Teijo's blog

Elektronisten soitinten reilun sadan vuoden pituiseen historiaan mahtuu kaikenlaisia kokeiluja. Ennen nykyisenlaisia tuntemiamme syntetisaattorita soitinkehitelmistä onnistuneimpia ovat tieysti Hammond-urut, Theremin ja Ondes Martenot. Näistä viimeksi mainittu on ranskalaisen Maurice Martenotin vuonna 1928 kehittämä putkitekniikkaan perustuva monofonien sähkösoitin, eräänlainen esisyntetisaattori. Alkuperäisissä malleissa ääntä tuottamassa oli yksi putkioskillaattori. Ohjaus hoitui äänenvoimakkuuden osalta vasemman käden säätimellä ja oikealle kädelle on pitkä koskettimiston kaltaiselle laudalle asetettu narulenkki tai -liuku, joka pyörittää vastaavasti ohjausjännitettä eli äänen taajuutta ohjaavaa potentiometriä. Narussa on yhdessä kohdassa sormuksen kokoinen rengas, joka voidaan pujottaa sormeen ja näin hallita tarkasti äänen korkeutta. Alkuperäisen ondes Martenotin (Martenotin aallot) ääni on todennäköisesti muistuttanut paljonkin theremin soundia, mutta on ollut tuon naruliu:un ansiosta tarkemmin kontrolloitavissa. Ondes Martenoteja valmistettiin jossain määrin sarjatuotantona 70-luvulle saakka. Myöhemmissä ondes Martenot -malleissa olikin jo koskettimisto naruliu:un lisäksi sekä muutamia vaihtoehtoja oskillaattorien aaltomuodoille.

Melkoisella varmuudella tunnetuin musiikkikappale, jossa ondes Martenotia käytetään, on Oliver Messiaenin isolle orkesterille, pianolle ja ondes Martenotille sävelletty Turangalîla-sinfonia. Messiaen on muutenkin säveltänyt runsaasti musiikkia ondes Martenotille. Joissain esityksissä saatetaan tarvita jopa kuuttakin soitinta. Muuten ondes Martenotia on käytetty elokuva- mainos- ja jinglekäytössä. Viime aikoina soitinta on kuullut käytettävän lähinnä Radioheadin levyillä, koska Jonny Greenwood on intohimoinen erikosten elektronisoitinten, ja eritoten ondes Martenotin, harrastaja.

Ginette. Päällä muutamia efektipedaaleja, mm loopperi.

Ginette
Eräänä joulukuisena iltana Arkadia International Bookshopin musiikkitilassa nähtiin mielenkiintoinen performanssi kahden elektronimuusikon, Petteri Mäkiniemen ja Ava Graysonin toimesta. Ensinmainittu esitti oman musiikkiteoksensa itse rakentamallaan ondes Martenotiin pohjautuvalla soittimellaan, Ginettellä. Nimi viittaa Maurice Martenotin sisareen, Ginetteen, joka puolestaan oli aikanaan johtava ondes-virtuoosi. Ava Grayson puolestaan perusti musiikkinsa MacBookiin, tuohon nykymuusikon uskolliseen työhevoseen. Konsertin jälkeen sovimmekin  viestien vaihdosta jutuntekoa silmällä pitäen.

- Petteri, olet siis tätä nykyä soitinrakentaja, joka suorittaa opintoja Aalto-yliopistossa. Taustastasi tiedän sen verran, että sinulla on DI:n koulutus elektroniikan alalta. Kuinka kiinnostuit sähkösoittimista ja kuinka päädyit soitinrakentajaksi?

Opiskelen tosiaan Aalto-yliopistossa Sound in New Media -maisteriohjelmassa. Äänihärveleiden kuten soittimien suunnittelu ja rakentaminen viehättää minua, ja katsotaan mistä sitä itsensä vielä löytää. Minulla on elektroniikan diplomi-insinöörin koulutus ja intohimo musiikkiin, ja näiden asioiden kohdatessa tuli tarve suunnitella ja rakentaa itselle elektroninen soitin.

- Soitatko jotain instrumenttia vanhastaan? Onko sinulla jotain historiaa musiikkipuolelta, esim syntetisaattorien ja kosketinsoitinten tms osalta? Lapsuuden musiikkiharrastusta? Bändivirityksiä?

Lapsena kävin jonkin verran pianotunneilla ja soitin vähän kitaraa, mutta innostuin todella kitaransoitosta lukioaikoina, kun opin soittamaan musiikkia, jota kuuntelin. Kotiin saatiin internet, ja aloin opettelemaan itse kitaransoittoa tabulatuureista. Hankin sähkökitaran ja joitain efektejä ja tein äänityksiä c-kasetille. Biisikyhäelmien ohella tein äänikokeiluita, koitin saada kitarasta ulos mahdollisimman monenlaisia ääniä.

-Kerro hieman Gineten historiasta. Mistä on peräisin kiinnostus ondes Martenotiin?

Kun aloin opiskella elektroniikkaa yliopistossa, elektroniikan soveltaminen musiikkimaailmaan kiinnosti. Rakensin ohjeista yhden tremolo-efektin, mutta jonkin jännemmän laitteen rakentaminen jäi kytemään takaraivoon. Erikoiset soittimet kiinnostivat: Minimoog, Mellotron, Theremin ja niin edelleen. Panin merkille, että ihailemani bändi Radiohead on käyttää paljon ondes Martenotia, ja myös ihailemani säveltäjä Olivier Messiaen on säveltänyt paljon musiikkia ondes Martenotille. Soittimen yhteydessä mainitaankin usein nämä molemmat tekijät. Ondes Martenotissa kiinnosti erikoinen käyttöliittymä: ns. au ruban -kontrolleri eli koskettimiston eteen pingotettu lanka, jossa on sormus. Tätä liikuttelemalla sivusuunnassa hallitaan äänenkorkeutta, mutta sillä ei pelkästään valita nuotteja, vaan käden liikkeillä voidaan synnyttää myös vibrato ja glissando jousisoittimen tapaan. Vasemmalla kädellä hallitaan äänenvoimakkuuspainiketta, jota voisi verrata jousisoittimen jouseen. Soittimen kehittäjä Maurice Martenot oli sellisti, ja soittimessa onkin tiettyä samankaltaista ilmaisuvoimaa. Törmäsin netissä Dana Countrymanin ondes Martenot -projektiin. Hän rakensi edellämainitun käyttöliittymäosion, jolla hän soittaa modulaarisyntetisaattoria. Tämän projektin innoittamana aloin suunnittelemaan omaa soitinta, Ginetteä. Yliopiston työtiloissa syövytin piirilevyt ja tein osia jyrsimellä. Myös oma makuuhuone ja kylpyhuone toimivat rakennuspajoina.

- Aiotko kehittää Ginetteä pitemmälle? Jo nyt ginette kuitenkin tuottaa neljää aaltomuotoa, sisältää kuusiportaisen transponoinnin ja mahdollisuuden ulkopuolisen CV-lähteen kytkentään, esimerkiksi koskettimistoa varten. Kannattaako konseptia mielestäsi enää ”jalostaa” tuosta?

Pidän Ginetten yksinkertaisuudesta. En miellä Ginetteä varsinaisesti syntetisaattoriksi, koska soittimen pääpaino ei ole äänen muokkaamisessa vaan herkässä käyttöliittymässä, vähän kuin akustisissa soittimissa. Toisaalta minulla on kyllä suunnitelma versiosta, jossa olisi mm. kaksi oskillaattoria, jolloin saadaan aikaan erilaisia modulointeja ja sitä kautta laajempi saundipaletti. Myös käyttöliittymän tutkiminen ja kehittäminen on mielessä. Ginetten demovideo on saanut aikaan ostokyselyitä, ja myyntiä silmällä pitäen pieni luotettavuuden kehitys on paikallaan, lähinnä kuluvien osien minimointi.

- Onko odotettavissa lisää musiikkia Ginettellä? Arkadian keikkahan oli erittäin mukavaa kuultavaa! Olen jo unohtanut, oliko jossain äänitysaparaattia nauhoittamassa tuota keikkaa?

Keikka tai kaksi on ainakin tulossa keväällä. Äänitimme Arkadian keikan, mutta teknisten ongelmien takia äänitys ei mennyt ihan niinkuin piti. Katsotaan, josko siitä jotain voisi laittaa ulos. Myös kotistudioäänityksiä on tarkoitus tehdä, kunhan muilta kiireiltä ehtii. Minulla on harhaanjohtavasti yksi tyhjä Soundcloud-tili, joka on kai jotenkin Facebookin kanssa generoitunut. Toinen (varsinainen) Soundcloud-tili, jossa on muutama äänite, löytyy osoitteesta https://soundcloud.com/petterim. Sieltä löytyy Ginette-soolokeikkani vuodelta 2012, sekä erinäisiä muita biisejä. Ginetteä on kuultavissa biiseissä ”Metamorphosis” (Media Labin pääsykoetehtävä) ja ”Nassuunpamauttaja”.

- Mitenkä noin omat musiikkimieltymyksesi muuten? Ambient, elektroninen, ehkä progressiivinen, nykymusiikki..?

Oman musiikkimaun määrittely on hankalaa. Jokaisesta musiikkityylistä löytyy jotain hyvää. Lukioikäisenä innostuin 60-70-luvun progressiivisesta rockista, johon syvennyin melko paljon. Hevi on jäänyt lapsuuteen, ja progesta laajensin vähitellen jazzin pariin, ja sitten 1900-luvun taidemusiikkiin. Millaista musiikkia itse soitan Ginettellä on kaiketi sukua ainakin ambient-maailmaan, josta tunnen lähinnä Tangerine Dreamin ja Brian Enon juttuja. Rockmusiikki eri muodoissaan on kuitenkin sydäntä lähinnä. David Bowien Blackstar on huikea levy, ja odotan vesi kielellä Radioheadin uutta levyä.  

Selvä homma, kiitokset haastattelusta, jäädään Radioheadin lisäksi odottelemaan mahdollisia uusia ginette-keikkoja.

soundcloud.com/petterim


Petteri ja Ava keikan jälkeen. Ava varoittaa kuvan ottajaa, joka meinaa pudottaa seinälle ripustetun taideteoksen.

Seuraavaksi vuorossa Ava Grayson.

Ava, mikä on sinun tarinasi, kun päädyit Kanadasta Suomeen esittämään elektronista musiikkia? Voitko kertoa taustoistasi ja siitä kuinka tähän on tultu?

Isäni opetti minut viheltämään, kun olin kolmivuotias. Luulen että hän taisi jopa katua sitä vähän, hän sanoi että oli kuin olisi elänyt pikkulinnun kanssa samassa taloudessa... Olen aina ollut kyllä musiikin kanssa tekemisissä, lapsena lauloin kirkkokuoroissa ja aina joulutapahtumissa. Aloitin kitaransoiton kun olin kymmenvuotias. Soitin ja lauloin coverbändeissä kaikenlaisissa nuhruisissa baarien nurkissa saadakseni vähän rahaa vuokranmaksuuni. Parikymppisenä työskentelin Vancouverissä leipurina yökahvilassa ja samaan aikaan aloitin varsinaiset piano-opintoni. Nelisen kuukautta opiskeltuani hain yliopistoon opiskelemaan musiikkia. Nautin opiskelusta ja sävellyksen maisterinopinnot olivat silkkaa iloa. En rehellisesti sanoen olisi edes voinut kuvitella tähtääväni muuhun tutkintoon. Kolmantena vuonna tutustuin elektroakustiseen musiikkiin ja vaikken ihan heti niin innostunutkaan siitä, niin kuitenkin siinä on oma viehätyksensä, että kuulee sävellyksensä realisoituvan saman tien. Tilannehan on ihan erilainen, kun joutuu odottamaan harjoituksia, jossa muusikot sitten toteuttavat aivoituksesi. Toisaalta, jännittäväähän sekin on, mutta vaatii kärsivällisyyttä, mitä ei minulla aina välttämättä ole... Viimeisenä opiskeluvuotenani huomasin, että vaikka pidin säveltämisestä, niin en ollut täysin tyytyväinen pelkkään absoluuttisen musiikin säveltämiseen, vaan halusin poikkitaiteellisia juttuja mukaan, kuten tanssia, elektroniikkaa, videota jne. Samaan aikaan kuulin dataflow -ohjelmoinnista ja kiinnostuin työskentelystä kaiuttimien ja laitteiden kanssa, joko installaatioissa tai konserttitilanteissa. Kiinnostuin myös kuuntelukäytännöistä kuten soundwalkista (ympäristön äänien kuunteluharjoite) ja kenttänauhoittamisesta.

Hain Aalto-yliopistoon Sound in New Media -opinto-ohjelmaan, koska se tuntui vastaavan juuri omia tarpeitani. Halusin aina tehdä jotain perinteisesti miehiseksi miellettyä juttua, joko jotain tosi aggressiivista tai sitten teknistä nörttihommaa. Juttu mitä teen toisessa projektissani (Haruspex), voi olla jotain tosi intensiivistä. Ja ohjelmointi on aina hauskaa, joten näin saan parhaat palat kummastakin maailmasta.

Ohjelmoitko softaa itse vai käytätkö jotain valmiita applikaatioita?

Käytän erilaisia pätsejä (patch) MAX -ohjelmiston kanssa(visuaalinen ohjelmointiympäristö musiikkinja multimedian tuottamiseen) ja keräilen erilaisia soundipankkeja ja muuntelen niitä joka esityksessä. En juuri käytä samaa äänimateriaalia uudestaan. Tai jos käytän, yritän etsiä sille jonkin ihan erilaisen käyttötavan. Minulla on valtaisa varasto ääniefektejä sekäpaljon kenttä-äänitteitä soundwalkeilta ja matkoilta. Ja käytän myös esityksissäni tehtyjä nauhoituksia manipuloidakseni niistä taas ihan uutta ja erilaista materiaalia. Olen addiktoitunut Michael Norrisin plugineihin (älä kerro kenellekään...!) ja värkkään samplejen kanssa aina kunnes olen saanut niistä ihan jotain muuta kuin mistä aloitin... Nykyään käytän enenevässä määrin syntetisoitua ääntä pätseissäni ja käytän siniaaltoja mikrotonaalisesti FFT:hen (nopea Fourier'n muunnos) ja granulaarisen synteesin tuottamiseen.

Musiikkisi Arkadiassa kuulosti kiehtovalta. Kuvailisin itse sitä lähinnä minimalismiksi, jonka juuret ovat Glassin, Enon ja Reichintapaisissa artisteissa. Kuinka itse kuvailisit vaikuttajiasi?

Omaa tyyliäni rajaa läinnä se, mitä rajoituksia rakentamissani soinneissa on. Vaikka kompositiossa on paljon liikkuvia elementtejä, niissä on myös hankalampi tehdä äkillisiä muutoksia. Olenko sitten hidas reagoimaan, vai mitä, mutta olen varsin vähään tyytyväinen, mitä tulee soundien määrään. Oleellisempaa ovat ne nyanssit. Minua miellyttää eniten pienet muutokset soundissa, jotka huomaa vasta kun muutos on jo tapahtunut. Joo, kyllä ehdottomasti pidän minimalistisäveltäjien töistä. Eniten olen kuitenkin vaikuttunut nykyskenen New Yorkin minimalisteista, kuten Michael Gordon, William Basinski, tai edesmenneistä suurista pioneereistä kuten Phil Niblock tai Giancinto Scelsi.

Työskentelit esityksessä kokonaan tietokoneella. Pidätkö pelkästä tietokonesäveltämisestä vai teetkö myös perinteisemmille kokoonpanoille?

Tietokoneesta ei ole paluuta, haha...! Lopputyöni aihe ja samalla päätyöni tällä hetkellä on Äänijooga, jossa yhdistetään jooga syvälliseen audiovisuaaliseen ympäristöön. Tutkin, miten äänelliset ja ruumiilliset liikkeet toimivat yhdessä tekevät kuin jooga tai musiikin kuunteleminen yksistään. Tahtoisin, että tästä tulisi ihan tunnustettu tapa harjoittaa joogaa. Alkuperäiseen kysymykseen, toki pidän oleellisena traditionaalista musiikin opetusta, mutta meillä on tässä hieno tilaisuus hahmottaa teknologian ja kehon yhteispeliä. Tavoitteenani on saada saada aikaan ”läppärisatsi” joka on vielä vähän autonomisempi tai ainakin täysin langaton ja jossa on enemmän sensoreita jolla kontrolloida ääniympäristöä. Olen kokeillut pieniä biosensoreita ja peliohjaimia, ne toimivat todella hyvin MAX:n kanssa. Varmaan jo vuoden kuluttua minulla on tarvittavat keikkakamat, jolla tunnen olevani vapaampi ja ranteet eivät enää kipeydy!

Mitenkäs omat musiikilliset kiinnostuksesi? Elektronista, ambienttia, nykymusiikkia, progressiivista..?

En edes tiedä mistä alkaisin... Kaikkea. Luulenpa että kiinnostukset ovat suorassa suhteessa siihen kuinka usein valitsee jotain kuultavaksesi. Eikä minulla ole mitään erityisiä genrepreferenssejä. Kaikesta tuntuu löytyvän jotain mielenkiintoista, oli se sitten sisältöön liittyvää, asiayhteyteen liittyvää, tai tuotantotekniikkaan liittyvää. Kandityössäni esimerkiksi opiskelin gamelan-musiikkia, mutta toisaalta soittelen banjoa (huonosti tosin vielä, mutta se on todella hauskaa) koska pidän valtavasti vanhasta americana-musiikista. Asun DJ:n kanssa, jolla on ihmeellinen maku kaikkeen sellaiseen, mistä en ole ikinä kuullutkaan. Ja sitten tietysti rakastan noita vanhoja musiikillisia isoisiä, isoäitejä unohtamatta, jotka olivat oman aikansa avantgardisteja. Olen äärettömän kiitollinen, että elämme aikaa, jolloin meillä on vapaa pääsy niin tajunnanräjäyttävään määrään maailman musiikkia. Vaikka vaiheittainkin, yritän suhtautua sienen lailla musiikkiin, imeä mahdollisimman paljon irti kaikesta kuunneltavasta.

 

Kiitokset kummallekin haastattelusta, tästä on hyvä jatkaa ja toivottavasti kuulemme taas näitä kumpaisenkin luomia ääniversumeita, Colossus toivottaa antoisaa vuotta sekä Ginettelle että Äänijoogalle ja kaikille taiteiljoiden tuleville projekteille! Oheisista linkeistä voi kuunnella ja katsella tarkemmin, mistä on kysymys.

www.aanijooga.com

soundcloud.com/ava-grayson

 

Sähköisku on Tampereen konservatoriolla järjestettävä elektronisia soittimia ja studiotekniikkaa esittelevä teemapäivä, johon kaikki sähkösoittimista, studiotekniikasta ja kaikenlaisista elektronista surinaa tuottavista härpäkkeistä kiinnostuneet saavat tulla ihailemaan sekä alan uutuuksia että vanhaa kalustoa. Allekirjoittanut vieraili vuosittain järjestettävässä tapahtumassa nyt ensimmäistä kertaa. Tarjolla ohjelman mukaan oli sekä uusimpien modulisyntetisaattorien että vintage-kalustojen esittelyä. Tampereella auttoi suunnistamaan vanha ystäväni, osa-aikamuusikko Ari  Jalokinos (kuvassa thereminin kanssa), joka vieraili myös Sähköiskussa ensimmäistä kertaa. Syntetisaattorit kiinnostavat häntäkin, lisäksi tapahtuman järjestäjissä on myös runsaasti tuttuja Tampereen musiikkiskenestä.

-Tapahtuma järjestetään nyt jo kolmatta kertaa, kertoo yksi Sähköiskun järjestäjistä, säveltäjän uralta musiikkiteknologiaa opiskelemaan ”suistunut” Christer Jokela. Hän on pannut merkille monen muun ohella nuorison kasvaneen kiinnostuksen analogitekniikkaan ja etenkin uusiin modulisyntetisaattoreihin.

Modulisyntikoita oli tosiaan näytteillä ja kokeiltavana kahdessakin pisteessä. Aulassa oli näytteillä Tampereen Musiikki -soitinkaupan ständillä Rolandin, Doepferin ja Korgin uutta kalustoa. Mukana oli muun muassa vuoden alun kohahduttavin uutuus, Korgin Minilogue, neliääninen analogisyntetisaattori täysin analogisine kontrolleineen.

Laite on ulkoisesti varsin attraktiivisen oloinen, alumiininen etupaneeli ja aito puinen takalevy (joka tosin jää useilta huomaamatta). Analoginen soundi tietysti miellyttää synafriikkejä, mutta oletettavasti moni hieman kavahtaa laitteen hieman normaalia pienemmäksi kutistettua koskettimistoa ja modulaatiopyörien vaihtamista   yksiakseliseen bendervipuun. Kuitenkin viehättävä laite, jonka hinta rapakon takana on laadukkaanoloiseksi analogialaitteeksi maltillinen viitisensataa dollaria, kärsii täällä valitettavasti melko kohtuuttoman tuntuisesta Suomi-lisästä hinnassa – sitä kun näyttäisi olevan 150 euroa enemmän...

Aulan toinen vetonaula olikin sitten aito Theremin-instrumentti, jota ohikulkijat saivat vapaasti kokeilla. Thereminiä esitteli konservatorion opiskelija Sini Ylönen (kuvassa). Vaikka Ylönen on ensisijaisesti orkesterituubisti(!), niin hän osoittautui melko päteväksi thereministiksikin. Tästä osoituksena oli se, että aivan uskottavasti ja tunnistettavasti soitti mm Saint-Saënsin Joutsenta ja Monosen Satumaa-tangoa tuolla muuten niin hankalasti hallittavalla soittimella. Theremin oli muuten Moogin valmistetta, kuten useimmat Suomessa näkemäni Thereminit ovat olleet. Ilmeisesti esimerkiksi PaiA:n Theremax-rakennussarjathereminit ovat hinnaltaan (tulleineen ja postikuluineen) loppujen lopuksi niin vähän Moogia edullisempia, että suomalaiset rakentelijat luottavat yhtä kaikki jälkimmäiseen legendaariseen merkkiin.

Sisäsaleista löytyikin varsin herkkua. Yksi luokkahuoneista oli omistettu vanhalle Roland-kalustolle, eli huoneen kaikki syntetisaattorit yhtä TB-303 -bassokonetta lukuun ottamatta olivat 70-luvulta.

Näytteillä olivat siis:
-SH 1000 (1973)
-SH-3a (1974)
-SH-5 (1976)
-SH-1 (1978)
-SH-7 (1978)

ja muutoin legendaarinen TB-303 Bass Line (1982). Sarjan kiintoisinta antia edustaa koko SH-sarjan kuningassyntikka SH-7. Siinä missä muut ovat monofonisia, tämä on duofoninen monsteri, jonka säätömahdollisuudet ovat ei-modulaariseksi laitteeksi poikkeuksellisen antoisat. Ykkösoskillaattori tuottaa valinnaisten aaltomuotojen lisäksi myös jatkuvaa kanttiaaltoa, jonka oktaaveja voi lisätä portaattomasti mukaan viideltä alueelta. Rengasmodulaatiot ja kohinat ovat luonnollisesti mukana ja moniin modulointitapoihin saa invertoinnin. Kolmas VCO ja kaistanpäästösuodin (joka kuitenkin löytyy SH-5:stä) puuttuu, jos nyt niitä harvoja puutteita haluaa hakea. Kukin laite on ikäisekseen häkellyttävän hyvässä kunnossa, ja syykin löytyy huoneen esittelijässä: Kaikki laitteet ovat Timo Ahlqvistin (kuvassa instrumenttiensa kanssa) omistamia ja hellästi huoltamia. Ahlqvist vastaa työnsä puolesta Suomen Rolandin huollosta, joten ei ihme että laitteisto on hyvässä ulkoisessa ja sisäisessäkin kunnossa.


Kiintoisa yksityiskohta muuten on, että 70-luvun syntetisaattoreissa muutoin niin yleiset puupäädyt ovat Rolandin tapauksessa harvinaisia. Huoneen laitteista vain vanhimmassa, itse asiassa aivan ensimmäisessä Rolandin valmistamassa soitinmallissa, SH-1000:ssa on puuviilupäädyt ja kansi.

Kokoushuoneesta löytyi lisää teknoherkkua, otsikolla Modulaaripiste. Heti ovelta silmiin osui Arp 2006:n klooni, TTSH Mini Meanie. Laite on hyvin samankaltainen kuin se vanha, mm Esa Kotilaisen omistama originaali-Arp, mutta modernia tuntua tuo jokaisen säätimen päässä tuikkiva led-tuikku. Käsitykseni mukaan tätäkin kapistusta saa hankittua rakennussarjan tapaan etulevyn ja piirilevyn muodossa siten, että koteloinnin voi vaikka värkätä itse.

Doepfer edustaa itseoikeutetusti isolla räkkisysteemillään. Saksalaisfirma on mullistanut modulisyntetisaattorien maailman omalla 1995 esitellyllä system A-100 modulisysteemillään ja sen kehyksenä toimivalla avoimella Eurorack -standardillaan. Räkkistandardin myötä kuka tahansa halukas elektronisoitinvalmistaja on voinut julkaista omia moduleitaan kyseiseen formaattiin, joka on ollut omiaan räjäyttämään syntetisaattorimodulien markkinat ja kiihdyttämään alan kiinnostavuutta. Standardin myötä modulisysteemien rakentajat eivät ole mitenkään sidottuja yhden valmistajan tuotteisiin. Tämä on varmasti ollut win-win -tilanne sekä muusikoille että valmistajille.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä tutkimusvuorossa on Verde Audion laitteet. Kyseessä on siis länsirannikolta peräisin olevan Mika Rintalan (kuvassa oikealla) putkisyntetisaattorit ja audiolaitteet. Colossuksen sivuilla aiemmin esitellyn Jonte Knifin tapaan putkisyntetisaattoreita rakentavan Rintalan lähestymistapa on tyystin toisenlainen. Siinä missä Knif pyrkii tekemään mahdollisimman laadukasta sarjatuotantolaitetta, Rintala rakentaa syntetisaattoreistaan ja sekvenssereistään yksilöitä, jotka ovat mahdollisimman omaperäisiä ja noudattavat villiä hieman kyberpunkkiin vivahtavaa estetiikkaa. Ne sisältävät osia vanhoista mittalaitteista kassakoneista bensamittareihin ja tehdasympäristöjen säätölaitteisiin. Kuoret ovat raskasta tavaraa, puuta ja vasaralakalla viimeisteltyä metallia. Kaikkiin säätimiin ei ole merkitty niiden tarkoituksia, joten näiden laitteiden säätäminen onkin varsin mielenkiintoista puuhaa. Jokainen kapine on taatusti yksilö! Filosofialtaan Verden kalusto muistuttaa enemmän Buchlan ja toisaalta Erkki Kureniemen henkeä kuin mikään viime aikoina Suomessa näkemäni. Jos jotakuta muuten askarruttaa, onko Verdellä jotain tekemistä Porin progressiivisen skenen kanssa, niin vastaus on, että kyllä on. Yhteys löytyy ainakin Rätön ja Lehtisalon Circle-ryhmästä ja Ektroverdestä. Tällä hetkellä alun perin porilainen Rintala operoi Nokialta käsin. Verde Audion varsinaiset myyntiartikkelit eivät kuitenkaan ole syntetisaattoreita, vaan tuotanto käsittää lähinnä laadukkaita studioputkilaitteita kuten mikrofoniesivahvistimia ja kompressoireita. Toinen esimerkki tuotanosta on laadukkaasti puukoteloitu high-end hifi-putkivahvistin, jonka etulevy on spektroliittia. Erottuu taatusti massasta!

Kaiken tämän jälkeen koitti myöhäiseksi venähtänyt lounastauko erinomaisessa Pispalan Pulteri-ravintolassa, jonka jälkeen olikin aika siirtyä takaisin kuulemaan illan konserttikattausta Pyynikkisaliin. Intro- ja väliaikamusiikkina taustalla soi Juha Sipilän Roudausmusiikkia #1.

Alkuun kuulimme luentomuotoisena Dimi-trion toimesta Kurenniemen sähkösoitinten historiaa alkaen 1964 Sähkö-Äänikojeesta edeten DIMI-malleihin ja niiden esittelyyn. Kuvassa Jari Suominen esittelee Sähkökvartetin ohjaimia.

 

 

 

 

Illan ensimmäinen varsinainen esiintyjä oli soolona toiminut Seppo (nimi muutettu) kappaleella Viulunsoittaja matolla. Kyseessä ei ollut kuitenkaan viuluteos, vaan ihan rehellisesti sähkölaitteilla soitettu teos, jossa siis äänet tulivat parista Eurorack-satsista ja arvaukseni mukaan yhdestä Korgin pienlaitteesta, olisiko ollut Volca-sarjaa tai peräti Monotron.

Jäi myös selvittämättä, kuka Seppo (nimi muutettu) -taiteilijanimen taakse kätkeytyy...

Välipalana kuultiin neljän muusikko-opiskelijan toimesta tehty esitys Ladettes: Otamatone/Omnichord-battle, ohjelman mukaan ”sähkömusiikkikurssin muskarihenkinen tuotos”. Kahdeksasosanuotin näköisellä otamatone-lelusoittimella vinguttanut solisti päästi raa-an kuuloista surinaa jokseenkin hallitsemattoman kuuloisesti. Esitys kokonaisuudessaan vaikutti vitsiltä ja kaikessa hapuilussaan sellaiseksi oli  tarkoitettukin, mutta näin kuulijan kannalta oli ehkä hiukan liian pitkä. Yhtä kaikki raikuvat aplodit sekin sai. Oma huumorin aiheensa oli sekin, että yksi nelikon jäsenistä näytti olevan eräänlainen ohjaaja, sillä hän ei näyttänyt tekevän muuta kuin antavan ohjeita macia operoivalle jäsenelle.

Ladettesin häröilyn jälkeen JEA-kolmikko heitti jo ilmoille jokseenkin autenttisempaa soundimaailmaa elektronisten perkussioiden, seitsenkielisen sähkökitaran ja sähköviulun turvin. Sanomattakin selvää, että jälkimmäisten soundi oli melkoisen prosessoitua, kuten vanhaan kunnon elektronimusiikkiin kuuluukin.

Seuraavana ja viimeisenä esityksenä ennen väliaikaa nähtiin ja kuultiin poikkitaiteellinen esitys, jossa inOth -taiteilijanimellä esiintynyt muusikko soitti SilentGuitar-instrumenttia ja elektroniikkaa käyttäen neliosaisen ambient-teoksen kuvaten meren roolia elämän kehtona ja alkukotina. Taustaprojisoinnit olivat luonnollisesti sinisävyisiä ja sisälsivät luontofimiotoksia merenalaisesta elämästä. Tanssiesitys kuului tässä multi-installaatiossa oleellisesti asiaan, ensin improvisaatioryhmän ja lopuksi kahden tanssijan esittäessä. Vaikuttava ja teos kaikkinensa.

Väliajan jälkeen nähtiin toinenkin vaikuttava tanssia, musiikkia ja taustaprojisointia yhdistävä kappale. Teoksen pääpaino oli tässä tapauksessa melko tanssillinen, kehittyen kahden tanssijan ja elektroniikan hoitajan voimin vedetystä alusta improtanssiryhmän surrealistiseen levottomaan liikehdintään. Mieleen tuli väkisinkin Hieronymus Boschin ja Salvador Dalin näyt. Vaikka saateteksti kertoikin tämän olevan vakiovuoron Auringon ympäri, niin jotenkin meren syvyyksiin tämäkin lopulta tuntui johdattavan.

Lopuksi illan pääakti, eli Kai Lassfolkin (DICO), Mikko Ojasen (DIMI-A) jaJari Suomisen (Sähkökvartetti) muodostaman DIMI-trion konsertti. On lähes ihme, että nuo noin 45 vuoden takaiset soittimet on saatu niinkin toimintavarmoiksi ja soittokuntoon. Kyseinen kokoonpanohan on esiintynyt ainakin Pohjoismaisilla musiikkipäivillä kolme vuotta sitten, jolloin viimeksi kuulin instrumentteja itse teossa.

Konsertin kuluessa kävi selväksi taas kerran ainakin pari seikkaa: korvatulpat on muistettava mukaan. Onneksi taskusta löytyi vanhat uskolliset Kossin Plug-tulppakuulokkeet, jotka korviin tunkemalla sai ainakin jossain määrin kuuloaan suojattua. Jostain syystä tuntuu, että miksaajat ovat usein puolikuuroa porukkaa, eli äänenpainetta on himppu liikaa. Toinen havainto liittyy Kurtsin sähkösoittimiin: niissä on todella raaka soundi. Pehmoisiin, lempeästi suodatettuihin Moog-soundeihin tottuneelle Kurenniemisoundi on todella kuin sirkkelinterää. Kaikesta huolimatta DIMI-trion musiikki oli sitä itseään, elektronimusiikkia raaimmillaan ja alkuvoimaisimmillaan. Siksi se kiinnostaa ja siinä on vuosikymmenten mukanaan tuoma ylevyys. Esitystilanteen intensiivisyys ja soitinten arvaamattomuus tuovat oman jännitteensä musiikkiin. DIMI-trio on pitkät suosionosoituksensa ansainnut.

Konsertin jälkeen yleisö sai vielä ihastella instrumentteja lavalla ja kysellä instrumentalisteilta detaljeja. Niitähän riitti, selvisi esimerkiksi, että Dimi A:n dokumentaatio oli kadonnut ja siksi se jouduttiin luomaan alkutekijöistään uusiksi tutkimalla soittimen kytkennät kohta kohdalta.

Kellon käydessä kahdeksaa illalla koitti lähdön aika ja suunnistus takaisin Tampereen bussiasemalle. Kiire olisi ollut jo melkoinen, mutta kaikeksi onneksi portailla suuntimaa kysyessäni järjestyikin kyyti kerrassaan ystävällisen paikallisen pariskunnan toimesta. Ilmeni että rouva oli tanssiryhmän ohjaaja ja jäin siihen käsitykseen että oli valmentanut myös äsken esiintyneitä ryhmiä. Tämäkin episodi jätti erittäin hyvän maun Tamperelaisesta vieraanvaraisuudesta! Järjestelyt Sähköisku 2016:ssa olivat toimivat ja kattausta oli sen verran että allekirjoittaneelta jäi ajanpuutteen vuoksi asioita katsastamattakin, muiden muassa talon studion esittely, työpaja ja koulutusohjelman esittely. Ensi kerralla sitten, sillä sen verran antoisa, mielenkiintoinen ja miellyttävä kokemus tämä Tampereen Konservatorion Sähköisku oli! Kiitokset ja kumarrukset Colossuksen puolesta täältä pääkaupungin horisontista!