Teijo's blog



Kotitöitä tehdessä tulee mietiskeltyä kaikenlaisia asioita. Viime torstaina esimerkiksi mietin sitä, kuinka erityisesti 60- ja 70-luvun taitteen kulta-ajan muusikoita alkaa poistua keskuudestamme. Ajattelin myös noita monia ennen aikojaan poistuneita. Pohjola, Maijanen, Wetton, Froese, Bowie noin muutamia mainitakseni. Ajattelin myös yhdistystämme, joka on ollut olemassa jo yli neljännesvuosisadan, mutta jonka preesens musiikkirintamalla on valitettavasti hiipunut jo vuosikausia sitten.

Ajattelin, ajattelin, ajattelin… myös Wigwamia, jolla on erityinen sija omassa elämässäni. Olen syntynyt samana vuonna kuin Wigut perustettiin. No, se ei sinänsä ole tietenkään syy sinänsä, vaan se substanssi, musiikki. Käytännössä vasta aikuisiällä tajusin yhtyeen merkityksen paitsi itselleni, myös maan musiikkielämälle. Millainen tärkeä tienraivaaja se on ollut siinä vuosikymmenten taitekohdassa, kun rock-musiikki on kypsynyt ”aikuisuuteen” ja taidemuotona ottanut paikkansa klassisen musiikin, kansanmusiikin, jazzin ja muiden ei-viihdelähtöisten musiikinlajien joukossa. Ajattelin myös kolmen vuoden takaista 50-vuotisjuhlakonserttisarjaa, jossa nähtiin lähes kaikki vanhat elossa olevat ”heimolaiset” viimeisen kerran yhdessä lavalla. Koin harmistusta, surua ja jonkinlaista lievää häpeääkin. Viimeksi mainitusta hieman jäljempänä.  Tiesin varsin hyvin, että kyseinen 50-vuotisjuhla tulee hyvin todennäköisesti olemaan viimeinen kerta, kuin näitä taiteilijoita tullaan näkemään elävänä lavalla yhdessä, siksikin, että muusikot alkavat yksinkertaisesti olla iäkkäitä. Lisäksi ”Jimbo” asuu Jenkeissä, eikä ihan kevyin syin lähde Suomeen keikkailemaan enää tämän jälkeen.
 

Muistan, että viestin muutamia viikkoja ennen Kulttuuritalon konserttia jotain kanavaa pitkin YLEä kysyäkseni, onko kuvaus- tai äänityskalusto paikalla kyseistä ainutkertaista tapahtumaa varten. Ei ollut. Tässä vaiheessa vasta valkeni, että hetkinen – Suomen progressiivisen rockin tärkein yhtye – eikä YLE noteeraa tapahtumaa mitenkään... Mehän tiedämme, että ensimmäiset YLEn taltiot Kulttuuritalolta ovat vuodelta 1970 ja niitä on arkistoissa koko 70-luvun ajalta tasaisesti. Siltikin, vaikka edistyksellistenkään rock-yhtyeiden musiikki ei varsin korkealle kulttuuri-establishmentissa olleet tuolloin vielä nousseet, toisin kuin nyt. Ja nyt, kun kansallisen radioyhtiömme musiikkituotanto teki ja tekee edelleen runsaasti M-studion, G-livelabin, eri festivaalien ja tapahtumien livetallenteita laadukkaammin kuin koskaan, niin legendaarisen Wigwamin kohdalla YLE nukkui!

Lauantaina järkytyksekseni näin uutisen YLE:n nettisivuilla. Jim Pembroke oli kuollut kotonaan Yhdysvalloissa 75 vuoden iässä.

Palataan tuohon häpeään. Vaikka; mitäpä yksi nobody nyt voisi vaikuttaa Suomen yleisradioon. Mutta toisaalta. Kuulun Suomen toistaiseksi kai ainoaan rekisteröityyn progeyhdistykseen, joten kyllähän minulla olisi voinut olla sitä kautta yhteyksiä tahoihin, joilla olisi voinut olla mahdollisuutta vaikuttaa. Joku olisi tuntenut jonkun, jolla olisi ollut yhteyksiä suoraan tai mutkan kautta yleläisiin, esimerkiksi. Jossittelua ehkä, mutta pakko on myöntää, että uutinen Jimin kuolemasta lisää tätäkin tuskaa kohdallani. Wigujen konserteista ei tietääkseni ole mitään laadukasta 2000-luvun kuvatallennetta. Asia olisi toki ollut toinen jos vuoden 2001 Wigwam Plays Wigwam - livelevyn Tavastian keikka olisi myös kuvattu asianmukaisella kalustolla. Se siitä itse(keskeisestä)ruoskinnasta. Tämän apologinen kirjoitukseni, joka jäänee nyt viimeisekseni Colossuksen tiimoilta, piti olla kunnianosoitus Jim Pembrokelle, jota ilman Wigwam ei olisi se eheä yhtye ja musiikkiyhteisö, jollaisena se nähtiin 50 -vuotisen uransa ajan.

Itselleni tärkeimmän kultakauden, eli Fairyport – Being kauden Wigwamissa Jim oli se, joka toi Pohjolan ja Gutsin mutkikkaiden proge-eeposten sekaan perinteisemmän rakenteisia kappaleita -  ja tämä teki juuri levyistä, erityisesti Beingistä, täydellisen tasapainoisen kokonaisteoksen. Pohjola – Gustavson -Pembroke -yhdistelmä oli lyömätön kolmijalka, jonka sävellykset Österbergin rytmityöskentely nivoi eheäksi kokonaisuudeksi. Siksi mielestäni Being on niin erityinen teos ja se ”maailmankaikkeuden albumi”, jollaiseksi sen olen omassa mielessäni nimennyt.

Seuraavalla kultakaudella, eli Pembroke-Reckhardt-kaudella Wigwam muuttui Rekun sanoin deep-pop -yhtyeeksi. Ei musiikki tuonakaan aikana mitenkään  suoraviivaiseksi muuttunut, vaikka ilmaisu periaatteessa oli ehkä helpommin sulavaa. Vaikka Pembroke ilmeisesti omasta mielestään oli enemmän perinteinen biisinkirjoittaja, myös hänen tuotantonsa sisälsi sellaisen määrän enemmän tai vähemmän piilotettua progressiivisuutta, että mistään ihan peruskaurasta ei voinut puhua. Palataan kuitenkin Beingiin, sen päättävä Marvelry Skimmer (Friend from the Fields) esimerkiksi; luulen että lyriikoissa esiintyvät variksenpelätit, turnipsit ja mustarastaat voi tulkita hyvin monella tavalla. Ehkä se on jonkilaista impressionistista tai esoteerista runoutta. Nuclear Nightclubilla Pembroken nimiin kirjattu Simple Human Kindness puolestaan on musiikillisesti melkoisen koukkuileva ja äkkiväärästi poukkoileva esitys, joka voisi ihan hyvin toimia paraatiesimerkkinä siitä, mitä proge on.

Toki Jimbo teki valtavan paljon muutakin. Lukijat tämän tietävät, monet varmasti tämän kirjoittajaa paremmin. Menetimme hienon taitelijan, joka ansaitsee tulla muistetuksi yhtenä niistä suurista, jotka uudistivat suomalaista musiikkia. Hän toi mukanaan hienon vivahteen brittiläisestä musiikkiperinteestä suomalaisen rockin kaanoniin. Jäämme varmasti kaikki kaipaamaan Jimiä.

Ja loppujen lopuksi, hänen yhtyeensä ansiosta yhdistyksemme nimi jää historiaan nimellä Colossus.

Requiescat in pace, James Francis ”Jim” Pembroke (s. 27.1.1946, k. 8.10.2021)