubin tarkoitus on tuoda Lahteen progebändejä ja tarjota lahtelaisille hyvä vaihtoehto, tulla kuulemaan nimeenomaan progea. Uskomme että tällaiselle on tilausta ja pyrimme järjestämään klubin useamman kerran vuodessa.

 

C: Kuulostaa erittäin lupaavalta. Colossus kiittää viestinnästä ja toivottaa mitä parasta jatkoa ja menestystä Lahden Proge-klubille!

Lahden Proge-klubi Facebookissa, katsokaa ja tykätkää:
https://www.facebook.com/lahdenprogeklubi/

 

Teijo

 

 

 

 

 

 

Kaksi erittäin onnistunutta instrumentaalifolkprogekiekkoa tehnyt Juha Kujanpää julkaisi viime torstaina kolmannen pitkäsoittonsa ”Niin kauas kun siivet kantaa”. Tapausta juhlistettiin levyjulkistuskeikalla Semifinalissa. Muistissa on vielä melkoisen kuuma keikka edellisen levyn, Kultasiiven tiimoilta noin vajaa kaksi vuotta sitten Juttutuvassa. Viikkoa ennen odotetun Magman Helsingin konsertin alkupaloiksi oli siis paikallaan nauttia tasokkaasta suomiprogesta.

Illan avaaja, Project Vainiolla oli erittäin positiivinen yllättäjä. Kalle Vainio on säveltäjä ja pianisti, jonka Project Vainiolla -epiteetti käytännöllisesti katsoen kietoutuu hänen ja modifioidun ja preparoidun (ja erittäin vanhan, 50-luvulta?) Fazer Mignon -pianonsa ympärille. Viime elokuussa Helsingin Taiteiden yössä julkaistu Nocturnal -levy sisälsi 9 kappaletta, mutta tässä livekonsertissa kuultiin yksi kolmisen varttia kestänyt sävelteos, joka mitä ilmeisimmin sisälsi elementtejä levyn kappaleista. Vainion soitin ja sen hallinta osoittautui todella hengästyttäväksi. Jollei olisi tiennyt kaiken äänimateriaalin tulevan tosiaan tuosta pianoksi varsin pienestä kapistuksesta, olisi tätä pitänyt varmasti elektroni- ja sampletekniikalla tuotettuna. Jo pelkkä yhtä bassopään kosketinta painelemalla saatu teknomainen bassorumpubiitti tuntui epätodelliselta. Soittimesta tulvi kitaramaisia, marimbamaisia, harppumaisia ääniä, jopa vaimea peukalobasso- tai klavinettisoundi onnistui alimmilla oktaaveilla. Soundien vaihtoa varten Vainio näytti nykivän puutikkuja soittimen avoimen etukannen paljastamien kielien välistä. Eräänlaista analogista ”pätsäystä”, kuten modulisyntikkaharrastajien termi kuuluu. Musiikki on omalaatuinen yhdistelmä Mike Oldfieldiä, Philip Glassia, post-rockia ja ambientia. Varmasti progressiivista, vaikka kategorisointi vaikeaa onkin. Ei siis atonaalista korviariipivää kolinaa ja räminää, vaan itse asiassa varsin harmonista ja rytmikästäkin.

Koko komeuden kruunasi vielä Alexander Salvesenin 60-lukua henkivän psykedeeliset, kahdella vanhanaikaisella piirtoheittimellä, lasimaljoilla, öljyllä elintarvikeväreillä toteuttamat taustavisuaalit.

 

 

Illan pääakti, Juha Kujanpään ensemble aloitti settinsä soittamalla heti kärkeen kolme uuden levyn kappaletta. Septetti poikkesi uuden levyn soittajistosta siten, että luottokitaristi Timo Kämäräistä tuurasi taitavana sessiokitaristina etupäässä jazzpiireistä tunnettu Tuomo Dahlblom ja viulusektion ”äänenjohtajaa”, Esko Järvelää, oli lyhyellä varoitusajalla tuuramaan kutsuttu niinikään viisikielisen viulun mestari Emilia Lajunen.

Tuuraajat, eli kitaristi Tuomo Dahlblom ja viulisti Emilia Lajunen. Takana rummuissa Jussi Miettola.

 

Uudet kappaleet kuulostivat jo kertakuulemallakin hyviltä. Kansanmusiikin ja instrumentaaliprogen yhdistelmä sai setissä toisena kappaleena soineen ”Kumina” -kappaleen myötä myös itämaista vivahdetta. Yhtyeen kivijalka, loistava rytmiryhmä Jussi Miettola ja Timo Tuovinen paaluttivat taas kerran erinomaisen pohjan muulle bändille. Lajusen, Alina Järvelän ja Tommi Asplundin viulusektion (levyllä soittava ryhmähän on sama kuin loistavassa folk-yhtye Friggissä) työskentely oli saumatonta ja kuten kansanmusiikkiammattilaisten toimenkuvaan sopii, myös letkeän svengaavaa. Erityisesti paikkamaan tulleen Emilia Lajusen soolo-osuus Kumina-kappaleessa hälvensi luulot tuuraajan ”keikkakipsistä”. Dahlblomin katse pysyi suuren osan keikasta nuoteissa, mutta soolojen aikana miehen taidot punnittiin: parhaimmillaan Rekku Rechardt- tasoiset liu:utukset hyväilivät tämänkin progejäärän korvia. Upeaa työtä kaikin puolin.

Setissä kuultiin siis ainakin nämä:

1. Vuorikiipeilijä*

2. Kumina*

3. Jää sulaa*

4. Kivenpyörittäjä

5. Islannin vesi

6. Aurora

7. Matkalaulu*

8. Heinäkuun yöt

 

sekä encorena kuultiin Matkamusiikki bändin ja yleisön yhteistaputuksin.

Settilistaa tarkastellessani huomasin, että Kultasiipi-levy ei ollut lainkaan edustettuna. Toisena encorena olisivat tietysti voineen vetäistä vaikka hurjan ”Tulta päin”… mutta varmasti bändillä oli jo tämänkin kokoelman kanssa ihan tarpeeksi työvoittoa. Ensi kerralla sitten...

Annan näillä puheilla vahvat suositukset kummallekin esiintyjälle, menkää ihmeessä kokemaan  elävänä, jos vain ikinä pääsette. Ette tule pettymään.

 

http://www.kallevainio.com/project_vainiolla.asp

http://www.juhakujanpaa.com/

 

 

CMX: Talvikuningas Huvilateltassa 31.8.2017

 

Teksti ja kuvat Teijo Salminen.

Kursivoidut sitaatit: A.W. Yrjänä, Talvikuningas.

 

Saadessani tiedon CMX:n esiintymisestä Huvilateltassa osana Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoa, päätin toimia - nopeasti. Lippu oli saatava. Normaalisti en olisi reagoinut samoin; CMX:n tavalliset rockkeikat kitarakvartettina yleensä olen sivuuttanut, niillä tuskin kuultaisi noita bändin progeimpia teoksia ja pääpaino olisi räimeosastolla. Mutta nyt tieto kertoi, että he soittavat Talvikuninkaan kokonaisuudessaan. Tämä ei siis olisi mikään normikeikka, vaan bändin uhkea avaruus-scifi-konseptisävellyksen kokonaisesitys, täyteläisempää soundia ja mahdollisesti myös nähtävää olisi tarjolla. Onneksi reagoin nopeasti, tilaisuus nimittäin myytin loppuun parissa päivässä.

 

 

Talvikuningas on siis omalla asteikollani yksi kovimpia suomalaisia progressiivisia teemalevyjä, joten kieltämättä jännittynein odotuksin kävelin kohti Töölönlahden rannan telttakompleksia. Ilma oli lämmin, mutta enteili sadetta. Portit avattiin jo hyvissä ajoin, mutta sisään telttaan ei päässyt kuin puoli tuntia ennen h-hetkeä. Jonotusta, jonotusta. Taivas repesi sateeksi. Onneksi oli teltanlieve pään päällä. Toki jonottaa ei olisi tarvinnut, baarin puolellakin olisi voinut tietysti aikaansa viettää. Mutta keskellä viikkoa jätin nautintoaineet sikseen ja päätin jonottaa parempien paikkojen toivossa. Kun viimein sisäänpääsyn aika koitti, valitsin sitten paikkani noin viidenneltä riviltä keskeltä. Oliko valinta sitten hyvä, siitä en ole ihan varma. Nimittäin penkkirivien edessä oli muutama metri tyhjää lattiaa, johon tälläytyi porukkaa seisomaan. No, näkyi tästäkin onneksi jotain, katsomo oli amfiteatterimainen ja joka rivi oli edellistään korkeammalla.

 

 

Ensimmäinen havainto oli, että tutun bassorummun psi-kuviolla varustetun rumpusatsin edessä seisoi neljä kosketinrigiä. Vasemmalta ensimmäisen telineen päällä olevan vermeen tunnistin oikopäätä Arturian Matrixbrute -analogisyntetisaattoriksi – kontrollipaneeli Minimoogin tapaan pystyyn nostettuna. Seuraavaksi vähän epämääräisempää, voisi olla vaikka Microkorg… toisaalta voi olla kitaristin efektilauta telineelle nostettuna. No, seuraavassa telineessä sitten olikin selvä Minilogue ja joku isompi Korgin syna. Nelikon viimeisestä telineestä ei sitten ottanut enää selvää, sen verran pimeää oli. Mitä ihmeen häröilyä tähän ensimmäiseen settiin on oikein tulossa? Lupaavaa!

Seremoniamestarina toiminut Mikko von Herzen saapui viimein spiikkaamaan bändin lavalle ja samalla varoitti yleisöä, luvassa on kuin olikin elektronisia versiointeja lauluista ”tiellä Talvikuninkaaseen”. Ja näin todella tapahtui, rumpali Olli-Matti Wahlstöm marssi Matrixbruten, Rasio Microkorgin, Yrjänä Miniloguen ja Halmkrona viimeisen kosketinkioskin taakse. CMX goes Kraftwerk. Tai Tangerine Dream tai Depeche Mode – kuinka tahdotte.

Alkuun kuultiin jotain epämääräisempää syntikkahuminaintroa, sitten Yrjänä alkoi laulaa. Tämä pitäisi kai tunnista… Sen verran rajusti alkavan kappaleen sovitus erosi originaalista, että vasta tovin päästä tajusin, että kyseessä on ”Suuri äiti”, bändin ensimmäiseltä pitkäsoitolta,”Kolmikärjeltä”. Debyytti sentään luokitellaan hardcore-punkiksi, ja vaikka ”Suuri äiti” ei kaahauspala olekaan, niin aika kaukana alkuperäisestä ollaan. Levytyksestähän taitaa olla jo lähemmäs 30 vuotta. Tämän jälkeen bändi pulputti menemään edelleen ainakinlaulut ”Baikonur”, ”Revontulten repijä”, ”Sivu paholaisen päiväkirjasta” ,”Tuulilukko” ja päätteeksi ”Pedot”. Tuulilukkoonnistui mielestäni parhaiten, tässä Yrjänän laulusuoritus toimi, samoin tähän sovitettu musiikki. Sen sijaan Baikonur kuulosti ehkä hieman väkisin teknoksi survotuksi, Dinosaurus Stereophonicus -levyn alkuperäisestä ambient-vetoisemmasta versiosta pidin kieltämättä enemmän. Mutta mitäs tässä kitisemään, joskus enemmän on enemmän. Varsinkin kun on kyse syntikoista!

Sen verran erikoinen asetelma oli, että tarkkailin hieman muuta yleisöä. Ilmeistä ei oikein ottanut selkoa, kuvastuiko ihmisten silmistä pettymys vaiko silkka hämmästys tätä lähestulkoon pimeällä lavalla syntikoita näpelöivää elektroni-CMX:ää kohtaan? Ehkä sentään viimeksi mainittu, sillä en kuullut mitään negatiivisia kommentteja. Sanottakoon kuitenkin, että ihan täydellinen ei tämän elektroninelikon sovitus- ja suoritus mielestäni ollut, ellei sitten tapahtunut soundibalanssien aiheuttama ilmiö: väärässä kohdassa PA-kaappien sijoitukseen nähden oleva kuulija saa soundikentän sekavuudesta vaikutelman, että bändi soittaa huonommin kuin todellisuudessa tapahtuukaan. Yrjänän muuten melko miellyttävän baritonin tekninen suorituskyky välillä pettää, sehän taitaa olla aika yleisesti tunnustettu tosiasia, joten pienet epävireisyydet saattoivat päteä nytkin. Mutta kuitenkinhattu täytyy nostaa, muuten tiukka livebändi vaihtaa ne omimmat instrumenttinsa toisiin ja sekoittaa pakkaa ensimmäistä kertaa tällä tavalla, vain tätä tapahtumaa varten. Vaikka CMX:ltä toki voi ja pitääkin odottaa kaikkea epätavallista, niin tämä oli uskalias temppu jopa tältä orkesterilta. Elektronisen ensimmäisen setin lopuksi Yrjänä kehotti vitsikkäästi yleisöä rientämään baaritiskin ääreen ja kertoi yhtyeen hakevan sillä aikaa ”oikeat soittimet”.

 

...taivas alkaa punertaa, se tietää mitä odottaa...’

 

 

 

Väliajan jälkeen sitten oli odotetun Talvikuninkaan vuoro. Nelikko oli kasvanut viisikoksi, normaalin CMX-kvartetin lisäksi koskettimia ja taustalauluja (ja Kosmologisen vakion laulussa myös bassoa) hoitamaan oli värvätty basistin rooleistaan Stonessa ja Suburban Tribessä tunnettu Janne Joutsenniemi.

 

...antakaa paikka missä seistä niin kampean maailman paikoiltaan...’

 

Talvikuningasta tänne oltiin todella tultu kuuntelemaan, sen yleisö todisti väkevällä läsnäolollaan – koko seurakunta nousi seisomaan penkeiltään bändin saapuessa. ”Kaikkivaltias” jyrähtikäyntiin, soundit olivat nyt erinomaiset. Bändi soitti lujaa ja tarkasti, muusikot olivat nyt omimmalla alueellaan ja se kyllä kuului. Usein hieman yleisöä kainostelevanoloinen Rasio vaikutti nyt olevan lavalla kuin kotonaan, rennosti ja tyylillä. Uusi rumpali (no uusi ja uusi… johan tuo on parikin levyä jo bändin kanssa tehnyt) Wahlström teki vaikuttavaa työtä, rumpalina hän vaikuttaa vielä kovaiskuisemmalta kuin Peippo, mutta Talvikuninkaan raskaissa rypistyksissä miehen tyyli oli enemmän kuin paikallaan.

 

 

 

 

...Yleisellä taajuudella äänet viimein helähtää…’

Hc-osa ”Resurssikysymyksen” haastavan nopeat ärjyvokaalit jakoi Yrjänä Joutsenniemen kanssa. Ja kuten jokainen Talvikuninkaan lyriikat tunteva voi arvata, yleisö huusi täyttä kurkkua keskivaiheen sanan ”TULESSA!”, niin vain allekirjoittanut progepoliisikin… ”Tähtilaivan kapteeni” ja ”Langennut valo” rauhoittivat tyynnyttävällä soljunnallaan raa’an murjonnan, Pretoriaanikyborgit ja Punainen komentaja puolestaan saivat teltan asianmukaisesti tärisemään ja yleisön mylvimään mukana. Show of hands! Yrjänä vilkuili ja selasi välillä mikkitelinetablettiaan, ilmeisesti lunttasi stemmoja, sanoja ja soitettavaa kun on paljon tässä saagassa. Tehtäväparametrit selvät.

 

 

’… valomuurin tuolla puolen…’

 

Vaikka olisi voinut kuvitella, että taustakankaalle oltaisi heijastettu avaruudellisia kuvia ja Sami Saranmäen grafiikkaa, niin visuaalisuus nojautui melko tavanomaiseen valoshowhun. Talvikuninkaan päätösosassa ”Kaikkivaltiaan peilissä” viimein rävähti kaunis vihreä laserverkko vähäksi aikaa teltan kattorakenteita kohti, efekti oli ihmeen vaikuttava pelkistetyn visuaalisuuden jälkeen. Ehkä tämä oli tarkoituksenmukaista, sillä bändin tinkimättömän tiukka soitto oli ehdottomasti pääosassa ja teki oikeutta loistokkaalle teemateokselle.

 

 

...valtapiiri mielen oppii avaruuden sanomaa...’

 

 

Talvikuninkaan viimeisen osan, ”Kaikkivaltiaan peilin” viimeisten tahtien jälkeen olo oli haikea, mutta täytetty. Taiteilijat palasivat vielä kumartamaan yleisölle (kukittajat vain puuttuivat), mutta kuin yhteisenä tietoisuutena kaikki salissa tajusivat, että encoreja ei tarvita eikä niitä pyydetä. Eikä niitä olisi soitettukaan. Ilta oli täydellistynyt Talvikuninkaan kokonaisesityksellä, unohtumattomalla elämyksellä, ja oli aika poistua Helsingin lempeän kosteaan hämärään.

 

...hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien...’

teksti ja kuvat: Teijo Salminen

 

SID HILLE - RASMUS HEDLUND - ASTRAL BAZAAR - DAI KAHT - HIDRIA SPACEFOLK


Annankadun rock-klubi Loose kunnostautui elokuun viimeisellä täydellä viikolla peräti kahden perättäisen illan progressiivisella kattauksella. Torstaina, Helsingin Taiteiden yönä Loosessa soitti perätikin kolme yhtyettä: Urja ja Astral Bazaar pääkaupunkiseudulta sekä Kajaanin zeuhl-aarre Dai Kaht. Perjantaina vuorossa oli vanha kunnon avaruusprogeryhmä Hidria Spacefolk.

Taiteiden yön keikkaputken aloitin kuitenkin marssimalla Temppeliaukion kupolin alle. Perinteistä kirkkoahan rakennelma ei juuri muistuta, mutta toimii oivallisena akustisen ja ambient -musiikin esitysalustana. Illan avasi monille jazzpiireistä tuttu Sid Hille pianoineen ja elektroniikoineen. Harvinaisen maukkaasti Hille yhdisti flyygelin, Rhodes-sähköpianon, syntikat, thereminin ja loop-pedaalin soundeja pariin kelloinstrumentin kilahduksiin. Pienellä Microbrute-syntetisaattorilla mestari pöräytteli raaempaa elektronista surinaa ja soitti myös hyvin Kotilais-henkisen soolon. Välillä taas palattiin flyygelitunnelmointiin, sitten vuorostaan rhodesiin ja thereminiin. Taustalla helisevät loopit. Mies tekee tämänkaltaisella setupilla joka kerta erilaisen improvisaation, eli jokainen keikka on uniikki. Musiikkia on hankala kategorisoida, mutta jonnekin jazzpianistien, kuten Keith Jarrettin, toisaalta elektronikkojen kuten Brian Enon ja Tangerine Dreamin välimaastoon se asemoituu.


Sid twiikkaamassa Microbrutea. Rhodes on vuosimallia -74



Mestari theremineineen

Sid Hillen noin kolmen vartin pituisen setin ja vartin tauon jälkeen Rasmus Hedlund käveli eleettömästi kioskinsa taakse. Miehen instrumentaatio oli hieman erilainen ja musiikkikin selkeämmin ”perinteistä” ambient-maalausta, tekotapa ei perustunut niinkään koskettimiston käyttöön (joskin sellainen kaksioktaavinen miehellä näytti olevan) vaan syntikan säätämiseen ja modulaarin pätsäykseen.

Mutta palataksemme musiikkiin, niin sanoisin, että erittäin taidokkaasti kootun, lähes tunnin mittaisen komposition Hedlund laitteistaan tuotti. Temppeliaukion kupoli kiviseinineen soi kauniisti ja etenkin reverb-kaiutukset olivat todella komeata kuultavaa. Musiikissa oli toisteisia teemoja juuri riittävästi, mutta ei kerrallaan liian kauan, jonka ansiosta mielenkiinto pysyi yllä eikä kyllästyminen päässyt yllättämään. Sikälikin hyvä, koska yleisön joukossa saattoi olla ambient-ensikertalaisia.

Rasmus Hedlund. Helppo on hymyillä hienon keikan jälkeen

 

*************

Valitettavasti Looseen saapuessani oli Urja osaltani mennyt kokonaan ohitse (Dai Kahtin rumpali tosin kehaisi bändiä hyväksi - siihen sanaan luotan!) jaAstral Bazaarin settikin oli jo ”puolimatkan krouvissa”. Hämmästelin ensin kokoonpanoa, kosketinsoittajia ei näkynyt, mutta sitäkin enemmän kielisoittajia. Mutta ei musiikki silti mitään KCrimsoilua ollutkaan noin tyylillisesti. Vaikka yksi soittajista vaihtoikin kitaran saksofoniin yhden kappaleen ajaksi.. Toisiksi viimeinen setin kappaleista oli ainakin allekirjoittaneelle suuresti mieleinen, alkaen mukavasti Kingston Wall-tyylisellä energiamelskeellä, väliosassa mentiin hieman Rushin Xanadun mieleen tuovissa fiiliksissä, instrumentaalisooloissa kitaristi scherzoili Bachin kaikkien tuntemalla urkutoccatamelodialla, tuplakitara soi paikoin kuin Big Countryn ”säkkipillisoundilla” - loistavaa! Bändillä oli hyvä, energinen ja selvästi kuusihenkisen orkesterin soittajat nauttivat olostaan Loosen kutakuinkin ahtaalla stagella.

Astral Bazaarin kuusikko Loosen ahtaalla lavalla. Laulaja Koos Zevenhoven varmistaa kuuluvuutensa megafonilla...

 

Dai Kaht saapui Kainuusta ja valloitti Helsingin pienen Loose-kaupunginosasen totaalisesti. Bändi on ilmiö isolla Ï:llä. Vaikkakin koko nelikko vaikuttaa äärimmäisen taitavalta ryhmältä, niin rytmisektio on se akseli joka tässä tuntuu vetävän tässä suurimman huomion puoleensa. Nokkahahmona hilluva laulaja-basisti Atte Kemppainen (tai siis Alemaahr Kempah) on suorastaan harvinainen ilmestys progessa, täydellisen musiikillisen komiikan hallitseva esiintyjä, joka kaiken mimiikkansa ja kirjaimellisesti kieli-poskessa-meininkinsä lisäksi (tai siitä huolimatta) hoitaa basistin tehtävät virtuoositaidolla. Vähintäänkin kaikkien progediggarien -etenkin Magma-diggarien – pitää tsekata tämä yhtye. Bändin jäsenet muuten kertoivat tulevansa Magman Tavastian keikkaa kuuntelemaan lokakuussa. Kenties jotain tenttiä miehiltä tuon ajankohdan jälkeen luvassa Colossuksen sivuilla, siis.

Dai Kaht. Helvet Sttröi... tai Gnyynläggor!

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Perjantaina sitten olikin vuorossa Hidria Spacefolk. Valitettavasti lämppärinä soittanut Black Metal Raccoons jäi suurimmalta osalta kuulematta. Toisen kerran siis… Hidriat vetivät tasaisesti jumittavan keikan, sillä mitään hidastempoisempaa Reversionin tai Flora/Faunan tapaista tunnelmapalaa ei settiin oltu valittu. Alussa vaikutti siltä, että jotain teknisiä ongelmia oli, sillä aloitusbiisin aikana kosketinsoittaja Veikko Aallonhuippu könysi tarkistamaan rumpalin sähköpädin IO-boxin kytkennät. Lopulta rumpali Kilponen sai perkan taas toimimaan, onneksi. Jollen ihan erehdy, niin muutamakin suosikkilevyni, Symetrian, raidoista soi. (Pahoittelen, kun kuuntelen Hidriaa, niin kappaleiden nimet eivät vaan jää mieleen jostain syystä… joten settilistaa kyllä saa kysellä suoraan bändiltä)

Kuusihenkinen hidrialainen folkryhmä mahtui sekin Loosen ahtaalle lavalle, vaikka Olli Karin midi-marimba ja perkussiot vievätkin leveästi tilaa

 

Totesin taas kerran vaikutelman, että tätä bändiä johdetaan vahvasti rumpalin pallilta, sillä Teemu Kilponen äärimmäisen niukaksi supistetun rumpusettinsä takaa pitää Hidrian säikeet kasassa millintarkalla työskentelyllä ja aivan hirvittävällä latauksella. Keikan loppupuolella yleensä erittäin eleettömästi soittava bändi jo ilmeidensä puolesta alkoi vapautua, yleensä meditoivalta vaikuttava basisti Kimmo Dammert ja kivikasvoinen kitaristi Mikko Happo jopa rohkenivat hymyillä!

********************************************************************************************

Jos jotain tästä Loosen sinänsä ansiokkaasta kahdesta illasta pitää negatiivista mainita, niin lähinnä risut menevät ongelmallisen soundien piikkiin. Valitettavasti soittohuone on akustisesti hankala, nimittäin lavan edessä, jossa näkee bändin hyvin, soundi on paikasta riippuen erittäin puuroinen. Laulusta on vaikea saada tolkkua ja alakeskiäänet blokkaavat etenkin syntikan korkeammat taajuudet jotenkin peittoon josta seuraa myös outo ”epävireisyys”ilmiö. Sen sijaan miksauspöydän takana soundi on yleensä ihan säällinen. Tällöin soittajat jäävät yleisön taakse, jolloin on turha kuvitella näkevänsä soittajien työskentelyä. No, kaikkea ei voi saada, mutta todettakoon kuitenkin, että silti on helppo allekirjoittaneenkin hymyillä - ainakin näiden livekokemusten nojalla totean, että hyvää musiikkia kotimaassa syntyy, ja sitä saa toivottavasti myös edelleenkin kuulla suomalaisilla estradeilla.

”Turpasaunasta” YUP:n musiikillinen ja taiteellinen ura lähti viimein lentoon: ”Joka kevät kun leppä kukkii, kylän nuoret miehet hakataan!” muistelee Jarkko Martikainen kirjoittaneensa abivuonnaan paperilapulle Hippo Taatilan YUP -historiikissa. Taatila on kirjoittanut teoksen suureksi osaksi muistelmalliseen haastattelumuotoon, mistä jo kirjan nimikin antaa vihiä. Tämä metodi on ollut varmasti paikallaan, sillä vaikka kirjailija on ammatiltaan toimittaja, niin muusikko hän ei ole, ei edes musiikkitoimittaja – vaan urheilutoimittaja. Siitä huolimatta tai kenties juuri siksi kirjasta on muotoutunut varsin helppolukuinen kenelle tahansa satunnaisemmallekin kulkijalle, jota YUP:n musiikki on jollain tavalla koskettanut. Ja edellämainitusta syystä mihinkään musiikin syvempiin rakenteisiin tai soitinarsenaalien esittelyihin ei mennä missään vaiheessa, vaan tässä puhutaan lähinnä bändistä ja sen jäsenistä, heidän työstään ja urastaan. Soitinfriikeillehän YUP:lla on nettisivuillaan videoesittelyt livevermeistään, joten katsokaa sieltä jos kiinnostaa. Mutta kirjaan. Teksti on sujuvaa, kunkin jäsenen sekä levyntekoon ja kiertuetoimintaan osallistuvien henkilöiden haastattelut on toimitettu ammattimaisesti ja tarkkanäköisesti. Pienenä sivuhuomiona mainittakoon, että aivan puhtaasti ei kustannustoimittaja ole oikolukua suorittanut, kirjan alkupuolelle on jonkin verran jäänyt typo-virheitä.

 

Kirjassa jäsentyy hyvin bändin kehitysvaiheet todella marginaalisesta kellaribändistä ammattimaiseksi levyttäväksi ryhmäksi, joka saa levytyssopimuksen lisäksi Suomen ehdotonta huippua olevan tuottajan. Lukija jää varmasti pohtimaan nimenomaan tuottajan roolia yhtyeiden musiikillisten tuotosten toteuttajana. Onko tuottaja yhtyeen taiteelliseen antiin liiaksi vaikuttava ja ohjaileva tekijä vai sparraaja, joka osaa tuoda taiteilijoiden ideat ja luovuuden esiin? Nimittäin tämä kurkistus YUP:n studion ja treenikämpän sisäiseen maailmaan saattaa yllättää yhtyeen musiikkia vain levyjen ja keikkojen muodossa kuulleille. Lukijalle selviää, millaisten paineiden alla muusikot työtään tekevät, mikä metodi on sisäinen sävellyskilpailu, mitä on nk nippusoundi jne. Progeporukalle tuttuja vanhoja nimiä vilahtelee sivuilla varsin tiheään, mm. Pedro Hietanen uskoi vahvasti bändiin ja vaikutti melko ratkaisevallakin tavalla YUP:n nousuun. Kirjaan on haastateltu ilahduttavan monia ihmisiä bändin uran varrelta, hyvin monet vanhoja Wigu-miehiä jokseenkin yllättävämmiltäkin tahoilta. Luonnollisesti mukana on aimo annos triviaa ja huumoriakin, elementti jota ei voi YUP:n tapauksessa koskaan sivuuttaa.

 

Aika näyttää, tekeekö joku tutkija joskus myös musiikkitieteellisemmistä lähtökohdista kirjaa, tarkempaa analyysiä varten toki on olemassa äänitallenteet, nuottikirjat ja live-dvd. Yhtyeen jäsenten ja taustavaikuttajien persoonien ja henkilökuvien lähdeteoksena sen sijaan tämä kirja on äärimmäisen arvokas, koska ainakin allekirjoittaneesta meidän aikamme ei välttämättä edes tiedosta, miten tärkeästä ja progressivisen suomirockin vaikuttajasta tässä teoksessa puhutaan. Väitänpä myös, että kirjan luettuaan YUP:n musiikkiin saa uutta kulmaa – levyjä kuuntelee varmasti eri korvin kuin ennen. ”Helppoa muisteltavaa” ansaitsee lämpimät suositukset.

 

 

 

Pages: ? 1 2 3 4 ?