Teijo's blog

Ajattoman lisäksi ajankohdan toinen vanhaa musiikkia uusin keinoin esittävä yhtye on Ensemble Gamut!. Porukka muodostuu lähinnä vanhaan musiikkiin ja kansanmusiikiin erikoistuneista nuorista ammattilaisista ja ovat nyt ansaitusti päässeet levyttämään pääosin jazzia, progea ja indietä julkaisevalle Eclipse-merkille.

 

Yksi jäsenistä, nokkahuilisti-kitaristi Juho Myllylä on toki nähty ja aiemminkin Colossuksen tarinoissa, sekä bändinsä Burntfieldin sekä elektroniikkaa ja huiluja yhdistävien projektiensa myötä. Muut jäsenet, vokalisti/harpisti/perkussionisti Aino Peltomaa, jouhikkoguru Ilkka Heinonen, (jouhikot, gamba ja violone) sekä cembalisti Marianna Henriksson ovat kukin eri projekteissaan pyrkineet kokeilevuuteen omien instrumenttiensa suhteen. Sekä elektronisia virityksiä että ambient-musiikin piirteitä löytyy enemmän ja vähemmän kaikkien taustatekemisistä.

Albumi sekoittaa viehtättävällä tavalla keskiajan ja varhaisemman renessanssin melodioita ja lyriikoita fennougrisiin perinnelauluihin. Laulukielet vaihtuvat ihan mennen tullen, mikä on ainakin allekirjoittaneesta erittäin tervetullutta. Lyriikoista voi tosiaan bongata ainakin espanjan- suomen- eestin- ranskan ja italian kieltä -ja olisiko kymriäkin pari riviä (tai jotain vastaavaa saarivaltakunnan kieltä). Ja huom, edellämainitut kielet eivät sitten ole niitä moderneja kirjakieliä vaan jotain aikalaismurteita, jota kieltä osaavienkin on takuulla haastavampaa seurata!

Jo alkutahdeista liidellään kieltämättä varsin Clannadin mieleen tuovissa tunnelmissa, vaikka kappale alkaa 1200-luvun sävellyksellä ja huomaamatta muuttuu suomenkieliseksi traditionaaliksi. Aino Peltomaan kuulas ääni soveltuu yhtyeen instrumentaatioon loistavasti.
Selvimmin levyn etnolaitaa edustaa ”Hae pois vain sormukseni”, joka kuitenkin taustoineen on silkkaa barokkia gamba ja cembalocontinuoineen. Edellä mainittu siis on hyvä esimerkki miten eklektisesti yhtye toimii sovitustyössään, mutta kaikeksi onneksi niin, ettei synny vähäisintäkään mielikuvaa väkisin puristetusta fuusiosta. Musiikki vain toimii.

 

Yleisilme albumilla on ambientin rauhallinen. Puolivälissä tempo vähän terävöityy Francesco Landinin ”Questa fanciull’ amor” kappaleella, joka omaan korvaan kuulostaa hyvin tyypilliseltä 1300-luvun musiikilta keskiaikaisine asteikkoineen. Samaa rivakampaajatkumoaheti perään: siirrytään myös 1300-luvulta peräisin olevan laulun sovitukseen ”Per tropo fede” joka pistääkin tosi rokkaavan vaihteen silmään. Muistaakseni tämä raita toimikin promobiisinä levylle. Hyvä valinta sinänsä, vahva raita jolla on radiosoittopotentiaaliakin marginaalisemman musiikin ohjelmissa. Albumi päättyy kuin rauhoittavaan tuutulauluun, lyhyeen suomalaiseen folk-laulelmaan. Peltomaan laulua säestää mestarillisesti Ilkka Heinosen violone (kontrabasson kokoinen gambaperheen soitin).
 

Kiitokset ansaitsee CD:n kansitaiteen lisäksi erittäin hyvin laadittu vihkonen sanoituksineen, käännöksineen ja taustatietoineen. Vaivaa on nähty. Lisäksi kansista löytyy vielä Aino Peltomaan terveiset sekä selvitys yhtyeen nimen valintaan. Tämä on juuri sitä lisäherkkua, jota fyysinen media tarjoaa ja minkä vuoksi tuotos vaikuttaa lähestyttävämmältä ja täydemmältä. Tätä ei streamipalvelusta saa. Hieno ja erinomaisella soundimaailmalla varustettu avaus erittäin lupaavalta yhtyeeltä.

”Erikoisyhtye” Ajaton on jo vuosien ajan työstänyt kategorioihin sijoittumatonta musiikkiaan omalla, tunnistettavalla tyylillään. Taiteilijakaksikon, laulaja Mia Simanaisen ja kosketinvelho Kari Ikosen dynaaminen duon ohella musisoi ”komppiryhmä” joka koostuu siis tällä hetkellä alkuperäisjäsenestä, gambisti Mikko Perkolasta ja myöhemmin huilisti Sonny Heinisen korvanneesta bandoneon-taiteilija Henrik Sandåsista.

Early Music in the Latest Way on siis yhtyeen toinen albumijulkaisu. Ihan debyytin kaltaisella underground-henkisellä tavalla ei tällä kertaa mennä, sillä nyt käsillä oleva albumi on perinteisempi (onneksi kuitenkin kartonkikantinen digipak) CD, ja on levytetty Alba-levymerkille. Debyyttihän oli kekseliäästi toteutettu audiotiedostojen latauslipuke liimattuna CD-kokoiseen puulevyyn -ratkaisulla saatiin se fyysinen tuote kansikuvineen.

 

Levyn materiaalista suuri osa käsittää brittiläisen luutisti John Dowlandin sävellyksiä myöhäisrenessanssin ajalta. Mukana on myös muita vanhan musiikin nimiä, kuten Marin Marais, Henry Purcell ja John Blow. Albumin avaa kuitenkin Jehan Chardavoinen (1538- n.1580) sävellys Mignonne allons voir si la rose. Alkuperäinen kappale on itse asiassa yleisesti keskitempoiseksi sovitettu luutulla säestetty laulu sekin, mutta Ajaton on muovannut sen sanattoman laulun siivittämäksi yhden säkeen pituiseksi hitaaksi introksi.

 

Vasta toisena soiva raita ”Come again” tuo lyriikat mukaan. Kappalehan on J. Dowlandin kepeää tuotantoa ja tarttuvan melodiansa perusteella aivan varmasti yksi vanhan musiikin tunnetuimmista luuttulauluista. Tulkinta keinahtelee jazzillisesti. Syntetisaattoriefektit ja vanhan 70-luvun Jarre-rytmikoneen oloinen konekomppi tekee tästä musiikillisesti erikoisimman kuulemani versioinnin. Sandåsin bandoneon sooloilee myös välissä erittäin raikkasti. Ja hetkinen! Aurinkokuninkaan hovisäveltäjän (siis yhden niistä) Marin Maraisin ”Les voix humaines” alkaa gamba-arpeggiointrolla, mutta kun kappale lähtee punomaan varsinaista teemaa, lomaan on sovitettu Janet Framen runo sanoituksiksi. Ratkaisu tuo ehkä nykykuulijalle asteen helpommaksi melodian hahmotuksen, joka alkuperäisessa gambakappaleessa on laajakaarisempi. Kari Ikosen oivallinen moog sooloilee tuttuun tyyliinsä analogisen arvaamattomasti.

 

Ehkä ristiriitaisimman tunnelman jättää Dowlandin melankoliaklassikko ”In Darkess Let Me Dwell” joka yleensä pitäisi saada tulkitsijansa raastavimpaan suoritukseensa. Tämä versio vaikuttaa alkavan suorastaan hämmentävän cooleissa fiiliksissä, mutta ne tuskan veripisarat on yllättävästi varattu ihan viimeisiin säkeisiin. Outo lintu jopa tässä seurassa, jätti tosiaan allekirjoittaneen ihmettelemään, mitä juuri kuulinkaan… suosittelen muuten vertaamaan tätä mm Stingin hyvin perinteiseen miehen itsensä teorbilla ja Edin Karamazovin luutulla esittämään tulkintaan. Kontrastia varmasti löytyy.


The Self Banished puolestaan on jo levytetty kertaalleen ensimmäiselle levylle. Debyytin sovitus oli soololauluun perustuva haaveileva balladi, tässä taas lauluosuus lähtee Simanaisen ja Mikko Perkolan duettona ja jollain tapaa väkevämmän kuuloinen. Ihan paikallaan siis, melodia kun on hieno ja polveileva. Välissä laulaa Ikosen kuulas moog ja Sandåsin haitari lomittuvaa vuoropuhelua. Loppupuolella mennään Simanaisen soololauluna. Kappale perustuu Edmund Wallerin runoon ja sen sävelsi vuoden 1700 paikkeilla John Blow.


Dowlandin No o Now I needs must part”:a ei kyllä vanhaksi musiikiksi uskoisi. Moog-bassokuvion ryydittämä kappale lennättää jazzillisen kaksi- ja puoliminuuttisen ja kirsikkana kakun päällä katkeaa vitsikkääseen oskillaattorituikaukseen.


Albumin päättävä avantgardistisempi progeintro johdattaa kalevalaisiin tunnelmiin ja alleviivaa myös sitä, että ei suomalaista runo- ja lauluperintöäkään olla unohdettu. Vaka vanha väinämöinen soi sanattomana lauluna ja instrumentalistien impovisointeina. Tästä on elektroni- ja ambientmusiikin ystävien vaikea olla pitämättä.

 

Taitavien tekijöiden mielikuvituksekas sovitustyö ja kiintoisat musiikkivalinnat ovat tämän albumin vahvuuksia, unohtamatta tietysti poikkeuksellisen tasokkaiden muusikoiden loistavaa improvisointikykyä ja kekseliäisyyttä. Ja lisäpisteitä tietysti digipak -designistä ja mainiosta kansikuvasta, jonka on Juha Tammenpään etsaus. Kuvaako tämä yhtyettä? Ehkä, siksi se on varmaan valittukin!

Nähtäväksi jää, jatkaako Ajaton vanhan musiikin aarteiston tutkimista, vai saadaanko mahdollisesti seuraavalla albumilla kuulla omaa sävellysmateriaalia. Kumpikin ratkaisu toki kelpaa!
 


”Progressiivista- taide- vai pelkkää modernia rockia” -kysymyksenasettelulla alkaa kansilehden saateteksti. No, vedän yhteen ja vastaan oman tulkintani: modernia progressiivista rockia. Olli Huhtasen (laulu ja koskettimet) ja Sami Sarhamaan (kielisoittimet, laulu, lisäkoskettimet) duoprojektina syntynyt tuotos on saatteen mukaan kokolailla koronapandemian ansiosta mahdollistunut – ja valmistuminen myös ratkaisevasti nopeutunut. Viheliäisen taudin vaikutuksista voi seurata jotain hyvääkin. Albumi on lyhyt, eli vain noin puolituntinen, mutta viime aikoina onkin ilmestynyt useampia erinomaisia puolituntisia albumeita. En pidä sitä lainkaan pahana, tiivis ilmaisu on usein enemmän kuin paikallaan. Apuna levyn teossa ovat olleen rumputaiteilija Miri Miettinen ja kolmen naisen voimin tehtyjä taustaköörejä vetää ainakin itselleni ennestään tuntematon Trio Tingo.

Aloitusraita vaikuttaa parin ensiminuuttinsa aikana melko tyypilliseltä vanhan progerockin perillisten fiilistelyltä, eli kenties yllätyksettömältä noin uutta janoavalle – mutta parempaa ja tehokkaampaa kiharaa on alkuminuuttien jälkeen luvassa. Toinen taite, Scales, tuo vahvalla melodisuudellaan meininkiin erinomaista vaihtelua ja kiinnostavuutta. Levyn ykkösteoksia ehdottomasti. Albumi on myös sikäli taitavasti rakennettu että kappaleet erillisyydestään huolimatta vaikuttavat luovan jonkinlaisen jatkumon, eli siirtymät tehdään niin sulavasti, että ainakin sävelellinen kaari musiikille syntyy luontevasti. Oikastaan vain Shallow End ja Deep End -raitojen välillä huomaa selvemmin ”näytösten” välisen tauon.

Kokonaisuutena kappaleista kuuntelukerta toisensa jälkeen nousee esiin hyvän progen tunnisteita. Sävellyksiin on sisällytetty hyvin paljon koukkuja, vetäviä melodioita, säästeliäitä, usein lyhyitä mutta sitäkin maukkaampia sooloja. Esimerkiksi levyn päättävällä Gravity-raidalla lopun moog-soolo ihastuttaa – kappale on loppuvinaan, mutta päättääkin somaan pianokadenssiin. Mikä on muuten mielestäni aivan tyrmäävän hieno sävellysratkaisu. Eikä niitä nykyprogelle varsin tyypillisiä raskaita Porcupine Tree -vaikutteisia riffejäkään jauheta loputtomiin. Sanoitukset jäävät itseltäni valitettavasti hieman paitsioon, mutta ainakin Scalesin osalta lyriikoissa on jotain tarkkaavaisuutta herättävääkin.

Soundit ovat Sarhamaan miksaustyöskentelyn tuntien erinomaiset. Lisäkiitosta ansaitsee Pate Pesoniuksen laatima kannen kaunis sininen graafinen ulkoasu, joka tuo oudosti mieleeni jonkun poikkeuksellisen tyylikkäästi toteutetun linux-distribuution käyttöliittymäteeman. Lopputulemana pieni lisäys alun genretulkintaa luonnehtivaksi adjektiiviksi: The Deep End sisältää erinomaista modernia progressivista rockia. Erittäin suotavaa siis on, että Huhtanen– Sarhamaa -kaksikon hedelmällinen yhteistyö jatkuu.

Kolmas pitkäsoitto tältä mainiolta tamperelaisyhtyeeltä ei jätä kylmäksi. Levy pärähtää käyntiin albumin kenties helpoimmin omaksuttavalla, mukavan tasaisesti puksuttavalla korvamadolla ”Swansea”. Onneksi kappale on korvamadoksi todella komeaa kamaa, melodinen, hienosti ja inspiroituneesti vedetty. Erityisesti basisti Samuli Hapon bassottelua muuten kannattaa kuunnella tarkoin (toki muunkin yhtyeen, koska laatua on luvassa). Lisämausteena walesilaiskaupungin maisemia ja kaipuuta kuvailevassa kappaleessa on mainittu Dylan’s door viittaa epäilemättä kaupungin suureen poikaan, runoilija Dylan Thomasiin.

 

Kakkosraita ”Red Moon” (niin, Moon- sarja jatkukoon, toistaiseksi kaikilla Outer Sonics -albumeilla on kappale, jonka nimessä esiintyy Moon!) heittää sitten progressiivis-raskaamman vaihteen silmään, tykittäen varsin rankoilla Porcupine Tree riffeillä– toisaalta rauhoittuakseentaitteen jälkeen – aivan kuin kyseessä olisi uusi kappale. Aitoon progemalliin. Tässä muuten erityisesti korostuu se, että miksaus nostaa vokalistin melkoisenpintaan. Tämä tosin ei ole ongelma, koskapa bändiä on siunattu loistavalla Nina Hiironniemellä, jonka ääntä kyllä kelpaa kuunnella. Vaikuttaa siltä, että lyriikka tässäkin kappaleessa koskee kaupunkia, mutta nyt ei olla kauniissa merenrannan ja auringonvalon kaupungissa vaan nokisessa, masentuneessa ja näköalattomassa teollisuus- tai kaivoskaupungista joka on muuttumassa metropoliksi. Liekö se sittenkin ensimmäisen raidan mainittu Swansea, jota nyt tarkastellaan toisesta näkökulmasta - onhan sillä kaivoskaupunkimenneisyys.

Nostaisin vielä erityismaininnan arvoiseksi ”Fear” -raidan(joka melko luonnollisesti tuo mieleen Marillionin vastaavan nimisen tuotoksen), jonka selkäpiitä karmivan tunnelmallisuuden kruunaa juuri oikeaan kohtaan sijoitettu mellotron soundi. Joskus se kirsikka kakun päällä on usein vähästä kiinni.Mainitsen muuten vielä kerran tuon laulajan pintaan miksaamisen, kappaleessa Addiction lopussa vokalisti lähes tulee ulos kaiuttimista olohuoneeseesi. Melkoinen läsnäolo!

Kokonaisuutena levy on loistavan tuotantonsa ja vahvan musiikkimateriaalinsa puolesta hieno näyte bändin edelleen kantavasta luomiskyvystä, kuten myös aivan viimeisen päälle kovasta ammattitaidosta. The Outer Sonicssorvaa siisgenrenpuolesta vaihtoehto(pop)rockia, mutta kyllä siellä todellakin takana lepäävät ne piilevät progressiiviset vaikutteet, keskitien rockia hivenenrikkaammat rakenteet ja sovitusratkaisut. Levyn yleistunnelma ei ole mitenkään yksiselitteisen synkistelevä tai raastava, vaan erinomaisella pop-sensibiliteetillä varustettua ylävireistä pirteyttäkin löytyy.

 

Hieman harmillista, että Tampere ei ole Manchester, eikä Suomi noin muutenkaan potentiaalisen yleisöpohjansa helposti saavuttava kulttuurimekka.Briteissä nämä varmasti rundaisivat vähintäänkin Marillionin tai IQ:n lämppärinä ja varmasti tasavertaisina akteina festareilla esimerkiksi Magentan, Anathemantai Mostly Autumnin kanssa. Saisipa nämä edes Helsinkiin esiintymään jälleen...

Hiljattain Colossuksessa oli eräs toinenkin levyarvio runoja musiikiksi soveltavasta levystä. Nyt vuorossa on Ajaton-kvartetin vokalistin, Mia Simanaisen Helvi Juvosen runoihin säveltämä teos. Kansitekstien mukaan soivina elementteinä Simanainen on käyttänyt suurimmaksi osaksi omaa ääntään.

Albumi alkaa hieman yllättävästi. Halvalla kasettinauhurilla nauhoitetun kotiäänityksen kuuloinen laulu ilman säestystä, josta tulee hassu mielleyhtymä jonkinlaisesta avant-progen jarunonlaulun tyylisestä fuusiosta. Avaukseksi ihan mielenkiintoinen, mutta onneksi rajoittuu vain tähän alkuun, sillä levyllinen kotimankalla äänitettyä loitsintaa saataisi olla allekirjoittaneellekin pikkuisen liian outoa. Jatko on onneksi jo ihan kunnon studiotasoista materiaalia. Kuten levyn nimikinlupaili, lyriikat ovat Helvi Juvosen tekstejä.

Helvi Juvonenhan tunnetaan sodanjälkeisen modernismin pioneerina ja hänen teksteissään on mystikoille ominaisia aineksia, uskonnollisuutta ja metafysiikkaa,
mutta myös ihan käytännöllistä arjen runollista kuvausta – tästä esimerkkinä ”Puuvillaa”. Oivaa raaka-ainetta siis myös vapaamuotoisen musiikin lyyriseksi sisällöksi. Tässä vaiheessa täytyy tosin myöntää, että näiden tekstien analysoinnissa en ole ihan omimmilla alueellani, omat kapeat runokokemukseni kun rajoittuvat lähinnä Danteen, A.W. Yrjänään ja Harry Martinsoniin Tai no, kaipa sitä Kalevalaa ovat useimmat suomalaiset joskus lukeneet, se vain tahtoo unohtua.

Albumin musiikkituskin putoaa kovin helposti mihinkään kategoriaan. Sen voi ajatella sisältävän kansanmusiikkielementtejä, minimalismia, ambientia, accapellaa, musique concretea… eli kuten bändinsä Ajattoman kanssa, myös tämä soolo tosiaan karttaa selkeää musiikillisiin tyylikategorioihin asettumista.Äänitasotovat laajan dynamiikan vuoksi paikoin matalat (toisaalta fortejakin löytyy), jonka vuoksi kuulokkeet tai muutoin hiljaiset kuunteluolosuhteet ovat suositeltavat. Laulun ja ihmisäänimateriaalin lisäksi kuullaan jonkin verran erilaisia sekä konkreettisiaettä elektronisesti tuotettuja ja manipuloituja äänielementtejä. Jollainraidalla vilahtaa piano, toisinaan afrikkaisen sormipianon kalkatus yhdessä takkatulen ritinän kanssa. Rukous-raidalla avustaa myös ”mekaaninen sekvensseri”, eli soittorasia toistaen tuttua japanilaista Sakura-teemaa. Pääosassa on kuitenkin Simanaisen oma ääni, sekä efektoimatta että samplattuna accapella-kerrostumina. Tunnelmat liikkuvat hyvin etnohenkisestä kotiaskareiden oheislaulannasta ambientteihin äänimaisemiin.Ambientista äänituotannosta vastaa Joonas Outakoski, joka tekee kyllä hienoa työtä; hän käyttää äänisynteesissä siis valtaosin Mia Simanaisen ääntä. Erityisesti kutosraita ”Laulu” nousee isoihin mittoihin, toisaalta ”Kesäillan” tunnelma nostaa ihokarvat pystyyn hartaudellaan ja lämmöllään.

Helvi Juvosen kirjallista tuotantoa ajatellen ”Soi Helvi Juvonen” voisi olla kaltaiselleni runoummikolle hyvä esittely aiheeseen, ehkä sitä voisi myös luonnehtia musiikin metodeilla tuotettuna äänikirjana. Eli tutustumaan vaan! Levy on kestoltaan lyhyt, vain puolituntinen. Sen kansiteksteissä neuvotaan kuuntelemaan levy kokonaisuudessan kerralla (eläköön albumiformaatti!). Tässäkin ajassa ehtii mainiosti rauhoittua musiikin äärelle, kuuntelemaan ja heittäytymään kauniin ja inspiroivan tunnelmavirran vietäväksi.

Mielenkiintoisten yhteensattumien ja erään klubi-illan seurauksena käteeni ilmestyi tällainen EP-levy. Varsinainen levytys on vinyylijulkaisu, tämä CD taitaa olla jonkinlainen demo kaltaisilleni juntturoille, jotka ovat hulluuksissaan luopuneet aikoinaan vinyyleistä.

Ja vallan hieno äänitehän tässä onkin käsillä. Aloitusraita For Elise on säveltäjä-pianisti Pekka Toivosen soolesitys, varsin nätti gymnopedistinen pianokappale Satien hengessä. Jatko kuitenkin mennään pitkälti bändimusiikilla. Varsin maittavaa jazz-meninkiä itse asiassa. Nimikappaleessa trumpetti ja saksofonit pitävät hauskaa vuoropuhelua. Rumpalilla on kiihkeyttä soitossaan, mutta lopultakin Toivosen piano pitää taustalla homman hallinnassa. Hauskana yksityiskohtana thereminit naukuvat oman osansa musiikilleen ilonpitoon.

Oceanic on jälleen Toivosen soolona hieman triviaalimman kuuloinen lyhyt pianokapple, joka kuitenkin kasvaa tunnelmaltaan mittaansa suuremmaksi.

My Space puolestaan on selkäempi instrumentaalijazzrock-pala, joka rytmiryhmän ja pianon vetämänä lopulta antaa tilaa soolosaksofonille. Toimii. Kaksi levyn viimeistä raitaa on tallennettu livenä. Päätösraita Tripin alussa jopa kuuluu yskintää -lieneekö yleisöä vai yhtyeen jäseniä... Muuten mietteliäs trumpetin johdattelema kappale kehittyy pianon kanssa käydyksi kaksintaisteluksi – jossa on onneksi vain voittajia. Mielenkiintoinen tuttavuus tämä ryhmä, jota on myös mahdollisuus kokea livenä marraskuun 24. päivä Helsingissä. Kannattaapa mennä tsekkaamaan!

 

Levyllä siis soittavat:

Pekka Toivonen: piano

Ilkka Ferm: saksofoni

Teemu Keränen: basso

Hannu Kropsu: eklektinen(?) kitara

Perttu Lindberg: rummut

Olli Rautiainen ja Miia Reko: trumpetit

ja thereminejä Pekka Toivonen, Ilkka Ferm ja Susanna Sirén

Globaalit teemat jatkuvat Esa Kotilaisen tuotannossa. Edellisen kerran aihetta käsiteltiin jo kymmenisen vuotta sitten Turquoise Planet -levyllä. Kotilaisen instrumentaatio on hyvin vakioitunut; käytännössä edelleen vanhat moogit, Arp 2600, Mellotronin jo aikapäiviä sitten korvannut Memotron, urut, sähköpiano ja harmonikka ovat Kotilaisen soundin perusta. Taannoin soitinarsenaali on ollut jopa suurempi, eikä esim noiden saksalaiskollegoiden tapaa uusia muutaman vuoden välein soitinkalustojaan ole onneksi tarttunut tämän maestron käytäntöihin. Ja mikä parasta, ainakaan Kotilainen ei ole koskaan lähtenyt tekemään materiaaliaan tietokoneella. Tähän viitataan myös levyn kansiteksteissä. Sivumennen sanoen, digipack - CD:n kansitaide on onnistuneine valokuvavalintoineen loistokasta – uskon, että LP-versiossa päässee oikeuksiinsa vielä paremmin.

Aiemmilla levyillä Kotilainen on soittanut pääosin materiaalin yksin, mutta Telluksella on reilusti avustavaa voimaa. Jo levyn nimeä kantavalla avausraidalla kannuja kolistelee Anssi Nykänen, joka raskaskätisenä rumpalina tuntuu jopa hieman oudolta valinnalta Kotilaisen elektronisiin maailmoihin. Mutta maestro on mitä ilmeisimmin halunnutkin terävää rytmiikkaa tähän perkussiokoneen introamaan kappaleeseen – ja samalla lähes koko levylle. Valita osuukin aivan nappiin. Etenkin ”Avaruusromua (Space Trash)” -kappale tekee hieman irtiottoa aiemmista melko ambienteista levyistä enemmän vanhan kunnon saksalaistyylisen krautin suuntaan, kompattuna rytmikoneen ja Nykäsen väkevän biitin ja Matti Kervisen sähköpianon voimin. Tangerine Dreamin 40 vuoden takaiset teoksethan tästä tulevat heti mieleen, etenkin kun mellotron värittää taustaa.

Punainen kuu -kappaleessa Nykäsen seuraan rytmiryhmään liittyy myös monipuolinen basisti-säveltäjä Lauri Porra. Tosin ei kylläkään mitenkään liikaa itseään esille tuoden, vaan jämäkkänä komppaajana. Kappaleen puolivälissä on myös loistelias, hyvin Pekka Pohjolamainen väliosa, jonka aikana Porran nauhaton basso laulaa upeasti Kotilaisen orgaanisesti väräjävän soolosyntetisaattorin maalatessa melodiaa. Lopulta päädytään alun itämaisväritteiseen pääteemaan gong-kumahduksineen. Luulenpa, että kappale miellyttää varmasti perinnetietoisimmankin progejäärän korvaa.

Albumin päättää avaruudellisiin tunnelmiin vievä Seulaset. Tällä kertaa ilman avustavia muusikoita soitettu harmonianokturno virittää kauneudellaan hartaaseen olotilaan. Kuusankosken mestarin magia ja ainutlaatuinen soundi tenhoaa edelleen vahvasti.

Temppeliaukion kirkko Helsingin Etu-Töölössä on osoittautunut monipuoliseksi musiikiareenaksi. Mainion akustiikkansa ja jännittävän kupolimuotonsa ansiosta se sopii erittäin hyvin myös vaihtoehtomusiikin esityspaikaksi. Onhan rakennus melkoisen progressiivisesti muotoiltu ja jopa rakennettu eurooppalaisen progen merkkivuotena 1969. Aiemmin allekirjoittanut on kuullut siellä muiden muassa Sid Hillen ja Rasmus Hedlundin elektronisia settejä. Eipä ihme, että jo parin vuoden ajan paikkaansa vakiinnuttanut, Töölön seurakunnan järjestämä Resonanssi-klubi kutsui nyt Esa Kotilaisen levyjulkistuskeikalle kupolin alle. Suomalaisten syntikkavelhojen kantaisä Esa Kotilainen esiintyi tiettävästi jo toista kertaa Temppeliaukiolla, joten uuden Tellus -albumin esittäminen oli luonteva tapa jatkaa käytäntöä.

Klubi-isäntä Mikko Saaren lyhyen esittelyn jälkeen Kotilainen avasi keikan tuttuun tapaan selostamalla esityksen kulun. Selostuksen mukaan tämä kuultava teos oli sovitettu sooloesiintymiselle, nimittäin itse levyn musiikki kallistuu enemmän progen puoleen. Mukana on poikkeuksellisesti vierailevat rumpali, basisti ja sähköpianossa myös ”Colossuksen oma poika”, levymoguli Matti Kervinen. Tämä live-esiintyminen sen sijaan oli täysin Esan sooloa, eli rytmipuoli ja basso hoitui konekompilla.

Aloitusraidan ”Tellus” rytmipuoli kuulosti kieltämättä oudolta. Delaylla tuplatun kuuloinen ja vanhan Roland -rytmipoksuttimen (CR-78) oloinen komppaus toistui monikanavatoistossa hieman liiankin pinnassa ja loi hieman sekavan epäsynkan. Kuuntelupaikalla saattoi tietysti olla osuutta asiaan. Jatkossa toisto onneksi selkeni verrattomasti ja kuulimme mitä jylhintä harmoniaa jota tuo analogis-synteettinen moogien ja digitaalimellotronin soundi saattoi tarjota. Kotilaisen ainutlaatuinen Minimoogin ”signature”-soundi, jonka esiasteita olemme kuulleet jo varmasti Wigwam-ajoilta saakka, lumosi taas kerran kuulijat. Ainutlaatuinen nopea arpeggiointi, samalla oktaavivalitsinta käännellen, plus mellotron-soundit ovat sellainen keitos, jota syntetisaattorimusiikin ystävä ei voi olla rakastamatta. Musiikki siis toi toki mieleen 70-80-lukujen taitteen Tangerine Dreamin ja osin Jarren tuotannon, mutta siinä missä nämä vaihtoivat levy toisensa jälkeen instrumentaatiotaan aina vain uudempaan, niin Kotilainen pitäytyy vanhassa soitinarsenaalissaan -ja siltikin hänen musiikkinsa elää ja uusiutuu. Joskus vanhassa on vara parempi, kun sisällöllisesti mennään eteenpäin tuoreuttaen ideoita sävellyksellisesti ja rakenteellisesti.

Kotilainen on selkeästi vanhan koulun muusikko. Siinä missä moni hoitaa hommaa tietokoneella, niin mastro on kirjoittanut partituurit paperille. Kunkin kappaleen yhteen teipatut nuottikuvat lepäsivät leveänä kolmen telineen levyisenä liuskana ja päätyivät yksi kerrallaan lattialle läjään. Myöskään levyn teossa ei ole käytetty tietokonetta, seikka jota myös nuorempi kollega Kebu mainitsee levyjensä kansitiedoissa. Suomalaista hulluutta – mutta siitähän me pidämme!

Partituurit tehneet tehtävänsä ja nyt lattialla.

Konsertin päätösosa ”Seulaset” tarjosi niin pehmeitä ja kauniita soundisfäärejä, että luulin näkeväni jo yleisössä joidenkin pidättelevän kyyneleitä ja toisten ainakin nauttivan silmät kiinni harmonioista. Lopulta äänet hiipuivat hiljalleen pois ja Kotilainen kiitti aplodien loputtua ja lausui päätössanat ”pidetään huolta Telluksesta”. Mitäpä siihen lisäämään.

"Pidetään huolta Telluksesta!"

Moogismin kyllästämä kainaloteksti:

Numero ykkönen!

Ja nyt kurkistus siis stagesetupiin -eli for synth geeks only! Kotilaisen soitinarsenaali siis koostui kahdesta Minimoogista, ARP 2600:sta, Memotronista ja sähköpianosoundeja toimittavasta vasarakoskettimistolla varustetusta stagepianosta. Homma toimi siten, että suuri osa musiikista soi ”taustanauhalta”, eli digitaalitaltiolta, johon Kotilainen soitti vuoroin leadit, sähköpiano-osuudet ja osan efekteistä käsillä olevilla instrumenteilla. Moogeista vanhempi, siis se Suomen ensimmäinen Saksasta tuotu Minimoog (järjestysnumero jotain alle 2000), on siis vuosimallia 1972. Uudempi on kuutisen vuotta nuorempi. Ulkoisesti laitteet eivät juuri eroa toisistaan. Selvimmin eron huomaa ehkä siitä, että vanhemmassa mallissa pitchbend- ja modulaatiopyörät ovat sileät, uudemmat ovat hammastettu. Esan kertoman mukaan vanhempi pysyy huonommin vireessä, siksi se on otollisempi efektikoneena . Soundillisesti vanhempi on kuitenkin himpun parempi. Samoin kohinat puskevat vahvemmin ja sopivat delayhommiin paremmin. Uudempi Mini sen sijaan pitää vireen paremmin, joten sillä sitten vedetään ne legendaariset soolot. Soundi on siinäkin ehtaa Miniä, jolle sanallinen kuvailu ei tee koskaan oikeutta.

 

Yksi esimerkki Minimoogin ainutlaatuisesta soundista äskeisen keikankin osalta ehkä valaisee hieman; yleensä voimakas, kanttiaallolla oskilloiva modulaatio (vibrato) syntetisaattorissa aikaansaa vihlovan sirkkelimäisen soundin. Sama soundi Minimoogilla kuulostaa kyllä tiukalta, mutta ei lainkaan samalla tavalla raastavalta kuin muilla analogisillakaan syntetisaattoreilla. Toisaalta, Minimoogissa pelkästään yhden oskillaattorin sahalaita-aalto kuulostaa paksulta, huomattavan läskimmältä kuin monessakaan aikalaiskilpailijoistaan. Onkin jokseenkin onnellinen sattuma, että tässä ensimmäinen todella suositussa syntesoijassa on se kaikkein paras ja tunnistettavin soundi.

 

Kysymykseen siitä, kuinka usein pitää vaihtaa noita ilmeisen kovalla rasituksella olevia oktaavinvaihtokytkimiä, sain yllättävän vastauksen: niitä ei ole vaihdettu koskaan! Kun säädintä kääntää riittävällä voimalla, se pysyy kunnossa. Itse asiassa kumpaankaan laitteeseen ei ole juuri tarvinnut vaihtaa osia, yhtä oskillaattorin piiriä lukuun ottamatta, maestro tiivistää. Robert Moogin Minimoog on siis todellakin hyvin pideltynä melko robusti laite, keikkakäyttöönhän se alun pitäen suunniteltiinkin. Mutta tuskin Bob-vainaa silloin joskus 70-luvun alussa olisi arvannut, että lähes 50 vuotta laitteen esittelemisen jälkeen muusikot käyttävät näitä dinosauruksia edelleen ja likimainkin alkuperäisessä kuosissaan.

Voiko Wigwam Experience-kokoonpanoa kutsua Wigwamiksi ilman Jim Pembrokea? Vaikka Jimppa olikin käytännössä viime vuoden juhlakiertueella esiintyneen “virallisen” Wigu-kokoonpanon ainut perustajajäsen (jonka mukaan pääsyn johdosta juhlaturneen nimikin muutettiin), niin rohkenen silti kutsua tätä nyt kiertävää Experience-kokoonpanoa tässä jutussa Wigwamiksi ilman jälkiliitettä. Ovathan noista kahdesta vanhimmasta jäsenistä toinen ollut 60-luvulta saakka yksi yhtyeen kantavista voimista ja toinen 70-luvun puolesta välistä. Siinä jo riittävästi syitä.

 

 

Wigwamin vuoden 2019 kiertueen 12. ja toiseksi viimeinen keikka soi Helsingin Tavastialla likimain loppuun myydylle salille. Käsittämättömän, 51 vuoden ikään ehtineen yhtyeen tenho ja taso ei ole hiipunut vieläkään, siitä tuo toukokuun 3. päivän Tavastian konsertti todisti väkevästi. Lauteilla siis Jukka Gustavson hammondeineen, Rekku Rechardt uskollisen työhevosensa, Hoyer-kitaran kanssa, Esa Kotilanen moogeineen, Jan Noponen rummuissa ja viime kiertuekokoonpanon jälkeen mukaan värvätty, monissa liemissä keitetty basisti Janne Brunberg (Madame George, Badding, Nurmio, Heinäsirkka, Hector jne).

 

Gutsi kovassa vedossa niin vokaalien kuin urkujenkin suhteen

 

Aloitukseen oli varattu ikiklassikko Freddie Are You Ready. Vaikka monet ovat kehuneet suuresti Tavastian soundia, niin siltikään en aina en ole ihan varauksetta pitänyt Tavastiaa minään soundiparatiisina. Mutta Wigujen kohdalla tilanne on aina ollut hyvä, eikä tämäkään setti muodostanut poikkeusta. Soundimaailma oli erinomainen, mitä nyt tarkkakorvainen ystäväni Petri huomautti; bassorumpu oli nykytyylin mukaisesti miksattu turhan pintaan. Seikka, joka ei välttämättä Wigu-soundiin istukaan niin hyvin. Mutta kuten todettua, bändi soitti taas todella loistavasti. Erityisesti Gustavsonin laulu herätti allekirjoittaneessa ihailua. Hän tulkitsee todella rehevästi ja antaumuksella, lisäksi ääneen on tullut rouheata rosoa. 60-70 lukujen taitteen nuoren Gutsin ääni oli jossain määrin ohueko, vaikkakin taipuisa (muistetaan esim Fairyport/Being -kauden melismat). Nyt vanhemmalla iällä ääneen on tullut syvyyttä ja karheuttakin, ja mehän tiedämme, ettei absolutisti-Gutsin kohdalla ainakaan viskin juonnin ansiosta!

 

Esa ja vanha kunnon Minimoog

 

Muutamissa kappaleissa on mielenkiintoisia sovituksellisia lisäyksiä. Yksi tällaisista on mm Lost Without the Trace, jonka viimeistä kertosäettä edeltävässä instrumentaaliväliosassa on erittäinkin pohjolamainen, ylärekisterissä laulava bassosoolo, jonka epäilen olevan muunnelma "Being":n Prophet -raidalla esiintyvästä soolosta. Samoin uutta on Losing Hold:ssa, jossa on jo aiemmilla keikoilla kuultu kokonaan uusi intro-osuus, jolloin kappale lähtee käyntiin hieman varkain. Alkuperäisen version iskevästä alusta näin hävitään, mutta nyt kappale ikään kuin hitaasti nousee lentoon, ollen edelleen melkoisen komeata vanhan ajan wigu-progea kiperine hammond-iloitteluineen.

 


Rekku ja Esa

 

On aina hieno kliimaksi kuulla Colossus Wigujen keikalla. Loistava kappale, joka toimii jopa hienommin livenä kuin mitä muuten hieman vaisunoloisesti tuotetulla “Lucky Golden Stripes and Starpose” levyllä. Hienoa sinänsä, että yhdistyksemme aikoinaan valitsi nimensä tuon eeppisen raidan mukaan. Gustavson lauloi melkoisella raivolla, Kotilainen oli korvannut jousisoundit herkullisesti mellotron -jousilla ja Rekku heitti dissonoivat riffit terävästi kohdilleen. Setin toisena soinut “Lucky Golden Stripes and Strarpose” todisti samaa, livenä kappale soi terävämmin, mutta toisaalta myös ilmavammin.

 

Gutsi ja Janne Brunberg

 

Myös uudempaa Wigwamia kuultiin. Huippukohtia uudesta tuotannosta on Kabul Grill, jonka suuruus ja lähes ambienttinen kauneus ja herkkyys tulee parhaiten esiin livenä. Gustavson tuntuu lisäksi nauttivan nimenomaan kaksikon Pembroke/Rechardt kappaleiden esittämisestä. Viimeiseksi jääneen “Some Several Moons” levyn kappaleista edellisen lisäksi soi Sandpainting ja Bow Lane. Titans Wheelin antia tarjosivat myös Bitesize ja itse asiassa varsin maukkaasti jytäävä Heaven in a Modern World. Ainoa "Light Ages" levyn livesetteihin päätynyt kappale Absalom on saanut jo jonkinlaista ajan patinaa päälleen ja raivokkaan progejyrälopun ansiosta tuntuu yllättävänkin 70-lukulaiselta. Mikä ei tosiaan ole mitenkään huono asia. Rekulta kuultiin kyseisessä palassa yksi kaikkien kuulemieni Wigu-keikkojen plastisimpia kitarasooloja. Muista keikan kohokohdista mainittakoon vielä yltiökaunis Cheap Evening Return ja Pembroken yksi progeimmista helmistä, Simple Human Kindness. Ja tietysti mainittu Pembroke/Gustavson/Pohjola-klassikko Losing Hold.

 

Mestari Rechardt

 

Loppupuolen korvanruokaa tarjosi allekirjoittaneen (ja monen muunkin) ikisuosikki Bless You Lucky Stars. Mielenkiintoisena yksityiskohtana; taustakankaalle heijastettu nainen tuntui tutulta… kyseessähän oli hahmo David Lynchin Dyyni-elokuvasovituksesta! Ja viimein encorena hurmoksellinen Do or Die, Kotilaisen mestarillisine, koko moog-sormion levyisine itämaiseen viittaavine sooloineen.

 

Bless Your Lucky Stars ja taustalla prinsessa Irulan -tuttu hahmo Dyyni-elokuvasta.

 

Tottahan monta klassikkoa jäi vielä soittamattakin. Eddie and the Boys, Tramdriver, Pig Storm ja Grass for Blades vain muutamia mainitakseni. Luulosairaskin olisi vielä joskus hauska kuulla, mutta valitettavasti Gutsi ei erityisesti välitä esittää omia kappaleitaan (onneksi poislukien Losing Hold)… no, ehkä seuraavalla kerralla, sillä olisihan ikävää jos ryhmä jättäytyisi eläkkeelle vielä kun virtaa riittää megawattimäärin. Eläköön Wigwam, uran toinen puolivuosisata on alkanut loistokkaissa merkeissä!

 



 

The Gentleman Losers on kiitettävästi nopeuttanut julkaisutahtiaan. Viimeisestä Permanently Midnight -julkaisusta ei ole kulunut kuin vuosi, tätä ennen helsinkiläisduo julkaisi kaksi kokopitkää albumia edellisen vuosikymmenen puolella, useamman vuoden erolla vieläpä. Uusin tuotos on levytetty Sounds of Silence -levymerkille. Kyseessä on pieni ”boutique” -levymerkki, joka tekee fyysisistä levyistä rajoitettuja painoksia ja panostaa erityisesti median käsintehdyn makuiseen ulkoasuun. Tämä onkin varsin hyvä konsepti, jos haluaa nauttia levykokonaisuuksista konkreettisemmin kuin vain kasvottomana stream-palveluna. Moni pitää konkreettisesta, käsin hiveltävästä paketista - näin levyyn voi muodostua läheisempi suhde kuin vain hakemistoon tiedostoja. Edellinen levyhän julkaistiin valokuvakirjaformaatissa ja kieltämättä miellyttääväähän sitä on selailla levy kuuntelun lomassa. Uuden levyn kartonkikääreeseen näyttää liimatun polaroid-kuvan, jossa on syksyinen maisema jostain autiosta puistosta. Tyylikäs, tunnelmaan virittävä kansi. Gentlemen take Polaroids, kuten David Sylvian aikoinaan sanoitteli.

 

Mutta itse musiikilliseen sisältöön. Avausraita jo imee vastustamattomasti analogiseen lo-fi-maailmaan kirskahtelevine jousikaikuineen. Vaikka muuhun musiikkiin viittaaminen alkaa jo oman arvosteluhistorian kannalta olla varsin rasittavaa, niin en malta siltikään olla vertaamatta kappaleen tunnelmaa 70-luvun taitteen Pink Floydiin, Meddle-levyyn erityisesti. David Gilmourmaiset liu´utukset, siis... Ja vahvoissa tunnelmissa jatketaan. Nimiraita kaikessa yksinkertaisuudessaan painokkaine pianosointuineen soi suorastaan piinaavan kauniisti, kuten myös kitaratunnelmointi Book of Leaves:issä. Kappalenimi Always Crash in the Same Wave houkuttaa ajatukset Bowien Berliinin-kauteen, mutta vaikka yhtyeen musiikissa tietysti Low:n ja Heroesin b-puolien sukulaisuutta onkin, niin ehkä kyse on kuitenkin nimikkeellisestä sattumasta. Viime levystä poiketen laulettuja kappaleita ei ole, tosin yhdellä raidalla on puheosuus, jonka tulkitsee brittiläinen mediataiteilija Oliver Whitehead. Fish Roam in Winter Water on meditatiivinen, unenomainen runo jäätyneen järven ylittävästä kulkijasta. Turning to Gold on toisteisiin pianon kolmisointuihin nojaava kaunis ”balladi”, joka taitaa olla levyn Sigur Rós -henkisintä materiaalia. Levyn päätösraita sisältää taas hieman enemmän koskettimia ja todella lähes epävireeseen sortuvat mellotron-huilut maalaavat arkaaista musiikillista maisemaa.

Kansitietojen mukaan muita avustajia ei levyllä tällä kertaa ole, vaan kaiken on tuottanut veljekset Ville ja Samu Kuukka. The Genteleman Loserseja on viimeinkin erittäin harvinainen tilaisuus kokea livenä Suomessa. Viimeisten tietojen mukaan bändi esiintyy Kansallisteatterin alakerran Lovi-klubilla huhtikuun 25 päivä. Kannattaa olla kuulolla.

Pages: 1 2 3 4 ?