Teijo's blog

Ajattoman lisäksi ajankohdan toinen vanhaa musiikkia uusin keinoin esittävä yhtye on Ensemble Gamut!. Porukka muodostuu lähinnä vanhaan musiikkiin ja kansanmusiikiin erikoistuneista nuorista ammattilaisista ja ovat nyt ansaitusti päässeet levyttämään pääosin jazzia, progea ja indietä julkaisevalle Eclipse-merkille.

 

Yksi jäsenistä, nokkahuilisti-kitaristi Juho Myllylä on toki nähty ja aiemminkin Colossuksen tarinoissa, sekä bändinsä Burntfieldin sekä elektroniikkaa ja huiluja yhdistävien projektiensa myötä. Muut jäsenet, vokalisti/harpisti/perkussionisti Aino Peltomaa, jouhikkoguru Ilkka Heinonen, (jouhikot, gamba ja violone) sekä cembalisti Marianna Henriksson ovat kukin eri projekteissaan pyrkineet kokeilevuuteen omien instrumenttiensa suhteen. Sekä elektronisia virityksiä että ambient-musiikin piirteitä löytyy enemmän ja vähemmän kaikkien taustatekemisistä.

Albumi sekoittaa viehtättävällä tavalla keskiajan ja varhaisemman renessanssin melodioita ja lyriikoita fennougrisiin perinnelauluihin. Laulukielet vaihtuvat ihan mennen tullen, mikä on ainakin allekirjoittaneesta erittäin tervetullutta. Lyriikoista voi tosiaan bongata ainakin espanjan- suomen- eestin- ranskan ja italian kieltä -ja olisiko kymriäkin pari riviä (tai jotain vastaavaa saarivaltakunnan kieltä). Ja huom, edellämainitut kielet eivät sitten ole niitä moderneja kirjakieliä vaan jotain aikalaismurteita, jota kieltä osaavienkin on takuulla haastavampaa seurata!

Jo alkutahdeista liidellään kieltämättä varsin Clannadin mieleen tuovissa tunnelmissa, vaikka kappale alkaa 1200-luvun sävellyksellä ja huomaamatta muuttuu suomenkieliseksi traditionaaliksi. Aino Peltomaan kuulas ääni soveltuu yhtyeen instrumentaatioon loistavasti.
Selvimmin levyn etnolaitaa edustaa ”Hae pois vain sormukseni”, joka kuitenkin taustoineen on silkkaa barokkia gamba ja cembalocontinuoineen. Edellä mainittu siis on hyvä esimerkki miten eklektisesti yhtye toimii sovitustyössään, mutta kaikeksi onneksi niin, ettei synny vähäisintäkään mielikuvaa väkisin puristetusta fuusiosta. Musiikki vain toimii.

 

Yleisilme albumilla on ambientin rauhallinen. Puolivälissä tempo vähän terävöityy Francesco Landinin ”Questa fanciull’ amor” kappaleella, joka omaan korvaan kuulostaa hyvin tyypilliseltä 1300-luvun musiikilta keskiaikaisine asteikkoineen. Samaa rivakampaajatkumoaheti perään: siirrytään myös 1300-luvulta peräisin olevan laulun sovitukseen ”Per tropo fede” joka pistääkin tosi rokkaavan vaihteen silmään. Muistaakseni tämä raita toimikin promobiisinä levylle. Hyvä valinta sinänsä, vahva raita jolla on radiosoittopotentiaaliakin marginaalisemman musiikin ohjelmissa. Albumi päättyy kuin rauhoittavaan tuutulauluun, lyhyeen suomalaiseen folk-laulelmaan. Peltomaan laulua säestää mestarillisesti Ilkka Heinosen violone (kontrabasson kokoinen gambaperheen soitin).
 

Kiitokset ansaitsee CD:n kansitaiteen lisäksi erittäin hyvin laadittu vihkonen sanoituksineen, käännöksineen ja taustatietoineen. Vaivaa on nähty. Lisäksi kansista löytyy vielä Aino Peltomaan terveiset sekä selvitys yhtyeen nimen valintaan. Tämä on juuri sitä lisäherkkua, jota fyysinen media tarjoaa ja minkä vuoksi tuotos vaikuttaa lähestyttävämmältä ja täydemmältä. Tätä ei streamipalvelusta saa. Hieno ja erinomaisella soundimaailmalla varustettu avaus erittäin lupaavalta yhtyeeltä.

”Erikoisyhtye” Ajaton on jo vuosien ajan työstänyt kategorioihin sijoittumatonta musiikkiaan omalla, tunnistettavalla tyylillään. Taiteilijakaksikon, laulaja Mia Simanaisen ja kosketinvelho Kari Ikosen dynaaminen duon ohella musisoi ”komppiryhmä” joka koostuu siis tällä hetkellä alkuperäisjäsenestä, gambisti Mikko Perkolasta ja myöhemmin huilisti Sonny Heinisen korvanneesta bandoneon-taiteilija Henrik Sandåsista.

Early Music in the Latest Way on siis yhtyeen toinen albumijulkaisu. Ihan debyytin kaltaisella underground-henkisellä tavalla ei tällä kertaa mennä, sillä nyt käsillä oleva albumi on perinteisempi (onneksi kuitenkin kartonkikantinen digipak) CD, ja on levytetty Alba-levymerkille. Debyyttihän oli kekseliäästi toteutettu audiotiedostojen latauslipuke liimattuna CD-kokoiseen puulevyyn -ratkaisulla saatiin se fyysinen tuote kansikuvineen.

 

Levyn materiaalista suuri osa käsittää brittiläisen luutisti John Dowlandin sävellyksiä myöhäisrenessanssin ajalta. Mukana on myös muita vanhan musiikin nimiä, kuten Marin Marais, Henry Purcell ja John Blow. Albumin avaa kuitenkin Jehan Chardavoinen (1538- n.1580) sävellys Mignonne allons voir si la rose. Alkuperäinen kappale on itse asiassa yleisesti keskitempoiseksi sovitettu luutulla säestetty laulu sekin, mutta Ajaton on muovannut sen sanattoman laulun siivittämäksi yhden säkeen pituiseksi hitaaksi introksi.

 

Vasta toisena soiva raita ”Come again” tuo lyriikat mukaan. Kappalehan on J. Dowlandin kepeää tuotantoa ja tarttuvan melodiansa perusteella aivan varmasti yksi vanhan musiikin tunnetuimmista luuttulauluista. Tulkinta keinahtelee jazzillisesti. Syntetisaattoriefektit ja vanhan 70-luvun Jarre-rytmikoneen oloinen konekomppi tekee tästä musiikillisesti erikoisimman kuulemani versioinnin. Sandåsin bandoneon sooloilee myös välissä erittäin raikkasti. Ja hetkinen! Aurinkokuninkaan hovisäveltäjän (siis yhden niistä) Marin Maraisin ”Les voix humaines” alkaa gamba-arpeggiointrolla, mutta kun kappale lähtee punomaan varsinaista teemaa, lomaan on sovitettu Janet Framen runo sanoituksiksi. Ratkaisu tuo ehkä nykykuulijalle asteen helpommaksi melodian hahmotuksen, joka alkuperäisessa gambakappaleessa on laajakaarisempi. Kari Ikosen oivallinen moog sooloilee tuttuun tyyliinsä analogisen arvaamattomasti.

 

Ehkä ristiriitaisimman tunnelman jättää Dowlandin melankoliaklassikko ”In Darkess Let Me Dwell” joka yleensä pitäisi saada tulkitsijansa raastavimpaan suoritukseensa. Tämä versio vaikuttaa alkavan suorastaan hämmentävän cooleissa fiiliksissä, mutta ne tuskan veripisarat on yllättävästi varattu ihan viimeisiin säkeisiin. Outo lintu jopa tässä seurassa, jätti tosiaan allekirjoittaneen ihmettelemään, mitä juuri kuulinkaan… suosittelen muuten vertaamaan tätä mm Stingin hyvin perinteiseen miehen itsensä teorbilla ja Edin Karamazovin luutulla esittämään tulkintaan. Kontrastia varmasti löytyy.


The Self Banished puolestaan on jo levytetty kertaalleen ensimmäiselle levylle. Debyytin sovitus oli soololauluun perustuva haaveileva balladi, tässä taas lauluosuus lähtee Simanaisen ja Mikko Perkolan duettona ja jollain tapaa väkevämmän kuuloinen. Ihan paikallaan siis, melodia kun on hieno ja polveileva. Välissä laulaa Ikosen kuulas moog ja Sandåsin haitari lomittuvaa vuoropuhelua. Loppupuolella mennään Simanaisen soololauluna. Kappale perustuu Edmund Wallerin runoon ja sen sävelsi vuoden 1700 paikkeilla John Blow.


Dowlandin No o Now I needs must part”:a ei kyllä vanhaksi musiikiksi uskoisi. Moog-bassokuvion ryydittämä kappale lennättää jazzillisen kaksi- ja puoliminuuttisen ja kirsikkana kakun päällä katkeaa vitsikkääseen oskillaattorituikaukseen.


Albumin päättävä avantgardistisempi progeintro johdattaa kalevalaisiin tunnelmiin ja alleviivaa myös sitä, että ei suomalaista runo- ja lauluperintöäkään olla unohdettu. Vaka vanha väinämöinen soi sanattomana lauluna ja instrumentalistien impovisointeina. Tästä on elektroni- ja ambientmusiikin ystävien vaikea olla pitämättä.

 

Taitavien tekijöiden mielikuvituksekas sovitustyö ja kiintoisat musiikkivalinnat ovat tämän albumin vahvuuksia, unohtamatta tietysti poikkeuksellisen tasokkaiden muusikoiden loistavaa improvisointikykyä ja kekseliäisyyttä. Ja lisäpisteitä tietysti digipak -designistä ja mainiosta kansikuvasta, jonka on Juha Tammenpään etsaus. Kuvaako tämä yhtyettä? Ehkä, siksi se on varmaan valittukin!

Nähtäväksi jää, jatkaako Ajaton vanhan musiikin aarteiston tutkimista, vai saadaanko mahdollisesti seuraavalla albumilla kuulla omaa sävellysmateriaalia. Kumpikin ratkaisu toki kelpaa!