Teijo's blog

Jeavestone & Anekdoten lauantaina 10.11.2018 Pohjoismaisilla musiikkipäivillä

Pohjoismaiset musiikkipäivät on pisimpään jatkunut musiikkifestivaali Pohjolassa, ensimmäisen kerran ne järjestettiin jo 1888 - aikana, jolloin Sibeliuskin oli vasta nuori sävellyksenopiskelijakloppi ja ensimmäiset suurteokset antoivat odottaa itseään. Tänä vuonna nykymusiikkiin keskittyneen festivaalin päätteksi kuultiin kattaus pohjoismaista progressiivista musisointia, kun kalajokelainen Jeavestone ja Taalainmaan Borlängessa perustettu Anekdoten esiintyivät Suvilahden Tiivistämö-hallissa. Kiitos näistä valinnoista kuuluu päivien tämänhetkiselle taiteelliselle johtajalle, Yleisradiossa Karmiininpunaisen kuninkaan hovi- ohjelmaakin taannoin toimittaneelle säveltäjä Osmo Tapio Räihälälle.

Olen nähnyt ruotsalaisen Anekdotenin lavalla viimeksi syyskuussa 2000, eli hieman yli 18 vuotta sitten Tavastian lavalla. Ja ellen ihan väärin muista, konsertti taisi olla Colossuksen järjestämä. Samassa tilaisuudessa soitti myös Höyry-Kone, oletettavasti ihan viimeisiä esiintymisiään. Jännittävänä yksityiskohtana mainittakoon, että Anekdoten avasi ja Höyry-Kone päätti illan. Voi olla, että ruotsalaisbändi ulkomaisuudestaan huolimatta oli enemmän tai vähemmän lämmittelijänä kotimaisen progen yhdelle sen hetken huippubändille. Poikkeuksellista Anekdotenissa on se, että yhtye käytti ja käyttää edelleen lavalla aitoa mellotronia. Vaikka monen monta progeyhtyettä olen näiden vuosien varrella lavalla nähnytkin, niin tuo kahdeksantoista vuoden takainen akti oli ensimmäinen, jossa "jäätelökioskin" käyttöä olen livekäytössä todistanut, tämä viime lauantainen oli sitten se toinen kerta. Tällä kertaa lavalla nähty soitin ei ollut bändin oma, vaan lainalaite Matti Karin Vostok-studiolta.

Illan aloitti Jeavestone, tällä kertaa kotimainen soittokunta on ruotsalaisten lämmittelijöinä. Kalajoen prog&rollaajat vetivät keikan vakuuttavalla yhteistyöllä, bändille tyypillistä huumorikierrettä unohtamatta. Kitaristi-laulaja Kääntän eli Jim Goldworthin kitarakielen katkeaminenkin hoitui kätevästi soittimen vaihdolla (oliko varakitarana Anekdotenin Nicklasin Gibson SG? Siltä se ainakin näytti).

Tinja 'Tin Jay' Vuori (koskettimet, huilu), Aleksi Tanhuala (perkussiot), Jukka 'Jim Goldworth' Kääntä (kitara)


Vaikka hieno livebändi onkin, tällä kertaa Jeaveijarit saivat tyytyä tosiaan lämmittelijän karuun rooliin. Miksaus ei kaikin osin ollut ihan kohdillaan, äänekkäimmissä kohdissa lauluäänet eivät kuuluneet kovin selkeästi. Tästäkin huolimatta jäsenten stemmalaulanta tekee vaikutuksen joka kerralla. Yleisö istui salissa tuoleilla ja taputti kappaleiden välillä hieman vaisun oloisesti, joskin sentään joku iäkkäämpi yleisön joukosta huudahti tuon vanhoille Colossus-parroillekin tutun fraasin "Proge on iloinen asia!". Muutoin asetelma oli kuin tyypillisessä klassisen musiikin konsertissa, mikä aiheutti oudon kontrastin Jeavestonen suorastaan epäprogemaiseen ilakointiin joka kulminoituu vaikkapa Aurora Borealis Manin reggaehilpeilyssä. Selvästikin tässä odotettiin illan pääaktia, eli Anekdotenia.

Kimmo 'Kingo' Vierimaa (rummut), Tommi 'Tommy Glorioso' Vierimaa (basso)

 

Anekdotenin Anna Sofi ja Nicklas keskustelevat vielä viimeisistä säädöistä

Yleisöltä kysyttiin, halutaanko istuimet säilyttää salissa vai seistäänkö. Väki äänesti seisomisen puolesta, ja niin tuolit roudattiin pois. Anekdoten aloitti viimeisimmän levynsä hienollaavausraidalla "Shooting Star". Musiikki soljui ja se mellotron soundasi uskomattoman hienolta. On ihmeellistä, miten tuo vanha nauhasampleri tuo sointiin dramaattisen ja hallitsevan sävyn. Anekdotenin kappaleethan ovat melko pitkiä, joten aikaa meni ennen kuin päästiin alkupään tuotantoon, esimerkiksi From Within ja Nucleus 90-luvulta soitettiin. Tällöin soitinnustakin vaihdettin siten, että mellotronisti Anna Sofi Dahlberg vaihtoi soittimensa selloon ja kitaristi Nicklas istui kosketinten taakse. Tällä kertaa sello oli klassinen sello, vuosituhannen vaihteessa Tavastian lavalla kuultiin sähköistä versiota.

Mellotron...

Jan-Erik Liljeström

 

Anekdotenin kokoonpano on muuten pysynyt samana 90-luvulta muutoin, mutta nyt ilmeisesti viimeisen, v 2015 ilmestyneen levyn, myötä on kokoonpano kasvanut toisella kitaristilla. Uusi kitaristi on kuusikymppinen brittikonkari Marty Wilson-Piper, joka pitkään vaikutti australialaisessa psykebändissä The Church.

 

Marty Wilson-Piper

Nicklas Barker

 

Erityishuomiona mainittakoon loistavan basisti-laulaja Jan-Erikin Rickenbaker-soundin lisäksi on hänen verraten hyvä suomenkielen taitonsa, jolloin välispiikit lankesivat hänen lausuttavikseen, kieltämättä hyvästä syystä. Intensiivisen setin encorena bändi soitti debyyttialbuminsa avausraidan Karelia.

 

Anna Sofi Dahlberg

Peter Nordins

 

Omalla kohdallani Anekdoten oli jo hieman ehtinyt hieman painua unohduksiin, mutta tämän lauantai-illan myötä kiinnostus heräsi uudestaan, bändi on verevässä vedossa ja pitkät instrumentaalivyörytykset viedään maaliin todella intohimolla ja taidolla. Muutaman kuuntelukerran jälkeen on myös sanottava, että uusin levy on komeaa kuultavaa. Uskaltaisinpa tässä vaiheessa jo sanoa, että taso on yhtä kova tai jopa kovempi kuin noilla 90-luvun "klassikkolevyillä", joiden kappaleita kuitenkin tämän illan setissä oli valtaosa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan. Anekdotenin lauantain keikka oli mitä mainioin päätös perinteikkäälle musiikkijuhlalle.

 

Jeavestone on:
Jukka Kääntä: kitara, laulu
Mikko Räihälä: kitara, melodika, laulu
Kimmo Vierimaa: rummut
Tommi Vierimaa: basso
Tinja Vuori: koskettimet, huilu, taustalaulu
Juho Ojala: koskettimet, taustalaulu
Aleksi Tanhuala: perkussiot

Jeavestonen setti:
The Plastic Landscaper
Repiphany
Monkeys of Tycoon
Furute Shock
Quela Puente!
Aurora Borealis Man
Human Games
I'd be Your Love
Your Turn to Run
The Secret Playhouse
Mean Words

Anekdoten on:
Nicklas Barker: Kitara, laulu, koskettimet
Jan-Erik Liljeström: Basso, laulu
Anna Sofi Dahlberg: Mellotron, koskettimet, sello
Peter Nordins: Rummut
Marty Wilson-Piper: kitara, perkussiot

Anekdotein setti:
Shooting star
Writing on the wall
From Within
The Old Man and the Sea
Nucleus
Get Out Alive
Where Solitude Remains
Hole
The Flow
Sad Rain
Gravity
----
Karelia

Jopas jotain! Tällaista soundia ei olekaan vähään aikaan levyltä kuultu. Selitys löytyy tietysti siitä että tämä on studiolive. Onpahan erinomaisen virkistävää kuulla suorastaan harvinaisen orgaanista ja verevää soundia ja joka ei ole joka tahdiltaan millilleen kvantisoitua ja studiopuleerattua. Joint Patrolin musiikki on rakenteiltaan ja hengeltään ihan sitä itseään, eli vanhan liiton progemeininkiä (levyn takakannen tarina tukee tätä vitsikkäästi), mutta itse asiassa soundeiltaan bändi ei ainakaan minun korvaani kuulostakaan noilta 70-luvun mammuteilta, vaan pikemminkin 70-luvun lopun ja 80-luvun alun kotmaisilta lipunkantajilta. Tiedättehän, Scarab, Chapter One, Scapa Flow, Far out etc... Ja ehkä soundista löytyy pieni ripaus kyseisen vuosikymmenen alun futubändejä ja alkupään Marillionia. Tämä maistuu allekirjoittaneelle mitä erinomaisimmin.

Käsillä oleva bändin esikoinen on siis neljän kappaleen EP, kestoltaan noin parikymmenminuuttinen. Kappaleet ovat progemielessä varsin lyhyitä noin viiden minuutin esityksiä. Aloitusraita Time Traveller polkaisee vauhtiin kosketinriffin joka tosiaan synnyttää nostalgisia muistoja. Syntikat vaikuttavat olevan vanhaa analogista laatua (olen nähnyt muuten bändin livenä -kyllä ne sitä ovat!). Miellyttäväsoundisella kitarakuviolla käynnistyvässä Sleepwalker -biisissä erityisesti basso ja myöhemmin mukaan hiipivät urut loistavat, Windmill:ssä koskettimien ja kitaran unisono-riffit korostavat kipakkatempoisen raidan levotonta menoa. Rakenteeltaan kappale vaikuttaa ennalta arvattavalta, mutta sitten väliiin tuodaan yllättäviä väliosia flyygeleineen ja kaikuvine kitarasooloineen. Levyn päättävä Birds on jollain jännällä tavalla ainakin alussa hyvin indie-rock-soundinen. Ja hei, se ei sitten ole mikään DX7 joka sitä sähköpianosoundia soi, vaan veikkanpa että kysessä on aito asia! Lopulta tämä raita nousee Yes -henkisyydessään (laulajan Anderson-stemmat ja koskettimien Wakeman-matot, uuh!) upeasti lähimmäksi vanhaa, mainiota dinosaurusosastoa.

Epäilemättä bändillä olisi tahtoa ja materiaaliakin kokonaista pitkäsoittoa varten. Soitanta koko bändillä on maukasta ja toimivaa, soundit ovat loistavat, laulajallakin erinomainen ääni. Toivonpa vaan että onnistuvat säilyttämään tämän studioliven luomusoundin. Ja että keikkaa riittäisi!

Jim Pembroke mukana Wigwamin 50 -vuotiskonserteissa!

Wigwam-legendojen Rekku Rechardtin ja Jukka Gustavsonin mukaan Jim Pembroken mukaantulo muuttaa asetelmaa niin, että kyseessä ei enää ole yhtyeen entisistä jäsenistä koostuva Wigwam Experience –kokoonpano, vaan ehta Wigwam –yhtyeen 50 –vuotisjuhlakokoonpano.

”Emme halunneet käyttää kiertueen yhteydessä pelkkää Wigwam –nimeä vielä, kun Jim ei ollut vahvistanut mukanaoloaan. Nyt voimme kuitenkin puhua Wigwamin 50 -vuotisjuhlakokoonpanosta, joka on kasattu vain ja ainoastaan tätä kiertuetta varten”, Rechardt ja Gustavson kertovat.

(lähde: No Fear Agency & Promotion)

Pilkkijä matkaa jäällä, kairaa reiän. Reiästä sukelletaan jään alle Ahdin valtakuntaan. Tästä kuulokuvasta alkaa Esa Kotilaisen Jäänalainen II. Teossarjan ensimmäinen osa julkaistiin jo edellisellä Ulappa -albumilla avausraitana. Kansitietojen mukaan vedenalaisten äänikuvien tallentamiseen on käytetty kahta hydrofonia, mukana varsinaisia musiikillisia elementtejä tuomassa on vanha kunnon arsenaali: ARP, moogit ja Memotron, tuo Mellotronin digivastine. Akustointi on tehty 90 metrin syvyydessä Tytyrin kaivosonkalossa. Ja äänimaailma on jälleen Kotilaiselle tuttuun tapaan maukasta, tyylitietoista ja jännittävää. Aluksi äänimaailma tuntuu melko minimaaliselta, ikään kuin jäänalainen pimeys ympäröisi, mutta sitten alkaa erottua vähitellen yksityiskohtia. Samalla tavalla kun silmä tottuu pimeään, niin korva tottuu erottelemaan vaimean huminan keskeltä erilaisia äänellisiä elementtejä. Itselleni väristyksiä toivat erityisesti alkupään lyhyet ”jousisektiokajahdukset”, jotka toivat mieleen Alien -elokuvan soundtrackin. Tämä äänellinen sukulaisuus lienee kuitenkin tahatonta. Vedenalaisten äänien ja syntetisaattoriäänten rauhoittava jatkumo katkeaa aika ajoin jään murtumisen ääniin ja noin 18 minuutin kohdalla tapahtuu jonkinlainen kovaäänisempi herätys, kun mitä ilmeisimmin jäähän murtuu railo. Mitään taitetta musiikin luonteeseen ei kuitenkaan tule, vaan vielä reilu vartti soljutaan seesteisessä soundimeressä kunnes äänikenttä vähitellen haipuu hiljaisuuteen.

 

Albumi sisältää siis vain yhden pitkän raidan "Uninen talvihauki", sekin nykypäivän standardein yllättävän lyhyt, vain reilu 36-minuuttinen. Vaikuttava matka tämä Jäänalainen II on, kappale tämän hetken parasta kotimaista elektroakustista musiikkia - vieläpä tehty ilman tietokoneita. Kokonaisuuden kruunaa levyn todella kauniit, levyn sisältöön loistavasti istuvat Jari Loisan laatimat kannet, joissa käytetään itsensä maestro Kotilaisen ottamia valokuvia. Jäänalaisen parissa ollaan vanhan koulukunnan ambientin musiikin ytimessä.

Norjalaisen vaihtoehto/elektroyhtye Ulverin viimeinen pitkä albumi ”The Assassination of Julius Caesar” ilmestyi jo noin vuosi sitten. Viime joulun alla lisäksi ilmestyi EP ”Sic transit gloria mundi”. Näiden julkaisujen myötä jo viime vuonna alkanut kiertue ulottui nyt myös Suomeen. Vaikka Ulverin musiikillinen linja on ollut kokolailla vaiherikasta ja muuntuvaista, niin ”Assassination...” -levy siltikin yllätti ambientiin ja ”nykkärivaikutteiseen” tottuneet vanhat diggarit. Kiekko toi ainakin allekirjoittaneelle mieleen 80-luvun syntikkaperustaiset bändit, etupäässä Depeche Moden ja New Orderin -näitähän teininä tuli diggailtua kovasti. Syystä olikin paradoksaalista, että Circuksen konsertin järjestänä oli Tuska Open Air Metal Festival! Toki Ulver aloitti yhdeksänkymmentäluvun alussa metallibändinä, mutta toisaalta juuri mitään metallimusiikkiin viittaavaakaan yhtye ei ole tehnyt pariinkymmeneen vuoteen.

 

Circuksen sali oli täynnä väkeä, josta ihme kyllä varsin moni kantoi päällään jotain metalliyhtyepaitaa. Toki valtaosa väestä näytti aivan normikansalta ja epäilemättä progehämyjäkin joukossa oli (itse olin sonnustautunut valkoiseen Ultravox-paitaan!).


Hämmentävästi Gary Numan-henkiset kolmiokuviot taustakankaalla
 

Ulver aloitti melko täsmällisesti aikataulun mukaan The Assassination… -levyn avausraidalla Nemoralia. Ennakkotiedot mainostivat hienoa valoshowta ja pakko on myöntää, että Ulverin laserit olivat melko hienoa nähtävää. Tekisi mieli verrata efekteihin Pink Floydin ja Jarren konserteissa. Soundit olivat yllättävänkin hyvät, mikä ei omien empiiristen havaintojeni mukaan Circuksessa aina ole mikään itsestäänselvyys. Myös Kristoffer Ryggin ääni oli huikean hyvässä kuosissa. Arvioisin, että tästä keikasta saisi kelpo livetaltiomateriaalia. Livekokoonpanosta laskin kuusi jäsentä: kaksi kosketinsoittajaa, rumpalin, kitaristin, perkussionistin ja tietysti Ryggin, joka lauloi ja löi välillä perkussiopadeja. Rygg ei suuremmin välispiikkejä harrastanut, ne vähätkin harvasanaisesti. Vaikka laulajan ääni muistuttaa paikoin Dave Gahanin ääntä, niin mikään lavaa ympäriinsä hilluva rokkikukko tuon Depeche Mode -kollegansa tavoin hän ei todellakaan ole. Ja koska bändiä ei edes esitelty, niin aika tehokkaasti porukka etäännytti itsensä taustalle, musiikin ja lasereiden viedessä täysin huomion puoleensa. Tämä taisi olla tarkoituskin. Oletan kuitenkin, että Rygg, Ylwizaker, Halstensgard, Svaeren, sekä kaksi muuta livejäsentä joista toinen on rumpali.

Transverberation, suorastaan hävyttömän tanssittava korvamato. Sanoitukset eivät ihan tyypillistä tanssipop-lyriikkaa... "St. Teresa of Avila, St. Teresa of Lisieux" (heijastettuna taustalle, huom).

Ja kulkihan se soitto tosiaan armottoman säntillisesti ja voimalla. Rytmillisyys korostui konekompin päällä soi rumpalin perussetti, lyömäsoittajan ja laulajan perkussiot. Bändi soitti hieman arvattavasti likimain kaikki viimeisimmän pitkän albumin kappaleet (ja jos oikein tulkitsin, niin nivoivat mukaan myös erittäin pitkän rytmibakkanaalijakson joka taisi olla napattu ATGCLVLSSCAP -levyltä). Vahvimmin DM-vaikutteinen raita Transverberation taisi aiheuttaa yleisössä hieman sekä innostusta että inhotusta, sen verran tarttuvasta tasajytkeisestä korvamadosta on kyse. Itselleni hauska hetki oli, kun ”So Falls The Word” -kappaleen lyriikoista löytyvä Colossus -sana heijastui tulipunaisin laserkirjaimin taustakankaalle. No, tuskin Ulver kuitenkaan pokkaa tässä valtakunnallisen suomalaisen progeyhdistyksen suuntaan kuitenkaan.

"If Colossus stands, so Shall Rome..."
 

Pitkäsoittolevyn lisäksi kuultiin myös koko ”joulunalus-EP” Sic Transit Gloria Mundi – ja ilta päättyi punaisessa laserhehkussa kyseisen EP:n päättävään Frankie Goes to Hollywood coveriin The Power of Love. Laserit sammuivat, äänet hiljenivät ja verhot vedettiin eteen. Enempää encoreja ei ole eikä tule, kaikki tuntuivat ymmärtävän sen ja sali alkoi tyhjetä. Kuitenkin, vaikuttava konsertti, omanlaisensa atmosfääri. Olin yllätyksettömyydestä huolimatta erittäin tyytyväinen illan antiin ja luulenpa että saatanpa eksyä seuraavaankin norjalaissusilauman mahdolliseen esiintymiseen maassamme.


Encore. FGTH:n The Power of Love
 

Kaksi omakustanne-EP:tä tähän mennessä julkaissut Burntfield on miehistönvaihdoksesta huolimatta saanut viimein valmiiksi ensimmäisen pitkäsoittonsa. Jakelu toimii nyt irlantilaisen Progressive Gears-levymerkin kautta. Vanhoista perustajajäsenistä ovat edelleen mukana Valtteri Seppänen (kitarat) ja Juho Myllylä (laulu, kitara). Kyseistä parivaljakkoahan Colossus haastatteli jo kolmisen vuotta sitten. Uusina jäseninä ovat Maarten Vos ja Steven Favier, eli nimistäkin päätellen Burntfield on nykyisin kansainvälinen yhtye. Bio kertoo yhtyeenkotipaikaksi Amsterdamin. Levyllä bändin tukena on vierailevia muusikoita; kosketinsoittaja, jousisoittajia sekä kanneltaja.


Levyn avautuu kauniisti jousien ja pianon muodosteleman lyhyehkön instrumentaalin johdattamana. Kakkosraita, Sub-zero, esittelee varsinaista sähköbändisointia. Stemmalaulannat ovat bändillä hyvin hallussa, kuten tuli jo todettua EP-julkaisujen kohdalla. Kolmonen, My Grief,  tuo hämmentävästi uutta sävyä nähden yhtyeen aikaisempiin tuotoksiin. Rakenteellisesti ja aika pitkälle soundillisestikin kappale vaikuttaa pastissilta (kenties homage...kuinka tahdotte) Anatheman suuntaan. Loistelias kitarasooloilu kruunaa kokonaisuuden, samoin kuin lopussa mukaan hiipivät viulut. Q & A on remake aiemmin julkaistulta EP:ltä (kuten myös jäljempänä mainittu What Remains). Omakustanteellakin biisi oli varsin mukiinmenevä, tässä levyversiossa on toki vieläkin piirun hiotumpi tuotanto ja soundit. Makuasia, mutta jäin hieman joka tapauksessa kaipaamaan EP:n aavistuksen vieläkin rupisempaa kitarasoundia joka kirskuu esiin kappaleen ”progeväliosassa”. Outrossa kuullaan myös kanteleen helinää, jota ei muistini mukaan aiemmassa versiossa ollut. Siitäkin lisäpropsit ettei mitään laimeaa loppuhäivytystä, vaan tyylikäs attacca-siirtymä seuraavaan kappaleeseen… ja nytpä viimeistään huomaan, että laulajan ääni todella muistuttaa hämmästyttävästi Vincent Cavanaghin ääntä,  paitsi tässä, myös monien muidenkin raitojen introissa. Aiempaan AOR-vaikutteiseen rockiin verrattuna Burntfieldon edennyt alternative/uusprogen suuntaan aimo askelen. Etenkin What Remains-raidan yli yhdeksän minuutin pituuteen mahtuu sen verran selkeätä uuden progressiivisen rockin vivahdetta mureine kitara- ja syntetisaattorisooloineen, että epäilemättä voisi progediggareille tästä maistiaista suositella. Tällä hetkellä arvostelijan lempibiisi levyllä -joskin loppuhäivytyksestä en pidä, nimittäin tuota kosketinsoittajan ja kitaristin ”vuoropuhelua” olisin voinut kuunnella jokusen minuutin lisääkin!

Levyn päättävä nimiraita kuulostaisi introssaan sisältävän nokkahuiluja (jotka ovat siis laulaja-kitaristi Myllylän musiikkiopintojen pääsoitin). 4,5-minuuttinen raita tuntuu jostain syystä todella lyhyeltä ja päättyy äkisti, ikään kuin alleviivaten kaiken katoavaisuutta - ikuista rakkautta vakuuttavan lyriikkasäkeen kontrastina.


Yleisilme levyllä on melko seesteinen, varsin melankolisiin tunnelmiin nojaava. Tätä myös levyn kansikuvakin tukee; puolipilvinen, hieman usvainenkin maisema vuonoilta. Hereafter on varsin vahva näyttö bändiltä; onnistunut paketti, josta huomaa pitävänsä kerta kerran jälkeen enemmän.

Suomalainen post-rock käy perin harvinaiseksi. Porin mestarit, Magyar Posse, menivät menojaan, Sister Flo postrockasi komeasti AU -albumillaan ja pisti vähän sen jälkeen pillit pussiin. Betrayal at Bespinkään ei ole julkaissut puoleen vuosikymmeneen. Tällä hetkellä genren lippua taitavat kantaa enää Locomotora ja nyt käsittelyssä oleva The Gentleman Losers. Bändin musiikissa tyylilajin tutut elementit ovat paikallaan, siis paljon kaikua, melko keskialuevoittoista lo-fi -fiilistelyä, eivätkä soittimet eivät ole aina ihan tunnistettavissa. Näistä aineistahan se postrocksoppa on tavallisesti keitelty.

Tässä käsilläni olevassa tuotoksessa on muuten mukana todellakin kuvia. On jopa vaikea sanoa, onko tämä varsinaisesti kuvakirja, jossa on musiikki mukana vai CD-levy, jossa on mukana kuvakirja. Kumpikin toimii itsenäisenä taideteoksenaan, mutta parhaiten taitaa toimia nautittuna sekä näkö- että kuuloaistimin yhtä aikaa.

The Gentleman Losers on siis kahden valokuvaaja/muusikkoveljeksen, Samu ja Ville Kuukan projekti, joka on julkaissut musiikkia jo viime vuosikymmenen puolivälistä. Julkaisutahti on ollut sikäli harva, että viimeisestä julkaisusta (Dustland) on vierähtänyt jo yhdeksän vuotta. Dustlandiin verraten bändin ilmaisu on hivenen monipuolistunut, sillä nyt mukana on vokaaleja useammassakin kappaleessa. Jo kolmannella raidalla kuullaan aitoa (tai siltä vaikuttavaa) rumpusettiä ja triplakaiutettua laulua. Sanoja ei kirjaan ole kirjoitettu, ja sen verran laiska olen kuuntelemaan lyriikoita, että totean tällä kertaa lauluosuudet lähinnä instrumentaalisena elementtinä. Tätä miettiessäni muuten huomaan, että bändin ulosanti herättää jollain merkillisellä tavalla muistumia Air:n alkupään tuotannosta.

Aloitusraita kolahtelee ja maalailee äärimmäisen hitaalla kompilla ja eteerisen kireällä kitara(?)soundilla kevyttä soonista sadetta likimain pohjoismaiseen henkeen. Kuten todettua, kolmosraita The Good Bird Singing… sisältää jo vähän eläväisempää menoa. Progeihmisen korvat nousevat kun mellotron-jouset alkavat kutoa melodiaa ja erittäin lo-fisti äänitetyt aidon kuuloiset rummut tulevat mukaan. Samoin henkäilevä, vahvasti kaiutettu laulu. Ja taitaa siellä loppupuolella monipuolisen barokkiviulisti Kaisa Ruotsalaisen instrumenttikin soida hiukan -enemmän tai vähemmän manipuloituna.

Swimming After dark terävine napsukomppeineen lähestyy jo peruselektroa tuoden selvimmin mieleen edellä mainitun ranskalaiskaksikon. As I Came Through The Desert psykedeliasävyineen taas vetää selkeästi tunnelmat 60-luvun lopun Pink Floydiin, Occultation of Hesperus sen sijaan tasaisena junana jyskyttää jonkinlaista ambienttia rautalankaa. Holding back the Night on instrumentaalista selkeäpiirteisimpiä ja melodisimpia. Rising tide on levyn toinen ”reippaampi” pala, kellopeleineen kaikkineen. Laulajana vierailee Patrick Sudarski, Kuukan veljesten yhteistyökumppani toisesta bändivirityksestä. Päättävän nimiraidan tunnelma on kuin loppukesän päivän illassa, leuto mutta vähän painostava, syksyn tuulia ennustava.

Permanently Midnightiltä ei löydy selkeitä ”hittipotentiaaleja” tai erityisiä suosikkiraitoja, vaan toimii nimenomaan albumikokonaisuutena- ja tätähän en pidä lainkaan pahana asiana. Levyä ei myöskään kannata jättää pelkästään taustamusiikiksi, tarkkaavaisempi kuuntelu palkitsee kuulijan löydöillä (huomaatko, että hieman epätarkalla soiton taimauksella syntyy tunnelmaan sopiva raukea fiilis? Onko kakkosraidan wavesweepit tehty synalla vai efektilaitteilla?...Ja niin edespäin…) Äänimaisema sisältää runsaasti detaljeja ja piirteitä, jotka kuoriutuvat hitaasti useammilla kuuntelukerroilla. GL on onnistunut tekemään keitoksestaan maittavan kokoelman musiikin muotoon puettuja lomografiakuvia, jonka parissa vanhat Sigur Ros-diggarit ovat taatusti kuin kotonaan.

Kirjaversion hankkineille (jota arvostelija lämpimästi suosittelee): Katsokaa kuvia, kuunnelkaa, tunnelmoikaa.

Jokaisen uuden CMX-levyjulkaisun alla mielessä käy sama salainen toivomus, jokohan tämä albumi olisi taas vaihteeksi progressiivisin vähään aikaan. Alkuteos täyttää tämän toiveen, mutta jälleen tyystin eri tavalla kuin odotti. Levy ei ehkä ole varsinaista progea, mutta progressiivinen ja taiderock -levy se on mitä suurimmassa määrin. Viimevuotisen Juhlaviikkojen Talvikuningas-esityksessä ensimmäisellä puolikkaalla debytoineen elektro-CMX-inkarnaation syntetisaattorivetoinen henki on vahvasti läsnä tällä levyllä -vaikkakaan ei sellaisenaan, vaan mausteena ja erityisesti kappaleiden introissa. Kaikki kappaleet sisältävät siis myös ne perinteiset kielisoittimet ja Olli-Matti Wahlströmin lyömäsoittimet.

 

Elementa.
Kahdeksanminuuttinen avaus, levyn pisin raita. Teemaltaan kaksiosaisella avauksella vyörytetään esiin Yrjänän vanhaa kunnon antiikin maailman ja Vanhan testamentin estetiikkaa ja mystiikkaa. Alkemisti Niilin rannoilta. Arkkienkelit, mukaan lukien Lucifer. Lopussa vielä tehdään lainaus bändin ensilevyn, Kolmikärjen ensiriveiltä ”Jalat polje maahan, ilmaan katoa”. Kappale on rakennettu useammasta taitteesta, ollen taas kerran tyypillinen CMX:n ”progemman siiven” raita, ensin suoraviivaisesti etenevä, mutta väliosissa polveileva.

 

Paratiisin Eeva.
Levyn ensimmäinen aito pop-kappale kauniin heleine syntikka-arpeggioineen. Sanoitukset eivät tosin ole ihan peripoppia: edellisen kappaleen vapaudenkaipuinen arkkienkeli Lucifer on tämän tekstin protagonisti tarinamuunnelmassa, joka lienee monelle tuttu Raamatusta. Muista tarinoista poiketen tämä paholaisena muualla tunnettu hahmo onkin onneton ”hyvis” joka luopuu vallastaan rakastuttuaan onnettomasti Paratiisin karvattoman apinalajin naaraaseen… Pehmeästi poksahtelee, musiikillisesti ei toki mikään aivan unohtumattomin teos, mutta kokonaisuutena näen tämän kuin renessanssimaalauksena puettuna pop-kappaleen muotoon.

 

Puolikas hyvää.
Intro lähtee elektrosäksätyksellä. Silti, jotenkin tämän levyn kappaleista tunnistettavinta CMX:ää. Kertosäkeet löytyy. Toimii kyllä, muistelen tämän olleen jopa levyn ensimmäinen promosävellys, mutta ehkä juuri siksi jää vähän yllätyksettömänä tämän levyn huippukohtien varjoon.

 

Konx om pax.
No nyt! Intro kuulostaa 2000-luvun Ultravoxilta (mikäs siinä, oli teininä meikäläisen mielibändi!), mutta jatko onkin aika maukasta sillisalaattia, varmaan levyn koukeroisin raita. Sanoituksissa on ristiin viittauksia taas kerran vanhaan aikaan, toisaalta mainitaan korkeat lasitalot. Yhteiskuntakritiikkiä, ihmisen vallanhimon, väkivallan ja välinpitämättömyyden kyynistävää tilitystä. Keskivaiheella riipivät rivit isästä, joka lapsilleen selittää lähtöään sotaan, ”palvelemaan konetta joka kaiken tieltään niittää”. Kappaleen nimi muuten ei ole latinaa, vaan mahdollisesti sanskriittiä, muinaisegyptiä, mayakieltä...tai sitten ei. Joka tapauksessa okkultisti Aleister Crowley-viittaus. Levyn vahvinta antia, ehdottomasti.

 

Verenpuna.
Pehmoisilla soundeilla ja tasakompilla ja kirkkaan syntetisaattorin intromelodialla johdatellaan levyn toiseen poppiskappaleeseen. Kertosäe saa lähestulkoonkin hyräilemään mukanaan, tamburiinikin taas tuolla vienosti soi. Tavallaan tämän levyn Kultanaamio. Mutta loppupuolella sitten seuraakin jotain odottamatonta: Yes-henkinen osa, joka on plokattu lähes sellaisenaan Talvikuninkaan Kaikkivaltias -jaksosta! No, minua ei haittaa vaan ilahduttaa. Vanhassa hyvässä musiikissahan tämä oli käytäntö, Vivaldi, Telemann ja ukko Bach harrastivat sitä tämän tästä. En voi tästä olla pitämättä.

 

Sulaneet muovisotilaat.

Sähköpianovetoinen tunnelmapala. Sanoitukset ovat lähes iskelmälliset, toki hyvin CMX:llä tavalla. Mukavan utuinen tunnelma.

 

Neljäkymmentä päivää.
Palataan taas raamatullisiin aiheisiin. Tällä kertaa Kristus-näkökulma, 40 päivää hortoilua erämaassa, meditointia, kiusaus. Taas kerran ikään kuin renessanssimaalaus puettuna rytkivän rock-kappaleen muotoon.

 

Alkemisti.
Päätösraita on vain noin kuusiminuuttinen, mutta silti kaksiosainen mystiikkaeepos, jota valmistellaan latinankielisellä alkuresitaalilla. ”Äly on minun ruumiini..” tjsp. Ensiosassa maalaillaan kuvaa kenties tulevaisuudesta tai nykyisyydestä, mutta tarkoitus on itseltäni vielä ymmärtämättä. Vaatii vielä muutaman kuuntelukierroksen avautuakseen.

Toisessa osassa taas tehdään kauppaa pyhäinjäännöksestä, mitä ilmeisimmin roomalaisessa kapakassa ärtyisän ja rivosuisen, voisiko olla peräti mestari Paracelsuksen kanssa… Kuten sanottu, avautuminen vaatii lisäkuunteluita. Kuvavertauksena tämä on silkaa hämärää Caravaggiota.

 

CMXää ei voi syyttää liiallisesta itsensä toistamisesta. Toki tietyt vakioelementit on olemassa, mutta yleisesti ottaen jokainen levy tuo omanlaisensa maailman. Kymmenen viime vuoden ajalta pikainen leikkaus: Talvikuningas oli scifi-proge-eepos, Iäti paikoin lähes iskelmällinen, Seitsentahokas ankaran kolea ja rähisevä kitararocklevy, Mesmeria toi Arto Tuunelan tuotannossa paitsi pop-elementtejä, myös progesävyjä. Alkuteos on haastattelujen perusteella tehty kollaasitekniikalla, ja se on helppo todeta levyn kuultuaan. Sävellyksiä on Yrjänän mukaan tehty jopa siirtelemällä osia eri kappaleaihioista toiseen. Mikäs siinä, tulos toimii yllättävän ehjästi. Soundipuoli levyllä on poikkeuksellisen pehmeä ja bassovoittoinen, kuulaat ja pirskahtelevat koskettimet tuovat hyvän tasapainon kokonaissoundiin. Levy on yllättävän lyhyen tuntuinen. 45 minuuttia ei ole tietysti nykystandardein pitkä, mutta varmasti vinyylilevyjen ystävät arvostavat hyvää dynamiikkaa jonka tuo pituus mahdollistaa.

Alkuteosta voisi epäillä myös Tuunelan tuotannoksi (synasurinat ja pulputuksethan ovat Pariisin Kevään levyjen peruskauraa) mutta tuottajaksi onkin levyn kansilinereissä merkitty Yrjänän ja Halmkronan lisäksi Erno Laitinen, joka soittaa myös koskettimet. Hyvää työtä teki. Kuten koko yhtye.

 

Teijo Salminen

 

Hyviä uutisia Lahdesta! Allekirjoittaneella kieltämättä läikähti sydänalassa lämpimästi, kun huomasin sosiaalisen median uutisseinällä ilmoituksen uudesta progeen keskittyvästä klubista Lahdessa. Turussahan noita Sisare-yhtyeen jäsenten ansiokkaasti järjestämiä progeklubeja on ollutkin jo muutaman vuoden ajan. Colossuksen klubit Helsingin päässä sen sijaan ovat olleet valitettavassa ”lepotilassa” jo kolmisen vuotta, täällä keikkoja järjestävät onneksi satunnaisesti levymerkit kuten Svart ja Running Moose muutamien ahkerien bändien ohella. Eli proge elää sittenkin ja toivottavasti nousee taas. Kulttuuri-ilmiöiden suosio on usein aaltoliikettä, ehkä tässä ollaan taas uuden aktiivisemman ajan aamunkoiton porteilla!


Siispä ottamaan yhteyttä Lahden proge-klubin puuhahenkilöihin. Sain kiinni sähköpostin välityksellä Max Hagelbergin, joka valotti perustamisen taustoja.

 

M: Tämän klubin ydin on Mancha nimisen bändin jäsenet : Cedrik Bano (kitara), Max Hagelberg (basso) ja Jukka Teerisaari (rummut). Olemme soittaneet yhdessä reilut parisen vuotta ja yhteinen intohimo on nimeenomaan PROGE. Vuonna 2016 soitimme kolme keikkaa kolmella eri klubilla Lahden Torvessa. Lisäksi olemme toimineet housebändinä useaan otteeseen Ravintola Tirran Soittajien Sunnuntaissa vuonna 2017, mikä on jamipohjainen kaikille soittajille suunnattu klubi/tapahtuma. Mainittakoon, että rumpali Teerisaari on soittanut lahtelaisen Haikaran loppupään tuotannossa

 

C: Teerisaaren nimi olikin jostain tuttu, soitti muistaakseni Domino IV-levyllä ja viimeiseksi jäänellä Tuhkamaalla. Mutta mitenkä muut ovat progeen päätyneet?

 

M: Minä ja Cedrik olimme soittaneet King TukTuk nimisessä Surf/Punk bändissä yhdessä useamman vuoden ja jossain vaiheessa mukaan alkoi tulla progressiivisia elementtejä - ja lopulta hyvinkin progemaisiakin biisejä. Ikävä kyllä mitään konkreettista emme saaneet äänitettyä sen aikaisen rumpalin muutettua pääkaupunkiseudulle. Hänen saatuaan perheenlisäystä homma tyssäsi kokonaan, näin jäi tyhjiö joka piti täyttää.

Muutaman kiemuran kautta syntyi Mancha. Tyyliltään tämän hetkinen Mancha on instrumentaalista progea, missä on vivahteita Crimsonista ja Mahavishnusta. Työstämme tällä hetkellä kappaletta, joka on reilu nelikymmenminuuttinen ja koostuu useammasta osasta jotka nivoutuvat yhteen. Tämä tullaan kuulemaan Proge-klubi -keikallamme.

 

C: Mistä sitten progeklubi-ajatus juontui?

 

M: Idea progeklubiin hioutui ideastani järjestää lahden Sopenkorpeen progefestari joka olisi vain sitä itseään eli Progea! Olin mukana perustamassa hanketta nimeltään Sopenkorven Kesanto, joka mahdollistaisi ulkoilmatapahtumien järjestämisen vanhalla teollisuusalueella. Tämän progefestarin ajankohta olisi tuleva kesä, ja saisimme mahdollisuuden esiintyä itsekin uuden setin kera.

Samalla Lahteen saataisi uusi tapahtuma progediggareille. Homma sai kunnolla tuulta alleen muutama kuukausi sitten kun Cedrik oli treeniemme päätteeksi maininnut Jukalle että ois kiva soittaa pitkästä aikaa keikka. Muutamaa päivää myöhemmin Jukka kertoi, että keikka olisi mahdollinen Tirrassa tai Torvessa. Kiitokset kuuluu tässä kohdassa yhdelle myös Tirra/Torvi ravintoloiden omistajista, Antti Sirvolle, joka niin ikään progediggarina oli näyttänyt vihreää valoa ajatukselle. Alkoi aivoriihi ja päätimme, että laitetaan pystyyn klubi, proge-klubi. Ja koska sillä nimellä toimi jo klubi Turussa, ehdotin että klubin nimi olisi yksinkertaisesti Lahden Proge-Klubi. Kertoo tavallaan kaiken oleellisen sen ihmeemmin hienostelematta. Olisi muuten mahtavaa jos joka kaupungissa olisi oma proge-klubinsa!

 

C: Tämä olisi todella mahtavaa, allekirjoitan tämän. Colossuksen klubeille ei aikoinaan esiintyjien hankkimisessa ongelmaa. Entä Lahden Proge-Klubilla? Tulevalla keikallahan on Helsingissäkin viime vuonna esiintynyt Kajaanin ainutlaatuinen zeuhl-ryhmä Dai Kaht. Onko joku erityinen suhde heihin?

 

M: Esiintyjät oli suht helppo saada, Dai Kahtin näin Torvessa viime vuonna ja olin suoraan sanottuna myyty heidän keikkansa jälkeen. Piti mennä esittäytymään ja kertomaan että tyypit pitää saada uudestaan Lahteen nimenomaan Proge-festariin. Joten nyt kun päätimme järjestää proge-klubin oli vain luonnollista pyytää heidät jo sinne. Toinen illan ulkopaikkakuntalainen bändi From Grotto (Helsingistä, toim huom!) oli Cedrikille etuudestaan tuttu toisen bändinsä (Käki) kautta ja näin ollen hän pyysi heidät esiintymään. Loppujen lopuksi koko idea proge-klubista saatiin kasaan hyvällä yhteistyöllä ja yksinomaan rakkaudesta progeen. Itse klubin tarkoitus on tuoda Lahteen progebändejä ja tarjota lahtelaisille hyvä vaihtoehto, tulla kuulemaan nimeenomaan progea. Uskomme että tällaiselle on tilausta ja pyrimme järjestämään klubin useamman kerran vuodessa.

 

C: Kuulostaa erittäin lupaavalta. Colossus kiittää viestinnästä ja toivottaa mitä parasta jatkoa ja menestystä Lahden Proge-klubille!

Lahden Proge-klubi Facebookissa, katsokaa ja tykätkää:
https://www.facebook.com/lahdenprogeklubi/

 

Teijo

 

 

 

 

 

 

Kaksi erittäin onnistunutta instrumentaalifolkprogekiekkoa tehnyt Juha Kujanpää julkaisi viime torstaina kolmannen pitkäsoittonsa ”Niin kauas kun siivet kantaa”. Tapausta juhlistettiin levyjulkistuskeikalla Semifinalissa. Muistissa on vielä melkoisen kuuma keikka edellisen levyn, Kultasiiven tiimoilta noin vajaa kaksi vuotta sitten Juttutuvassa. Viikkoa ennen odotetun Magman Helsingin konsertin alkupaloiksi oli siis paikallaan nauttia tasokkaasta suomiprogesta.

Illan avaaja, Project Vainiolla oli erittäin positiivinen yllättäjä. Kalle Vainio on säveltäjä ja pianisti, jonka Project Vainiolla -epiteetti käytännöllisesti katsoen kietoutuu hänen ja modifioidun ja preparoidun (ja erittäin vanhan, 50-luvulta?) Fazer Mignon -pianonsa ympärille. Viime elokuussa Helsingin Taiteiden yössä julkaistu Nocturnal -levy sisälsi 9 kappaletta, mutta tässä livekonsertissa kuultiin yksi kolmisen varttia kestänyt sävelteos, joka mitä ilmeisimmin sisälsi elementtejä levyn kappaleista. Vainion soitin ja sen hallinta osoittautui todella hengästyttäväksi. Jollei olisi tiennyt kaiken äänimateriaalin tulevan tosiaan tuosta pianoksi varsin pienestä kapistuksesta, olisi tätä pitänyt varmasti elektroni- ja sampletekniikalla tuotettuna. Jo pelkkä yhtä bassopään kosketinta painelemalla saatu teknomainen bassorumpubiitti tuntui epätodelliselta. Soittimesta tulvi kitaramaisia, marimbamaisia, harppumaisia ääniä, jopa vaimea peukalobasso- tai klavinettisoundi onnistui alimmilla oktaaveilla. Soundien vaihtoa varten Vainio näytti nykivän puutikkuja soittimen avoimen etukannen paljastamien kielien välistä. Eräänlaista analogista ”pätsäystä”, kuten modulisyntikkaharrastajien termi kuuluu. Musiikki on omalaatuinen yhdistelmä Mike Oldfieldiä, Philip Glassia, post-rockia ja ambientia. Varmasti progressiivista, vaikka kategorisointi vaikeaa onkin. Ei siis atonaalista korviariipivää kolinaa ja räminää, vaan itse asiassa varsin harmonista ja rytmikästäkin.

Koko komeuden kruunasi vielä Alexander Salvesenin 60-lukua henkivän psykedeeliset, kahdella vanhanaikaisella piirtoheittimellä, lasimaljoilla, öljyllä elintarvikeväreillä toteuttamat taustavisuaalit.

 

 

Illan pääakti, Juha Kujanpään ensemble aloitti settinsä soittamalla heti kärkeen kolme uuden levyn kappaletta. Septetti poikkesi uuden levyn soittajistosta siten, että luottokitaristi Timo Kämäräistä tuurasi taitavana sessiokitaristina etupäässä jazzpiireistä tunnettu Tuomo Dahlblom ja viulusektion ”äänenjohtajaa”, Esko Järvelää, oli lyhyellä varoitusajalla tuuramaan kutsuttu niinikään viisikielisen viulun mestari Emilia Lajunen.

Tuuraajat, eli kitaristi Tuomo Dahlblom ja viulisti Emilia Lajunen. Takana rummuissa Jussi Miettola.

 

Uudet kappaleet kuulostivat jo kertakuulemallakin hyviltä. Kansanmusiikin ja instrumentaaliprogen yhdistelmä sai setissä toisena kappaleena soineen ”Kumina” -kappaleen myötä myös itämaista vivahdetta. Yhtyeen kivijalka, loistava rytmiryhmä Jussi Miettola ja Timo Tuovinen paaluttivat taas kerran erinomaisen pohjan muulle bändille. Lajusen, Alina Järvelän ja Tommi Asplundin viulusektion (levyllä soittava ryhmähän on sama kuin loistavassa folk-yhtye Friggissä) työskentely oli saumatonta ja kuten kansanmusiikkiammattilaisten toimenkuvaan sopii, myös letkeän svengaavaa. Erityisesti paikkamaan tulleen Emilia Lajusen soolo-osuus Kumina-kappaleessa hälvensi luulot tuuraajan ”keikkakipsistä”. Dahlblomin katse pysyi suuren osan keikasta nuoteissa, mutta soolojen aikana miehen taidot punnittiin: parhaimmillaan Rekku Rechardt- tasoiset liu:utukset hyväilivät tämänkin progejäärän korvia. Upeaa työtä kaikin puolin.

Setissä kuultiin siis ainakin nämä:

1. Vuorikiipeilijä*

2. Kumina*

3. Jää sulaa*

4. Kivenpyörittäjä

5. Islannin vesi

6. Aurora

7. Matkalaulu*

8. Heinäkuun yöt

 

sekä encorena kuultiin Matkamusiikki bändin ja yleisön yhteistaputuksin.

Settilistaa tarkastellessani huomasin, että Kultasiipi-levy ei ollut lainkaan edustettuna. Toisena encorena olisivat tietysti voineen vetäistä vaikka hurjan ”Tulta päin”… mutta varmasti bändillä oli jo tämänkin kokoelman kanssa ihan tarpeeksi työvoittoa. Ensi kerralla sitten...

Annan näillä puheilla vahvat suositukset kummallekin esiintyjälle, menkää ihmeessä kokemaan  elävänä, jos vain ikinä pääsette. Ette tule pettymään.

 

http://www.kallevainio.com/project_vainiolla.asp

http://www.juhakujanpaa.com/

 

 

Pages: 1 2 3 ?