Teijo's blog

Kebun hartaasti odotettu toinen CD-julkaisu jatkaa analogisyntikoiden soundijuhlaa. Siinä, missä debyytti "To Jupiter and back" melko selkeästi osoitti kunniaa vanhoille esikuville erittäin näppärien pastissien muodossa, niin Perplexagon lähtee jo heti alussa omille raiteilleen esittelemällä pitkän moniosaisen teoksen. Vanhat hyvät elementit ovat periaatteessa paikallaan, mutta nyt hyvin tunnistettava Kebu-soundi onnistuu karistamaan liian ilmeiset viittaukset. Vaikka instrumentaatio on lähes sama kuin edelliselläkin albumilla, niin silti mies on onnistunut tuoreuttamaan musiikkiaan esimerkiksi lisäämällä tuntuvasti EDM-vaikutteita hitusen raskaampine komppeineen ja pumppaavine synamattoineen. Tanssimusiikkivaikutteet eivät toki tule yllätyksenä, onhan Kebu tehnyt Youtubeen hienoja covereita Deadmau5in ja Above & Beyondin kappaleista. Uskon kuitenkin, että jopa piintyneemmätkin vanhan liiton jäärät saattavat pitää levystä, sillä Kebun soundimaailma on edelleen rikas, tasapainoinen ja analogisen sivistynyt. Miestä ei kutsuta uuden kotimaisen elektronimusiikin kultasormeksi turhaan. Pitkä Perplexagon kattaa vinyyliversiossa a-puolen. Kakkospuolen avaus ”Dawn” on ehdottomasti levyn tarttuvinta antia, pääriffi on todella koukuttava ja rytmipuoli saa jalan polkemaan tahtia aivan väkisin. Täydellinen rytmikeitos! Jos jotain moitittavaa levystä olisi pakko kaivaa, niin mielestäni mitä loistavimmalla musiikkivideolla ryyditetty iskevä singlelohkaisu ”Deep Blue” jää nyt levyversiona jollain tapaa vaisummaksi: kappale on pari minuuttia pitempi kuin singlenä ja menettää näin radio-editin napakasta iskevyydestä. Voi olla että sijoittaminen huikean "Dawn":n jälkeen tietysti vaikuttaa asiaan. Tarttuva, melkeinpä moroder-discomaisesti jytäävä ”Solar Wind Surfing for Beginners” jatkaa vielä tanssitusta, kunnes levyn viimeinen, Vangelis-henkinen, lyhyehkö ja biititön ”Song for Roger” rauhoittaa levyn päätteeksi. Huolimatta tuosta "Deep Blue":n hienoisesta (kuitenkin detaljitasoisesta) pettymyksestä Kebu täytti kovat odotukset komeasti. ”Perplexagonia” uskaltaa lämpimästi suositella lähes kenelle hyvänsä musiikkidiggarille -genreistä riippumatta. Tietäen Kebun loistavan keikkakunnon ja erinomaiset levytykset uskaltaa odottaa miehelle edelleen nousujohteista uraa myös maan rajojen ulkopuolella...jos kohta erityisesti siellä.

Teijo Salminen

Sähkö ja digitaalisuus hivuttautuu vähitellen joka paikkaan. Toisinaan se on ihan paikallaan, vaikkapa tarjoamaan vaihtoehtoista äänimaailmaa ikivanhojen soitinten dominoimaan festivaaliin.

Vuosittain Vantaalla järjestettävä BRQ -festivaali on vanhaan musiikkiin painottunut (toisin sanoen musiikkiin ennen vuotta 1750), ja niin muodoin instrumentit ovat akustisia ja mallit vuosisatoja vanhoja. BRQ:n kylkeen on nykyään muodostunut nuorten muusikoiden Fringe-ilmaiskonserttien sarja, jossa esityspaikat ja ohjelmat näyttävät olevan hieman vapaammin valittuja. Tällä kertaa paikkana oli jo 1700 -luvulla rakennetun puurakenteisen Nyknapaksen talo ja sen iso, mutta viehättävä olohuone, jossa oli istumapaikat noin 30 kuulijalle. Keskiviikkona 10.8. esiintyneen Ugly Pug -ryhmän (suom. Ruma mopsi) cembalon, gamban ja nokkahuiluvalikoiman lisäksi instrumentaatioon kuului läppäri, ulkoinen äänikortti ja jyhkeä 2.1 -PA-kalusto. PA oli tilaan kenties liiankin tehokas, koska kajarien ollessa päällä kuului kohinaa, joten soittajat joutuivat kytkemään niitä päälle ja pois tarpeen mukaan.

 

Amsterdamin konservatoriossa perustettu Ugly Pug on Colossuksen sivuiltakin ennestään tutun nokkahuilisti/kitaristi/laulaja (Burntfield) Juho Myllylän (nokkahuilut, ohjelmointi), tsekkiläissyntyisen Miron Andresin (viola da gamba) ja portugalilaisen André Lourençon (cembalo) muodostama trio. Instrumentaatiosta huolimatta ryhmä soittaa pääosin nykymusiikkisäveltäjien materiaalia, ja musiikissa sovelletaan vahvasti sähköisen äänenmuokkauksen mahdollisuuksia. Koska Lourenço oli estynyt tulemasta, tällä Fringe-keikalla häntätuurasi konkaricembalisti Ere Lievonen. Konsertin kestäessä kuulokuvan puolesta yhteneväisyydet ambienttiin, elektronimusiikkin ja miksei kokeellisempaan progeenkin kävivät aika ilmeisiksi.

Erityisen mieleen jäävä oli amerikkalaissäveltäjä Henry Vegan sävellys ’Slow Slower’. Ugly Pugin käsittelyssä kuulosti todellakin kuin parhaaltakin sekvensseridronelta. Ere Lievosen cembalokäsittelyssä oli tarkkuutta, raakaa voimaa ja vauhtia. Muu yhtye ei jäänyt tokikaan toiseksi, Mironin jousenkäsittely ja Juhon softamanipuloidut äänielementit sekä nokkahuilutrillit keittivät kiehtovan kuuloista äänikudosta jota ryydittivät looppiviiveisiin jumiin jäävät äänimassat ja paikoitellen reverse- ja gatekaiut. Kokeellisemman progen tai elektronimusiikin ystäville voin suositella Henry Vegan tuotantoon tutustumista. Muut kuullut ulkomaiset säveltäjänimet ovat Bruno Strobl sekä Claudio Gabriele.

Lopussa soinut Jukka Tiensuun ”Musica Ambigua VI” soittajien pitämän ölinän ryydittämine huumorielementteineen kirvoitti hörähdyksen yleisössä loppuaplodien myötä. Hauskaa olla pitää!

 

Tiedusteluun mahdollisista äänitallenteista Juho kertoi bändin olevan vielä niin tuore tapaus, että pääpaino on ollut keikoissa, joten toistaiseksi Ugly Pugia kuullaan vain livenä. Samalla selvisi,että tämän keikan tilaan nähden ehkä hieman liiankin järeä PA oli Juhon oma, siis sama jota hänen rock-bändinsä Burntfield käyttää.

Entäs mistä bändin kumma nimi on peräisin? No, gambisti Mironilla on mopsi...