Teijo's blog

Jopas jotain! Tällaista soundia ei olekaan vähään aikaan levyltä kuultu. Selitys löytyy tietysti siitä että tämä on studiolive. Onpahan erinomaisen virkistävää kuulla suorastaan harvinaisen orgaanista ja verevää soundia ja joka ei ole joka tahdiltaan millilleen kvantisoitua ja studiopuleerattua. Joint Patrolin musiikki on rakenteiltaan ja hengeltään ihan sitä itseään, eli vanhan liiton progemeininkiä (levyn takakannen tarina tukee tätä vitsikkäästi), mutta itse asiassa soundeiltaan bändi ei ainakaan minun korvaani kuulostakaan noilta 70-luvun mammuteilta, vaan pikemminkin 70-luvun lopun ja 80-luvun alun kotmaisilta lipunkantajilta. Tiedättehän, Scarab, Chapter One, Scapa Flow, Far out etc... Ja ehkä soundista löytyy pieni ripaus kyseisen vuosikymmenen alun futubändejä ja alkupään Marillionia. Tämä maistuu allekirjoittaneelle mitä erinomaisimmin.

Käsillä oleva bändin esikoinen on siis neljän kappaleen EP, kestoltaan noin parikymmenminuuttinen. Kappaleet ovat progemielessä varsin lyhyitä noin viiden minuutin esityksiä. Aloitusraita Time Traveller polkaisee vauhtiin kosketinriffin joka tosiaan synnyttää nostalgisia muistoja. Syntikat vaikuttavat olevan vanhaa analogista laatua (olen nähnyt muuten bändin livenä -kyllä ne sitä ovat!). Miellyttäväsoundisella kitarakuviolla käynnistyvässä Sleepwalker -biisissä erityisesti basso ja myöhemmin mukaan hiipivät urut loistavat, Windmill:ssä koskettimien ja kitaran unisono-riffit korostavat kipakkatempoisen raidan levotonta menoa. Rakenteeltaan kappale vaikuttaa ennalta arvattavalta, mutta sitten väliiin tuodaan yllättäviä väliosia flyygeleineen ja kaikuvine kitarasooloineen. Levyn päättävä Birds on jollain jännällä tavalla ainakin alussa hyvin indie-rock-soundinen. Ja hei, se ei sitten ole mikään DX7 joka sitä sähköpianosoundia soi, vaan veikkanpa että kysessä on aito asia! Lopulta tämä raita nousee Yes -henkisyydessään (laulajan Anderson-stemmat ja koskettimien Wakeman-matot, uuh!) upeasti lähimmäksi vanhaa, mainiota dinosaurusosastoa.

Epäilemättä bändillä olisi tahtoa ja materiaaliakin kokonaista pitkäsoittoa varten. Soitanta koko bändillä on maukasta ja toimivaa, soundit ovat loistavat, laulajallakin erinomainen ääni. Toivonpa vaan että onnistuvat säilyttämään tämän studioliven luomusoundin. Ja että keikkaa riittäisi!

Jim Pembroke mukana Wigwamin 50 -vuotiskonserteissa!

Wigwam-legendojen Rekku Rechardtin ja Jukka Gustavsonin mukaan Jim Pembroken mukaantulo muuttaa asetelmaa niin, että kyseessä ei enää ole yhtyeen entisistä jäsenistä koostuva Wigwam Experience –kokoonpano, vaan ehta Wigwam –yhtyeen 50 –vuotisjuhlakokoonpano.

”Emme halunneet käyttää kiertueen yhteydessä pelkkää Wigwam –nimeä vielä, kun Jim ei ollut vahvistanut mukanaoloaan. Nyt voimme kuitenkin puhua Wigwamin 50 -vuotisjuhlakokoonpanosta, joka on kasattu vain ja ainoastaan tätä kiertuetta varten”, Rechardt ja Gustavson kertovat.

(lähde: No Fear Agency & Promotion)

Pilkkijä matkaa jäällä, kairaa reiän. Reiästä sukelletaan jään alle Ahdin valtakuntaan. Tästä kuulokuvasta alkaa Esa Kotilaisen Jäänalainen II. Teossarjan ensimmäinen osa julkaistiin jo edellisellä Ulappa -albumilla avausraitana. Kansitietojen mukaan vedenalaisten äänikuvien tallentamiseen on käytetty kahta hydrofonia, mukana varsinaisia musiikillisia elementtejä tuomassa on vanha kunnon arsenaali: ARP, moogit ja Memotron, tuo Mellotronin digivastine. Akustointi on tehty 90 metrin syvyydessä Tytyrin kaivosonkalossa. Ja äänimaailma on jälleen Kotilaiselle tuttuun tapaan maukasta, tyylitietoista ja jännittävää. Aluksi äänimaailma tuntuu melko minimaaliselta, ikään kuin jäänalainen pimeys ympäröisi, mutta sitten alkaa erottua vähitellen yksityiskohtia. Samalla tavalla kun silmä tottuu pimeään, niin korva tottuu erottelemaan vaimean huminan keskeltä erilaisia äänellisiä elementtejä. Itselleni väristyksiä toivat erityisesti alkupään lyhyet ”jousisektiokajahdukset”, jotka toivat mieleen Alien -elokuvan soundtrackin. Tämä äänellinen sukulaisuus lienee kuitenkin tahatonta. Vedenalaisten äänien ja syntetisaattoriäänten rauhoittava jatkumo katkeaa aika ajoin jään murtumisen ääniin ja noin 18 minuutin kohdalla tapahtuu jonkinlainen kovaäänisempi herätys, kun mitä ilmeisimmin jäähän murtuu railo. Mitään taitetta musiikin luonteeseen ei kuitenkaan tule, vaan vielä reilu vartti soljutaan seesteisessä soundimeressä kunnes äänikenttä vähitellen haipuu hiljaisuuteen.

 

Albumi sisältää siis vain yhden pitkän raidan "Uninen talvihauki", sekin nykypäivän standardein yllättävän lyhyt, vain reilu 36-minuuttinen. Vaikuttava matka tämä Jäänalainen II on, kappale tämän hetken parasta kotimaista elektroakustista musiikkia - vieläpä tehty ilman tietokoneita. Kokonaisuuden kruunaa levyn todella kauniit, levyn sisältöön loistavasti istuvat Jari Loisan laatimat kannet, joissa käytetään itsensä maestro Kotilaisen ottamia valokuvia. Jäänalaisen parissa ollaan vanhan koulukunnan ambientin musiikin ytimessä.