Teijo's blog

Sähköisku 2017

(kuvat Teijo Salminen ja Ville Hautakangas)

Neljättä kertaa Tampereen Konservatoriolla järjestetty Sähköisku keräsi jälleen syntetisaattoreista ja elektronimusiikista kiinnostuneita musiikin ystäviä verkostoitumaan, keskustelemaan ja haistelemaan alan uusimpia tuulia. Ja luonnollisesti kokeilemaan mahtavaa määrää instrumentteja. Pääorganisaattorin, musiikkiteknologian lehtori Juha Sipilän mukaan tänä vuonna osanotto oli hivenen vaisumpi, johtuen ehkä 10 euron sinänsä varsin kohtuullisesta pääsymaksusta. Pääsymaksullisuus kun johtui osin espanjalaisen Thunderdrone -yhtyeen järjestämisestä konsertoimaan illan pääesiintyjänä. Päivän ohjelmaan kuului muun muassa Olegtron- Roland- ja Pi-työpajoja normaalien soitinmyyjien ja rakentajien ständien ohella. Traditionaalisen iltakonsertin lisäksi kuultiin myös päiväperformansseja.


Verdeaudio, Mika Rintala. Putkisyntetisaattoreita, audiolaitteita.


Vola:n DIY-designiä. Puuta ja metallia, hieman muovia. Muotoilu on uniikkia by Ville Olaskari.

 

Aikaa saa tällaisessa tapahtumassa kulumaan helposti kokonaisen päivän, valitettavasti meillä oli rajoitetusti aikaa piipahtaa paikalla. Tilanne on tosin näin ulkopaikkakuntalaiselle valitettavasti se, että kaikkea ei kerkeä näkemään ja päivästä väkisinkin iso osa menee matkaan, ja näin oli nytkin. Helsingin Colossus-lähetystö (pj Otso Pakarinen ja allekirjoittanut) saapui Tampereelle vasta iltapäivällä, jolloin osa ohjelmistosta oli jo valitettavasti siirtynyt historiaan. Kaikeksi onneksi halpabussiyhtiö kuljetti meidät suoraan Pyynikintorille aivan Konservatorion eteen, joten kävelysiirtymään ei sentään tuhraantunut aikaa.

*J
Aulatunnelmaa. Kuva: Ville Hautakangas

 

Jo heti ovella saatiinkin ihailla heti suomalaisen insinööritaidon, luovan hulluuden sekä materiaaliosaamisen mallinäytteitä; aulassa komeilivat sekä Vola:n että Verden uusimmat luomukset. Mukana oli tietysti myös muutamia vanhempia, jo tutuksi käyneitä. Kuka voisi koskaan unohtaa esimerkiksi Verden kissakaiuttimia tai Ufox-ilmankostuttimen runkoon rakennettua thereminiä! Vola:n puurunkoinen Cloudy ei ainakaan muotoilunsa puolesta jätä ketään kylmäksi.


Sonic-Pi paja. Kuva: Ville Hautakangas

*
Kolvi kuumenee. Elektroniikkatyöpajailua. Kuva Ville Hautakangas

 

Seuraavaksi kiipesimme toiseen kerrokseen, jossa oli juuri alkamasas tunnin mittainen Roland-syntikkatyöpaja. Fasiliteetit olivat erinomaiset, luokassa oli kutakin osallistujaa kohden Roland S-1 ”plug-out”- syntetisaattori. Lisäksi kokeiltavana oli isompia Rollen polyfonisia sekä state-of-the art -keikkapiano. Luokan takaseinän pöydältä löytyi myösBoutique -sarjaa, AIRA-räkkiä ja muuta mielenkiintoista. Kunpa vain olisi ollut aikaa…


Rolandin pajaluokka. Rolandin edustaja Jari Pailamo (vasemmalla) valottaa Otsolle pajan ideaa.

 

Seuraavassa huoneessa majaili SoundToolsin tarjonta. Mielenkiintoisinta antia uusien pienten laitteiden sarjassa edusti Dreadbox, jonka näppärän näköiset puupäädyilla ja jämäkän tuntuisilla metallirungoilla houkuttelivat vääntelemään namiskoita ja tekemään kytkentöjä. Laitteet ovat käsityötä, joten ymmärrettävästi ihan halvimpia mahdollisia vekottimia ne eivät ole, mutta analogiasta ja laadustahan pitää maksaa (ja hyvänen aika, puupäädyistä!). Dreadboxin sarjassa on myös saatavana kohtuullinen valikoima eurorack -moduleita.


Dreadboxin sympaattiset laatikot.

Waldorf on tuonut markkinoille kolmioktaavisen kb37-koskettimiston ja eurorackin hybridin, jonka nähdessään jokaiselle vanhoja syntikoita tuntevalle tulee ensimmäisenä mieleen 70-luvun Oberheimit ja niiden SEM-modulit. Kosketin-räkkiyhdistelmä on nimittäin valkoinen, ja kun näyttely-yksilökin oli täytetty valkoisilla moduleilla, niin vaikutelma oli täydellinen.


Waldorfin kaunis kb37. Jollei tämä tuo muistoja vanhasta Oberheimista, niin on kumma...

 

EM-Nordicin näyttelyhuoneen huomionvangitsija on mahtava analogimonsteri, Arturian Matrixbrute. Soitin on koteloitu minimoog-tyyppiseen jämäkkään puu- ja metallikoteloon. Paneeli on alareunasta saranoitu ja nousee suoraan ministä kopioidulla mallilla. Puuosat ovat himmeäkiiltoista, harmahtavan ruskeata jalopuuta, joka antaa ulkonäolle suorastaan ylellisen silauksen. Oskillaattoreita on kolme, mutta siihen samanlaisuus minimoogiin sitten loppuukin; LFO:ta ja suotimia löytyy kaksin kappalein, envelopeja kolme! Mutta näyttävin osa on valaistuin painonapein toteutettu valtaisa 16 x 16 kytkinmatriisi, jolla avulla komponentit saa kytkettyä mielikuvituksellisiin yhdistelmiin. Tässäpä modulaarin korvaaja hänelle, joka ei välitä hirveästä johtovyyhdestä… Hintaa silmää ja korvaa hivelevälle (ja järjettömän painavalle) komeudelle on kahden tuhannen euron pintaan. Paljon rahaa, mutta laitetta hivellyt ymmärtänee hinnanmuodostuksen.


Matrixbrute. Houkutteleva mahtisyna par excellence. Ja painaa kuin synti(kka).

 

Tässä vaiheessa törmäsimmekin tuttuun henkilöön, musiikkiteknologi/klarinetisti Severi Kärkeen, joka viime vuonna oli miksaamassa Nurmeksessa Karelian Skies -konserttia (johon Colossus-ryhmämme osallistui). Hän kutsui seuraamaan omaa esitystään, jossa hän kitaristiystävänsä Petri Kivimäen kanssa soittivat Titicaca -nimisen ambient-teoksen. Klarinetin ja kitaran ohella Ableton Push sekä loop-pedaali ja pitkät reverbit ja viiveet loivat äänimaisemaa, joka toistettiin kuusikanavaisella äänentoistolla. Mielenkiintoista sinällään, Pink Floydhan lanseerasi tiettävästi ensimmäisenä monikanavaista konserttiäänentoistoa jo 60-luvun lopulla, mutta vielä tänäkin päivänä monikanavatoisto konserteissa on hämmästyttävänkin harvinaista jopa sähköisimmässäkin musiikissa. Nämä kaverit ovat siis ihan hyvällä asialla hankkeineen, sillä kyllähän tuo monikanavatoisto luokkahuoneessakin erittäin hyvältä kuulosti. Kenties herrojen ambientismia kuullaan tänä kesänä myös Nurmeksessa, jos hyvin käy!

Severi Kärjen ja Petri Kivimäen teos Titicaca kokeili monikanavaisen äänentoiston mahdollisuuksia. Lisäksi kuultiin mm Tomahawk-cover, jonka allekirjoittanut muisti lähinnä Faith no more-yhtyeen Mike Pattonin monista projekteista.

 

Illan konserttitarjonta alkoi Jere Harjuniemen sooloesityksellä. Alustus tapahtui kunnon progetyyliin gongin kumahduksilla ja lopulta siirryttiin marimbaan. Kaikkea tältä väliltä ryyditettiin valtaisilla viive- ja reverb-efekteillä, jotka kuljettivat kappaleen rakennetta erilaisiin tunnelmiin ja äänimassoihin.


Gongin kumahdus. Jere Harjunniemi, tamtam, marimba, sampleri ja riittävästi kaikua.

 

WetSox -kokoonpanossa soitti kolme kaveria, tyylillisesti selkeästi Tangerine Dream -vaikutteinen labrahäärääminen ja ”epäesiintyminen”, eli pääosissa olivat selvästi soittimet: kaverit hääräsivät vipujen, nappuloiden ja patch-johtojen seurassa modulisyntikkaseinämään sulautuen. Musiikin pohjavire oli selkeästi 70-lukua henkivää, ehkä voimakkaampi rytmiikka ja terävämmät perkussiosoundit edustivat nykyaikaisempaa puolta.


Miehet vihreässä hämyssä, Tangerine Dream-henkeen. Wet Sox ja Dry-by. Atte Pohjonen, Janne Koiranen ja Alec Helander. Minimoog Voyager, modulaarit, NordDrum2.

 

Onni Tullan, Iiris Hildenin ja Wilma Maunulan performanssi olikin sitten jo hieman poikkitaiteellisempaa antia. Tullan pääinstrumenttina nimittäin oli Brotherin matkakirjoituskone (efektien, Abletonin ja Akai-kontrollerin ohella), kun taas Hilden ja Maunula esittivät modernin tanssiesityksen kuvitteelliseen toimistoympäristöön sijoitettuna. Ohjelma selittää kyseisen näin: ”O.T. puhtaaksikirjoittaa valkokaulustyöläisen hetkellisen mielikuvitusmatkan kesken konttoripäivän”. Esitys on mainittu homagena E. Remingtonille, kirjoituskoneen kehittäjälle. Esitys oli onnistunut ja kekseliäs esimerkki miten konkreettinen ja elektroninen musiikki yhdistetään tanssiin.


Onni Tulla ja Typewriter project. Tanssijoina Iiris Hilden ja Wilma Maunula

 

Konsertin ensimmäisen puoliskon päätti Eva Alkulan (kantele)ja maestro Juha Sipilän (modulaarit) muodostaman Plonk! -duon esittämä teos. Ensimmäisen teoksen tavoin tämäkin todisti jälleen kerran, miten akustiset instrumentit ja elektroniikka voidaan saumattomasti yhdistää nautittavaksi äänikeitokseksi.

Plonk!: Rei. Eva Alkula, kanteleet ja Juha Sipilä, modulaarisyntetisaattori ja looper. Alempi kuva: Ville Hautakangas

 

Valitettavasti konsertin toista osaa, pääesiintyjänään espanjalaisduo Thunderdrone, emme voineet enää jäädä todistamaan, koska bussi Helsingin suuntaan lähti harmittavan aikaisin.

Joka tapauksessa olimme enemmän kuin tyytyväisiä tähänkin, osaltamme valitettavan vajaaksi jääneeseen Sähköiskun antiin. Onneksi tapahtumia on tänä keväänä luvassa myös pääkaupungissa, odotukset Helsinki Syntethiciä kohtaan ovat kovat...

 


Iltakonsertin pääesiintyjä, eli Thunderdrone: Manu Retamero ja Diego de León, modulisyntetisaattorit. Kuva: Ville Hautakangas
 


Shiptuna: Olli Paajanen: kitara, Onni Tulla, theremin ja modulisyntetisaattori. Kuva: Ville Hautakangas

 

Mutta, suuret kiitokset Tampereelle, sekä puuhamies, lehtori ja syntikkavelho "pääministerikaima" Juha Sipilälle ystävällisestä kutsusta ja koko konservatorion Musiikkiteknologian osastolle, henkilökunnalle ja opiskelijoille.

Vuoden 2018 Sähköiskussa jälleen tavataan!

Savonlinnan taidelukiossa 1980 -luvun lopulla perustettu YUP loi mielenkiintoisen ja omintakeisen musiikkiuran parin vuosikymmenen aikana. Yhtye jäi 2009 epämääräisen pituiselle tauolle, eikä ole ainakaan toistaiseksi aktivoitunut musiikintekomielessä. Toki jäsenistöllä on ollut omat musiikillisetkin uransa. Etenkin tunnetuin jäsenensä, Jarkko Martikainen on luonut jopa YUP:täkin näkyvämpää soolouraa kuuden albumin verran ja kirjailijana julkaissut novelli- ja runokokoelman.  Jussi Hyyrynen on puolestaan puuhannut lääkäriuransa ohella WOYH! -yhtyeessä. Nyt kuitenkin lähes 8 vuoden YUP-hiljaisuuden jälkeen ryhmä on jälleen kasassa Bar Loosessa Helsingissä. Ei kuitenkaan musisoimassa vaan julkistamassa Hippo Taatilan kirjoittamaa historiikkia YUP - Helppoa muisteltavaa.

YUP pysytteli suomirockin valtavirrasta suhteellisen marginaalissa ”Normaalien maihinnousu”-levynsä siivittämää lyhyttä jaksoa lukuun ottamatta. YUP ei myöskään aivan saavuttanut ”hengenheimolaisensa” CMX:n tunnettuutta. Kumpikin yhtye ponnisti kuitenkin melko samantyyppisistä lähtökohdista, eli aloitti HC-punk-kaahauksella, mutta yhdistäen siihen suorastaan röyhkeällä pokalla progesta tuttuja elementtejä. Ja kummankin yhtyeen kohdalla uran edetessä progevaikutteet, musiikillinen kunnianhimo ja instrumentaalinen koukeroisuus valtasivat aina vain enemmän alaa. Jonkinlaisena musiikillisen heittäytymisen kliimaksina YUP:n uralla voitanee pitää ”Toppatakkeja ja Toledon terästä”-albumia, joka teemalevynä, zappamaisen crazyhumoristisella otteella ja kimuranteilla sävellyksillään sai monen progediggarin lumoihinsa. Niin myös allekirjoittaneen.

Kirjan kirjoittaja Hippo Taatila on varsin laaja-alainen kirjailija-toimittaja, joka on erikoistunut toimittajana urheilujournalismiin, ja toisaalta toiminut esoteerisen kirjallisuuden (Gurdijeff!) kääntäjänä. Aikaisempaan tuotantoon kuuluu yhden romaanin lisäksi lähinnä koripalloaiheista tietokirjallisuutta.YUP -kirja on näin ollen Taatilalta hieno avaus musiikkihistoriikkeihin.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Petri Tiainen, Valtteri Tynkkynen, Jussi Hyyrynen, Janne Mannonen (upeassa Duran Duran -t-paidassaan!), kirjan kirjoittaja Hippo Taatila sekä Jarkko Martikainen

Helmikuisena keskiviikkoiltana Helsingissä Bar Loosen lattialle raivatulla eriöllä istuivat siis baarijakkaroilla tentattavana kirjailija Taatila lahjaksi saatu ananas kädessään, laulaja-kitaristi Jarkko Martikainen, kosketinsoittaja Petri Tiainen, rumpali Janne Mannonen, basisti Valtteri Tynkkynen sekä kitaristi Jussi Hyyrynen. Tupa on aivan täynnä väkeä, juuri enempää ei olisikaan näihin tiloihin mahtunut. Kirjapöydässä oli hetkeä aikaisemmin käynyt kuhina, sillä kirjan lisäksi myynnissä oli Svartin prässäämää vinyyliuusintapainosta ainakin ”Huuda harkiten” EP:stä ja ”Toppatakkeja ja Toledon terästä” -albumista.

Tunnelma tilaisuudessa oli todellä lämmin, muutenkin kuin yleisöpaljoudesta johtuen. Huumorin kukka kukki ja miehet olivat silminnähden mielissään kaikesta ja vastailivat yleisökysymyksiin rennosti ja vääntäen vitsiä aina kun siihen tuli tilaisuus. Martikainen mm. pyysi nöyrästi anteeksi Hyyryseltä lähes 30 vuoden takaista traumatisoivaa tölväisyään takatukasta – ja yleisö aplodeerasi! Keikkamuisteloissa myös sivuttiin episodia, jossa silloinen lääketieteen kandidaatti Hyyrynen ompeli tikit keikan jälkeen rumpali Mannosen otsaan syntyneeseen pahaan haavaan (miten se oli syntynyt, sekin tietysti on oma tarinansa...)

Jäseniltä kysyttiin myös mielilevyä omasta tuotannosta. Vastaukset; Tynkkynen: Toppatakkeja ja Toledon terästä. Hyyrynen: Homo Sapiens. Mannonen: Yövieraat. Tiainen: Yövieraat. Martikainen: Normaalien maihinnousu. Ja Hippo Taatila mainitsi hänkin lempilevykseen Normaalien Maihinnousun.

Kysymykseen mahdollisista levyttämättä jääneestä materiaalista vastaus oli aika selvä: YUP levytti kaiken levyttämisen arvoisen. Martikainen painotti, että se materiaali mikä jäi ”rannalle ruikuttamaan”, jäi sinne rannalle hyvästä syystä. Arkistoista ei siis löydy aarteita.

Toki sekin asia kysyttiin, että koska YUP jäi 2009 määrittelemättömän pitkälle tauolle, niin koska tämä tauko loppuu? Vastaus oli YUP-tyyliin epämääräisen selkeä, eli näillä näkymin ei ole suunnitelmia. Mutta koskaan ei voi tietää. Huhuun, että Valtterin Hankasalmelle tuoreeltaan perustamassa Hankala-nimisessä ravintolassa järjestettäisiin YUP:n comeback -keikka, tuli saman tien täystyrmäys.

 

Lopulta tuli Colossuksen vuoro, eli se tavallinen… eli kysymys suhteesta progeen. Tähän kysymykseen kuului Hyyryseltä saman tien selkeä julistus ”MINÄ OLEN PROGRESSIIVINEN ROCK!” ja Martikaiselta vahvistus -Jussi on!

Ja yleisö puhkesi aplodeihin!

Martikainen jatkoi, että lukioaikana he kaikki hervahtivat monenlaisiin progelevyihin. Nimistä Martikainen mainitsi Jethro Tullin, Frank Zappan, Oldfieldn ja Wigwamin. Sävelkieli ja säveltämisen malli alkoi saavuttaa uusia, kunnianhimoisia tasoja kaiken punk-kouhotuksen jälkeen.

- Se lähti liikkelle rakkaudesta sellaiseen musiikkiin, joka voisi antaa – ehkä jopa vuosikymmenten päästäkin – jollekulle jotain elämyksiä. Ja näin on ehkä käynytkin, jos kerran Colossuksen ja progeväen piireissä edes kulttitasolla arvostusta löytyy… eli eihän tässä ihan vikaan olla menty!

- Kyllähän meillä kaikilla on tällainen rönsyilevämpi musiikki ollut lähellä sydäntä, lisää Hyyrynen.

- Kaikki se noiden Tullin, Zappan, Oldfieldin jne musiikki. Ja Wigut myös!

- Niin, ja kyllä meitäkin wigutti!, vahvisti Martikainen.

- Laaja oli se paletti, josta tätä pakettia koostettiin… Varsinkin Valtterin biiseissä on ne melodiat joissa oli kansanmusiikin ja vaikkapa Pihasoittajien vaikutteita, yms... kertoi Hyyrynen.

- Ollaan yritetty tehdä niin vaikeita kappaleita kuin niillä soittimilla ja taidoilla mitä meillä oli käytössä. Mahdollisimman monta osaa ja käännöstä. Näin minä ainakin itse toimin rumpalina, selitti Mannonen omaa rumpalintyötään.

-Olimme inhimillisen osaamisemme äärirajoilla aika usein, muistutti Martikainen ilkikurisesti.

Hyyrynen lisäsi vielä Yö-yhtyeen kitaristi Jani Viitasen kertoneen, että ei ole koskaan kirjoittanut biisejä, joita ei osaisi soittaa päihtyneenä. -Meillä tuo on ollut jossain määrin päinvastoin.

-Vain sellaisia biisejä, jotka ovat kahdenkin kaljan jälkeen ihan mahdottomia, lisää Martikainen hyväksi lopuksi.

Taidetaan siis olla progressiivisuuden kovassa ytimessä...

 

(Kirja-arviota luvassa jatkossa, mahdollisesti)

Teijo Salminen