Teijo's blog

Kebun hartaasti odotettu toinen CD-julkaisu jatkaa analogisyntikoiden soundijuhlaa. Siinä, missä debyytti "To Jupiter and back" melko selkeästi osoitti kunniaa vanhoille esikuville erittäin näppärien pastissien muodossa, niin Perplexagon lähtee jo heti alussa omille raiteilleen esittelemällä pitkän moniosaisen teoksen. Vanhat hyvät elementit ovat periaatteessa paikallaan, mutta nyt hyvin tunnistettava Kebu-soundi onnistuu karistamaan liian ilmeiset viittaukset. Vaikka instrumentaatio on lähes sama kuin edelliselläkin albumilla, niin silti mies on onnistunut tuoreuttamaan musiikkiaan esimerkiksi lisäämällä tuntuvasti EDM-vaikutteita hitusen raskaampine komppeineen ja pumppaavine synamattoineen. Tanssimusiikkivaikutteet eivät toki tule yllätyksenä, onhan Kebu tehnyt Youtubeen hienoja covereita Deadmau5in ja Above & Beyondin kappaleista. Uskon kuitenkin, että jopa piintyneemmätkin vanhan liiton jäärät saattavat pitää levystä, sillä Kebun soundimaailma on edelleen rikas, tasapainoinen ja analogisen sivistynyt. Miestä ei kutsuta uuden kotimaisen elektronimusiikin kultasormeksi turhaan. Pitkä Perplexagon kattaa vinyyliversiossa a-puolen. Kakkospuolen avaus ”Dawn” on ehdottomasti levyn tarttuvinta antia, pääriffi on todella koukuttava ja rytmipuoli saa jalan polkemaan tahtia aivan väkisin. Täydellinen rytmikeitos! Jos jotain moitittavaa levystä olisi pakko kaivaa, niin mielestäni mitä loistavimmalla musiikkivideolla ryyditetty iskevä singlelohkaisu ”Deep Blue” jää nyt levyversiona jollain tapaa vaisummaksi: kappale on pari minuuttia pitempi kuin singlenä ja menettää näin radio-editin napakasta iskevyydestä. Voi olla että sijoittaminen huikean "Dawn":n jälkeen tietysti vaikuttaa asiaan. Tarttuva, melkeinpä moroder-discomaisesti jytäävä ”Solar Wind Surfing for Beginners” jatkaa vielä tanssitusta, kunnes levyn viimeinen, Vangelis-henkinen, lyhyehkö ja biititön ”Song for Roger” rauhoittaa levyn päätteeksi. Huolimatta tuosta "Deep Blue":n hienoisesta (kuitenkin detaljitasoisesta) pettymyksestä Kebu täytti kovat odotukset komeasti. ”Perplexagonia” uskaltaa lämpimästi suositella lähes kenelle hyvänsä musiikkidiggarille -genreistä riippumatta. Tietäen Kebun loistavan keikkakunnon ja erinomaiset levytykset uskaltaa odottaa miehelle edelleen nousujohteista uraa myös maan rajojen ulkopuolella...jos kohta erityisesti siellä.

Teijo Salminen

Sähkö ja digitaalisuus hivuttautuu vähitellen joka paikkaan. Toisinaan se on ihan paikallaan, vaikkapa tarjoamaan vaihtoehtoista äänimaailmaa ikivanhojen soitinten dominoimaan festivaaliin.

Vuosittain Vantaalla järjestettävä BRQ -festivaali on vanhaan musiikkiin painottunut (toisin sanoen musiikkiin ennen vuotta 1750), ja niin muodoin instrumentit ovat akustisia ja mallit vuosisatoja vanhoja. BRQ:n kylkeen on nykyään muodostunut nuorten muusikoiden Fringe-ilmaiskonserttien sarja, jossa esityspaikat ja ohjelmat näyttävät olevan hieman vapaammin valittuja. Tällä kertaa paikkana oli jo 1700 -luvulla rakennetun puurakenteisen Nyknapaksen talo ja sen iso, mutta viehättävä olohuone, jossa oli istumapaikat noin 30 kuulijalle. Keskiviikkona 10.8. esiintyneen Ugly Pug -ryhmän (suom. Ruma mopsi) cembalon, gamban ja nokkahuiluvalikoiman lisäksi instrumentaatioon kuului läppäri, ulkoinen äänikortti ja jyhkeä 2.1 -PA-kalusto. PA oli tilaan kenties liiankin tehokas, koska kajarien ollessa päällä kuului kohinaa, joten soittajat joutuivat kytkemään niitä päälle ja pois tarpeen mukaan.

 

Amsterdamin konservatoriossa perustettu Ugly Pug on Colossuksen sivuiltakin ennestään tutun nokkahuilisti/kitaristi/laulaja (Burntfield) Juho Myllylän (nokkahuilut, ohjelmointi), tsekkiläissyntyisen Miron Andresin (viola da gamba) ja portugalilaisen André Lourençon (cembalo) muodostama trio. Instrumentaatiosta huolimatta ryhmä soittaa pääosin nykymusiikkisäveltäjien materiaalia, ja musiikissa sovelletaan vahvasti sähköisen äänenmuokkauksen mahdollisuuksia. Koska Lourenço oli estynyt tulemasta, tällä Fringe-keikalla häntätuurasi konkaricembalisti Ere Lievonen. Konsertin kestäessä kuulokuvan puolesta yhteneväisyydet ambienttiin, elektronimusiikkin ja miksei kokeellisempaan progeenkin kävivät aika ilmeisiksi.

Erityisen mieleen jäävä oli amerikkalaissäveltäjä Henry Vegan sävellys ’Slow Slower’. Ugly Pugin käsittelyssä kuulosti todellakin kuin parhaaltakin sekvensseridronelta. Ere Lievosen cembalokäsittelyssä oli tarkkuutta, raakaa voimaa ja vauhtia. Muu yhtye ei jäänyt tokikaan toiseksi, Mironin jousenkäsittely ja Juhon softamanipuloidut äänielementit sekä nokkahuilutrillit keittivät kiehtovan kuuloista äänikudosta jota ryydittivät looppiviiveisiin jumiin jäävät äänimassat ja paikoitellen reverse- ja gatekaiut. Kokeellisemman progen tai elektronimusiikin ystäville voin suositella Henry Vegan tuotantoon tutustumista. Muut kuullut ulkomaiset säveltäjänimet ovat Bruno Strobl sekä Claudio Gabriele.

Lopussa soinut Jukka Tiensuun ”Musica Ambigua VI” soittajien pitämän ölinän ryydittämine huumorielementteineen kirvoitti hörähdyksen yleisössä loppuaplodien myötä. Hauskaa olla pitää!

 

Tiedusteluun mahdollisista äänitallenteista Juho kertoi bändin olevan vielä niin tuore tapaus, että pääpaino on ollut keikoissa, joten toistaiseksi Ugly Pugia kuullaan vain livenä. Samalla selvisi,että tämän keikan tilaan nähden ehkä hieman liiankin järeä PA oli Juhon oma, siis sama jota hänen rock-bändinsä Burntfield käyttää.

Entäs mistä bändin kumma nimi on peräisin? No, gambisti Mironilla on mopsi...

 

Helsinki-päivä kesäkuisena sunnuntaina. Paikka on vanha teurastamoalue Helsingin Sörnäisissä, Kalasataman naapurissa. Lavalla vielä möyryää hulvaton punkbändi Sommarkillar. Alkupalana menettelee, mutta pian aloittelee Aleia, folk-progevaikutteinen ryhmä, jonka vuoksi oikeastaan täällä olenkin. Aleia on siis alun alkaen Kukka Harvilahden ja Lydia Laineen perustama duo, joka nyt ainakin tätä keikkaa varten on muotoutunut viisihenkiseksi yhtyeeksi. Mukana siis on nyt Kukan (ääni, kitara, djembe) ja Lydian (ääni, kitara, mandoliini) lisäksi myös Mikael Eriksson (djembe, kitara), Lauri Hukkanen (koskettimet, ääni, darbuka) sekä laulaja Nora Nurminen.

 

Setti käsitti valitettavasti vain kolme kappaletta, koska soittoaika oli vain noin parikymmentä minuuttia. Kaksi ensimmäistä palaa olivat omaa tuotantoa ja päätössoittona kuultiin Spock’s Beardin “July”. Nyt ei varmasti kenellekään jäänyt epäselväksi mistä suunnista musiikilliset intressit nousevat. Kitarat ja mandoliini helisivät ja stemmalaulut toimivat mallikkaasti. Keikan jälkeen perustajajäsenet suostuivatkin pieneen tenttiin.


Aleian kokoonpano lavalla. Takarivissä: Lauri Hukkanen - koskettimet, laulu, darbuka;  Nora Nurminen - laulu. Eturivissä: Lydia Laine - laulu, kitara, mandoliini; Kukka Harvilahti - laulu, kitara, djembe; Mikael Eriksson - djembe, kitara.

 

Startataan heti sillä tavallisella aloituskysymyksellä, eli kertokaa historiastanne?

 

Lydia: Jos mennään ihan “esihistoriaan”… olemme tutustuneet Seurasaaressa. Olimme siellä töissä museolla ja harrastajateatteriryhmässä.

 

Kukka: Niin, teimme musiikillisia sovituksia näytelmiin ja näyttelimmekin. Siitä alkoi meidän yhteinen musiikkitaipaleemme.

 

L: Tosin siinä oli monta vuotta välissä.

 

K: Rupesin soittelemaan joidenkin kavereiden kanssa. Kuljeskelin kitaran kanssa ja yhtäkkiä vaan rupesi tulemaan keikkatarjouksia. Kolmen viikon sisään tuli useampia tarjouksia, vaikka kysyjät tuskin olivat edes olleet kuulleet soittoani tai lauluani! Sillä tavalla se lähti.

 

Millaiset musiikilliset taustat teillä on?

 

L: Minulla on ihan klassinen pianonsoitto ollut harrastuksena seitsenvuotiaasta lähtien. 14-vuotiaana vaihdoin kitaraan. Kitaran soiton opiskelu on ollut vähän epämuodollisempaa, mutta kitaratunteja olen käynyt.

 

K: Minulla on oikeastaan ihan samanlainen historia.

 

L: Ja olemme musiikkiluokkaa käyneet kumpikin.

 

K: Vaihdoin kyllä 14 -vuotiaana musiikin taistelulajeihin vähäksi aikaa, mutta kuten Lydialla, löysin

sitten jossain vaiheessa kitaransoiton ja siihen muodostui intohimo, menin vähän sekaisin siitä...

 

L: Meille ei kummallekaan sittenkään piano ollut se luonteva instrumentti, vaikka kyllähän me kumpikin sitä tarpeen vaatiessa soitamme. Se on yleensä setissä mukana, eli sikäli kun käsiä riittää. Se voi olla kitara ja syna tai kitara ja kitara. Aika kitaravetoista tämä musiikkimme yleisesti ottaen on ollut.

 

Eli siitä tulee tämä folk-henkisyys?

 

L: Se tulee ihan väistämättä siitä, kyllä.

 

K: Lydialla on vahva progetausta. Minä olen kuunnellut progea aika paljon, mutta en ehkä samalla tavalla. Kitaran kautta minulle syttyi folkkiin innostus. Ensin rupesin treenaamaan jotain jenkkifolkkibiisejä, siitä siten on muodostunut meillä tuo musiikillinen synteesi.

 

Olette suhteellisen nuoria ihmisiä. Miten tie progen pariin löytyy?

 

L: Kyllä se taitaa vanhempien kautta löytyä. Minulla ainakin isän kautta. Brittiprogea, ehdottomasti Genesis on se tärkein, läheisempi kuin esimerkiksi Yes. Erityisesti Hackettin aikainen Genesis.

 

K: Minä taas löysin progen sellaisen mutkan kautta, että kaverin isä kuuntelee Jehtro Tullia. Ja veljeni (Mitja Harvilahti) soittaa Moonsorrow -nimisessä bändissä (joka on siis metalliyhtye, jossa on sekä folk- että progevaikutteita).

 

Settinne aloituskappale muuten vakuutti sillä tavalla, että se olisi voinut olla myös progepiireissäkin arvostetun Carita Holmströmin käsialaa. Onko kyseinen artisti muuten tuttu?

 

L, K: Eipä taida olla...

 

Yllättävää! Kannattaa tutustua Holmströmiin. Kertokaa hieman tuosta kyseisestä avauskappaleesta.

 

K: Joo, Plockton on tosiaan ensimmäinen kitaralle kirjoittamani kappale. Sovituksen teimme yhdessä. Toinen biisi setissä oli Lydian käsialaa “Stand”.

Plockton on paikkakunta Skotlannissa, jossa reissasin tyttäreni kanssa vajaa kolme vuotta sitten, kun hän oli vielä puolitoistavuotias! Kävimme esimerkiksi Skye-saarella, josta paluumatkalla viivähdimme Plocktonissa, koska se vaikutti hyvältä paikalta. Se oli elämys, ja halusin kirjoittaa kappaleen plocktonilaisille, joiden luona sain vierailla.

 

Kun olette duona aloittaneet, niin mennäänkö eteenpäin nyt tällaisella suuremmalla yhtyeformaatilla?

 

L: Jatkuvasti tuntuu, että kädet loppuvat kesken. Kyllä, haaveena on että laajennetaan tätä ilmaisua. Esimerkiksi viulisti olisi ihana… ja olemme kokeilleetkin, meillä oli alttoviulisti ja sehän toimi! Yritetään jos jostain saisi sellaisen napattua. Ehkä huilistin myös.

 

K: Meillä on ollut tällaisia spontaaneja laajennuksia, mutta ei toistaiseksi ole vakiintunutta pysyvää kokoonpanoa. Ääntä lisää ja soittimia lisää.

 

L: Ehkä me molemmat hakeudumme mahtipontisuuteen, ainakin osittain. Rakastan isoja koskettimia ja kaikenlaisista hammondeista ja mellotroneista haaveilen. Mellotron on lempisoitin, ainakin kuultuna. En ole tosin koskaan päässyt kokeilemaan.

 

Vinkkinä, ammattikosketinsoittajat sanovat, että Nordin koskettimissa on suhteellisen hyvät Mellotron-samplet

 

L: Niin, ja onneksi on paljon virtuaali-instrumentteja, jotka mallintavat mellotronin soundia.

 

Aivan, vähän keikkaystävällisempää tietysti kun sen oikean “jäätelökioskin” roudaaminen…

Mistäs muuten bändin nimi tulee?

 

L: Se on bengalinkieltä, hieman mukailtuna. Haimme jotain tuleen liittyvää teemaa.

 

K: Virvaliekkejä haimme… sitten Wikipediasta löytyi erikielisiä käännöksiä virvatulille. Aleya on siis bengalinkielinen merkitys virvatulelle, muutimme vain y:n i:ksi ja saatiin näin Aleia. Haimme juuri hieman mytologista viittausta, koska meillä on aika paljon mytologiavaikutteita musiikissamme.

 

Entä loput tämän päiväisestä soittajistosta?

 

 

K: He ovat vanhoja kavereita. Lauri on tuttu jo teatteriajoilta, Mikaelin kanssa olemme soittaneet myös aiemmin.

 

L: Nora oli myös teatterissa mukana, mutta on kyllä jo musiikkiluokan ajoilta tuttu. Hän on tosi hyvä laulaja. Halusimme erityisesti mukaan tuohon viimeiseen kappaleeseen hänet laulamaan.

 

… mistä päästäänkin Spock’s beardiin! Eli tällainen uudempikin proge on tuttua

 

L: Niin, mikä nyt on uudempaa...

 

Tosiaan, SB:hän tuli jo yli 20 vuotta sitten Suomessakin tunnetuksi piireissä.

 

L: No kyllä minäkin oikeastaan olen pitänyt sitä uudempana, jos ajattelee, että esim pidän IQ:ta uudempana, vaikka on 80-luvun bändi! Mm. Gazpacho on myös näitä uudempia mitä tulee kuunneltua. Seuraan kyllä skeneä.

 

Hienoa. Onko studioon tarkoitus mennä?

 

K: Kyllä vain, on vahva suunnitelma! Musiikkivideo ja studio olisi seuraavat jutut.

 

L: Kyse olisi tosin yhdestä tai kahdesta biisistä.

 

K: Kaksi biisiä on mietittynä, jolla päästäisiin alkuun. Varmaan syksymmällä. Julkaisukanavaa tosin ei vielä mietitty.

 

Kajasteleeko mahdollinen pitkäsoitto tulevaisuudessa?

 

L: Kappaleita on kirjoitettuna varmaan tarpeeksi, katsotaan mitä mahdollisuuksia olisi..

 

Olisiko CD?

 

K: CD olisi kyllä hieno juttu!

 

L: Joo, kyllä tykkään itsekin ostella CD:itä. Varsinkin ne pahvikantiset, mediabookit. Nehän ovat taideteoksia jo itsessään.

 

Aivan. Kun ensilevynne sitten ilmestyy, niin lähettäkääpä arvostelukappale Colossukseen!

 

K/L: Näin varmasti tehdään!

 

 

 

 

 

Turun syntetisaattoriseura on puuhannut vuosittain Synamiitti -nimisiä tapahtumia kotikonnuillaan Turussa. Tällä kertaa myös täällä maan syrjällä makoileva Helsinkikin sai nauttia pörisevien sähkölaitteiden tulvasta Ravintola Siltasessa Hämeentien varressa. Menestys oli taattu, tupa täyttyi innokkaista alan harrastajista jo heti ovien auetessa. Meno jatkui aina iltaviiteen asti yhtä innokkaissa merkeissä. Onneksi ravintolan tiskillä myös tarjoilu pelasi, eikä tiettävästi yksikään synafriikeistä ainakaan nestehukan vuoksi tuupertunut.

Siltasen tupa täynnä ja tunnelma tiiviin innostunut.

Mutta asiaan, ajattelin siis kirjoittaa nopean kuvareportaasin päivän annista (ja mikäs on kirjoitellessa sunnuntai-iltana Jukka Mikkolan Avaruusromua-lähetystä samalla kuunnellen). Varustuksena oli omat kuulokkeet, kamera ja puhelimen muistioapp, näillähän sitä kevyen kuvaraportin jo väsää.

Vanhaa Rolle-gearia on näytillä runsaasti, suuri osa SH-sarjalaisista Timo Ahlqvistin mukanaan tuomia.

Jo heti ulko-ovelta astuessa törmää uniikin näköisiin vempaimiin. Kyseessä ovat Ville Olaskarin VOLA -laitteet, eli erilaisia syntetisaattoreita, rytmikoneita ja drone-koneita viehättävän näköisissä koteloinneissa, joista varsinkin puukoteloiset olivat erittäin houkuttelevan näköisiä. Etulevyjen olemukseen oman piirteensä tuo laserleikkausmenetelmällä tehdyt merkinnät ja kuvioinnit. Ainoa Olaskarin standin laite, joka ei ollut hänen itsensä tekemä, oli kirkuvan punainen lelu-urku, joka oli kytketty kanttiaaltoefektiin, joka siis käyttää mitä tahansa äänilähdettä muuntamaan kyseisen signaalin kanttiaalloksi. Tätä voi sitten muokata eteenpäin, koneessa kun on alipäästösuodin leikkaus- ja resonanssisäätöineen sekä LFO.

Mielenkiintoinen laite on myös Olaskarin Moog Circuit Bending Challenge -skabaan tekemä sekvensseri, johon sai liitettyä erilaisista sähköleluista poistettuja äänilähteitä istutettuina piikkirimaliitännällä varustettuihin korttimoduleihin. Hauska idea jo sinänsä, mutta soundeja pystyi vielä muuttamaan ja moduloimaan Werkstatt-tyylisesti hyppylankapätsäämällä ja tietysti säätämällä kontrollisäädinrivistöstä. Ja kaikki nätissä puuviilukotelossa. Ihme jollei palkintoa irtoa... Esittely löytyy Youtubesta, samoin VOLA noisy stuff Facebookista. Suosittelen analogisen lämpimästi vilkaisemaan.

Nykyaikaisemman kaluston lisäksi paikalla oli tietysti myös vanhaa keyboardia. Toijalalaisella Erno Paloheimolla löytyi herkullinen 70-luvun setup, Rolandin SH-2000 ja Logan Piano String Synthesizer.

Jälkimmäinen italialaisinstrumentti on nimensä mukaisesti kolmiosainen yhdistelmälaite, jonka liukusäätimet toimivat normaalista poiketen ”päinvastoin” eli ylöspäin vähemmän, alaspäin enemmän. Yhtä kaikki, pienen hakemisen jälkeen kontrolleista alkoi saada jotenkuten selvää. Käyttämällä kaikkia osioita yhtäaikaisesti sai vehkeestä melko tymäkkää ääntä ulos. Koskettimistossa oli lisäksi omaan makuuni melko kiva tuntuma. Vanhasta Rollen SH-2000:a löytyi muuten mukavien rouheiden soundien lisäksi aftertouch, ominaisuus, jota ei ihan ensimmäisenä tahdo noin vanhasta raudasta tajuta etsiä.

 

Pääministerin täyskaima Juha Sipilä esitteli jo Tampereen Sähköiskussa silmäilemääni ARP 2600-kloonia. Tämänkin uustuotantolaitteen valmistus on jo itse asiassa lopetettu. Kuten Tampereella jo uumoilin, niin kyseinen on siis rakennussarjasta tehty, myös kotelointi on erikseen hankittu. Laitteessa on alkuperäistä mallia tarkkaan jäljitellen jousikaiku ja kaiutinasetelma vastavaiheessa pseudostereoefektiä varten.

Juha Sipilä ja Arp TTSH

Arpin kaverina oli toisen syntetisaattoriseuralaisen tuoman ARP-sekvensserin lisäksi matala eurorack, jonka jokainen moduli oli muuten eri valmistajan tekemä. Sipilän mukaan Doepferin parikymmentä vuotta sitten tekemän eurorack-lanseerauksen mukaan eri modulivalmistajien määrä on noussut eksponentiaalisesti. Se on helppo uskoa,sillä kenen tahansa tehtailemaan mielivän elektroniikkaosaajan kynnys ruveta modulivalmistajaksi on matalempi kuin koskaan.

Riku Kujanen ja Minimooginsa vm n. 1972 - eli samoja aikoja kuin Esa Kotilainen toi ensimmäisen Minin Suomeen Saksasta. Mukana oli myös toinenkin legenda, Prophet 5. Jaa... kenenköhän Prophetin kanssa samassa telineessä majailleet Oberheim ja Rhodes Croma olivatkaan... se jäi vähän epäselväksi...

Harvinaisemman puoleista vanhaa rautaa: Rhodes Chroma 80-luvun alkupuolelta. Jämäkkä, iso ja erikoisenpuoleinen laite, jonka parissa vierähtäisi tunti jos toinenkin. Todellinen aarre... ja No MIDI!

Jännempi juttu. Tämän kolmikon kanssa eniten aikaa vietin... en sittenkään Odysseun vaan tuon Korg Deltan (1979...) kanssa. Sympaattinen ja mielenkiintoinen peli, nimittäin. Varsinkin joystick...

Tapahtuma siis kesti virallisesti viisi tuntia, mutta noin kolmen tunnin aikana, jona ehdin paikkaa kiertää, kerkesin tutustua vain murto-osaan esillä olevasta laitemäärästä. Jupiter nelosta en ennättänyt tyyppäämään ja ne aaltopahvikoteloidut laitteetkin jäivät katsastamatta tarkemmin. Mutta kaikkiaan hienon työn ovat järjestäjät ja sponsorit tehneet, puhumattakaan seuralaisista, jotka ovat kalliita, harvinaisia ja uniikkejakin laitteitaan näytteille tuoneet. Toivonpa totisesti että tästä Synamiittien Helsinki-ulokkeesta muodostuisi jokavuotinen karkelo...

Tyytyväiset puuhamiehet eliKari Punase (Markus Kaunismäki) ja Ossi Hätönen. Toisin sanoen 2/3 KoneKoneKone -yhtyeestä. Kuvasta puuttuu näin ollen Jesse Juup, joka ei siis valitettavasti ollut saapuvilla Helsingissä.

Elektronisten soitinten reilun sadan vuoden pituiseen historiaan mahtuu kaikenlaisia kokeiluja. Ennen nykyisenlaisia tuntemiamme syntetisaattorita soitinkehitelmistä onnistuneimpia ovat tieysti Hammond-urut, Theremin ja Ondes Martenot. Näistä viimeksi mainittu on ranskalaisen Maurice Martenotin vuonna 1928 kehittämä putkitekniikkaan perustuva monofonien sähkösoitin, eräänlainen esisyntetisaattori. Alkuperäisissä malleissa ääntä tuottamassa oli yksi putkioskillaattori. Ohjaus hoitui äänenvoimakkuuden osalta vasemman käden säätimellä ja oikealle kädelle on pitkä koskettimiston kaltaiselle laudalle asetettu narulenkki tai -liuku, joka pyörittää vastaavasti ohjausjännitettä eli äänen taajuutta ohjaavaa potentiometriä. Narussa on yhdessä kohdassa sormuksen kokoinen rengas, joka voidaan pujottaa sormeen ja näin hallita tarkasti äänen korkeutta. Alkuperäisen ondes Martenotin (Martenotin aallot) ääni on todennäköisesti muistuttanut paljonkin theremin soundia, mutta on ollut tuon naruliu:un ansiosta tarkemmin kontrolloitavissa. Ondes Martenoteja valmistettiin jossain määrin sarjatuotantona 70-luvulle saakka. Myöhemmissä ondes Martenot -malleissa olikin jo koskettimisto naruliu:un lisäksi sekä muutamia vaihtoehtoja oskillaattorien aaltomuodoille.

Melkoisella varmuudella tunnetuin musiikkikappale, jossa ondes Martenotia käytetään, on Oliver Messiaenin isolle orkesterille, pianolle ja ondes Martenotille sävelletty Turangalîla-sinfonia. Messiaen on muutenkin säveltänyt runsaasti musiikkia ondes Martenotille. Joissain esityksissä saatetaan tarvita jopa kuuttakin soitinta. Muuten ondes Martenotia on käytetty elokuva- mainos- ja jinglekäytössä. Viime aikoina soitinta on kuullut käytettävän lähinnä Radioheadin levyillä, koska Jonny Greenwood on intohimoinen erikosten elektronisoitinten, ja eritoten ondes Martenotin, harrastaja.

Ginette. Päällä muutamia efektipedaaleja, mm loopperi.

Ginette
Eräänä joulukuisena iltana Arkadia International Bookshopin musiikkitilassa nähtiin mielenkiintoinen performanssi kahden elektronimuusikon, Petteri Mäkiniemen ja Ava Graysonin toimesta. Ensinmainittu esitti oman musiikkiteoksensa itse rakentamallaan ondes Martenotiin pohjautuvalla soittimellaan, Ginettellä. Nimi viittaa Maurice Martenotin sisareen, Ginetteen, joka puolestaan oli aikanaan johtava ondes-virtuoosi. Ava Grayson puolestaan perusti musiikkinsa MacBookiin, tuohon nykymuusikon uskolliseen työhevoseen. Konsertin jälkeen sovimmekin  viestien vaihdosta jutuntekoa silmällä pitäen.

- Petteri, olet siis tätä nykyä soitinrakentaja, joka suorittaa opintoja Aalto-yliopistossa. Taustastasi tiedän sen verran, että sinulla on DI:n koulutus elektroniikan alalta. Kuinka kiinnostuit sähkösoittimista ja kuinka päädyit soitinrakentajaksi?

Opiskelen tosiaan Aalto-yliopistossa Sound in New Media -maisteriohjelmassa. Äänihärveleiden kuten soittimien suunnittelu ja rakentaminen viehättää minua, ja katsotaan mistä sitä itsensä vielä löytää. Minulla on elektroniikan diplomi-insinöörin koulutus ja intohimo musiikkiin, ja näiden asioiden kohdatessa tuli tarve suunnitella ja rakentaa itselle elektroninen soitin.

- Soitatko jotain instrumenttia vanhastaan? Onko sinulla jotain historiaa musiikkipuolelta, esim syntetisaattorien ja kosketinsoitinten tms osalta? Lapsuuden musiikkiharrastusta? Bändivirityksiä?

Lapsena kävin jonkin verran pianotunneilla ja soitin vähän kitaraa, mutta innostuin todella kitaransoitosta lukioaikoina, kun opin soittamaan musiikkia, jota kuuntelin. Kotiin saatiin internet, ja aloin opettelemaan itse kitaransoittoa tabulatuureista. Hankin sähkökitaran ja joitain efektejä ja tein äänityksiä c-kasetille. Biisikyhäelmien ohella tein äänikokeiluita, koitin saada kitarasta ulos mahdollisimman monenlaisia ääniä.

-Kerro hieman Gineten historiasta. Mistä on peräisin kiinnostus ondes Martenotiin?

Kun aloin opiskella elektroniikkaa yliopistossa, elektroniikan soveltaminen musiikkimaailmaan kiinnosti. Rakensin ohjeista yhden tremolo-efektin, mutta jonkin jännemmän laitteen rakentaminen jäi kytemään takaraivoon. Erikoiset soittimet kiinnostivat: Minimoog, Mellotron, Theremin ja niin edelleen. Panin merkille, että ihailemani bändi Radiohead on käyttää paljon ondes Martenotia, ja myös ihailemani säveltäjä Olivier Messiaen on säveltänyt paljon musiikkia ondes Martenotille. Soittimen yhteydessä mainitaankin usein nämä molemmat tekijät. Ondes Martenotissa kiinnosti erikoinen käyttöliittymä: ns. au ruban -kontrolleri eli koskettimiston eteen pingotettu lanka, jossa on sormus. Tätä liikuttelemalla sivusuunnassa hallitaan äänenkorkeutta, mutta sillä ei pelkästään valita nuotteja, vaan käden liikkeillä voidaan synnyttää myös vibrato ja glissando jousisoittimen tapaan. Vasemmalla kädellä hallitaan äänenvoimakkuuspainiketta, jota voisi verrata jousisoittimen jouseen. Soittimen kehittäjä Maurice Martenot oli sellisti, ja soittimessa onkin tiettyä samankaltaista ilmaisuvoimaa. Törmäsin netissä Dana Countrymanin ondes Martenot -projektiin. Hän rakensi edellämainitun käyttöliittymäosion, jolla hän soittaa modulaarisyntetisaattoria. Tämän projektin innoittamana aloin suunnittelemaan omaa soitinta, Ginetteä. Yliopiston työtiloissa syövytin piirilevyt ja tein osia jyrsimellä. Myös oma makuuhuone ja kylpyhuone toimivat rakennuspajoina.

- Aiotko kehittää Ginetteä pitemmälle? Jo nyt ginette kuitenkin tuottaa neljää aaltomuotoa, sisältää kuusiportaisen transponoinnin ja mahdollisuuden ulkopuolisen CV-lähteen kytkentään, esimerkiksi koskettimistoa varten. Kannattaako konseptia mielestäsi enää ”jalostaa” tuosta?

Pidän Ginetten yksinkertaisuudesta. En miellä Ginetteä varsinaisesti syntetisaattoriksi, koska soittimen pääpaino ei ole äänen muokkaamisessa vaan herkässä käyttöliittymässä, vähän kuin akustisissa soittimissa. Toisaalta minulla on kyllä suunnitelma versiosta, jossa olisi mm. kaksi oskillaattoria, jolloin saadaan aikaan erilaisia modulointeja ja sitä kautta laajempi saundipaletti. Myös käyttöliittymän tutkiminen ja kehittäminen on mielessä. Ginetten demovideo on saanut aikaan ostokyselyitä, ja myyntiä silmällä pitäen pieni luotettavuuden kehitys on paikallaan, lähinnä kuluvien osien minimointi.

- Onko odotettavissa lisää musiikkia Ginettellä? Arkadian keikkahan oli erittäin mukavaa kuultavaa! Olen jo unohtanut, oliko jossain äänitysaparaattia nauhoittamassa tuota keikkaa?

Keikka tai kaksi on ainakin tulossa keväällä. Äänitimme Arkadian keikan, mutta teknisten ongelmien takia äänitys ei mennyt ihan niinkuin piti. Katsotaan, josko siitä jotain voisi laittaa ulos. Myös kotistudioäänityksiä on tarkoitus tehdä, kunhan muilta kiireiltä ehtii. Minulla on harhaanjohtavasti yksi tyhjä Soundcloud-tili, joka on kai jotenkin Facebookin kanssa generoitunut. Toinen (varsinainen) Soundcloud-tili, jossa on muutama äänite, löytyy osoitteesta https://soundcloud.com/petterim. Sieltä löytyy Ginette-soolokeikkani vuodelta 2012, sekä erinäisiä muita biisejä. Ginetteä on kuultavissa biiseissä ”Metamorphosis” (Media Labin pääsykoetehtävä) ja ”Nassuunpamauttaja”.

- Mitenkä noin omat musiikkimieltymyksesi muuten? Ambient, elektroninen, ehkä progressiivinen, nykymusiikki..?

Oman musiikkimaun määrittely on hankalaa. Jokaisesta musiikkityylistä löytyy jotain hyvää. Lukioikäisenä innostuin 60-70-luvun progressiivisesta rockista, johon syvennyin melko paljon. Hevi on jäänyt lapsuuteen, ja progesta laajensin vähitellen jazzin pariin, ja sitten 1900-luvun taidemusiikkiin. Millaista musiikkia itse soitan Ginettellä on kaiketi sukua ainakin ambient-maailmaan, josta tunnen lähinnä Tangerine Dreamin ja Brian Enon juttuja. Rockmusiikki eri muodoissaan on kuitenkin sydäntä lähinnä. David Bowien Blackstar on huikea levy, ja odotan vesi kielellä Radioheadin uutta levyä.  

Selvä homma, kiitokset haastattelusta, jäädään Radioheadin lisäksi odottelemaan mahdollisia uusia ginette-keikkoja.

soundcloud.com/petterim


Petteri ja Ava keikan jälkeen. Ava varoittaa kuvan ottajaa, joka meinaa pudottaa seinälle ripustetun taideteoksen.

Seuraavaksi vuorossa Ava Grayson.

Ava, mikä on sinun tarinasi, kun päädyit Kanadasta Suomeen esittämään elektronista musiikkia? Voitko kertoa taustoistasi ja siitä kuinka tähän on tultu?

Isäni opetti minut viheltämään, kun olin kolmivuotias. Luulen että hän taisi jopa katua sitä vähän, hän sanoi että oli kuin olisi elänyt pikkulinnun kanssa samassa taloudessa... Olen aina ollut kyllä musiikin kanssa tekemisissä, lapsena lauloin kirkkokuoroissa ja aina joulutapahtumissa. Aloitin kitaransoiton kun olin kymmenvuotias. Soitin ja lauloin coverbändeissä kaikenlaisissa nuhruisissa baarien nurkissa saadakseni vähän rahaa vuokranmaksuuni. Parikymppisenä työskentelin Vancouverissä leipurina yökahvilassa ja samaan aikaan aloitin varsinaiset piano-opintoni. Nelisen kuukautta opiskeltuani hain yliopistoon opiskelemaan musiikkia. Nautin opiskelusta ja sävellyksen maisterinopinnot olivat silkkaa iloa. En rehellisesti sanoen olisi edes voinut kuvitella tähtääväni muuhun tutkintoon. Kolmantena vuonna tutustuin elektroakustiseen musiikkiin ja vaikken ihan heti niin innostunutkaan siitä, niin kuitenkin siinä on oma viehätyksensä, että kuulee sävellyksensä realisoituvan saman tien. Tilannehan on ihan erilainen, kun joutuu odottamaan harjoituksia, jossa muusikot sitten toteuttavat aivoituksesi. Toisaalta, jännittäväähän sekin on, mutta vaatii kärsivällisyyttä, mitä ei minulla aina välttämättä ole... Viimeisenä opiskeluvuotenani huomasin, että vaikka pidin säveltämisestä, niin en ollut täysin tyytyväinen pelkkään absoluuttisen musiikin säveltämiseen, vaan halusin poikkitaiteellisia juttuja mukaan, kuten tanssia, elektroniikkaa, videota jne. Samaan aikaan kuulin dataflow -ohjelmoinnista ja kiinnostuin työskentelystä kaiuttimien ja laitteiden kanssa, joko installaatioissa tai konserttitilanteissa. Kiinnostuin myös kuuntelukäytännöistä kuten soundwalkista (ympäristön äänien kuunteluharjoite) ja kenttänauhoittamisesta.

Hain Aalto-yliopistoon Sound in New Media -opinto-ohjelmaan, koska se tuntui vastaavan juuri omia tarpeitani. Halusin aina tehdä jotain perinteisesti miehiseksi miellettyä juttua, joko jotain tosi aggressiivista tai sitten teknistä nörttihommaa. Juttu mitä teen toisessa projektissani (Haruspex), voi olla jotain tosi intensiivistä. Ja ohjelmointi on aina hauskaa, joten näin saan parhaat palat kummastakin maailmasta.

Ohjelmoitko softaa itse vai käytätkö jotain valmiita applikaatioita?

Käytän erilaisia pätsejä (patch) MAX -ohjelmiston kanssa(visuaalinen ohjelmointiympäristö musiikkinja multimedian tuottamiseen) ja keräilen erilaisia soundipankkeja ja muuntelen niitä joka esityksessä. En juuri käytä samaa äänimateriaalia uudestaan. Tai jos käytän, yritän etsiä sille jonkin ihan erilaisen käyttötavan. Minulla on valtaisa varasto ääniefektejä sekäpaljon kenttä-äänitteitä soundwalkeilta ja matkoilta. Ja käytän myös esityksissäni tehtyjä nauhoituksia manipuloidakseni niistä taas ihan uutta ja erilaista materiaalia. Olen addiktoitunut Michael Norrisin plugineihin (älä kerro kenellekään...!) ja värkkään samplejen kanssa aina kunnes olen saanut niistä ihan jotain muuta kuin mistä aloitin... Nykyään käytän enenevässä määrin syntetisoitua ääntä pätseissäni ja käytän siniaaltoja mikrotonaalisesti FFT:hen (nopea Fourier'n muunnos) ja granulaarisen synteesin tuottamiseen.

Musiikkisi Arkadiassa kuulosti kiehtovalta. Kuvailisin itse sitä lähinnä minimalismiksi, jonka juuret ovat Glassin, Enon ja Reichintapaisissa artisteissa. Kuinka itse kuvailisit vaikuttajiasi?

Omaa tyyliäni rajaa läinnä se, mitä rajoituksia rakentamissani soinneissa on. Vaikka kompositiossa on paljon liikkuvia elementtejä, niissä on myös hankalampi tehdä äkillisiä muutoksia. Olenko sitten hidas reagoimaan, vai mitä, mutta olen varsin vähään tyytyväinen, mitä tulee soundien määrään. Oleellisempaa ovat ne nyanssit. Minua miellyttää eniten pienet muutokset soundissa, jotka huomaa vasta kun muutos on jo tapahtunut. Joo, kyllä ehdottomasti pidän minimalistisäveltäjien töistä. Eniten olen kuitenkin vaikuttunut nykyskenen New Yorkin minimalisteista, kuten Michael Gordon, William Basinski, tai edesmenneistä suurista pioneereistä kuten Phil Niblock tai Giancinto Scelsi.

Työskentelit esityksessä kokonaan tietokoneella. Pidätkö pelkästä tietokonesäveltämisestä vai teetkö myös perinteisemmille kokoonpanoille?

Tietokoneesta ei ole paluuta, haha...! Lopputyöni aihe ja samalla päätyöni tällä hetkellä on Äänijooga, jossa yhdistetään jooga syvälliseen audiovisuaaliseen ympäristöön. Tutkin, miten äänelliset ja ruumiilliset liikkeet toimivat yhdessä tekevät kuin jooga tai musiikin kuunteleminen yksistään. Tahtoisin, että tästä tulisi ihan tunnustettu tapa harjoittaa joogaa. Alkuperäiseen kysymykseen, toki pidän oleellisena traditionaalista musiikin opetusta, mutta meillä on tässä hieno tilaisuus hahmottaa teknologian ja kehon yhteispeliä. Tavoitteenani on saada saada aikaan ”läppärisatsi” joka on vielä vähän autonomisempi tai ainakin täysin langaton ja jossa on enemmän sensoreita jolla kontrolloida ääniympäristöä. Olen kokeillut pieniä biosensoreita ja peliohjaimia, ne toimivat todella hyvin MAX:n kanssa. Varmaan jo vuoden kuluttua minulla on tarvittavat keikkakamat, jolla tunnen olevani vapaampi ja ranteet eivät enää kipeydy!

Mitenkäs omat musiikilliset kiinnostuksesi? Elektronista, ambienttia, nykymusiikkia, progressiivista..?

En edes tiedä mistä alkaisin... Kaikkea. Luulenpa että kiinnostukset ovat suorassa suhteessa siihen kuinka usein valitsee jotain kuultavaksesi. Eikä minulla ole mitään erityisiä genrepreferenssejä. Kaikesta tuntuu löytyvän jotain mielenkiintoista, oli se sitten sisältöön liittyvää, asiayhteyteen liittyvää, tai tuotantotekniikkaan liittyvää. Kandityössäni esimerkiksi opiskelin gamelan-musiikkia, mutta toisaalta soittelen banjoa (huonosti tosin vielä, mutta se on todella hauskaa) koska pidän valtavasti vanhasta americana-musiikista. Asun DJ:n kanssa, jolla on ihmeellinen maku kaikkeen sellaiseen, mistä en ole ikinä kuullutkaan. Ja sitten tietysti rakastan noita vanhoja musiikillisia isoisiä, isoäitejä unohtamatta, jotka olivat oman aikansa avantgardisteja. Olen äärettömän kiitollinen, että elämme aikaa, jolloin meillä on vapaa pääsy niin tajunnanräjäyttävään määrään maailman musiikkia. Vaikka vaiheittainkin, yritän suhtautua sienen lailla musiikkiin, imeä mahdollisimman paljon irti kaikesta kuunneltavasta.

 

Kiitokset kummallekin haastattelusta, tästä on hyvä jatkaa ja toivottavasti kuulemme taas näitä kumpaisenkin luomia ääniversumeita, Colossus toivottaa antoisaa vuotta sekä Ginettelle että Äänijoogalle ja kaikille taiteiljoiden tuleville projekteille! Oheisista linkeistä voi kuunnella ja katsella tarkemmin, mistä on kysymys.

www.aanijooga.com

soundcloud.com/ava-grayson

 

Sähköisku on Tampereen konservatoriolla järjestettävä elektronisia soittimia ja studiotekniikkaa esittelevä teemapäivä, johon kaikki sähkösoittimista, studiotekniikasta ja kaikenlaisista elektronista surinaa tuottavista härpäkkeistä kiinnostuneet saavat tulla ihailemaan sekä alan uutuuksia että vanhaa kalustoa. Allekirjoittanut vieraili vuosittain järjestettävässä tapahtumassa nyt ensimmäistä kertaa. Tarjolla ohjelman mukaan oli sekä uusimpien modulisyntetisaattorien että vintage-kalustojen esittelyä. Tampereella auttoi suunnistamaan vanha ystäväni, osa-aikamuusikko Ari  Jalokinos (kuvassa thereminin kanssa), joka vieraili myös Sähköiskussa ensimmäistä kertaa. Syntetisaattorit kiinnostavat häntäkin, lisäksi tapahtuman järjestäjissä on myös runsaasti tuttuja Tampereen musiikkiskenestä.

-Tapahtuma järjestetään nyt jo kolmatta kertaa, kertoo yksi Sähköiskun järjestäjistä, säveltäjän uralta musiikkiteknologiaa opiskelemaan ”suistunut” Christer Jokela. Hän on pannut merkille monen muun ohella nuorison kasvaneen kiinnostuksen analogitekniikkaan ja etenkin uusiin modulisyntetisaattoreihin.

Modulisyntikoita oli tosiaan näytteillä ja kokeiltavana kahdessakin pisteessä. Aulassa oli näytteillä Tampereen Musiikki -soitinkaupan ständillä Rolandin, Doepferin ja Korgin uutta kalustoa. Mukana oli muun muassa vuoden alun kohahduttavin uutuus, Korgin Minilogue, neliääninen analogisyntetisaattori täysin analogisine kontrolleineen.

Laite on ulkoisesti varsin attraktiivisen oloinen, alumiininen etupaneeli ja aito puinen takalevy (joka tosin jää useilta huomaamatta). Analoginen soundi tietysti miellyttää synafriikkejä, mutta oletettavasti moni hieman kavahtaa laitteen hieman normaalia pienemmäksi kutistettua koskettimistoa ja modulaatiopyörien vaihtamista   yksiakseliseen bendervipuun. Kuitenkin viehättävä laite, jonka hinta rapakon takana on laadukkaanoloiseksi analogialaitteeksi maltillinen viitisensataa dollaria, kärsii täällä valitettavasti melko kohtuuttoman tuntuisesta Suomi-lisästä hinnassa – sitä kun näyttäisi olevan 150 euroa enemmän...

Aulan toinen vetonaula olikin sitten aito Theremin-instrumentti, jota ohikulkijat saivat vapaasti kokeilla. Thereminiä esitteli konservatorion opiskelija Sini Ylönen (kuvassa). Vaikka Ylönen on ensisijaisesti orkesterituubisti(!), niin hän osoittautui melko päteväksi thereministiksikin. Tästä osoituksena oli se, että aivan uskottavasti ja tunnistettavasti soitti mm Saint-Saënsin Joutsenta ja Monosen Satumaa-tangoa tuolla muuten niin hankalasti hallittavalla soittimella. Theremin oli muuten Moogin valmistetta, kuten useimmat Suomessa näkemäni Thereminit ovat olleet. Ilmeisesti esimerkiksi PaiA:n Theremax-rakennussarjathereminit ovat hinnaltaan (tulleineen ja postikuluineen) loppujen lopuksi niin vähän Moogia edullisempia, että suomalaiset rakentelijat luottavat yhtä kaikki jälkimmäiseen legendaariseen merkkiin.

Sisäsaleista löytyikin varsin herkkua. Yksi luokkahuoneista oli omistettu vanhalle Roland-kalustolle, eli huoneen kaikki syntetisaattorit yhtä TB-303 -bassokonetta lukuun ottamatta olivat 70-luvulta.

Näytteillä olivat siis:
-SH 1000 (1973)
-SH-3a (1974)
-SH-5 (1976)
-SH-1 (1978)
-SH-7 (1978)

ja muutoin legendaarinen TB-303 Bass Line (1982). Sarjan kiintoisinta antia edustaa koko SH-sarjan kuningassyntikka SH-7. Siinä missä muut ovat monofonisia, tämä on duofoninen monsteri, jonka säätömahdollisuudet ovat ei-modulaariseksi laitteeksi poikkeuksellisen antoisat. Ykkösoskillaattori tuottaa valinnaisten aaltomuotojen lisäksi myös jatkuvaa kanttiaaltoa, jonka oktaaveja voi lisätä portaattomasti mukaan viideltä alueelta. Rengasmodulaatiot ja kohinat ovat luonnollisesti mukana ja moniin modulointitapoihin saa invertoinnin. Kolmas VCO ja kaistanpäästösuodin (joka kuitenkin löytyy SH-5:stä) puuttuu, jos nyt niitä harvoja puutteita haluaa hakea. Kukin laite on ikäisekseen häkellyttävän hyvässä kunnossa, ja syykin löytyy huoneen esittelijässä: Kaikki laitteet ovat Timo Ahlqvistin (kuvassa instrumenttiensa kanssa) omistamia ja hellästi huoltamia. Ahlqvist vastaa työnsä puolesta Suomen Rolandin huollosta, joten ei ihme että laitteisto on hyvässä ulkoisessa ja sisäisessäkin kunnossa.


Kiintoisa yksityiskohta muuten on, että 70-luvun syntetisaattoreissa muutoin niin yleiset puupäädyt ovat Rolandin tapauksessa harvinaisia. Huoneen laitteista vain vanhimmassa, itse asiassa aivan ensimmäisessä Rolandin valmistamassa soitinmallissa, SH-1000:ssa on puuviilupäädyt ja kansi.

Kokoushuoneesta löytyi lisää teknoherkkua, otsikolla Modulaaripiste. Heti ovelta silmiin osui Arp 2006:n klooni, TTSH Mini Meanie. Laite on hyvin samankaltainen kuin se vanha, mm Esa Kotilaisen omistama originaali-Arp, mutta modernia tuntua tuo jokaisen säätimen päässä tuikkiva led-tuikku. Käsitykseni mukaan tätäkin kapistusta saa hankittua rakennussarjan tapaan etulevyn ja piirilevyn muodossa siten, että koteloinnin voi vaikka värkätä itse.

Doepfer edustaa itseoikeutetusti isolla räkkisysteemillään. Saksalaisfirma on mullistanut modulisyntetisaattorien maailman omalla 1995 esitellyllä system A-100 modulisysteemillään ja sen kehyksenä toimivalla avoimella Eurorack -standardillaan. Räkkistandardin myötä kuka tahansa halukas elektronisoitinvalmistaja on voinut julkaista omia moduleitaan kyseiseen formaattiin, joka on ollut omiaan räjäyttämään syntetisaattorimodulien markkinat ja kiihdyttämään alan kiinnostavuutta. Standardin myötä modulisysteemien rakentajat eivät ole mitenkään sidottuja yhden valmistajan tuotteisiin. Tämä on varmasti ollut win-win -tilanne sekä muusikoille että valmistajille.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä tutkimusvuorossa on Verde Audion laitteet. Kyseessä on siis länsirannikolta peräisin olevan Mika Rintalan (kuvassa oikealla) putkisyntetisaattorit ja audiolaitteet. Colossuksen sivuilla aiemmin esitellyn Jonte Knifin tapaan putkisyntetisaattoreita rakentavan Rintalan lähestymistapa on tyystin toisenlainen. Siinä missä Knif pyrkii tekemään mahdollisimman laadukasta sarjatuotantolaitetta, Rintala rakentaa syntetisaattoreistaan ja sekvenssereistään yksilöitä, jotka ovat mahdollisimman omaperäisiä ja noudattavat villiä hieman kyberpunkkiin vivahtavaa estetiikkaa. Ne sisältävät osia vanhoista mittalaitteista kassakoneista bensamittareihin ja tehdasympäristöjen säätölaitteisiin. Kuoret ovat raskasta tavaraa, puuta ja vasaralakalla viimeisteltyä metallia. Kaikkiin säätimiin ei ole merkitty niiden tarkoituksia, joten näiden laitteiden säätäminen onkin varsin mielenkiintoista puuhaa. Jokainen kapine on taatusti yksilö! Filosofialtaan Verden kalusto muistuttaa enemmän Buchlan ja toisaalta Erkki Kureniemen henkeä kuin mikään viime aikoina Suomessa näkemäni. Jos jotakuta muuten askarruttaa, onko Verdellä jotain tekemistä Porin progressiivisen skenen kanssa, niin vastaus on, että kyllä on. Yhteys löytyy ainakin Rätön ja Lehtisalon Circle-ryhmästä ja Ektroverdestä. Tällä hetkellä alun perin porilainen Rintala operoi Nokialta käsin. Verde Audion varsinaiset myyntiartikkelit eivät kuitenkaan ole syntetisaattoreita, vaan tuotanto käsittää lähinnä laadukkaita studioputkilaitteita kuten mikrofoniesivahvistimia ja kompressoireita. Toinen esimerkki tuotanosta on laadukkaasti puukoteloitu high-end hifi-putkivahvistin, jonka etulevy on spektroliittia. Erottuu taatusti massasta!

Kaiken tämän jälkeen koitti myöhäiseksi venähtänyt lounastauko erinomaisessa Pispalan Pulteri-ravintolassa, jonka jälkeen olikin aika siirtyä takaisin kuulemaan illan konserttikattausta Pyynikkisaliin. Intro- ja väliaikamusiikkina taustalla soi Juha Sipilän Roudausmusiikkia #1.

Alkuun kuulimme luentomuotoisena Dimi-trion toimesta Kurenniemen sähkösoitinten historiaa alkaen 1964 Sähkö-Äänikojeesta edeten DIMI-malleihin ja niiden esittelyyn. Kuvassa Jari Suominen esittelee Sähkökvartetin ohjaimia.

 

 

 

 

Illan ensimmäinen varsinainen esiintyjä oli soolona toiminut Seppo (nimi muutettu) kappaleella Viulunsoittaja matolla. Kyseessä ei ollut kuitenkaan viuluteos, vaan ihan rehellisesti sähkölaitteilla soitettu teos, jossa siis äänet tulivat parista Eurorack-satsista ja arvaukseni mukaan yhdestä Korgin pienlaitteesta, olisiko ollut Volca-sarjaa tai peräti Monotron.

Jäi myös selvittämättä, kuka Seppo (nimi muutettu) -taiteilijanimen taakse kätkeytyy...

Välipalana kuultiin neljän muusikko-opiskelijan toimesta tehty esitys Ladettes: Otamatone/Omnichord-battle, ohjelman mukaan ”sähkömusiikkikurssin muskarihenkinen tuotos”. Kahdeksasosanuotin näköisellä otamatone-lelusoittimella vinguttanut solisti päästi raa-an kuuloista surinaa jokseenkin hallitsemattoman kuuloisesti. Esitys kokonaisuudessaan vaikutti vitsiltä ja kaikessa hapuilussaan sellaiseksi oli  tarkoitettukin, mutta näin kuulijan kannalta oli ehkä hiukan liian pitkä. Yhtä kaikki raikuvat aplodit sekin sai. Oma huumorin aiheensa oli sekin, että yksi nelikon jäsenistä näytti olevan eräänlainen ohjaaja, sillä hän ei näyttänyt tekevän muuta kuin antavan ohjeita macia operoivalle jäsenelle.

Ladettesin häröilyn jälkeen JEA-kolmikko heitti jo ilmoille jokseenkin autenttisempaa soundimaailmaa elektronisten perkussioiden, seitsenkielisen sähkökitaran ja sähköviulun turvin. Sanomattakin selvää, että jälkimmäisten soundi oli melkoisen prosessoitua, kuten vanhaan kunnon elektronimusiikkiin kuuluukin.

Seuraavana ja viimeisenä esityksenä ennen väliaikaa nähtiin ja kuultiin poikkitaiteellinen esitys, jossa inOth -taiteilijanimellä esiintynyt muusikko soitti SilentGuitar-instrumenttia ja elektroniikkaa käyttäen neliosaisen ambient-teoksen kuvaten meren roolia elämän kehtona ja alkukotina. Taustaprojisoinnit olivat luonnollisesti sinisävyisiä ja sisälsivät luontofimiotoksia merenalaisesta elämästä. Tanssiesitys kuului tässä multi-installaatiossa oleellisesti asiaan, ensin improvisaatioryhmän ja lopuksi kahden tanssijan esittäessä. Vaikuttava ja teos kaikkinensa.

Väliajan jälkeen nähtiin toinenkin vaikuttava tanssia, musiikkia ja taustaprojisointia yhdistävä kappale. Teoksen pääpaino oli tässä tapauksessa melko tanssillinen, kehittyen kahden tanssijan ja elektroniikan hoitajan voimin vedetystä alusta improtanssiryhmän surrealistiseen levottomaan liikehdintään. Mieleen tuli väkisinkin Hieronymus Boschin ja Salvador Dalin näyt. Vaikka saateteksti kertoikin tämän olevan vakiovuoron Auringon ympäri, niin jotenkin meren syvyyksiin tämäkin lopulta tuntui johdattavan.

Lopuksi illan pääakti, eli Kai Lassfolkin (DICO), Mikko Ojasen (DIMI-A) jaJari Suomisen (Sähkökvartetti) muodostaman DIMI-trion konsertti. On lähes ihme, että nuo noin 45 vuoden takaiset soittimet on saatu niinkin toimintavarmoiksi ja soittokuntoon. Kyseinen kokoonpanohan on esiintynyt ainakin Pohjoismaisilla musiikkipäivillä kolme vuotta sitten, jolloin viimeksi kuulin instrumentteja itse teossa.

Konsertin kuluessa kävi selväksi taas kerran ainakin pari seikkaa: korvatulpat on muistettava mukaan. Onneksi taskusta löytyi vanhat uskolliset Kossin Plug-tulppakuulokkeet, jotka korviin tunkemalla sai ainakin jossain määrin kuuloaan suojattua. Jostain syystä tuntuu, että miksaajat ovat usein puolikuuroa porukkaa, eli äänenpainetta on himppu liikaa. Toinen havainto liittyy Kurtsin sähkösoittimiin: niissä on todella raaka soundi. Pehmoisiin, lempeästi suodatettuihin Moog-soundeihin tottuneelle Kurenniemisoundi on todella kuin sirkkelinterää. Kaikesta huolimatta DIMI-trion musiikki oli sitä itseään, elektronimusiikkia raaimmillaan ja alkuvoimaisimmillaan. Siksi se kiinnostaa ja siinä on vuosikymmenten mukanaan tuoma ylevyys. Esitystilanteen intensiivisyys ja soitinten arvaamattomuus tuovat oman jännitteensä musiikkiin. DIMI-trio on pitkät suosionosoituksensa ansainnut.

Konsertin jälkeen yleisö sai vielä ihastella instrumentteja lavalla ja kysellä instrumentalisteilta detaljeja. Niitähän riitti, selvisi esimerkiksi, että Dimi A:n dokumentaatio oli kadonnut ja siksi se jouduttiin luomaan alkutekijöistään uusiksi tutkimalla soittimen kytkennät kohta kohdalta.

Kellon käydessä kahdeksaa illalla koitti lähdön aika ja suunnistus takaisin Tampereen bussiasemalle. Kiire olisi ollut jo melkoinen, mutta kaikeksi onneksi portailla suuntimaa kysyessäni järjestyikin kyyti kerrassaan ystävällisen paikallisen pariskunnan toimesta. Ilmeni että rouva oli tanssiryhmän ohjaaja ja jäin siihen käsitykseen että oli valmentanut myös äsken esiintyneitä ryhmiä. Tämäkin episodi jätti erittäin hyvän maun Tamperelaisesta vieraanvaraisuudesta! Järjestelyt Sähköisku 2016:ssa olivat toimivat ja kattausta oli sen verran että allekirjoittaneelta jäi ajanpuutteen vuoksi asioita katsastamattakin, muiden muassa talon studion esittely, työpaja ja koulutusohjelman esittely. Ensi kerralla sitten, sillä sen verran antoisa, mielenkiintoinen ja miellyttävä kokemus tämä Tampereen Konservatorion Sähköisku oli! Kiitokset ja kumarrukset Colossuksen puolesta täältä pääkaupungin horisontista!

Juha Kujanpään (lieneekö muuten Kuha!:n mystinen Radio Bronson?) uutukainen jatkaa suurin piirtein samalla soittajakokoonpanolla, kuin ensilevyllään ”Kivenpyörittäjä”. Hyvä niin, sillä vahvalta bändilevyltä tämäkin kuulostaa. Latteata ehkä verrata tätä Pekka Pohjolaan, mutta pakkohan tämä on sanoa: Kujanpää jatkaa samalla musiikillisella linjalla, mihin Pohjola jäi ”Visitation”-levyllään ennen siirtymistä pienempään ja tiivistetympään group-kokoonpanoonsa. Eli viulut, puhaltimet ja haitarit ovat siellä, ja vahvaan osaan nousee taas kerran Timo Kämäräinen loistelias kitaratyö. Ja entistäkin tymäkämmin rytisee komppipuolella, edellislevyäkin tiukempaa groovea tarjoilee Tero Tuovisen basso ja Jussi Miettolan rummut. Edellämainittujen ansiosta mm. raita ”Tulta päin” nostaa koko bändin ihan hirmuiseen liekkiin. Mukaan mahtuu myös mukavaa vanhaa jatsia, kuten ”Kahvit Kuopiossa”, herkempää tunnelmointia (”Hetken haave”, nimikappale repriseineen) ja taputuksin ryyditettyä etnoprogeilua tyyliin ”Tapiirikuningas”. Teija Nikun haitari kuljettaa komeasti ”Kaustisen yömarssi”-kappaletta antaen levylle entisestäänkin selvempää kansanmusiikillista kosketusta. Kosketinsoittajamaestro itse ottaa soolotilaa kuulaalla moog-soundilla levyn nimikappaleessa. Kaikkiaan levy on vajan tunnin mitassaan täynnä hienoja sävellyksiä ja äärimmäisen komeata soitantaa. Levyn äänitys on laatutyötä: soundi on dynaaminen, erotteleva ja ilmava. Teemu Raudaskosken kauniit kansigrafiikat ja Anna Maria Mäen runoteksti viimeistelevät pakkauksen. ”Kultasiipi” nousee omassa kategorisoinnissani varmasti vuoden 2015 kovimpien levyjulkaisujen luokkaan, sen verran taajaa pyöritystä olen tälle levylle antanut. Levyn yksi tarkoitus on myös täyttynyt: Tahtoisipa todella nähdä tämän Kujanpään porukan livenä!

(kuvat Teijo Salminen & bändin promokuva Jetro Stavén)

Osallistuin lokakuussa Svamulin (Suomen vanhan musiikin yhdistyksen), Suomen nokkahuiluyhdistyksen, Länsi-Helsingin musiikkiopiston sekä Cafe Barockin järjestämään Nokkahuilupäivään. Ennakkotiedoissa oli maininta erään nuoren muusikon luentokonsertista aiheenaan nokkahuilun ja elektroniikan yhdistäminen sekä illalla vielä Colossuksen sivuiltakin tutun Jonte Knifin knifonium-esittely sekä soittoa. Ensinmainittu nuori muusikko oli siis Juho Myllylä, joka esitykset olivat mielenkiintoisia äänimaisemia tehtynä erilaisilla barokki- ja renessanssiajan nokkahuiluilla. Näiden ääntä taustoitetaan ja manipuloidaan headset-mikin välityksellä elektroniikkasettiin, joka käsittää sekä tavanomaisia efektipedaaleita, Macbook tietokoneen ja ulkoisen äänikortin. Lisäksi mukana oli miksaaja, joka valvoi myös taustaprojisointia jossa soitto vaikutti siinä näkyviin geometrisiin elementteihin.

Huilurivistöstä löytyi myös merkillisen näköinen laite, joka vaikutti ensikatsomalta jonkinlaiselta EWI (electronic wind instrument)-soittimelta, mutta olikin jotain muuta. Soitin on valmistajansa Herbert Paetzoldin mukaan nimetty Paetzold -huilu, kantikas vanerista(!) valmistettu soitin, joka erikoisesta ulkonäostään huolimatta kuuluu nokkahuiluperheeseen.

Innostuin inspiroivasta esityksestä siinä määrin, että pyysin pientä haastattelua nuorelta maestrolta. Selvisi heti kättelyssä, että miehellä on myös hiukan progeen päin nyökkäävä rockbändi Burntfield, jonka tuoreesta EP:stä Cold Heat oli jo toimitettu Colossukseen arvostelukappale. Kaksin aina kauniinpi, näin sovimme myöhemmästä jatkoneuvonpidosta Musiikkitalon kahviossa. Mukana oli myös Burntfieldin toinen jäsen, Valtteri Seppänen.

Juho

Nokkahuilu – koulustako lähtenyt innostus?

Heh, niin, koska kaikki sitä soittavat koulussa, niin kyse oli pikemmin siitä, että jatkaako sen soittamista. Länsi-Helsingin musiikkiopisto tietysti tarjosi hyvää opetusta, ja motivaatiota oli, niin oli helppo jatkaa eikä tarvinnut ajatella mitään muuta soitinta. Nokkahuilu on soittimena valtavan monipuolinen ja sille kirjoitetun ohjelmiston laajuus alkoi avautua opintojen myötä. Opiskelen nyt siis nokkahuilua Amsterdamissa. Nykymusiikki myös kiinnostaa, ja sen myötä elektroniikan käyttö avasivat lisää ovia. Kitaransoiton aloitin kun aloin kiinnostua rockista.

 

Nokkahuilun kanssa sinulla on käytössäsi efektipedaalirivi ja muuta elektroniikkaa -tyypillistä myös kitaristeille. Ovatko nämä ruokkineet toisiaan..?

Ehdottomasti ovat. Kyllä tämä rock-musiikin puolelta tuleva elektroniikan ja efektien käyttö on luontevasti tullut omiin nokkahuilumusiikin kokeiluihin, mitä ei ehkä niinkään normaalisti klassisessa huilunsoiton opiskelussa tutustuta.

Oletko kokeillut muita huilu- tai puhallinsoittimia?

Lyhyesti kokeillut kyllä, mutta lopulta ne omat kiinnostuksen kohteet ovat aina löytyneet nokkahuilujen parista, lähes loputtomalta tuntuvan soitinperheen parista. Monella opiskelijalla voi toki olla vaikkapa traverso sivusoittimena, mutta itsellä on fokus enemmän nykymusiikin ja elektroniikan käytön puolella. Tosin kyllä kieltämättä kiehtoo se myöhäiskeskiajan tosi eksentrinen polyfonia, koulutussa tulee oltua todella paljon tekemisissä renessanssimusiikin kanssa.

 

Saatko Amsterdamista tutkinnon?

Kyllä, Bachelor of music -tutkinto on tähtäimessä. Siitä voi tietysti jatkaa Master-tasolle jne.

 

Työllisyysnäkymät, arvatenkaan ne eivät ole ihan helpoimmasta päästä?

No, ei... todennäköisesti suureksi osaksi opetustöissä ja freelancer-muusikkona toimiminen ne ovat ne todennäköisimmät. Tässähän monipuolisuus ja ennakkoluulottomuus auttavat. Että siis pystyy monipuolisesti mukautumaan eri tilanteisiin. Uskon että sillä pärjää.

 

No, siirrytään tuohon soitinkalustoon. Mikäs ihmeen härveli se Paetzold oikein on?

Saksalainen Joachim Paetzold ja poikansa Herbert kehittelivät konseptin bassonokkahuilusta, mikä olisi noiden isojen ja kalliiden renessanssinokkahuilujen edullinen vaihtoehto. Ikään kuin market-malli. He ottivat malliksi urkupillin ja loivat tuollaisen kantikkaan konstruktion, jonka mekanismi on erilainen kuin perinteisessä nokkahuilussa. Jokaisessa reiässä on nokkahuiluista poiketen läppä, johtuen tietysti koosta ja reikien etäisyydestä. Soitin on siis vanerista valmistettu, ikään kuin Ikean valmistama bassonokkahuilu. Jo kehittämisvaiheessa löydettiin sen mahdollisuudet nykymusiikkia ajatellen. Siinä on poikkeuksellisen vahvat perkussiiviset tehot. Voi näillä soittaa kauniisti pitkää ääntä, mutta vahvimmillaan se on voimakkaasti ja perkussiivisesti soitettuna.

Voisi erittäin hyvin kuvitella modernin progeyhtyeen soitinvalikoimaan

Aivan! Hyvin voisikin kuvitella, koska paetzoldin käyttö linkittyy hyvin oleellisesti elektroniikan käyttöön. Tutkimusta on tehty paljonkin, samoin kuin modifikaatioita, joissa jokainen läppä on esimerkiksi varustettu MIDI-anturilla. Mahdollisuudet ovat näin paljon laajemmat kuin perinteisten nokkahuilun kanssa toteutettu pitch-tracking. Lisäksi paetzold kuulostaa hyvältä vahvistettuna. Sävellettyä musiikkia on satamäärin olemassa näille soittimille.

Onko mahdollista että Burntfieldin levyllä kuullaan paetzoldia?

Ihan varmasti on mahdollista! Projektina olisi tässä hankkia näitä soittimia omaan omistukseen... Nokkahuilupäivässä mukanani olleet huilut olivat siis omiani tuota nimenomaista paetzoldia lukuun ottamatta. Tilanne tulee kyllä muuttumaan!

Muistellaanpa, mitä oikein soitit silloin lokakuussa...

No, ensiksi soi Barry Truaxin ”East Wind”, toisena Timuçin Şahinin ”The Unexpected”. Kolmanneksi soitin oman improvisaationi, joissa käytin erityisesti analogisia efektipedaaleita ja Macin softia. Lopuksi soitin Jamiroquain ”Little Elf” -kappaleen, siinä olikin sitten jo sampleja mukana.

Burntfield

Ja seuraavaksi ilmiöön Burntfield, päästetään ääneen bändin toinen kitaristi Valtteri Seppänen

 

Valtteri, soitat siis kitaran lisäksi koskettimia

Valtteri: Kyllä pianolla aloitin jo lapsena. Kitara tuli sitten myöhemmin. Sävellän pianolla kaiken. En paperille kuitenkaan, vaan päähäni, sitten äänitän jotain ja kasaan. Teen paljon teatterimusiikkia sen lisäksi, että sävellän yhtyeelle. Olen pitkälti itseoppinut. Vaikka minulla ei ole suorituksia musiikinopinnoista, olen silti voinut työskennellä esim musiikinopettajana peruskoulussa. Ja minulla on ollut omia oppilaita sellaiset 5-6 vuotta. Olen opettanut bändiryhmiä ja muuta sen kaltaista. Keikkailen trubaduurina, mies ja kitara-periaattella. Kuten mainittua, teatterimusiikkia, sirkushommaa jne. Samoin kuin Juholla opintojen jälkeen, eli freelance-pohjalta.

 

Mitenkä bändin muut jäsenet, ne jotka eivät ole paikalla?

Juho: Joo, meillä on tosiaan uusi rumpali, Toivosen Aarne, hän on luokkakaverini lukioajoilta. Tekee hänkin teatterimusiikkia. Hän on ollut aiemmin Burntfieldin livejäsenenä perkussionistina, joten siirtyminen vakituiseksi rumpaliksi sujui luontevasti. Basisti-laulaja Tero Heinosella on enemmän perinteinen hevitausta. Sävellysvastuuta on kaikilla. Tuotannossa on sekä yhteisesti sävellettyä että yksittäisten jäsenten kappaleita.

 

Bändidemokratia siis toimii?

J: Kyllä! Ei tämä tosiaan ole mikään yhden henkilön projekti vaan hyvin vahvasti kaikki ovat mukana tekemisessä.

Olette siis julkaisseet nyt ihan fyysisiä CD-EP:tä, ei vain striimiä?

 

J: Näin on, kaksi omakustanteista EP:tä, sekä yksi striimikappale. EP:tä on painettu parinsadan kappaleen erät, suuri osa menee promotarkoituksiin. Loput mitä jää, myydään esimerkiksi keikoilla. Muutoin levikki on digitaalista.

 

Pitkäsoittoa tulossa? Käytetäänkö vanhaa materiaalia vai ihan uutta?

J:Sitä on toivottu ja sitä toivotaan itsekin, että pitkäsoittoa. Ehkä jotain vanhaa voitaisiin käyttää, mutta painottuen kuitenkin uuteen materiaaliin. Eteenpäin koko ajan mennään, monipuolistutaan.

 

Laskeskelin, että 2014 oli 11 keikkaa...ihan hyvä uudelle bändille!

J: Keikkapaikkojen saaminen ei ollut helppoa. Keikkamyyjääkään ei ole, joten lienee aika hyvin, koska olemme keikkailleet aika laajalla alueella. Viime kesänä olimme pk-seudun lisäksi...

V: Viitasaarella, Turussa...

J: ..Pieksämäellä, Jyväskylässä. Tässä Keski-Suomen alueella ollaan rundattu.

 

Instrumentaatio? Ei nokkista (poislukien uuden levyn yhdellä raidalla), kosketinsoittaja ”sessiomies”

J: Uusimmalla levyllä soitan tosiaan vähän nokkista, studiossa meillä oli kosketinsoittaja (Arttu Vauhkonen, metallibändi Arionista), mutta livenä me vuorottelemme koskettimien kanssa. Se on ihan tietoista, pysyy ainakin kiireisenä lavalla!

 

Vaikuttajat? Proge? AOR ala Toto, Mr Mr, Foreigner jne? Omat henkkoht suosikit

J: Silloin kun lähdin perustamaan Burntfieldiä vuoden 2012 loppupuolella, niin fokusoin enemmän hardrockiin. Tämä on kuultavissa varmaan aika selkeästi ekalla EP:llä. Luontevasti se skaala on laajentunut ja tullut ehkä progevaikutetta. Yhdistävänä elementtinä kuitenkin on vahva melodisuus ja lauluharmonioiden käyttö. Se on pysynyt ja nähdäkseni tulee pysymään. Artisti- ja bändisuosikkeja löytyy jäseniltä varmasti yhteisiä. Mainitsit tuossa Toton, se on varmaan vahvimpia vaikuttajia. Se muusikkous ja sellainen kokonaisvaltaisuus, musiikillisten vaikutteiden yhdisteleminen. Se on vaikuttanut hyvinkin paljon. Toto tekee edelleen vahvasti omaa juttuaan.

 

Aivan. Moni oman ikäluokkani ihmisistä taitaa yhdistää Toton 80-luvulle tiedostamatta että bändi on edelleen olemassa. Mitenkäs proge? Rumpali lienee Rushia kuunnellut...

J: Kyllä, Aarne on kyllä ehdottomasti bändin progespesialisti. Itse olen diggaillut monipuolisesti musiikkia, sisältäen kyllä paljon progeakin.

V: Astor Piazzollaa, flamencomusiikkia... Muse on myös ollut viime aikojen kova innoittaja. Toto tietysti. Iron Maiden. Kansanmusiikkia. Akustinen musiikki on ollut aina lähellä sydäntä.

J: Inhoan määritelmiä, mutta näitä varmaan nimitetään neoprogeksi.. eli Pendragon, Anathema, Pineapple thief, Marillion, Porcupine Tree, Steven Wilsonin soolomatsku. Enemmän kuin progemetallin tekninen kikkailu, niin tämmöinen tunnelmien ja tekstuurien luominen on se mikä kiehtoo. Jazzfuusiota, r'n'b:tä. Jeff Lorber ja George Duke, näiden tuotantoa tulee kuunneltua erittäin paljon.

 

Eli on mistä ammentaa! Entä mistä bändin nimi? Ei kai Tuntemattomasta sotilaasta sentään (paloaukea..)?

J: Heh, no ei suoraan sentään. Nimi-idea ei tule tuhopoltetusta, vaan pikemminkin kasketusta. Siinä on uuden kasvun symboliikka, mikä usein on meidän lauluteksteissämme keskeistä. Se tuntui toimivan hyvin. Myös orgaanisuus kuvaa bändimme henkeä hyvin. Sitä haluamme myös kansitaiteessakin tuoda esiin. Maa mistä kaikki kasvaa muutoksen seurauksena. Kansitaiteilijanamme on toiminut Petri Lampela. Hänellä on hieman Roger Dean henkeä tuossa taiteessaan... Hän on tehnyt paljon kansia kotimaisille artisteille. Olen tosiaan Petrin kansitaiteen fani.

 

Ulkokannen lisäksi myös sisäkansi levyssä on mahtava, selvästikin jonkun vanhemman ihmisen kotona otettu. Nuo vanhat tapetitkin ovat kuin vuosikymmenten takaa.

J:Kuvat on otettu entisen rumpalin isoäidin kotoa. Se sopi meidänkin mielestämme hyvin bändikuvaympäristöksi. Mukavasti poikkeaa valtavirrasta.

 

Kappaleiden sanoitukset ja laulukieli on englanti? Oliko tämä alusta saakka itsestäänselvyys vai harkittiinko missään vaiheessa suomenkielistä ulosantia?

J: Englanti oli alusta lähtien itsestäänselvyys - oma orientoitumiseni lyriikoiden kirjoittamiseen vaan on aina tapahtunut luontevimmin englanniksi. Näin on myös muiden biisinkirjoittajajäsenten kohdalla, ja koenkin että englanninkielinen ilmaisu on Burntfieldin tapauksessa musiikillisesti ja temaattisesti oikea ratkaisu, suomeksi laulaminen taas vaatisi tyystin erilaista lähestymistapaa.

 

Teillä siis on tietoisen ammattilaishakuinen ote bändissänne, eli toivottavasti uudesta pitkäsoitosta tulee totta

V: Tarvitsemme kyllä ulkopuolista apua jatkossa...

J: Kyllä, sillä viimeistään seuraavan sinkun julkaisemisen yhteydessä tulee musiikkivideo. Se tulee olemaan yksi vuoden 2016 projekteista. Teemme sen elokuvatuotantoyhtiö Finfinitumin kanssa, joka teki myös meidän levyjulkkarikeikkamme videoinnin Semifinalissa. Tallenne on muuten nähtävissä Youtubessa.

Selvä homma, kiitän herroja haastattelusta ja toivotan hyvää jatkoa. Toivotaan että nähdään livenä jossain päin Suomea! Sitä odotellessa voikin katsastaa livekuntoa Youtubesta ja viimeisen tiedon mukaan Burntfieldillä on tammikuun 3. päivä (semi-) akustinen keikka Bar Wall Streetissä Helsingissä. Kaikki kiinnostuneet, tilaisuutenne on koittanut!


Sammal teki sen taas! Eli vahvasti 70-lukua henkivän levyn. Mutta niin vain on, että taaskaan vanhan toiston makuisesta kierrätyksestä ei pääse moittimaan, vaan bändi tekee edelleen hienoja kappaleita hyvällä maulla ja omintakeisella otteella. Levyn lähtee jo avauksessa käyntiin vastustamattomalla charmilla ja svengillä. Lisäkoukkua tekee pari laulusolisti Jan-Erik Kiviniemen järjestämää uutuutta: ensimmäisessä kappaleessa ”Stormvarning” lyriikat esitetään toisella kotimaisella, lisäksi levyllä kolahtelevat entistä kuuluvammat ja monipuolisemmat perkussiot. Sanoitukset ovat tyylillisesti ajattomia, yhtä relevantteja 2015 kuin ne olisivat olleet 1970. Instrumentaalipaloja on levyllä kolme. Pientä huumorinpilkahdustakin kuullaan ”Kohtaaminen yön vyöllä” -instrumentaalin lopun hersyvässä urkuhapuilussa. Kepeästi alkava, mutta lopulta suuriin mittoihin nouseva ”Sulle Haavan tein” on levyn viimeinen laulu, jonka jälkeen levyn päättää lyhyt akustisen kitaran siivittämä lyhyt ”Kohti pintaa” ja pitkä, kymmenminuuttinen teos ”Herätkää!” joka onkin mielenkiintoisesti eri maata levyn muun materiaalin kanssa. Särisevien synaleadien ja ostinatokuvion vetämän kappaleen alkuosa tuo hämärästi mieleen 70-luvun lopun uusimman aallon tekijät, kuten David Bowien Berliini-kauden tuotokset ja vaikkapa Tubeway Armyn.

Pienenä negatiivisena kritiikkinä mainitsisin jonkinasteisen soundillisen kireyden ja keskialueelle sijoittuvan rupisuuden hakemisen. Tosin kuuntelen tätä varmaan ihan väärällä laitteistolla, eli CD-levyltä kuulokkeilla. Kenties tämä vinyylilevyltä (jota Sammalen kohdalla myydään todennäköisesti huomattavasti enemmän kuin muita formaatteja) hyvällä laitteistolla kuulostaisi toimivammalta, olisi kyllä mielenkiintoista kokeilla. Joka tapauksessa myös CD-painoskin on hieno paketti kartonkikansineen kaikkineen. LP-kansissa luonnollisesti parhaiten oikeuksiinsa pääsevästä kauniista kansitaiteesta muuten vastaa bändi, eli J-E. Kiviniemi kansikuvasta ja basisti Lasse Ilano sisäkannesta. Lyriikat ovat aikaisempien Sammal-levyjen tapaan myös englanninnettu, eli suositelkaamme tätä ennen kaikkea paitsi vinyylisoittimen omistajille, myös kieltä taitamattomille!

Pages: ? 1 2 3 4