Teijo's blog

Voiko Wigwam Experience-kokoonpanoa kutsua Wigwamiksi ilman Jim Pembrokea? Vaikka Jimppa olikin käytännössä viime vuoden juhlakiertueella esiintyneen “virallisen” Wigu-kokoonpanon ainut perustajajäsen (jonka mukaan pääsyn johdosta juhlaturneen nimikin muutettiin), niin rohkenen silti kutsua tätä nyt kiertävää Experience-kokoonpanoa tässä jutussa Wigwamiksi ilman jälkiliitettä. Ovathan noista kahdesta vanhimmasta jäsenistä toinen ollut 60-luvulta saakka yksi yhtyeen kantavista voimista ja toinen 70-luvun puolesta välistä. Siinä jo riittävästi syitä.

 

 

Wigwamin vuoden 2019 kiertueen 12. ja toiseksi viimeinen keikka soi Helsingin Tavastialla likimain loppuun myydylle salille. Käsittämättömän, 51 vuoden ikään ehtineen yhtyeen tenho ja taso ei ole hiipunut vieläkään, siitä tuo toukokuun 3. päivän Tavastian konsertti todisti väkevästi. Lauteilla siis Jukka Gustavson hammondeineen, Rekku Rechardt uskollisen työhevosensa, Hoyer-kitaran kanssa, Esa Kotilanen moogeineen, Jan Noponen rummuissa ja viime kiertuekokoonpanon jälkeen mukaan värvätty, monissa liemissä keitetty basisti Janne Brunberg (Madame George, Badding, Nurmio, Heinäsirkka, Hector jne).

 

Gutsi kovassa vedossa niin vokaalien kuin urkujenkin suhteen

 

Aloitukseen oli varattu ikiklassikko Freddie Are You Ready. Vaikka monet ovat kehuneet suuresti Tavastian soundia, niin siltikään en aina en ole ihan varauksetta pitänyt Tavastiaa minään soundiparatiisina. Mutta Wigujen kohdalla tilanne on aina ollut hyvä, eikä tämäkään setti muodostanut poikkeusta. Soundimaailma oli erinomainen, mitä nyt tarkkakorvainen ystäväni Petri huomautti; bassorumpu oli nykytyylin mukaisesti miksattu turhan pintaan. Seikka, joka ei välttämättä Wigu-soundiin istukaan niin hyvin. Mutta kuten todettua, bändi soitti taas todella loistavasti. Erityisesti Gustavsonin laulu herätti allekirjoittaneessa ihailua. Hän tulkitsee todella rehevästi ja antaumuksella, lisäksi ääneen on tullut rouheata rosoa. 60-70 lukujen taitteen nuoren Gutsin ääni oli jossain määrin ohueko, vaikkakin taipuisa (muistetaan esim Fairyport/Being -kauden melismat). Nyt vanhemmalla iällä ääneen on tullut syvyyttä ja karheuttakin, ja mehän tiedämme, ettei absolutisti-Gutsin kohdalla ainakaan viskin juonnin ansiosta!

 

Esa ja vanha kunnon Minimoog

 

Muutamissa kappaleissa on mielenkiintoisia sovituksellisia lisäyksiä. Yksi tällaisista on mm Lost Without the Trace, jonka viimeistä kertosäettä edeltävässä instrumentaaliväliosassa on erittäinkin pohjolamainen, ylärekisterissä laulava bassosoolo, jonka epäilen olevan muunnelma "Being":n Prophet -raidalla esiintyvästä soolosta. Samoin uutta on Losing Hold:ssa, jossa on jo aiemmilla keikoilla kuultu kokonaan uusi intro-osuus, jolloin kappale lähtee käyntiin hieman varkain. Alkuperäisen version iskevästä alusta näin hävitään, mutta nyt kappale ikään kuin hitaasti nousee lentoon, ollen edelleen melkoisen komeata vanhan ajan wigu-progea kiperine hammond-iloitteluineen.

 


Rekku ja Esa

 

On aina hieno kliimaksi kuulla Colossus Wigujen keikalla. Loistava kappale, joka toimii jopa hienommin livenä kuin mitä muuten hieman vaisunoloisesti tuotetulla “Lucky Golden Stripes and Starpose” levyllä. Hienoa sinänsä, että yhdistyksemme aikoinaan valitsi nimensä tuon eeppisen raidan mukaan. Gustavson lauloi melkoisella raivolla, Kotilainen oli korvannut jousisoundit herkullisesti mellotron -jousilla ja Rekku heitti dissonoivat riffit terävästi kohdilleen. Setin toisena soinut “Lucky Golden Stripes and Strarpose” todisti samaa, livenä kappale soi terävämmin, mutta toisaalta myös ilmavammin.

 

Gutsi ja Janne Brunberg

 

Myös uudempaa Wigwamia kuultiin. Huippukohtia uudesta tuotannosta on Kabul Grill, jonka suuruus ja lähes ambienttinen kauneus ja herkkyys tulee parhaiten esiin livenä. Gustavson tuntuu lisäksi nauttivan nimenomaan kaksikon Pembroke/Rechardt kappaleiden esittämisestä. Viimeiseksi jääneen “Some Several Moons” levyn kappaleista edellisen lisäksi soi Sandpainting ja Bow Lane. Titans Wheelin antia tarjosivat myös Bitesize ja itse asiassa varsin maukkaasti jytäävä Heaven in a Modern World. Ainoa "Light Ages" levyn livesetteihin päätynyt kappale Absalom on saanut jo jonkinlaista ajan patinaa päälleen ja raivokkaan progejyrälopun ansiosta tuntuu yllättävänkin 70-lukulaiselta. Mikä ei tosiaan ole mitenkään huono asia. Rekulta kuultiin kyseisessä palassa yksi kaikkien kuulemieni Wigu-keikkojen plastisimpia kitarasooloja. Muista keikan kohokohdista mainittakoon vielä yltiökaunis Cheap Evening Return ja Pembroken yksi progeimmista helmistä, Simple Human Kindness. Ja tietysti mainittu Pembroke/Gustavson/Pohjola-klassikko Losing Hold.

 

Mestari Rechardt

 

Loppupuolen korvanruokaa tarjosi allekirjoittaneen (ja monen muunkin) ikisuosikki Bless You Lucky Stars. Mielenkiintoisena yksityiskohtana; taustakankaalle heijastettu nainen tuntui tutulta… kyseessähän oli hahmo David Lynchin Dyyni-elokuvasovituksesta! Ja viimein encorena hurmoksellinen Do or Die, Kotilaisen mestarillisine, koko moog-sormion levyisine itämaiseen viittaavine sooloineen.

 

Bless Your Lucky Stars ja taustalla prinsessa Irulan -tuttu hahmo Dyyni-elokuvasta.

 

Tottahan monta klassikkoa jäi vielä soittamattakin. Eddie and the Boys, Tramdriver, Pig Storm ja Grass for Blades vain muutamia mainitakseni. Luulosairaskin olisi vielä joskus hauska kuulla, mutta valitettavasti Gutsi ei erityisesti välitä esittää omia kappaleitaan (onneksi poislukien Losing Hold)… no, ehkä seuraavalla kerralla, sillä olisihan ikävää jos ryhmä jättäytyisi eläkkeelle vielä kun virtaa riittää megawattimäärin. Eläköön Wigwam, uran toinen puolivuosisata on alkanut loistokkaissa merkeissä!