Teijo's blog

Norjalaisen vaihtoehto/elektroyhtye Ulverin viimeinen pitkä albumi ”The Assassination of Julius Caesar” ilmestyi jo noin vuosi sitten. Viime joulun alla lisäksi ilmestyi EP ”Sic transit gloria mundi”. Näiden julkaisujen myötä jo viime vuonna alkanut kiertue ulottui nyt myös Suomeen. Vaikka Ulverin musiikillinen linja on ollut kokolailla vaiherikasta ja muuntuvaista, niin ”Assassination...” -levy siltikin yllätti ambientiin ja ”nykkärivaikutteiseen” tottuneet vanhat diggarit. Kiekko toi ainakin allekirjoittaneelle mieleen 80-luvun syntikkaperustaiset bändit, etupäässä Depeche Moden ja New Orderin -näitähän teininä tuli diggailtua kovasti. Syystä olikin paradoksaalista, että Circuksen konsertin järjestänä oli Tuska Open Air Metal Festival! Toki Ulver aloitti yhdeksänkymmentäluvun alussa metallibändinä, mutta toisaalta juuri mitään metallimusiikkiin viittaavaakaan yhtye ei ole tehnyt pariinkymmeneen vuoteen.

 

Circuksen sali oli täynnä väkeä, josta ihme kyllä varsin moni kantoi päällään jotain metalliyhtyepaitaa. Toki valtaosa väestä näytti aivan normikansalta ja epäilemättä progehämyjäkin joukossa oli (itse olin sonnustautunut valkoiseen Ultravox-paitaan!).


Hämmentävästi Gary Numan-henkiset kolmiokuviot taustakankaalla
 

Ulver aloitti melko täsmällisesti aikataulun mukaan The Assassination… -levyn avausraidalla Nemoralia. Ennakkotiedot mainostivat hienoa valoshowta ja pakko on myöntää, että Ulverin laserit olivat melko hienoa nähtävää. Tekisi mieli verrata efekteihin Pink Floydin ja Jarren konserteissa. Soundit olivat yllättävänkin hyvät, mikä ei omien empiiristen havaintojeni mukaan Circuksessa aina ole mikään itsestäänselvyys. Myös Kristoffer Ryggin ääni oli huikean hyvässä kuosissa. Arvioisin, että tästä keikasta saisi kelpo livetaltiomateriaalia. Livekokoonpanosta laskin kuusi jäsentä: kaksi kosketinsoittajaa, rumpalin, kitaristin, perkussionistin ja tietysti Ryggin, joka lauloi ja löi välillä perkussiopadeja. Rygg ei suuremmin välispiikkejä harrastanut, ne vähätkin harvasanaisesti. Vaikka laulajan ääni muistuttaa paikoin Dave Gahanin ääntä, niin mikään lavaa ympäriinsä hilluva rokkikukko tuon Depeche Mode -kollegansa tavoin hän ei todellakaan ole. Ja koska bändiä ei edes esitelty, niin aika tehokkaasti porukka etäännytti itsensä taustalle, musiikin ja lasereiden viedessä täysin huomion puoleensa. Tämä taisi olla tarkoituskin. Oletan kuitenkin, että Rygg, Ylwizaker, Halstensgard, Svaeren, sekä kaksi muuta livejäsentä joista toinen on rumpali.

Transverberation, suorastaan hävyttömän tanssittava korvamato. Sanoitukset eivät ihan tyypillistä tanssipop-lyriikkaa... "St. Teresa of Avila, St. Teresa of Lisieux" (heijastettuna taustalle, huom).

Ja kulkihan se soitto tosiaan armottoman säntillisesti ja voimalla. Rytmillisyys korostui konekompin päällä soi rumpalin perussetti, lyömäsoittajan ja laulajan perkussiot. Bändi soitti hieman arvattavasti likimain kaikki viimeisimmän pitkän albumin kappaleet (ja jos oikein tulkitsin, niin nivoivat mukaan myös erittäin pitkän rytmibakkanaalijakson joka taisi olla napattu ATGCLVLSSCAP -levyltä). Vahvimmin DM-vaikutteinen raita Transverberation taisi aiheuttaa yleisössä hieman sekä innostusta että inhotusta, sen verran tarttuvasta tasajytkeisestä korvamadosta on kyse. Itselleni hauska hetki oli, kun ”So Falls The Word” -kappaleen lyriikoista löytyvä Colossus -sana heijastui tulipunaisin laserkirjaimin taustakankaalle. No, tuskin Ulver kuitenkaan pokkaa tässä valtakunnallisen suomalaisen progeyhdistyksen suuntaan kuitenkaan.

"If Colossus stands, so Shall Rome..."
 

Pitkäsoittolevyn lisäksi kuultiin myös koko ”joulunalus-EP” Sic Transit Gloria Mundi – ja ilta päättyi punaisessa laserhehkussa kyseisen EP:n päättävään Frankie Goes to Hollywood coveriin The Power of Love. Laserit sammuivat, äänet hiljenivät ja verhot vedettiin eteen. Enempää encoreja ei ole eikä tule, kaikki tuntuivat ymmärtävän sen ja sali alkoi tyhjetä. Kuitenkin, vaikuttava konsertti, omanlaisensa atmosfääri. Olin yllätyksettömyydestä huolimatta erittäin tyytyväinen illan antiin ja luulenpa että saatanpa eksyä seuraavaankin norjalaissusilauman mahdolliseen esiintymiseen maassamme.


Encore. FGTH:n The Power of Love
 

Kaksi omakustanne-EP:tä tähän mennessä julkaissut Burntfield on miehistönvaihdoksesta huolimatta saanut viimein valmiiksi ensimmäisen pitkäsoittonsa. Jakelu toimii nyt irlantilaisen Progressive Gears-levymerkin kautta. Vanhoista perustajajäsenistä ovat edelleen mukana Valtteri Seppänen (kitarat) ja Juho Myllylä (laulu, kitara). Kyseistä parivaljakkoahan Colossus haastatteli jo kolmisen vuotta sitten. Uusina jäseninä ovat Maarten Vos ja Steven Favier, eli nimistäkin päätellen Burntfield on nykyisin kansainvälinen yhtye. Bio kertoo yhtyeenkotipaikaksi Amsterdamin. Levyllä bändin tukena on vierailevia muusikoita; kosketinsoittaja, jousisoittajia sekä kanneltaja.


Levyn avautuu kauniisti jousien ja pianon muodosteleman lyhyehkön instrumentaalin johdattamana. Kakkosraita, Sub-zero, esittelee varsinaista sähköbändisointia. Stemmalaulannat ovat bändillä hyvin hallussa, kuten tuli jo todettua EP-julkaisujen kohdalla. Kolmonen, My Grief,  tuo hämmentävästi uutta sävyä nähden yhtyeen aikaisempiin tuotoksiin. Rakenteellisesti ja aika pitkälle soundillisestikin kappale vaikuttaa pastissilta (kenties homage...kuinka tahdotte) Anatheman suuntaan. Loistelias kitarasooloilu kruunaa kokonaisuuden, samoin kuin lopussa mukaan hiipivät viulut. Q & A on remake aiemmin julkaistulta EP:ltä (kuten myös jäljempänä mainittu What Remains). Omakustanteellakin biisi oli varsin mukiinmenevä, tässä levyversiossa on toki vieläkin piirun hiotumpi tuotanto ja soundit. Makuasia, mutta jäin hieman joka tapauksessa kaipaamaan EP:n aavistuksen vieläkin rupisempaa kitarasoundia joka kirskuu esiin kappaleen ”progeväliosassa”. Outrossa kuullaan myös kanteleen helinää, jota ei muistini mukaan aiemmassa versiossa ollut. Siitäkin lisäpropsit ettei mitään laimeaa loppuhäivytystä, vaan tyylikäs attacca-siirtymä seuraavaan kappaleeseen… ja nytpä viimeistään huomaan, että laulajan ääni todella muistuttaa hämmästyttävästi Vincent Cavanaghin ääntä,  paitsi tässä, myös monien muidenkin raitojen introissa. Aiempaan AOR-vaikutteiseen rockiin verrattuna Burntfieldon edennyt alternative/uusprogen suuntaan aimo askelen. Etenkin What Remains-raidan yli yhdeksän minuutin pituuteen mahtuu sen verran selkeätä uuden progressiivisen rockin vivahdetta mureine kitara- ja syntetisaattorisooloineen, että epäilemättä voisi progediggareille tästä maistiaista suositella. Tällä hetkellä arvostelijan lempibiisi levyllä -joskin loppuhäivytyksestä en pidä, nimittäin tuota kosketinsoittajan ja kitaristin ”vuoropuhelua” olisin voinut kuunnella jokusen minuutin lisääkin!

Levyn päättävä nimiraita kuulostaisi introssaan sisältävän nokkahuiluja (jotka ovat siis laulaja-kitaristi Myllylän musiikkiopintojen pääsoitin). 4,5-minuuttinen raita tuntuu jostain syystä todella lyhyeltä ja päättyy äkisti, ikään kuin alleviivaten kaiken katoavaisuutta - ikuista rakkautta vakuuttavan lyriikkasäkeen kontrastina.


Yleisilme levyllä on melko seesteinen, varsin melankolisiin tunnelmiin nojaava. Tätä myös levyn kansikuvakin tukee; puolipilvinen, hieman usvainenkin maisema vuonoilta. Hereafter on varsin vahva näyttö bändiltä; onnistunut paketti, josta huomaa pitävänsä kerta kerran jälkeen enemmän.