Teijo's blog

Hyviä uutisia Lahdesta! Allekirjoittaneella kieltämättä läikähti sydänalassa lämpimästi, kun huomasin sosiaalisen median uutisseinällä ilmoituksen uudesta progeen keskittyvästä klubista Lahdessa. Turussahan noita Sisare-yhtyeen jäsenten ansiokkaasti järjestämiä progeklubeja on ollutkin jo muutaman vuoden ajan. Colossuksen klubit Helsingin päässä sen sijaan ovat olleet valitettavassa ”lepotilassa” jo kolmisen vuotta, täällä keikkoja järjestävät onneksi satunnaisesti levymerkit kuten Svart ja Running Moose muutamien ahkerien bändien ohella. Eli proge elää sittenkin ja toivottavasti nousee taas. Kulttuuri-ilmiöiden suosio on usein aaltoliikettä, ehkä tässä ollaan taas uuden aktiivisemman ajan aamunkoiton porteilla!


Siispä ottamaan yhteyttä Lahden proge-klubin puuhahenkilöihin. Sain kiinni sähköpostin välityksellä Max Hagelbergin, joka valotti perustamisen taustoja.

 

M: Tämän klubin ydin on Mancha nimisen bändin jäsenet : Cedrik Bano (kitara), Max Hagelberg (basso) ja Jukka Teerisaari (rummut). Olemme soittaneet yhdessä reilut parisen vuotta ja yhteinen intohimo on nimeenomaan PROGE. Vuonna 2016 soitimme kolme keikkaa kolmella eri klubilla Lahden Torvessa. Lisäksi olemme toimineet housebändinä useaan otteeseen Ravintola Tirran Soittajien Sunnuntaissa vuonna 2017, mikä on jamipohjainen kaikille soittajille suunnattu klubi/tapahtuma. Mainittakoon, että rumpali Teerisaari on soittanut lahtelaisen Haikaran loppupään tuotannossa

 

C: Teerisaaren nimi olikin jostain tuttu, soitti muistaakseni Domino IV-levyllä ja viimeiseksi jäänellä Tuhkamaalla. Mutta mitenkä muut ovat progeen päätyneet?

 

M: Minä ja Cedrik olimme soittaneet King TukTuk nimisessä Surf/Punk bändissä yhdessä useamman vuoden ja jossain vaiheessa mukaan alkoi tulla progressiivisia elementtejä - ja lopulta hyvinkin progemaisiakin biisejä. Ikävä kyllä mitään konkreettista emme saaneet äänitettyä sen aikaisen rumpalin muutettua pääkaupunkiseudulle. Hänen saatuaan perheenlisäystä homma tyssäsi kokonaan, näin jäi tyhjiö joka piti täyttää.

Muutaman kiemuran kautta syntyi Mancha. Tyyliltään tämän hetkinen Mancha on instrumentaalista progea, missä on vivahteita Crimsonista ja Mahavishnusta. Työstämme tällä hetkellä kappaletta, joka on reilu nelikymmenminuuttinen ja koostuu useammasta osasta jotka nivoutuvat yhteen. Tämä tullaan kuulemaan Proge-klubi -keikallamme.

 

C: Mistä sitten progeklubi-ajatus juontui?

 

M: Idea progeklubiin hioutui ideastani järjestää lahden Sopenkorpeen progefestari joka olisi vain sitä itseään eli Progea! Olin mukana perustamassa hanketta nimeltään Sopenkorven Kesanto, joka mahdollistaisi ulkoilmatapahtumien järjestämisen vanhalla teollisuusalueella. Tämän progefestarin ajankohta olisi tuleva kesä, ja saisimme mahdollisuuden esiintyä itsekin uuden setin kera.

Samalla Lahteen saataisi uusi tapahtuma progediggareille. Homma sai kunnolla tuulta alleen muutama kuukausi sitten kun Cedrik oli treeniemme päätteeksi maininnut Jukalle että ois kiva soittaa pitkästä aikaa keikka. Muutamaa päivää myöhemmin Jukka kertoi, että keikka olisi mahdollinen Tirrassa tai Torvessa. Kiitokset kuuluu tässä kohdassa yhdelle myös Tirra/Torvi ravintoloiden omistajista, Antti Sirvolle, joka niin ikään progediggarina oli näyttänyt vihreää valoa ajatukselle. Alkoi aivoriihi ja päätimme, että laitetaan pystyyn klubi, proge-klubi. Ja koska sillä nimellä toimi jo klubi Turussa, ehdotin että klubin nimi olisi yksinkertaisesti Lahden Proge-Klubi. Kertoo tavallaan kaiken oleellisen sen ihmeemmin hienostelematta. Olisi muuten mahtavaa jos joka kaupungissa olisi oma proge-klubinsa!

 

C: Tämä olisi todella mahtavaa, allekirjoitan tämän. Colossuksen klubeille ei aikoinaan esiintyjien hankkimisessa ongelmaa. Entä Lahden Proge-Klubilla? Tulevalla keikallahan on Helsingissäkin viime vuonna esiintynyt Kajaanin ainutlaatuinen zeuhl-ryhmä Dai Kaht. Onko joku erityinen suhde heihin?

 

M: Esiintyjät oli suht helppo saada, Dai Kahtin näin Torvessa viime vuonna ja olin suoraan sanottuna myyty heidän keikkansa jälkeen. Piti mennä esittäytymään ja kertomaan että tyypit pitää saada uudestaan Lahteen nimenomaan Proge-festariin. Joten nyt kun päätimme järjestää proge-klubin oli vain luonnollista pyytää heidät jo sinne. Toinen illan ulkopaikkakuntalainen bändi From Grotto (Helsingistä, toim huom!) oli Cedrikille etuudestaan tuttu toisen bändinsä (Käki) kautta ja näin ollen hän pyysi heidät esiintymään. Loppujen lopuksi koko idea proge-klubista saatiin kasaan hyvällä yhteistyöllä ja yksinomaan rakkaudesta progeen. Itse klubin tarkoitus on tuoda Lahteen progebändejä ja tarjota lahtelaisille hyvä vaihtoehto, tulla kuulemaan nimeenomaan progea. Uskomme että tällaiselle on tilausta ja pyrimme järjestämään klubin useamman kerran vuodessa.

 

C: Kuulostaa erittäin lupaavalta. Colossus kiittää viestinnästä ja toivottaa mitä parasta jatkoa ja menestystä Lahden Proge-klubille!

Lahden Proge-klubi Facebookissa, katsokaa ja tykätkää:
https://www.facebook.com/lahdenprogeklubi/

 

Teijo

 

 

 

 

 

 

Kaksi erittäin onnistunutta instrumentaalifolkprogekiekkoa tehnyt Juha Kujanpää julkaisi viime torstaina kolmannen pitkäsoittonsa ”Niin kauas kun siivet kantaa”. Tapausta juhlistettiin levyjulkistuskeikalla Semifinalissa. Muistissa on vielä melkoisen kuuma keikka edellisen levyn, Kultasiiven tiimoilta noin vajaa kaksi vuotta sitten Juttutuvassa. Viikkoa ennen odotetun Magman Helsingin konsertin alkupaloiksi oli siis paikallaan nauttia tasokkaasta suomiprogesta.

Illan avaaja, Project Vainiolla oli erittäin positiivinen yllättäjä. Kalle Vainio on säveltäjä ja pianisti, jonka Project Vainiolla -epiteetti käytännöllisesti katsoen kietoutuu hänen ja modifioidun ja preparoidun (ja erittäin vanhan, 50-luvulta?) Fazer Mignon -pianonsa ympärille. Viime elokuussa Helsingin Taiteiden yössä julkaistu Nocturnal -levy sisälsi 9 kappaletta, mutta tässä livekonsertissa kuultiin yksi kolmisen varttia kestänyt sävelteos, joka mitä ilmeisimmin sisälsi elementtejä levyn kappaleista. Vainion soitin ja sen hallinta osoittautui todella hengästyttäväksi. Jollei olisi tiennyt kaiken äänimateriaalin tulevan tosiaan tuosta pianoksi varsin pienestä kapistuksesta, olisi tätä pitänyt varmasti elektroni- ja sampletekniikalla tuotettuna. Jo pelkkä yhtä bassopään kosketinta painelemalla saatu teknomainen bassorumpubiitti tuntui epätodelliselta. Soittimesta tulvi kitaramaisia, marimbamaisia, harppumaisia ääniä, jopa vaimea peukalobasso- tai klavinettisoundi onnistui alimmilla oktaaveilla. Soundien vaihtoa varten Vainio näytti nykivän puutikkuja soittimen avoimen etukannen paljastamien kielien välistä. Eräänlaista analogista ”pätsäystä”, kuten modulisyntikkaharrastajien termi kuuluu. Musiikki on omalaatuinen yhdistelmä Mike Oldfieldiä, Philip Glassia, post-rockia ja ambientia. Varmasti progressiivista, vaikka kategorisointi vaikeaa onkin. Ei siis atonaalista korviariipivää kolinaa ja räminää, vaan itse asiassa varsin harmonista ja rytmikästäkin.

Koko komeuden kruunasi vielä Alexander Salvesenin 60-lukua henkivän psykedeeliset, kahdella vanhanaikaisella piirtoheittimellä, lasimaljoilla, öljyllä elintarvikeväreillä toteuttamat taustavisuaalit.

 

 

Illan pääakti, Juha Kujanpään ensemble aloitti settinsä soittamalla heti kärkeen kolme uuden levyn kappaletta. Septetti poikkesi uuden levyn soittajistosta siten, että luottokitaristi Timo Kämäräistä tuurasi taitavana sessiokitaristina etupäässä jazzpiireistä tunnettu Tuomo Dahlblom ja viulusektion ”äänenjohtajaa”, Esko Järvelää, oli lyhyellä varoitusajalla tuuramaan kutsuttu niinikään viisikielisen viulun mestari Emilia Lajunen.

Tuuraajat, eli kitaristi Tuomo Dahlblom ja viulisti Emilia Lajunen. Takana rummuissa Jussi Miettola.

 

Uudet kappaleet kuulostivat jo kertakuulemallakin hyviltä. Kansanmusiikin ja instrumentaaliprogen yhdistelmä sai setissä toisena kappaleena soineen ”Kumina” -kappaleen myötä myös itämaista vivahdetta. Yhtyeen kivijalka, loistava rytmiryhmä Jussi Miettola ja Timo Tuovinen paaluttivat taas kerran erinomaisen pohjan muulle bändille. Lajusen, Alina Järvelän ja Tommi Asplundin viulusektion (levyllä soittava ryhmähän on sama kuin loistavassa folk-yhtye Friggissä) työskentely oli saumatonta ja kuten kansanmusiikkiammattilaisten toimenkuvaan sopii, myös letkeän svengaavaa. Erityisesti paikkamaan tulleen Emilia Lajusen soolo-osuus Kumina-kappaleessa hälvensi luulot tuuraajan ”keikkakipsistä”. Dahlblomin katse pysyi suuren osan keikasta nuoteissa, mutta soolojen aikana miehen taidot punnittiin: parhaimmillaan Rekku Rechardt- tasoiset liu:utukset hyväilivät tämänkin progejäärän korvia. Upeaa työtä kaikin puolin.

Setissä kuultiin siis ainakin nämä:

1. Vuorikiipeilijä*

2. Kumina*

3. Jää sulaa*

4. Kivenpyörittäjä

5. Islannin vesi

6. Aurora

7. Matkalaulu*

8. Heinäkuun yöt

 

sekä encorena kuultiin Matkamusiikki bändin ja yleisön yhteistaputuksin.

Settilistaa tarkastellessani huomasin, että Kultasiipi-levy ei ollut lainkaan edustettuna. Toisena encorena olisivat tietysti voineen vetäistä vaikka hurjan ”Tulta päin”… mutta varmasti bändillä oli jo tämänkin kokoelman kanssa ihan tarpeeksi työvoittoa. Ensi kerralla sitten...

Annan näillä puheilla vahvat suositukset kummallekin esiintyjälle, menkää ihmeessä kokemaan  elävänä, jos vain ikinä pääsette. Ette tule pettymään.

 

http://www.kallevainio.com/project_vainiolla.asp

http://www.juhakujanpaa.com/

 

 

CMX: Talvikuningas Huvilateltassa 31.8.2017

 

Teksti ja kuvat Teijo Salminen.

Kursivoidut sitaatit: A.W. Yrjänä, Talvikuningas.

 

Saadessani tiedon CMX:n esiintymisestä Huvilateltassa osana Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoa, päätin toimia - nopeasti. Lippu oli saatava. Normaalisti en olisi reagoinut samoin; CMX:n tavalliset rockkeikat kitarakvartettina yleensä olen sivuuttanut, niillä tuskin kuultaisi noita bändin progeimpia teoksia ja pääpaino olisi räimeosastolla. Mutta nyt tieto kertoi, että he soittavat Talvikuninkaan kokonaisuudessaan. Tämä ei siis olisi mikään normikeikka, vaan bändin uhkea avaruus-scifi-konseptisävellyksen kokonaisesitys, täyteläisempää soundia ja mahdollisesti myös nähtävää olisi tarjolla. Onneksi reagoin nopeasti, tilaisuus nimittäin myytin loppuun parissa päivässä.

 

 

Talvikuningas on siis omalla asteikollani yksi kovimpia suomalaisia progressiivisia teemalevyjä, joten kieltämättä jännittynein odotuksin kävelin kohti Töölönlahden rannan telttakompleksia. Ilma oli lämmin, mutta enteili sadetta. Portit avattiin jo hyvissä ajoin, mutta sisään telttaan ei päässyt kuin puoli tuntia ennen h-hetkeä. Jonotusta, jonotusta. Taivas repesi sateeksi. Onneksi oli teltanlieve pään päällä. Toki jonottaa ei olisi tarvinnut, baarin puolellakin olisi voinut tietysti aikaansa viettää. Mutta keskellä viikkoa jätin nautintoaineet sikseen ja päätin jonottaa parempien paikkojen toivossa. Kun viimein sisäänpääsyn aika koitti, valitsin sitten paikkani noin viidenneltä riviltä keskeltä. Oliko valinta sitten hyvä, siitä en ole ihan varma. Nimittäin penkkirivien edessä oli muutama metri tyhjää lattiaa, johon tälläytyi porukkaa seisomaan. No, näkyi tästäkin onneksi jotain, katsomo oli amfiteatterimainen ja joka rivi oli edellistään korkeammalla.

 

 

Ensimmäinen havainto oli, että tutun bassorummun psi-kuviolla varustetun rumpusatsin edessä seisoi neljä kosketinrigiä. Vasemmalta ensimmäisen telineen päällä olevan vermeen tunnistin oikopäätä Arturian Matrixbrute -analogisyntetisaattoriksi – kontrollipaneeli Minimoogin tapaan pystyyn nostettuna. Seuraavaksi vähän epämääräisempää, voisi olla vaikka Microkorg… toisaalta voi olla kitaristin efektilauta telineelle nostettuna. No, seuraavassa telineessä sitten olikin selvä Minilogue ja joku isompi Korgin syna. Nelikon viimeisestä telineestä ei sitten ottanut enää selvää, sen verran pimeää oli. Mitä ihmeen häröilyä tähän ensimmäiseen settiin on oikein tulossa? Lupaavaa!

Seremoniamestarina toiminut Mikko von Herzen saapui viimein spiikkaamaan bändin lavalle ja samalla varoitti yleisöä, luvassa on kuin olikin elektronisia versiointeja lauluista ”tiellä Talvikuninkaaseen”. Ja näin todella tapahtui, rumpali Olli-Matti Wahlstöm marssi Matrixbruten, Rasio Microkorgin, Yrjänä Miniloguen ja Halmkrona viimeisen kosketinkioskin taakse. CMX goes Kraftwerk. Tai Tangerine Dream tai Depeche Mode – kuinka tahdotte.

Alkuun kuultiin jotain epämääräisempää syntikkahuminaintroa, sitten Yrjänä alkoi laulaa. Tämä pitäisi kai tunnista… Sen verran rajusti alkavan kappaleen sovitus erosi originaalista, että vasta tovin päästä tajusin, että kyseessä on ”Suuri äiti”, bändin ensimmäiseltä pitkäsoitolta,”Kolmikärjeltä”. Debyytti sentään luokitellaan hardcore-punkiksi, ja vaikka ”Suuri äiti” ei kaahauspala olekaan, niin aika kaukana alkuperäisestä ollaan. Levytyksestähän taitaa olla jo lähemmäs 30 vuotta. Tämän jälkeen bändi pulputti menemään edelleen ainakinlaulut ”Baikonur”, ”Revontulten repijä”, ”Sivu paholaisen päiväkirjasta” ,”Tuulilukko” ja päätteeksi ”Pedot”. Tuulilukkoonnistui mielestäni parhaiten, tässä Yrjänän laulusuoritus toimi, samoin tähän sovitettu musiikki. Sen sijaan Baikonur kuulosti ehkä hieman väkisin teknoksi survotuksi, Dinosaurus Stereophonicus -levyn alkuperäisestä ambient-vetoisemmasta versiosta pidin kieltämättä enemmän. Mutta mitäs tässä kitisemään, joskus enemmän on enemmän. Varsinkin kun on kyse syntikoista!

Sen verran erikoinen asetelma oli, että tarkkailin hieman muuta yleisöä. Ilmeistä ei oikein ottanut selkoa, kuvastuiko ihmisten silmistä pettymys vaiko silkka hämmästys tätä lähestulkoon pimeällä lavalla syntikoita näpelöivää elektroni-CMX:ää kohtaan? Ehkä sentään viimeksi mainittu, sillä en kuullut mitään negatiivisia kommentteja. Sanottakoon kuitenkin, että ihan täydellinen ei tämän elektroninelikon sovitus- ja suoritus mielestäni ollut, ellei sitten tapahtunut soundibalanssien aiheuttama ilmiö: väärässä kohdassa PA-kaappien sijoitukseen nähden oleva kuulija saa soundikentän sekavuudesta vaikutelman, että bändi soittaa huonommin kuin todellisuudessa tapahtuukaan. Yrjänän muuten melko miellyttävän baritonin tekninen suorituskyky välillä pettää, sehän taitaa olla aika yleisesti tunnustettu tosiasia, joten pienet epävireisyydet saattoivat päteä nytkin. Mutta kuitenkinhattu täytyy nostaa, muuten tiukka livebändi vaihtaa ne omimmat instrumenttinsa toisiin ja sekoittaa pakkaa ensimmäistä kertaa tällä tavalla, vain tätä tapahtumaa varten. Vaikka CMX:ltä toki voi ja pitääkin odottaa kaikkea epätavallista, niin tämä oli uskalias temppu jopa tältä orkesterilta. Elektronisen ensimmäisen setin lopuksi Yrjänä kehotti vitsikkäästi yleisöä rientämään baaritiskin ääreen ja kertoi yhtyeen hakevan sillä aikaa ”oikeat soittimet”.

 

...taivas alkaa punertaa, se tietää mitä odottaa...’

 

 

 

Väliajan jälkeen sitten oli odotetun Talvikuninkaan vuoro. Nelikko oli kasvanut viisikoksi, normaalin CMX-kvartetin lisäksi koskettimia ja taustalauluja (ja Kosmologisen vakion laulussa myös bassoa) hoitamaan oli värvätty basistin rooleistaan Stonessa ja Suburban Tribessä tunnettu Janne Joutsenniemi.

 

...antakaa paikka missä seistä niin kampean maailman paikoiltaan...’

 

Talvikuningasta tänne oltiin todella tultu kuuntelemaan, sen yleisö todisti väkevällä läsnäolollaan – koko seurakunta nousi seisomaan penkeiltään bändin saapuessa. ”Kaikkivaltias” jyrähtikäyntiin, soundit olivat nyt erinomaiset. Bändi soitti lujaa ja tarkasti, muusikot olivat nyt omimmalla alueellaan ja se kyllä kuului. Usein hieman yleisöä kainostelevanoloinen Rasio vaikutti nyt olevan lavalla kuin kotonaan, rennosti ja tyylillä. Uusi rumpali (no uusi ja uusi… johan tuo on parikin levyä jo bändin kanssa tehnyt) Wahlström teki vaikuttavaa työtä, rumpalina hän vaikuttaa vielä kovaiskuisemmalta kuin Peippo, mutta Talvikuninkaan raskaissa rypistyksissä miehen tyyli oli enemmän kuin paikallaan.

 

 

 

 

...Yleisellä taajuudella äänet viimein helähtää…’

Hc-osa ”Resurssikysymyksen” haastavan nopeat ärjyvokaalit jakoi Yrjänä Joutsenniemen kanssa. Ja kuten jokainen Talvikuninkaan lyriikat tunteva voi arvata, yleisö huusi täyttä kurkkua keskivaiheen sanan ”TULESSA!”, niin vain allekirjoittanut progepoliisikin… ”Tähtilaivan kapteeni” ja ”Langennut valo” rauhoittivat tyynnyttävällä soljunnallaan raa’an murjonnan, Pretoriaanikyborgit ja Punainen komentaja puolestaan saivat teltan asianmukaisesti tärisemään ja yleisön mylvimään mukana. Show of hands! Yrjänä vilkuili ja selasi välillä mikkitelinetablettiaan, ilmeisesti lunttasi stemmoja, sanoja ja soitettavaa kun on paljon tässä saagassa. Tehtäväparametrit selvät.

 

 

’… valomuurin tuolla puolen…’

 

Vaikka olisi voinut kuvitella, että taustakankaalle oltaisi heijastettu avaruudellisia kuvia ja Sami Saranmäen grafiikkaa, niin visuaalisuus nojautui melko tavanomaiseen valoshowhun. Talvikuninkaan päätösosassa ”Kaikkivaltiaan peilissä” viimein rävähti kaunis vihreä laserverkko vähäksi aikaa teltan kattorakenteita kohti, efekti oli ihmeen vaikuttava pelkistetyn visuaalisuuden jälkeen. Ehkä tämä oli tarkoituksenmukaista, sillä bändin tinkimättömän tiukka soitto oli ehdottomasti pääosassa ja teki oikeutta loistokkaalle teemateokselle.

 

 

...valtapiiri mielen oppii avaruuden sanomaa...’

 

 

Talvikuninkaan viimeisen osan, ”Kaikkivaltiaan peilin” viimeisten tahtien jälkeen olo oli haikea, mutta täytetty. Taiteilijat palasivat vielä kumartamaan yleisölle (kukittajat vain puuttuivat), mutta kuin yhteisenä tietoisuutena kaikki salissa tajusivat, että encoreja ei tarvita eikä niitä pyydetä. Eikä niitä olisi soitettukaan. Ilta oli täydellistynyt Talvikuninkaan kokonaisesityksellä, unohtumattomalla elämyksellä, ja oli aika poistua Helsingin lempeän kosteaan hämärään.

 

...hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien...’

teksti ja kuvat: Teijo Salminen

 

SID HILLE - RASMUS HEDLUND - ASTRAL BAZAAR - DAI KAHT - HIDRIA SPACEFOLK


Annankadun rock-klubi Loose kunnostautui elokuun viimeisellä täydellä viikolla peräti kahden perättäisen illan progressiivisella kattauksella. Torstaina, Helsingin Taiteiden yönä Loosessa soitti perätikin kolme yhtyettä: Urja ja Astral Bazaar pääkaupunkiseudulta sekä Kajaanin zeuhl-aarre Dai Kaht. Perjantaina vuorossa oli vanha kunnon avaruusprogeryhmä Hidria Spacefolk.

Taiteiden yön keikkaputken aloitin kuitenkin marssimalla Temppeliaukion kupolin alle. Perinteistä kirkkoahan rakennelma ei juuri muistuta, mutta toimii oivallisena akustisen ja ambient -musiikin esitysalustana. Illan avasi monille jazzpiireistä tuttu Sid Hille pianoineen ja elektroniikoineen. Harvinaisen maukkaasti Hille yhdisti flyygelin, Rhodes-sähköpianon, syntikat, thereminin ja loop-pedaalin soundeja pariin kelloinstrumentin kilahduksiin. Pienellä Microbrute-syntetisaattorilla mestari pöräytteli raaempaa elektronista surinaa ja soitti myös hyvin Kotilais-henkisen soolon. Välillä taas palattiin flyygelitunnelmointiin, sitten vuorostaan rhodesiin ja thereminiin. Taustalla helisevät loopit. Mies tekee tämänkaltaisella setupilla joka kerta erilaisen improvisaation, eli jokainen keikka on uniikki. Musiikkia on hankala kategorisoida, mutta jonnekin jazzpianistien, kuten Keith Jarrettin, toisaalta elektronikkojen kuten Brian Enon ja Tangerine Dreamin välimaastoon se asemoituu.


Sid twiikkaamassa Microbrutea. Rhodes on vuosimallia -74



Mestari theremineineen

Sid Hillen noin kolmen vartin pituisen setin ja vartin tauon jälkeen Rasmus Hedlund käveli eleettömästi kioskinsa taakse. Miehen instrumentaatio oli hieman erilainen ja musiikkikin selkeämmin ”perinteistä” ambient-maalausta, tekotapa ei perustunut niinkään koskettimiston käyttöön (joskin sellainen kaksioktaavinen miehellä näytti olevan) vaan syntikan säätämiseen ja modulaarin pätsäykseen.

Mutta palataksemme musiikkiin, niin sanoisin, että erittäin taidokkaasti kootun, lähes tunnin mittaisen komposition Hedlund laitteistaan tuotti. Temppeliaukion kupoli kiviseinineen soi kauniisti ja etenkin reverb-kaiutukset olivat todella komeata kuultavaa. Musiikissa oli toisteisia teemoja juuri riittävästi, mutta ei kerrallaan liian kauan, jonka ansiosta mielenkiinto pysyi yllä eikä kyllästyminen päässyt yllättämään. Sikälikin hyvä, koska yleisön joukossa saattoi olla ambient-ensikertalaisia.

Rasmus Hedlund. Helppo on hymyillä hienon keikan jälkeen

 

*************

Valitettavasti Looseen saapuessani oli Urja osaltani mennyt kokonaan ohitse (Dai Kahtin rumpali tosin kehaisi bändiä hyväksi - siihen sanaan luotan!) jaAstral Bazaarin settikin oli jo ”puolimatkan krouvissa”. Hämmästelin ensin kokoonpanoa, kosketinsoittajia ei näkynyt, mutta sitäkin enemmän kielisoittajia. Mutta ei musiikki silti mitään KCrimsoilua ollutkaan noin tyylillisesti. Vaikka yksi soittajista vaihtoikin kitaran saksofoniin yhden kappaleen ajaksi.. Toisiksi viimeinen setin kappaleista oli ainakin allekirjoittaneelle suuresti mieleinen, alkaen mukavasti Kingston Wall-tyylisellä energiamelskeellä, väliosassa mentiin hieman Rushin Xanadun mieleen tuovissa fiiliksissä, instrumentaalisooloissa kitaristi scherzoili Bachin kaikkien tuntemalla urkutoccatamelodialla, tuplakitara soi paikoin kuin Big Countryn ”säkkipillisoundilla” - loistavaa! Bändillä oli hyvä, energinen ja selvästi kuusihenkisen orkesterin soittajat nauttivat olostaan Loosen kutakuinkin ahtaalla stagella.

Astral Bazaarin kuusikko Loosen ahtaalla lavalla. Laulaja Koos Zevenhoven varmistaa kuuluvuutensa megafonilla...

 

Dai Kaht saapui Kainuusta ja valloitti Helsingin pienen Loose-kaupunginosasen totaalisesti. Bändi on ilmiö isolla Ï:llä. Vaikkakin koko nelikko vaikuttaa äärimmäisen taitavalta ryhmältä, niin rytmisektio on se akseli joka tässä tuntuu vetävän tässä suurimman huomion puoleensa. Nokkahahmona hilluva laulaja-basisti Atte Kemppainen (tai siis Alemaahr Kempah) on suorastaan harvinainen ilmestys progessa, täydellisen musiikillisen komiikan hallitseva esiintyjä, joka kaiken mimiikkansa ja kirjaimellisesti kieli-poskessa-meininkinsä lisäksi (tai siitä huolimatta) hoitaa basistin tehtävät virtuoositaidolla. Vähintäänkin kaikkien progediggarien -etenkin Magma-diggarien – pitää tsekata tämä yhtye. Bändin jäsenet muuten kertoivat tulevansa Magman Tavastian keikkaa kuuntelemaan lokakuussa. Kenties jotain tenttiä miehiltä tuon ajankohdan jälkeen luvassa Colossuksen sivuilla, siis.

Dai Kaht. Helvet Sttröi... tai Gnyynläggor!

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Perjantaina sitten olikin vuorossa Hidria Spacefolk. Valitettavasti lämppärinä soittanut Black Metal Raccoons jäi suurimmalta osalta kuulematta. Toisen kerran siis… Hidriat vetivät tasaisesti jumittavan keikan, sillä mitään hidastempoisempaa Reversionin tai Flora/Faunan tapaista tunnelmapalaa ei settiin oltu valittu. Alussa vaikutti siltä, että jotain teknisiä ongelmia oli, sillä aloitusbiisin aikana kosketinsoittaja Veikko Aallonhuippu könysi tarkistamaan rumpalin sähköpädin IO-boxin kytkennät. Lopulta rumpali Kilponen sai perkan taas toimimaan, onneksi. Jollen ihan erehdy, niin muutamakin suosikkilevyni, Symetrian, raidoista soi. (Pahoittelen, kun kuuntelen Hidriaa, niin kappaleiden nimet eivät vaan jää mieleen jostain syystä… joten settilistaa kyllä saa kysellä suoraan bändiltä)

Kuusihenkinen hidrialainen folkryhmä mahtui sekin Loosen ahtaalle lavalle, vaikka Olli Karin midi-marimba ja perkussiot vievätkin leveästi tilaa

 

Totesin taas kerran vaikutelman, että tätä bändiä johdetaan vahvasti rumpalin pallilta, sillä Teemu Kilponen äärimmäisen niukaksi supistetun rumpusettinsä takaa pitää Hidrian säikeet kasassa millintarkalla työskentelyllä ja aivan hirvittävällä latauksella. Keikan loppupuolella yleensä erittäin eleettömästi soittava bändi jo ilmeidensä puolesta alkoi vapautua, yleensä meditoivalta vaikuttava basisti Kimmo Dammert ja kivikasvoinen kitaristi Mikko Happo jopa rohkenivat hymyillä!

********************************************************************************************

Jos jotain tästä Loosen sinänsä ansiokkaasta kahdesta illasta pitää negatiivista mainita, niin lähinnä risut menevät ongelmallisen soundien piikkiin. Valitettavasti soittohuone on akustisesti hankala, nimittäin lavan edessä, jossa näkee bändin hyvin, soundi on paikasta riippuen erittäin puuroinen. Laulusta on vaikea saada tolkkua ja alakeskiäänet blokkaavat etenkin syntikan korkeammat taajuudet jotenkin peittoon josta seuraa myös outo ”epävireisyys”ilmiö. Sen sijaan miksauspöydän takana soundi on yleensä ihan säällinen. Tällöin soittajat jäävät yleisön taakse, jolloin on turha kuvitella näkevänsä soittajien työskentelyä. No, kaikkea ei voi saada, mutta todettakoon kuitenkin, että silti on helppo allekirjoittaneenkin hymyillä - ainakin näiden livekokemusten nojalla totean, että hyvää musiikkia kotimaassa syntyy, ja sitä saa toivottavasti myös edelleenkin kuulla suomalaisilla estradeilla.

”Turpasaunasta” YUP:n musiikillinen ja taiteellinen ura lähti viimein lentoon: ”Joka kevät kun leppä kukkii, kylän nuoret miehet hakataan!” muistelee Jarkko Martikainen kirjoittaneensa abivuonnaan paperilapulle Hippo Taatilan YUP -historiikissa. Taatila on kirjoittanut teoksen suureksi osaksi muistelmalliseen haastattelumuotoon, mistä jo kirjan nimikin antaa vihiä. Tämä metodi on ollut varmasti paikallaan, sillä vaikka kirjailija on ammatiltaan toimittaja, niin muusikko hän ei ole, ei edes musiikkitoimittaja – vaan urheilutoimittaja. Siitä huolimatta tai kenties juuri siksi kirjasta on muotoutunut varsin helppolukuinen kenelle tahansa satunnaisemmallekin kulkijalle, jota YUP:n musiikki on jollain tavalla koskettanut. Ja edellämainitusta syystä mihinkään musiikin syvempiin rakenteisiin tai soitinarsenaalien esittelyihin ei mennä missään vaiheessa, vaan tässä puhutaan lähinnä bändistä ja sen jäsenistä, heidän työstään ja urastaan. Soitinfriikeillehän YUP:lla on nettisivuillaan videoesittelyt livevermeistään, joten katsokaa sieltä jos kiinnostaa. Mutta kirjaan. Teksti on sujuvaa, kunkin jäsenen sekä levyntekoon ja kiertuetoimintaan osallistuvien henkilöiden haastattelut on toimitettu ammattimaisesti ja tarkkanäköisesti. Pienenä sivuhuomiona mainittakoon, että aivan puhtaasti ei kustannustoimittaja ole oikolukua suorittanut, kirjan alkupuolelle on jonkin verran jäänyt typo-virheitä.

 

Kirjassa jäsentyy hyvin bändin kehitysvaiheet todella marginaalisesta kellaribändistä ammattimaiseksi levyttäväksi ryhmäksi, joka saa levytyssopimuksen lisäksi Suomen ehdotonta huippua olevan tuottajan. Lukija jää varmasti pohtimaan nimenomaan tuottajan roolia yhtyeiden musiikillisten tuotosten toteuttajana. Onko tuottaja yhtyeen taiteelliseen antiin liiaksi vaikuttava ja ohjaileva tekijä vai sparraaja, joka osaa tuoda taiteilijoiden ideat ja luovuuden esiin? Nimittäin tämä kurkistus YUP:n studion ja treenikämpän sisäiseen maailmaan saattaa yllättää yhtyeen musiikkia vain levyjen ja keikkojen muodossa kuulleille. Lukijalle selviää, millaisten paineiden alla muusikot työtään tekevät, mikä metodi on sisäinen sävellyskilpailu, mitä on nk nippusoundi jne. Progeporukalle tuttuja vanhoja nimiä vilahtelee sivuilla varsin tiheään, mm. Pedro Hietanen uskoi vahvasti bändiin ja vaikutti melko ratkaisevallakin tavalla YUP:n nousuun. Kirjaan on haastateltu ilahduttavan monia ihmisiä bändin uran varrelta, hyvin monet vanhoja Wigu-miehiä jokseenkin yllättävämmiltäkin tahoilta. Luonnollisesti mukana on aimo annos triviaa ja huumoriakin, elementti jota ei voi YUP:n tapauksessa koskaan sivuuttaa.

 

Aika näyttää, tekeekö joku tutkija joskus myös musiikkitieteellisemmistä lähtökohdista kirjaa, tarkempaa analyysiä varten toki on olemassa äänitallenteet, nuottikirjat ja live-dvd. Yhtyeen jäsenten ja taustavaikuttajien persoonien ja henkilökuvien lähdeteoksena sen sijaan tämä kirja on äärimmäisen arvokas, koska ainakin allekirjoittaneesta meidän aikamme ei välttämättä edes tiedosta, miten tärkeästä ja progressivisen suomirockin vaikuttajasta tässä teoksessa puhutaan. Väitänpä myös, että kirjan luettuaan YUP:n musiikkiin saa uutta kulmaa – levyjä kuuntelee varmasti eri korvin kuin ennen. ”Helppoa muisteltavaa” ansaitsee lämpimät suositukset.

 

 

 

Sähköisku 2017

(kuvat Teijo Salminen ja Ville Hautakangas)

Neljättä kertaa Tampereen Konservatoriolla järjestetty Sähköisku keräsi jälleen syntetisaattoreista ja elektronimusiikista kiinnostuneita musiikin ystäviä verkostoitumaan, keskustelemaan ja haistelemaan alan uusimpia tuulia. Ja luonnollisesti kokeilemaan mahtavaa määrää instrumentteja. Pääorganisaattorin, musiikkiteknologian lehtori Juha Sipilän mukaan tänä vuonna osanotto oli hivenen vaisumpi, johtuen ehkä 10 euron sinänsä varsin kohtuullisesta pääsymaksusta. Pääsymaksullisuus kun johtui osin espanjalaisen Thunderdrone -yhtyeen järjestämisestä konsertoimaan illan pääesiintyjänä. Päivän ohjelmaan kuului muun muassa Olegtron- Roland- ja Pi-työpajoja normaalien soitinmyyjien ja rakentajien ständien ohella. Traditionaalisen iltakonsertin lisäksi kuultiin myös päiväperformansseja.


Verdeaudio, Mika Rintala. Putkisyntetisaattoreita, audiolaitteita.


Vola:n DIY-designiä. Puuta ja metallia, hieman muovia. Muotoilu on uniikkia by Ville Olaskari.

 

Aikaa saa tällaisessa tapahtumassa kulumaan helposti kokonaisen päivän, valitettavasti meillä oli rajoitetusti aikaa piipahtaa paikalla. Tilanne on tosin näin ulkopaikkakuntalaiselle valitettavasti se, että kaikkea ei kerkeä näkemään ja päivästä väkisinkin iso osa menee matkaan, ja näin oli nytkin. Helsingin Colossus-lähetystö (pj Otso Pakarinen ja allekirjoittanut) saapui Tampereelle vasta iltapäivällä, jolloin osa ohjelmistosta oli jo valitettavasti siirtynyt historiaan. Kaikeksi onneksi halpabussiyhtiö kuljetti meidät suoraan Pyynikintorille aivan Konservatorion eteen, joten kävelysiirtymään ei sentään tuhraantunut aikaa.

*J
Aulatunnelmaa. Kuva: Ville Hautakangas

 

Jo heti ovella saatiinkin ihailla heti suomalaisen insinööritaidon, luovan hulluuden sekä materiaaliosaamisen mallinäytteitä; aulassa komeilivat sekä Vola:n että Verden uusimmat luomukset. Mukana oli tietysti myös muutamia vanhempia, jo tutuksi käyneitä. Kuka voisi koskaan unohtaa esimerkiksi Verden kissakaiuttimia tai Ufox-ilmankostuttimen runkoon rakennettua thereminiä! Vola:n puurunkoinen Cloudy ei ainakaan muotoilunsa puolesta jätä ketään kylmäksi.


Sonic-Pi paja. Kuva: Ville Hautakangas

*
Kolvi kuumenee. Elektroniikkatyöpajailua. Kuva Ville Hautakangas

 

Seuraavaksi kiipesimme toiseen kerrokseen, jossa oli juuri alkamasas tunnin mittainen Roland-syntikkatyöpaja. Fasiliteetit olivat erinomaiset, luokassa oli kutakin osallistujaa kohden Roland S-1 ”plug-out”- syntetisaattori. Lisäksi kokeiltavana oli isompia Rollen polyfonisia sekä state-of-the art -keikkapiano. Luokan takaseinän pöydältä löytyi myösBoutique -sarjaa, AIRA-räkkiä ja muuta mielenkiintoista. Kunpa vain olisi ollut aikaa…


Rolandin pajaluokka. Rolandin edustaja Jari Pailamo (vasemmalla) valottaa Otsolle pajan ideaa.

 

Seuraavassa huoneessa majaili SoundToolsin tarjonta. Mielenkiintoisinta antia uusien pienten laitteiden sarjassa edusti Dreadbox, jonka näppärän näköiset puupäädyilla ja jämäkän tuntuisilla metallirungoilla houkuttelivat vääntelemään namiskoita ja tekemään kytkentöjä. Laitteet ovat käsityötä, joten ymmärrettävästi ihan halvimpia mahdollisia vekottimia ne eivät ole, mutta analogiasta ja laadustahan pitää maksaa (ja hyvänen aika, puupäädyistä!). Dreadboxin sarjassa on myös saatavana kohtuullinen valikoima eurorack -moduleita.


Dreadboxin sympaattiset laatikot.

Waldorf on tuonut markkinoille kolmioktaavisen kb37-koskettimiston ja eurorackin hybridin, jonka nähdessään jokaiselle vanhoja syntikoita tuntevalle tulee ensimmäisenä mieleen 70-luvun Oberheimit ja niiden SEM-modulit. Kosketin-räkkiyhdistelmä on nimittäin valkoinen, ja kun näyttely-yksilökin oli täytetty valkoisilla moduleilla, niin vaikutelma oli täydellinen.


Waldorfin kaunis kb37. Jollei tämä tuo muistoja vanhasta Oberheimista, niin on kumma...

 

EM-Nordicin näyttelyhuoneen huomionvangitsija on mahtava analogimonsteri, Arturian Matrixbrute. Soitin on koteloitu minimoog-tyyppiseen jämäkkään puu- ja metallikoteloon. Paneeli on alareunasta saranoitu ja nousee suoraan ministä kopioidulla mallilla. Puuosat ovat himmeäkiiltoista, harmahtavan ruskeata jalopuuta, joka antaa ulkonäolle suorastaan ylellisen silauksen. Oskillaattoreita on kolme, mutta siihen samanlaisuus minimoogiin sitten loppuukin; LFO:ta ja suotimia löytyy kaksin kappalein, envelopeja kolme! Mutta näyttävin osa on valaistuin painonapein toteutettu valtaisa 16 x 16 kytkinmatriisi, jolla avulla komponentit saa kytkettyä mielikuvituksellisiin yhdistelmiin. Tässäpä modulaarin korvaaja hänelle, joka ei välitä hirveästä johtovyyhdestä… Hintaa silmää ja korvaa hivelevälle (ja järjettömän painavalle) komeudelle on kahden tuhannen euron pintaan. Paljon rahaa, mutta laitetta hivellyt ymmärtänee hinnanmuodostuksen.


Matrixbrute. Houkutteleva mahtisyna par excellence. Ja painaa kuin synti(kka).

 

Tässä vaiheessa törmäsimmekin tuttuun henkilöön, musiikkiteknologi/klarinetisti Severi Kärkeen, joka viime vuonna oli miksaamassa Nurmeksessa Karelian Skies -konserttia (johon Colossus-ryhmämme osallistui). Hän kutsui seuraamaan omaa esitystään, jossa hän kitaristiystävänsä Petri Kivimäen kanssa soittivat Titicaca -nimisen ambient-teoksen. Klarinetin ja kitaran ohella Ableton Push sekä loop-pedaali ja pitkät reverbit ja viiveet loivat äänimaisemaa, joka toistettiin kuusikanavaisella äänentoistolla. Mielenkiintoista sinällään, Pink Floydhan lanseerasi tiettävästi ensimmäisenä monikanavaista konserttiäänentoistoa jo 60-luvun lopulla, mutta vielä tänäkin päivänä monikanavatoisto konserteissa on hämmästyttävänkin harvinaista jopa sähköisimmässäkin musiikissa. Nämä kaverit ovat siis ihan hyvällä asialla hankkeineen, sillä kyllähän tuo monikanavatoisto luokkahuoneessakin erittäin hyvältä kuulosti. Kenties herrojen ambientismia kuullaan tänä kesänä myös Nurmeksessa, jos hyvin käy!

Severi Kärjen ja Petri Kivimäen teos Titicaca kokeili monikanavaisen äänentoiston mahdollisuuksia. Lisäksi kuultiin mm Tomahawk-cover, jonka allekirjoittanut muisti lähinnä Faith no more-yhtyeen Mike Pattonin monista projekteista.

 

Illan konserttitarjonta alkoi Jere Harjuniemen sooloesityksellä. Alustus tapahtui kunnon progetyyliin gongin kumahduksilla ja lopulta siirryttiin marimbaan. Kaikkea tältä väliltä ryyditettiin valtaisilla viive- ja reverb-efekteillä, jotka kuljettivat kappaleen rakennetta erilaisiin tunnelmiin ja äänimassoihin.


Gongin kumahdus. Jere Harjunniemi, tamtam, marimba, sampleri ja riittävästi kaikua.

 

WetSox -kokoonpanossa soitti kolme kaveria, tyylillisesti selkeästi Tangerine Dream -vaikutteinen labrahäärääminen ja ”epäesiintyminen”, eli pääosissa olivat selvästi soittimet: kaverit hääräsivät vipujen, nappuloiden ja patch-johtojen seurassa modulisyntikkaseinämään sulautuen. Musiikin pohjavire oli selkeästi 70-lukua henkivää, ehkä voimakkaampi rytmiikka ja terävämmät perkussiosoundit edustivat nykyaikaisempaa puolta.


Miehet vihreässä hämyssä, Tangerine Dream-henkeen. Wet Sox ja Dry-by. Atte Pohjonen, Janne Koiranen ja Alec Helander. Minimoog Voyager, modulaarit, NordDrum2.

 

Onni Tullan, Iiris Hildenin ja Wilma Maunulan performanssi olikin sitten jo hieman poikkitaiteellisempaa antia. Tullan pääinstrumenttina nimittäin oli Brotherin matkakirjoituskone (efektien, Abletonin ja Akai-kontrollerin ohella), kun taas Hilden ja Maunula esittivät modernin tanssiesityksen kuvitteelliseen toimistoympäristöön sijoitettuna. Ohjelma selittää kyseisen näin: ”O.T. puhtaaksikirjoittaa valkokaulustyöläisen hetkellisen mielikuvitusmatkan kesken konttoripäivän”. Esitys on mainittu homagena E. Remingtonille, kirjoituskoneen kehittäjälle. Esitys oli onnistunut ja kekseliäs esimerkki miten konkreettinen ja elektroninen musiikki yhdistetään tanssiin.


Onni Tulla ja Typewriter project. Tanssijoina Iiris Hilden ja Wilma Maunula

 

Konsertin ensimmäisen puoliskon päätti Eva Alkulan (kantele)ja maestro Juha Sipilän (modulaarit) muodostaman Plonk! -duon esittämä teos. Ensimmäisen teoksen tavoin tämäkin todisti jälleen kerran, miten akustiset instrumentit ja elektroniikka voidaan saumattomasti yhdistää nautittavaksi äänikeitokseksi.

Plonk!: Rei. Eva Alkula, kanteleet ja Juha Sipilä, modulaarisyntetisaattori ja looper. Alempi kuva: Ville Hautakangas

 

Valitettavasti konsertin toista osaa, pääesiintyjänään espanjalaisduo Thunderdrone, emme voineet enää jäädä todistamaan, koska bussi Helsingin suuntaan lähti harmittavan aikaisin.

Joka tapauksessa olimme enemmän kuin tyytyväisiä tähänkin, osaltamme valitettavan vajaaksi jääneeseen Sähköiskun antiin. Onneksi tapahtumia on tänä keväänä luvassa myös pääkaupungissa, odotukset Helsinki Syntethiciä kohtaan ovat kovat...

 


Iltakonsertin pääesiintyjä, eli Thunderdrone: Manu Retamero ja Diego de León, modulisyntetisaattorit. Kuva: Ville Hautakangas
 


Shiptuna: Olli Paajanen: kitara, Onni Tulla, theremin ja modulisyntetisaattori. Kuva: Ville Hautakangas

 

Mutta, suuret kiitokset Tampereelle, sekä puuhamies, lehtori ja syntikkavelho "pääministerikaima" Juha Sipilälle ystävällisestä kutsusta ja koko konservatorion Musiikkiteknologian osastolle, henkilökunnalle ja opiskelijoille.

Vuoden 2018 Sähköiskussa jälleen tavataan!

Savonlinnan taidelukiossa 1980 -luvun lopulla perustettu YUP loi mielenkiintoisen ja omintakeisen musiikkiuran parin vuosikymmenen aikana. Yhtye jäi 2009 epämääräisen pituiselle tauolle, eikä ole ainakaan toistaiseksi aktivoitunut musiikintekomielessä. Toki jäsenistöllä on ollut omat musiikillisetkin uransa. Etenkin tunnetuin jäsenensä, Jarkko Martikainen on luonut jopa YUP:täkin näkyvämpää soolouraa kuuden albumin verran ja kirjailijana julkaissut novelli- ja runokokoelman.  Jussi Hyyrynen on puolestaan puuhannut lääkäriuransa ohella WOYH! -yhtyeessä. Nyt kuitenkin lähes 8 vuoden YUP-hiljaisuuden jälkeen ryhmä on jälleen kasassa Bar Loosessa Helsingissä. Ei kuitenkaan musisoimassa vaan julkistamassa Hippo Taatilan kirjoittamaa historiikkia YUP - Helppoa muisteltavaa.

YUP pysytteli suomirockin valtavirrasta suhteellisen marginaalissa ”Normaalien maihinnousu”-levynsä siivittämää lyhyttä jaksoa lukuun ottamatta. YUP ei myöskään aivan saavuttanut ”hengenheimolaisensa” CMX:n tunnettuutta. Kumpikin yhtye ponnisti kuitenkin melko samantyyppisistä lähtökohdista, eli aloitti HC-punk-kaahauksella, mutta yhdistäen siihen suorastaan röyhkeällä pokalla progesta tuttuja elementtejä. Ja kummankin yhtyeen kohdalla uran edetessä progevaikutteet, musiikillinen kunnianhimo ja instrumentaalinen koukeroisuus valtasivat aina vain enemmän alaa. Jonkinlaisena musiikillisen heittäytymisen kliimaksina YUP:n uralla voitanee pitää ”Toppatakkeja ja Toledon terästä”-albumia, joka teemalevynä, zappamaisen crazyhumoristisella otteella ja kimuranteilla sävellyksillään sai monen progediggarin lumoihinsa. Niin myös allekirjoittaneen.

Kirjan kirjoittaja Hippo Taatila on varsin laaja-alainen kirjailija-toimittaja, joka on erikoistunut toimittajana urheilujournalismiin, ja toisaalta toiminut esoteerisen kirjallisuuden (Gurdijeff!) kääntäjänä. Aikaisempaan tuotantoon kuuluu yhden romaanin lisäksi lähinnä koripalloaiheista tietokirjallisuutta.YUP -kirja on näin ollen Taatilalta hieno avaus musiikkihistoriikkeihin.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Petri Tiainen, Valtteri Tynkkynen, Jussi Hyyrynen, Janne Mannonen (upeassa Duran Duran -t-paidassaan!), kirjan kirjoittaja Hippo Taatila sekä Jarkko Martikainen

Helmikuisena keskiviikkoiltana Helsingissä Bar Loosen lattialle raivatulla eriöllä istuivat siis baarijakkaroilla tentattavana kirjailija Taatila lahjaksi saatu ananas kädessään, laulaja-kitaristi Jarkko Martikainen, kosketinsoittaja Petri Tiainen, rumpali Janne Mannonen, basisti Valtteri Tynkkynen sekä kitaristi Jussi Hyyrynen. Tupa on aivan täynnä väkeä, juuri enempää ei olisikaan näihin tiloihin mahtunut. Kirjapöydässä oli hetkeä aikaisemmin käynyt kuhina, sillä kirjan lisäksi myynnissä oli Svartin prässäämää vinyyliuusintapainosta ainakin ”Huuda harkiten” EP:stä ja ”Toppatakkeja ja Toledon terästä” -albumista.

Tunnelma tilaisuudessa oli todellä lämmin, muutenkin kuin yleisöpaljoudesta johtuen. Huumorin kukka kukki ja miehet olivat silminnähden mielissään kaikesta ja vastailivat yleisökysymyksiin rennosti ja vääntäen vitsiä aina kun siihen tuli tilaisuus. Martikainen mm. pyysi nöyrästi anteeksi Hyyryseltä lähes 30 vuoden takaista traumatisoivaa tölväisyään takatukasta – ja yleisö aplodeerasi! Keikkamuisteloissa myös sivuttiin episodia, jossa silloinen lääketieteen kandidaatti Hyyrynen ompeli tikit keikan jälkeen rumpali Mannosen otsaan syntyneeseen pahaan haavaan (miten se oli syntynyt, sekin tietysti on oma tarinansa...)

Jäseniltä kysyttiin myös mielilevyä omasta tuotannosta. Vastaukset; Tynkkynen: Toppatakkeja ja Toledon terästä. Hyyrynen: Homo Sapiens. Mannonen: Yövieraat. Tiainen: Yövieraat. Martikainen: Normaalien maihinnousu. Ja Hippo Taatila mainitsi hänkin lempilevykseen Normaalien Maihinnousun.

Kysymykseen mahdollisista levyttämättä jääneestä materiaalista vastaus oli aika selvä: YUP levytti kaiken levyttämisen arvoisen. Martikainen painotti, että se materiaali mikä jäi ”rannalle ruikuttamaan”, jäi sinne rannalle hyvästä syystä. Arkistoista ei siis löydy aarteita.

Toki sekin asia kysyttiin, että koska YUP jäi 2009 määrittelemättömän pitkälle tauolle, niin koska tämä tauko loppuu? Vastaus oli YUP-tyyliin epämääräisen selkeä, eli näillä näkymin ei ole suunnitelmia. Mutta koskaan ei voi tietää. Huhuun, että Valtterin Hankasalmelle tuoreeltaan perustamassa Hankala-nimisessä ravintolassa järjestettäisiin YUP:n comeback -keikka, tuli saman tien täystyrmäys.

 

Lopulta tuli Colossuksen vuoro, eli se tavallinen… eli kysymys suhteesta progeen. Tähän kysymykseen kuului Hyyryseltä saman tien selkeä julistus ”MINÄ OLEN PROGRESSIIVINEN ROCK!” ja Martikaiselta vahvistus -Jussi on!

Ja yleisö puhkesi aplodeihin!

Martikainen jatkoi, että lukioaikana he kaikki hervahtivat monenlaisiin progelevyihin. Nimistä Martikainen mainitsi Jethro Tullin, Frank Zappan, Oldfieldn ja Wigwamin. Sävelkieli ja säveltämisen malli alkoi saavuttaa uusia, kunnianhimoisia tasoja kaiken punk-kouhotuksen jälkeen.

- Se lähti liikkelle rakkaudesta sellaiseen musiikkiin, joka voisi antaa – ehkä jopa vuosikymmenten päästäkin – jollekulle jotain elämyksiä. Ja näin on ehkä käynytkin, jos kerran Colossuksen ja progeväen piireissä edes kulttitasolla arvostusta löytyy… eli eihän tässä ihan vikaan olla menty!

- Kyllähän meillä kaikilla on tällainen rönsyilevämpi musiikki ollut lähellä sydäntä, lisää Hyyrynen.

- Kaikki se noiden Tullin, Zappan, Oldfieldin jne musiikki. Ja Wigut myös!

- Niin, ja kyllä meitäkin wigutti!, vahvisti Martikainen.

- Laaja oli se paletti, josta tätä pakettia koostettiin… Varsinkin Valtterin biiseissä on ne melodiat joissa oli kansanmusiikin ja vaikkapa Pihasoittajien vaikutteita, yms... kertoi Hyyrynen.

- Ollaan yritetty tehdä niin vaikeita kappaleita kuin niillä soittimilla ja taidoilla mitä meillä oli käytössä. Mahdollisimman monta osaa ja käännöstä. Näin minä ainakin itse toimin rumpalina, selitti Mannonen omaa rumpalintyötään.

-Olimme inhimillisen osaamisemme äärirajoilla aika usein, muistutti Martikainen ilkikurisesti.

Hyyrynen lisäsi vielä Yö-yhtyeen kitaristi Jani Viitasen kertoneen, että ei ole koskaan kirjoittanut biisejä, joita ei osaisi soittaa päihtyneenä. -Meillä tuo on ollut jossain määrin päinvastoin.

-Vain sellaisia biisejä, jotka ovat kahdenkin kaljan jälkeen ihan mahdottomia, lisää Martikainen hyväksi lopuksi.

Taidetaan siis olla progressiivisuuden kovassa ytimessä...

 

(Kirja-arviota luvassa jatkossa, mahdollisesti)

Teijo Salminen

RIKK ECCENT
OWL AWOL
  Kolmisen vuotta on vierähtänyt Rikk Eccentin, eli tuttavallisemmin multi-instrumentalisti Kimmo Salmelan edellisestä soololevystä. Päät ja Poverty Stinks -yhtyeissä muinoin vaikuttanut mies on siis aktivoitunut kuluvalla vuosikymmenellä levyttämään säännöllisemmin. Käsillä oleva levy alkaa synavinkunalla, mutta raskaiden ja aika maukassoundisten kitarariffien johdattelemana edetään. Ensivaikutelma saattaa herättää vähän ristiriitaisia tunnelmia, koska rummut levyllä kuulostavat kummallisilta ja irrallisilta -epäilemättä ne ovat täysin elektroniset. Voi olla aivan kustannussyistäkin. Hieman pompöösistä soundipolitiikasta juontuu mieleen T.T. Oksalan 80-luvun sooloilut. Kansiteksteistä päätellen herra Eccent soittaa levyn kaikki instrumentit -liekö myös nuo sähkörummut (hatunnosto sinänsä -rumpujahan ei edes Mike Oldfield taida soittaa!). Vain yhdellä raidalla ”Higher Ground” kuullaan vierailevaa naislaulajaa. Soundien hienoiseen outouteen kyllä tottuu, uskokaa pois! Siinä vaiheessa levyn annista myös alkaa nauttia. Salmelan lauluääni on karheudessaan varsin miellyttävä. Vaikka On the rocksissa kuullun keikan perusteella trubaduurihommatkin hoituvat mies ja kitara-periaatteella, niin kyllä lahjat musiikin tekoon myös studiossa ovat kiistattomat. Sama pätee säveltämiseen ja sovituksiin. Rivakkatempoisella kakkosraidalla ”I feel free” kertosäkeen toisto katkaistaan juuri, ennen kuin se muuttuu junnaavaksi ja liian toisteiseksi. Kolmosraita ”Prog On” on lainakappale (alkuperäinen tosin nimellä ”Rock on”) sellaiselta muinaisuuden brittipop-ilmiöltä kuin David Essex, siis melkoisen yllättävältä suunnalta. ”Fare Well” on pitempi tunnelmapala, joka hetkittäin muistuttaa hieman Division Bell-kauden Pink Floydia tai Gilmourin soolotuotantoa. Suurin yllätys on levyn raidoista on kuitenkin ”Higher Ground”, jonka kertosäe vaikuttaa (ilmeisen tahattomasti?) vinksahtaneelta muunnokselta Kate Bushin vanhan ”Wow”-hitin vastaavasta. ”Losers Game” alkaa kitaraballadina, mutta jatkuu tavanomaisemmalla rock-poljennolla. Päätösraita ”Tomorrow is so slow to come” nytkyttelee tasakompilla hieman roxymusicillisella tatsilla, komean kitarasoolon loppuun saattelemana. Entä onko tämä progea? No, art rock, joksi saateteksti tätä kutsuu, on aivan mukiinmenevä ilmaisu. Laulukokoelmahstahan tässä pohjimmiltaan on kyse, mutta mukana on myös aimo annos sävellyksellistä ja soundillista monimuotoisuutta ja kokeilevuutta - ja tietysti pitkiä kitarasooloja. Eli kyllä tätä haastavamman musiikin ystäväkin mielikseen kuuntelee. Lisäkehaisun ansaitsee levyn kansigrafiikoiden lisäksi kansikuvan hauska pöllönnaama, levyn nimi Owl AWOL tarkoittaa vapaasti käännettynä ”Pöllö puntiksella”. Symboliikkaa voi tietysti itse kukin miettiä tykönään...

Teijo Salminen

Running Moose Prog night 2016

(kuvat: Matti Kervinen, Teijo Salminen)

Nisula Electic Gypsies

Illan avaajana toimi tosi dynamiittinen voimatrio Nisula Electric Gypsies. Bändi ei varsinaisesti ole progebändi, vaan pikemminkin hard/bluesrockiin keskittyvä yhtye, joka soittaa 60-70 -luvun taitteen proto-progen ja bluesrockin helmiä. Eli ainakin Rocksin illan settiin kuului mm. iso kasa parasta Hendrixia, Creamia ja Black Sabbathia. Hyvä kattaus antaumuksella meiningillä, melkoisella volyymilla soitettuna. Tämä toimi ikään kuin hyvänä yleissivistävänä historiamuistutuksena siitä, mitkä olivat ne britti- ja jenkkiesikuvat, jotka käynnistivät Suomessakin 60 –luvun lopussa melkoisen bändiboomin, jonka seurauksena syntyivät mm. Apollo, Kalevala ja Charlies. Bändin jäsenet ovat siis kitaristi/laulaja Juhani Nisula, basisti Roxsy Surowiak sekä rumpali Mikko Neuvonen. Erityisesti mieleen jäi rumpalin todella energinen ja antaumuksellinen työskentely. Jos tarve olisi buukata 60-luvun lopun kitararockia vääntävä pumppu, olisi Nisulan ”sähköromanit” kelpo valinta.

 

The Outer Sonics

 

Tamperelainen Outer Sonics on 2014 perustettu nelikko, jonka jäsenistöstä puolet, eli Nina ja Mika Hiironniemi on monelle Colossuslaiselle tuttu Hiidensointi-yhtyeestä. Muut nykyiset jäsenet ovat siis kitaristi/kosketinsoittaja Ari Niemi sekä basisti Samuli Happo. Helsingin keikalla viidentenä jäsenenä vaikutti vielä Mirkku Mattinen sellonsa kanssa.

Bändi oli hienossa keikkavireessä, parin vuoden takaisesta Rocksin keikasta soundi oli vielä tukevoitunut ja ote entistäkin varmempi. Uusi basisti Samuli Happo veti keikan ammattilaisen varmuudella, mieshän on aiemmin meritoitunut Pauli Hanhiniemen Perunateatterissa, kuin myös oman Happo-HC-yhtyeensä riveissä. Keikan jälkimainingeissa sovimme bändin nokkanaisen, Nina Hiironniemen kanssa pienestä sananvaihdosta.

 

 

Aloitetaan kuluneella sporttikysymyksellä: Debyyttilevy ja keikkoja alla, miltä nyt tuntuu? Ja erityisesti, mitkä tunnelmat nyt Rocksin keikan jälkeen?

- Erityisen hyvältä tuntuu! Levystä tuli hyvä ja niitä biisejä on mukava soittaa livenä. Keikan jälkeinen kommentti, että me ollaan parempia livenä kuin levyllä lämmitti mieltä, senhän eteen ollaan tehty töitä. On the Rocks oli jälleen hieno kokemus, tuntui tosi hyvältä mennä sinne toistamiseen ja paljon vielä valmiimpana kuin ekalla kerralla. Tavallaan meidän on kiittäminen rocksia ja etenkin Matti Kervistä siitä, että bändi ylipäätään saavutti noinkin nopeasti debyyttilevyn teon etapin.

Violet” näyttää saaneen omien havaintojeni mukaan varsin hyvän vastaanoton musiikkimedioissa

- Kyllä, vastaanotto on ollut varsin ylistävää. Nyt vain pitäisi saada tätä bändiä enemmän ihmisten tietoisuuteen. Ollaan hyvissä fiiliksissä levyn saamasta vastaanotosta. Ainoa mitä kaivattaisiin olisi vieläkin suurempi näkyvyys noissa arvosteluissa- etenkin suurimmissa musamediossa. Nyt tarvittaisiin isoa buustausta bändille!

Basistinne on vaihtunut sitten viime On the rocks-esiintymisen, ottiko Happo homman haltuun nopeasti?

- Samuli on kokenut soittaja- ei sillä kauan mennyt päästä mukaan. Hän toi uudenlaista puhtia bändille ja rokkaavampaa meininkiä. Mikalla ja Samulilla on yhteistä soittohistoriaa yli kolmenkymmen vuoden ajalta (Stake, Perunateatteri, Happo hc). Yhteensoitto sujuu tuosta vain.

Omien laskunjeni mukaan soititte Violet-albuminne kokonaan?

- Kyllä. Mitäs sitä mitään pois jättämään...

Setin cover -veto, Queensrychen Silent Lucidity ainakin hiveli allekirjoittaneen korvia. Kenen valinta vai onko Ryche kaikkien bändin jäsenten mielibändi?

- Kyllä se oli Mikan ehdotus. Mika on itseasiassa ehdottanut kaikenlaista meille soitettavaksi... Niin meidän kuin Arinkin levyhyllystä löytyy melkein koko bändin tuotanto, meillä ainakin Empireen asti. Tuntui mukavalta kaivaa monen vuoden jälkeen levy esille ja kuunnella sieltä muitakin biisejä- onhan se kovettu bändi!

Viimeksi Rocksissa soititte The Policen King of Painin. Onko kyseinen bändi muidenkin kuin rumpalin suosikki (jonka soitossa aistii Copeland-vaikutusta… ja ehkäpä tietysti Peartiakin). Mikalta voisikin kysyä, mikä rumpali on SE vaikuttaja?

- Kaikkihan nyt Policesta tykkää! Ja niin tässäkin bändissä, se lienee jopa bändiin pääsyvaatimus...

-Mika: Neljä niitä tulee mieleen, vaikka kuinka yhtä miettisi asettaa ylitse muiden. Ei missään järjestyksessä ne olisivat Peart, Copeland, Bill Ward, John Weathers.

Puolet bändistä on kuitenkin entisen Hiidensoinnin jäsenkuntaa, joten otan vapauden rönsytä vähän ”topicin ulkopuolelle”. Onko Hiidensointi telakalla -eli voivatko fanit odotella joskus reunion-keikkoja? Käsitin niin, että Ovia ja Aikoja -jälkeistäkin materiaalia on pöytälaatikossa olemassa.

- Never say never, kyllähän se meille sopisi. Mika sanoi soittavansa koska tahansa ne biisit edelleen, mutta itse en usko sellaisen tulevan. Uusia biisejä tosiaan tehtiin, ja aikoinaan harmitti että ne jäivät tallentamatta, koska sieltä tuli vielä rankempaa materiaalia kuin aiemmat. Taaksepäin on mukava muistella ja varsinkin olla tyytyväinen siihen mitä saatiin aikaiseksi. Mutta nyt on uutta musaa ja uusi suunta eteenpäin.

Joko seuraavalle Outer Sonics -pitkäsoitolle on materiaalia, eli suunnitelmia Violetin seuraajasta?

- Uusia biisejä on 5-6 kipaletta työstettynä ja ne odottelevat demottamista. Viikon kuluttua Mika pääsee aloittamaan rumpuäänityksiä, minun pitää vain päästä ne laulamaan, jahka tämä flunssa tokenee. Fiilikset ovat erityisen hyvät tulevasta levystä, hienoja biisejä. Ja nyt olisi toiveissa saada myös julkaisija, joka haluaisi tehdä töitä bändin kanssa ja etenkin sen eteen! ”Violet” -levyä ei tarjottu kenellekään missään vaiheessa. Nyt ajateltiin tehdä koekierros, kunhan saadaan jonkinlaiset demot ilmoille. Mutta toinen levy tulee jokatapauksessa, mielestämme musiikki pitää saada tallennettua fyysiseksi kappaleeksi ja nättiin pakettiin!

Sellistinne Mirkku oli hieno lisä soundiinne. Voidaanko häntä jo pitää viidentenä jäsenenä?

- Mirkku olisi tervetullut vakituiseksikin, mutta mennään Mirkun ehdoilla. Kaikille keikoille joille pääsee hän on erittäin tervetullut. Ja seuraaviin laitetaan nainen laulamaan kanssani. Stemmoja ei ole koskaan liikaa! Mirkku on musiikin matkatyöläinen, opetushommissa ja siksi kaikki arki-illat erittäin kiireinen. Lupasimme kyllä etsiä ensin hänelle töitä Tampereelta, otetaan se sitten bändiin... Tosin työpaikkaa ei hänelle olla vielä löydetty.

Lopuksi onnittelut bändille hienosta keikasta – Colossuksen edustus ainakin nautti illasta täysin siemauksin. Ja toivottavasti nähdään taas livelavoilla suuremmankin yleisön kuultavana. Kuten usein Rocksin keskellä viikkoa-klubeilla, yleisöä oli valitettavan vähän. Toivotamme luonnollisesti menestystä ja luomisvoimaa tulevaisuudelle!

- Kiitosta! Kyllä me vielä suuremmillekin areenoille ja yleisöille nousemme soittamaan!

 

Rikk Eccent

Rikk Eccent on yhden miehen musiikkirprojekti, jonka takaa löytyy pitkän linjan muusikko Kimmo Salmela. Salmela on luonut uraa 80-luvulta lähtien mm. Päät ja Poverty Stinks -yhtyeissä. Pitkän hiljaiselon jälkeen musiikinteko alkoi uudelleen 2000-luvulla ja hiljattain ilmestyneen toisen albuminsa jälkeen Colossuksen iskuryhmä jututti miestä kun kerran saman baaritiskin äärellä tavattiin. Kysymyssatsi lähti liikkeelle siitä klassisesta ”miten minusta tuli muusikko”...

 

- Aloin ensin soittaa klassista trumpettia ja soitin sitä paikallisessa sinfoniaorkesterissa. Soitin sitten 80-luvun alussa vantaalaisessa JSS-nimisessä bändissä joka tuli rockin SM-skaboissa toiseksi (Toim. huom! Kisan voitti 22-pistepirkko ja Yö sai kolmossijan!). Tämän jälkeen menin Päät -yhtyeen kitaristiksi, joka oli mielestäni ihan hyvä keikkabändi. Soitin siinä viisi vuotta, jotain sivujuttuja oli silloinkin. Päiden jälkeen tein tv- studio- ja teatterikeikkaa. Soitin myös vähän aikaa Poverty Stinks -bändissä. Tämä ei kuitenkaan pitemmän päälle tuntunut hyvältä eikä antanut sitä, mitä omat odotukseni ovat musiikin tekemisestä. Niinpä menin päivätöihin.

- Vaikka pääasiassa soitan kitaraan, niin esim Poverty Stinksissä soitin myös pianoa ja urkuja ja tein jousiarreja. Päissä soitin pelkästään kitaraa, Kimmo Kajasto oli Päiden varsinainen multi-instrumentalisti.

- Tällä hetkellä olen siis freelance-muusikko, mutta sivutoimena viestintäalan töitä. Varsinaiselta koulutukseltani olen kääntäjä, mutta käännöstöitä en ole tehnyt, enemmän kirjoittamista.

- Noin kuutisen vuotta sitten päätin, että omaa materiaalia on nyt tarpeeksi, että jos nyt pistän tosi rankan duunin päälle, saan tuon ensimmäisen soololevyn aikaiseksi. Se oli kyllä ihan hirveä puristus, vedin siinä itseni aika äärirajoille. Silti se oli ihan hyväksi, sillä nyt kun toista levyä teki, niin oli ihan eri pohja työskennellä. Lopputulos oli jopa yli siitä kuin ajattelin sen olevan.

- En koe itseäni progemuusikoksi, koska tykkään pistää sekaisin kaikkea. Tämä on taiderockia, pompöösiä ja vähän hölmöä yrittämistä.. mutta siinä on kuitenkin oma pointtinsa. Toisaalta-progeksi sitä on nimittäneet kaikki tutut. Se taas oli ihan hyvä juttu, koska näin päädyin puheisiin Matti Kervisen kanssa! Ja sain siis levyn jakeluun tätä kautta.

- Ilmaisu ja kokeilevuus on musiikissa tärkeää. Perinteisen pop-biisin rakenteen rikkominen on kiinnostavaa. Ja se, että on se pidempi instrumentaaliosuus siellä välissä. Ja että siellä on riittävästi outoja sointeja. Mutta pohjana on kuitenkin perinteinen biisinkirjoittaminen.

 

Rikk soitti siis Nisula Electric Gypsiesin ja Outer Sonicsin välissä akustisella kitaralla säestetyn trubaduurikeikan, jonka aikana kuultii valikoituja covereita, mm. väkevä tulkinta Procol Harumin As Strong as Samsonista.

Kaiken kaikkiaan Matti Kervisen Running Moose -illan anti tyydytti tämän Colossus -ryhmämme kulttuurinälän erinomaisesti. Harmittamaan jäi vain se, että väkeä oli vähänlaisesti paikalla, seikka joka on valitettavan usein huomattu myös On the Rocksissa järjestettyjen Colossus-klubien yhteydessä. Mutta kuten näillä klubeilla on aina huomattu, näin marginaalisemmassakin musiikissa esiintyjien taso on korkea ja kotimaastamme löytyy hyvää osaamista. Tästä on hyvä jatkaa.

 

Kuva: Matti Kervinen

 

 

”Erikoisyhtye” Ajaton, jonka haastattelu löytyy Colossuksen printtinumerosta 46, on julkaissut vihdoin odotetun debyyttialbuminsa. Alun perin laulajan, gambistin, huilistin ja moogin soittajan muodostama kvartetti on kokenut tähän mennessä soittajavaihdoksen huilisti Sonny Heinisen jättäydyttyä yhtyeen riveistä. Tilalle on löytynyt bandeonisti Henrik Sandås, joka on nuorin bändin jäsenistä (s. 1981), mutta kivenkova tango nuevo-ammattilainen. Hän on soittimensa yksi harvoista taitajista tässä maassa ja soittaa vaativaa instrumenttiaan paitsi Ajattomassa, lukuisten muiden projektien lisäksi Tanguedia- ja Otra Vez -yhtyeissä.

Muut jäsenet ovat siis gambisti Mikko Perkola, kosketinsoittaja Kari Ikonen sekä bändin laulaja liideri Mia Simanainen. Kymmenen keikkaa käsittävä levyjulkistuskiertue käynnistyi tämän vuoden syyskuussa. Kävin jututtamassa Miaa hieman ennen kiertuesarjan alkua Helsingissä.

 

Ensilevynne on vihdoin ilmestynyt, onnittelut. Elixir on levyn nimi. Mistäs tällainen nimi?

- Elixirhän tarkoittaa viisasten kiveä. Se on joku tällainen alkemistien aine, jota he ovat aikoinaan etsineet. Ja meillä on tämä ajattomuuden aspekti, ja seilataan vähän jossain… no, ei ihan maassa, vaan aina jossain ei-olevassa. Siksi minusta tuntui, että se on nyt juuri oikea nimi levylle. Viisasten kivi, joka tekee meidät kuolemattomaksi!

Se on siis julkaistu nyt vinyylinä ja puulevynä. Mikä ihme on puulevy?

- No, se on vanerinen CD:n kokoinen puukiekko, johon on leimattu bändin ja levyn nimi, vuosiluku, sekä WD eli Wood Disc. Takapuolella on numerointi, eli kun niitä on tehty 300 kpl niin levyn järjestysnumero ja latauskoodi, josta sen varsinaisen musiikin saa ladattua. Puulevy itsessään on pahvikotelossa jossa on kansitaide hieman CD:n tapaan. Vinyyli-LP:n painosmäärä on sama, eli 300 kpl. Painos on pieni, eikä levy-yhtiöllä yksinkertaisesti kannata tehdä sekä vinyyli- että CD-painosta. Levyt myyvät ylipäätään niin huonosti. Koska halusin kuitenkin pelkän latauskoodilapun sijaan jotain konkreettisempaa, Karin kanssa keksimme tämän puulevyidean.

 

Tämä ei siis ole mikään valmis formaatti, vaan ihan oma erikoisuutenne. Teidänhän kannattaa patentoida tämä!

 

- No niinpä! Tämähän on toisaalta ihan hulluutta käyttää aikaa ja energiaa tällaiseen, mutta en halunnut että kukaan muu tekee tätä ennen meitä. Onhan se kiva, että on todella jotain konkreettisempaa kädessä kuin paperilappu. Julkaisija Eclipse ei ole tätä puulevyä tehnyt, vaan me olemme tämän itse tilanneet ja teettäneet. Eclipseltä olemme saaneet vain ne latauskoodit ja tarrat. Haimme tosiaan itse ensin nämä vanerilevyt ja laserleikkauttaneet. Itse suunnittelin ja tilasin leimasimen jolla leimata levyn etupuolen. Graafikon kanssa suunnittelimme kannen ja pahvikoteloinnin hankimme myös erikseen. Kansikuva on Otto Mäkilän (1904-1955) maalaus Kesäyö (1938, maalaus löytyy Ateneumin kokoelmista). Mäkilä oli vähän samanhenkinen modernistitaiteilija kuin Helvi Juvonen, jonka tekstejä olen käyttänyt omissa lauluissani.

Kerrotko vähän levylle päätyneistä kappaleista.

 

- Alun perin meillä oli kahdeksan kappaletta tulossa, mutta yksi jätettiin vinyyliltä pois, koska ne olisi ollut liian vaikea sovittaa kahdelle puolelle. Ei uskallettu ottaa riskejä sen puoleen, että kaivertaja olisi joutunut ongelmiin tämän kanssa. Paljastetaan sen verran, että vinyyliltä puuttuva kappale on Agda Airi. Se on siis ”puulevyllä” mukana päätösraitana. Tosin, LP:n mukanahan tulee myös latauskoodi, joten sen saa joka tapauksessa digitaalisena vinyylinkin hankkinut. Agda Airi muuten on jo levytetty kerran, se on minun Ahava-bändini ensimmisellä levyllä. Samoin kuin Ajattomankin kanssa esitetty Kieloniityllä-kappale, joka on myös Ahavan Matka-levyllä live-versiona.

 

Ylen studionauhoitus tehtiin muistaakseni vanhalla kokoonpanolla.

- Kyllä, Sonny oli mukana vielä silloin. Henrik tuli ensin tuuraamaan keikoille, mutta Sonnyn ilmoitettua lopettamisestaan jatkoimme edelleen treenaamista Henrikin kanssa, joten tällaisella koostumuksella jatketaan.

Levyntekemisprosessista: Jossain YLEn haastattelussa mainitsit tämän bändin olevan parhaimmillaan livenä. Eli onko tämä toteutettu nyt studiolivenä vai miten?

- No tämä levy toteutettiin tosiaan siten, että meillä oli Kanneltalolla keikka. Äänitimme sen keikan, mutta tarkoituksena oli seuraavana päivänä soittaa tyhjälle salille ja äänitttää sekin niin että tehdään ”varaversioita” jos varsinaisen konsertin aikana kappaleet eivät onnistu ihan täysin. Sitten siinä kävi niin, että Henrik sairastui seuraavana päivänä, joten jouduimme tekemään tuon tyhjän salin äänityskeikan myöhemmin toukokuussa. Lopulta tuolta äänityssessiokeikalta valikoituikin levyn kaikki kappaleet yhtä lukuunottamatta. Luna 17B on se yleisön kanssa äänitetty livekappale. Sitä ei missään siis lue, että se on live. Itse asiassa Kari editoi sitä vähän lyhyemmäksi ja taisi myös äänittää moogilla pari päälleäänitysraitaa, tästä syystä sitä ei voi ihan liveotoksi kutsua. Yleisöaaniä ei siellä kuulu.

 

Ja kiertue on nyt käynnistymässä...

 

- Kyllä, kymmenen keikkaa, hieman Itä-Suomeen painottuen. Tampere taitaa olla läntisin paikka. Helsingissä soitamme Lapinlahden sairaalassa.

 

Onko luvassa olevien keikkojen settilistassa myös materiaalia levyn ulkopuolelta?

 

- Kyllä, esimerkiksi Bottom Ice-kappale ja Kanneltalollakin soinut August Night. Nämä ovat vähän rytmisempiä kappaleita, ja koska ne eivät ole levyllä, niin levyn kokonaisilme on jäänyt tosiaan vähän rauhallisemmaksi.

 

Kieli ei ilmeisesti ole ongelma, sekä suomeksi että englanniksi

 

- Niin. Tosin nyt tämä levy on kyllä täysin englanninkielinen. Toisen bändini, Ahavan, ensimmäinen levy oli sekä suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Tätä joku kritisoikin linjattomuudesta, mutta minä tuumasin, että nyt vasta mennäänkin ilman linjaa! Että en anna sellaisen vaikuttaa - mutta tässä vaiheessa tämän bändin kanssa päätin, että nyt kuitenkin valitsen sen englannin. Että ihmiset ymmärtäisivät sanat ulkomaillakin. Voi olla että ongelma on toisaalta markkinoilla eikä sillä mitä ihmiset kuuntelevat. Nyt kiertueelle on kyllä valmistunut yksi uusi suomenkielinen kappale. Levyllä muuten puolessa kappaleista ei ole varsinaista tekstiä, niissä ääni on instrumentti muiden joukossa.

 

Onko muuten treenien ja konserttien järjestäminen hankalaa jäsenten asuinpaikkojen suhteen? Muistaakseni Mikko esimerkiksi asuu Lahdessa

 

- Mikko on muuttanut Lahdesta Helsinkiin, mutta Henrik toisaalta asuu Jyväskylässä! Tämän vuoden puolella on ollut noin kymmenkunta treeniä, näin ennen kiertuetta vähän tiuhempaan tahtiin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Oma haasteensa siis treenien suhteen. Onko muuten koko bändi kollektiivisesti sitä mieltä, että levy on onnistunut?

 

- Kyllä ovat kaikki näin ilmaisseet! Sehän tässä on myös mukavaa, että kaikki odottavat tätä kiertuetta. Että saadaan mennä ja soittaa. Usein se on myös niin, että kiertueen loppupuolella sitten melkein ollaan suru puserossa siitä kun keikat loppuu, kun oli niin hyvä meininki päällä…

 

Kirjoitatko biisit kokonaan valmiiksi jokaiselle vai miten kappaleet muotoutuvat?

 

- No olen kokeillut siis kokonaista sovitusta tehdä, mutta käytännössä se meni aina niin, että asioita kokeillaan. Eli kirjoitan oman laulustemmani, lisään sointumerkit ja loput nuotit sopimalla ja hiomalla. En osannut niin paljoa valmiiksi sovittaa. Kari on enemmän säveltäjä, häneltä tulee valmiimpia ideoita kunkin soitettavaksi. Mutta muuten aika kansanmusiikkipohjalta mennään. Improvisaatio-osuudet eivät olleetkaan muuten mikään ongelma, toisin kuin alkuun vähän pelkäsin. Ja meidän soitinvalikoimassamme ei ole varsinaisia rytmisoittimia, niin onkin hyvin mielenkiintoista työstää rytmipuoli musiikkiimme.

Mikä on suosikkiesiintymispaikkasi?

 

- Vaikea sanoa, olen ollut niin innoissani näistä kaikista keikkapaikoista, etten osaa nimetä suosikkia..! No, yksi poikkeuksellinen klubikeikka jäi mieleen Lahdessa. Paikka oli aivan täynnä, stage oli tosi pieni. Meillä oli äänimies, joka onneksi hoiti homman niin, että kyllä se musiikkikin sieltä sitten kuului. Se oli ensimmäinen tuon kaltainen klubikeikka – josta tosin ensin ajattelin että eihän se sovi ollenkaan tälle bändille, mutta sitten se kuitenkin toimi! Ympäristö sai meidät soittamaan sen ympäristön mukaan. Pieni kamarimusiikkisali tai vastaava on kuitenkin omasta mielestäni paras meille.

 

Tuleeko levy streamauspalveluihin?

 

- Ainakin iTunesissa se pitäisi jo olla, Spotifystä en ole niin varma, voi olla että tulee sinnekin.

 

Selvä, Colossus kiittää haastattelusta. Tarkistetaan asia, kuunnellaan levyä ja toivotaan että väkeä riittää kiertueelle!

 

Pages: ? 1 2 3 4 ?