Teijo's blog

The Gentleman Losers on kiitettävästi nopeuttanut julkaisutahtiaan. Viimeisestä Permanently Midnight -julkaisusta ei ole kulunut kuin vuosi, tätä ennen helsinkiläisduo julkaisi kaksi kokopitkää albumia edellisen vuosikymmenen puolella, useamman vuoden erolla vieläpä. Uusin tuotos on levytetty Sounds of Silence -levymerkille. Kyseessä on pieni ”boutique” -levymerkki, joka tekee fyysisistä levyistä rajoitettuja painoksia ja panostaa erityisesti median käsintehdyn makuiseen ulkoasuun. Tämä onkin varsin hyvä konsepti, jos haluaa nauttia levykokonaisuuksista konkreettisemmin kuin vain kasvottomana stream-palveluna. Moni pitää konkreettisesta, käsin hiveltävästä paketista - näin levyyn voi muodostua läheisempi suhde kuin vain hakemistoon tiedostoja. Edellinen levyhän julkaistiin valokuvakirjaformaatissa ja kieltämättä miellyttääväähän sitä on selailla levy kuuntelun lomassa. Uuden levyn kartonkikääreeseen näyttää liimatun polaroid-kuvan, jossa on syksyinen maisema jostain autiosta puistosta. Tyylikäs, tunnelmaan virittävä kansi. Gentlemen take Polaroids, kuten David Sylvian aikoinaan sanoitteli.

 

Mutta itse musiikilliseen sisältöön. Avausraita jo imee vastustamattomasti analogiseen lo-fi-maailmaan kirskahtelevine jousikaikuineen. Vaikka muuhun musiikkiin viittaaminen alkaa jo oman arvosteluhistorian kannalta olla varsin rasittavaa, niin en malta siltikään olla vertaamatta kappaleen tunnelmaa 70-luvun taitteen Pink Floydiin, Meddle-levyyn erityisesti. David Gilmourmaiset liu´utukset, siis... Ja vahvoissa tunnelmissa jatketaan. Nimiraita kaikessa yksinkertaisuudessaan painokkaine pianosointuineen soi suorastaan piinaavan kauniisti, kuten myös kitaratunnelmointi Book of Leaves:issä. Kappalenimi Always Crash in the Same Wave houkuttaa ajatukset Bowien Berliinin-kauteen, mutta vaikka yhtyeen musiikissa tietysti Low:n ja Heroesin b-puolien sukulaisuutta onkin, niin ehkä kyse on kuitenkin nimikkeellisestä sattumasta. Viime levystä poiketen laulettuja kappaleita ei ole, tosin yhdellä raidalla on puheosuus, jonka tulkitsee brittiläinen mediataiteilija Oliver Whitehead. Fish Roam in Winter Water on meditatiivinen, unenomainen runo jäätyneen järven ylittävästä kulkijasta. Turning to Gold on toisteisiin pianon kolmisointuihin nojaava kaunis ”balladi”, joka taitaa olla levyn Sigur Rós -henkisintä materiaalia. Levyn päätösraita sisältää taas hieman enemmän koskettimia ja todella lähes epävireeseen sortuvat mellotron-huilut maalaavat arkaaista musiikillista maisemaa.

Kansitietojen mukaan muita avustajia ei levyllä tällä kertaa ole, vaan kaiken on tuottanut veljekset Ville ja Samu Kuukka. The Genteleman Loserseja on viimeinkin erittäin harvinainen tilaisuus kokea livenä Suomessa. Viimeisten tietojen mukaan bändi esiintyy Kansallisteatterin alakerran Lovi-klubilla huhtikuun 25 päivä. Kannattaa olla kuulolla.

Muutama susi @ Mascot Bar Helsinki 26.1.2019

Oltiin striimauspalveluiden siunauksellisuudesta tai sosiaalisesta mediasta mitä mieltä tahansa, niin toisinaan näiden vaikutuksesta löytää mielenkiintoisia asioita - kuten uutta musiikkia. Viimeinen tällainen löytöni oli jyväskyläläisbändi Muutama Susi. En kykene muistamaan, sainko ensi kerran vihiä Susista suoratoistopalvelun ehdotuksesta vai somen kautta, mutta kummankin yhdistelmän informoimana otin tuotokset lähempään tarkasteluun. Toistaiseksi Spotify tarjoaa bändiltä kolme singlekappaletta. Livepätkiä löytyy myös YouTubesta. Kuunnellun perusteella kaikki kolme raitaa olivat siinä määrin allekirjoittaneen mieleen, että pakkohan näitä on mennä livenä kuulemaan, varsinkin kun he Kallion Mascot -liveklubilla konsertoivat toisen jyväskyläläisorkesterin, Sakean Illan kanssa. No, myös vanhan musiikin ystävänä piti hoitaa samalle illalle sijoittunut renessanssimusiikkifestivaalin konsertti alta pois, mutta ehdin kuin ehdinkin paikalle parahiksi ennen Muutaman Suden keikan alkua – Sakean Illan setistä valitettavasti myöhästyin.

 


Konsta Veijonen, kitara ja Anna Voutilainen, laulu ja saksofoni

 

Muutama Susi siis on julkaissut Spotifyssä toistaiseksi kolme singleraitaa, jotka kaikki ovat erittäin vahvaa tavaraa, hyvin soitettua ja laulettua. Sävellyksissä on keveyttä, raikkautta, mutta myös syvyyttä. Ja kyllä sieltä ainakin oma korvaparini poimi sekä Marillionin, Anatheman ja Magentan mieleen tuovia jaksoja -etenkin kitaristin ja kosketinten osalta. Kuunnelkaapa vaikkapa Spotifystä löytyvä Toukokuu, joka kepeästä alusta kasvaa loppua kohti komeaksi soundisfääriksi. Tai Rauha -kappaleen nostattava soolosyntetisaattori. Aprikoin mahdolliseksi, että jäsenet eivät näitä ole koskaan kuunnelletkaan, mutta hälläpä väliä. Ei Susien musiikki todellakaan mitään neoprogepastissiakaan ole, sillä suomenkieliset positiivisesti latautuneet laulut ja laulaja-saksofonistin pirteä ulosanti leipoo ihan omanlaistaan suomi-indierockia.

 


Rummuissa Juho Seppänen

Livesoitto Susilla soi komeasti, Mascotissa tuntuu muutenkin soundi olevan erinomaisen hyvässä balanssissa. Korvatulpat olivat onneksi tarpeettomat, monta kertaa klubeillakin liiallinen volyymi pilaa äänentoiston. Kaksi ylimääräistä jäsentä/tuuraajaa bändissä (taustalaulaja ja koskettimet) eivät ainakaan haitanneet yhteissoiton sujuvuutta mitenkään, vaan homma toimi hyvin ja porukka vaikutti nauttivan lavalla olosta. Mikäs siinä kun materiaali on hallussa ja meininki hyvä.

 


Kosketinsoittimissa Miiro Kesti (tuuraaja), bassossa Samuli Salmela


Konsta Veijonen, kitara

Keikan jälkeen sovimmekin bändiliideri(oletetun) Anna Voutilaisen kanssa sähköpostitse tapahtuvasta haastattelusta. Siitä seuraavassa.

Colossus: Koska yhtye on perustettu ja miten on muotoutunut? Ilmeisesti yliopisto ja konservatorio ovat  yhteisiä nimittäjiä?

 

Anna Voutilainen: -Yhtye on perustettu syksyllä 2016. Minulla oli ollut mielessä pitkään haave perustaa bändi, jonka kanssa voisi soittaa pöytälaatikkoon kertyneitä biisejä ja biisiaihioita. Keskustelin tästä unelmasta tuolloin poikaystäväni Konsta Veijosen (kitaristi) kanssa ja hän totesi ” -No perusta bändi. Tuumasta toimeen!”. Tästä sain niin sanottua boostia kerätä soittajat kasaan ja lähteä fiilistelemään uutta musiikkia. Hyvät tyypit ja soittajat yhtyeeseen sitten tulikin! Olemme kaikki tosiaan tutustuneet Jyväskylän konservatorion ja yliopiston piireissä. Olimme hyviä ystäviä jo ennen bändiäkin.

 

    C: Muutama Susi on aika vänkä yhtyeen nimi. Mistäs moinen; onko jotain syvällisempää merkitystä vai ns illanistujaisten satoa?

     

      A: -Muutama Susi -nimen taustalla on näinkin jännittävä tarina, että olimme syömässä pizzaa maailman parhaassa pizzeriassa, Jyväskylän Mariassa ja mitä ihmeellisemmät bändin nimet vilahtelivat keskustelussa. Nimi on toisin sanoen juurikin illanistujaisten satoa. Lopullinen nimi taisi tulla kiipparistimme Esa Puolakan suusta. Näin jälkeenpäin olemme tyytyväisiä nimeemme ja sudesta on alkanut tulla kuvitteellinen maskottimme! Konsta Veijonen on hyvänä kynän käyttäjänä piirtänytkin tämän susihahmon.

       

      C: Edellä mainitsit, että olit kirjoittanut jo kappaleita varastoon. Miten sävellysvastuut menevät nyt?

       

      A: -Olen pääsääntöisesti säveltänyt ja sanoittanut kaikki biisit, mutta sovitamme ja teemme kappaleet bändimme kuuloisiksi kaikki yhdessä. Jokaisen jäsenemme jälki kuuluu kappaleissa. Spotifyista löytyvät sinkkumme on tuottanut kosketinsoittajamme Esa Puolanka. Tuottaja ja miksaaja omasta bändistä on ollut suuri etu. Hän on tiennyt bändimme soundin jo entuudestaan.

      C: Keikkaa on ollut fb-sivujen tietojen mukaan jonkin verran mukavasti, Jyväskylän lisäksi myös Tampereella, Mikkelissä ja Kuopiossa. Tämä Mascotin keikka taisi olla ihan ensimmäisiä Helsingissä?

       

      A: -Keikkoja on reilun parin vuoden aikana kertynyt parisenkymmentä. Aivan oikein, Kuopiossa, Jyväskylässä, Mikkelissä, Alajärvellä, Tampereella, Vesannolla ja Helsingissä. Helsingissä keikka oli jo toinen. Ensimmäisen kerran esiinnyimme Omatuntoklubilla Kansallisteatterin Lavaklubilla.

       

      C: Helsingillä on ilmeisesti jotain vaikutusta ollut lyriikoihin. Hauskana yksityiskohtana esim mainitaan Toukokuu-kappalessa Etu-Töölö ja toinen kappale on nimeltäänkin Korkeavuorenkadulla (oletettavasti se Helsingin..)

       

      A: -Helsingillä on tosiaan ollut vaikutusta lyriikoihin. Opiskelin kolme vuotta Helsingissä ja asuin itse asiassa nämä vuodet Korkeavuorenkadulla. Hieno ja maaginen paikka. Vaikka olen syntynyt Helsingissä, tai ehkä juuri siksi, koen Helsingin todella voimakkaasti. Se on ollut minulle taiteen sykkivä ja kiivas sydän. Elin aika vimmaisia, mutta upeita vuosia siellä. Se jättää varmasti jonkinlaisen jäljen.

       

      C: Albumiin ilmeisesti alkaisi olla jo riittävästi materiaalia. Mainitsitte että seuraava sinkkubiisikin olisi tulossa. Mutta albumissa on oma viehätyksensä ihan fyysisenä tuotoksena (vinyyli, CD), onko haaveissa kuitenkin sellainen?

       

      A: -Levy on haaveena ja tavoitteena kyllä.

       

      C: Progressiivisia vaikutteita tuntuu olevan havaittavissa - vai onko tämä vain vahingossa syntynyt vaikutelma? Onko mahdollista että yhtyeessä on myös koukeroisemman tai ainakin laajakaarisemman musiikin ystäviä? Marillion, Anathema, Floyd, suomiproge...?

       

      A: -Kaikki bändimme jäsenet ponnistavat melko erilaisista musiikillisista taustoista ja tämä luokin mielenkiintoisen ja innostavan musiikillisen palapelin, joka sitoutuu yhteen Muutamassa Sudessa. Tämä saattaa jo itsessään luoda progressivista vaikutetta, mikä onkin hienoa. Olemme kuunnelleet ja soittaneet musiikkia jazzista metalliin ja klassisesta progeen. Muun muassa kitaristimme perustaa soundinsa vahvasti bändeihin, kuten Pink Floyd, Wigwam, Kingston Wall, Tool, Porcupine Tree jne. Itse kuuntelen musiikkia laidasta laitaan, paljon suomalaista folkia ja klassistakin. Progressiivisen vaikutteet tulevat mieluisilta suomalaisilta yhtyeiltä Sydän, sydän ja Tundramatiks. Myös Saimaa -yhtye on ollut kovassa kuuntelussa viime aikoina. Rumpalimme Juho Seppänen vaikuttaa myös suomirock -yhtyeessä nimeltä Päättömät. Hänellä on ollut viime aikoina kuuntelussa yhtye nimeltä Ursus Factory ja FM 64. Samuli Salmela (basistimme) mainitsee musiikillisiksi vaikuttajikseen Red hot chili peppersin, Biffy Clyron ja Lucas Grahamin. Esa Puolakka (kiipparistimme) puolestaan mainitsee tämän hetkisiksi vaikuttajikseen Dirty Loopsin ja Musen.

       

      C: Loistavaa! No niin, nyt viimeinen ja perinteinen Colossus -haastatteluniitti, eli sana on vapaa! Onko terveisiä Colossus-väelle?

       

      A: -Terveisiä lukijoille ja tervetuloa keikoille! Kiitos Colossuksen toimitukselle, että etsitte aktiivisesti uusia mielenkiintoisia bändejä ja soundeja!

       

      Kiitokset Susille! Toivottavasti siis Muutaman Suden albumi valmistuu ja ennen kaikkea livekeikkoja riittää, sillä tottahan Sudet ansaitsevat tulla kuulluksi laajemmallekin yleisölle. Uusia hyviä ja lupaavia uusia kykyjä nousee Suomen musiikkikentässä, pidetään korvat auki, antennit ylhäällä ja... käydään keikoilla!

       

      Muutama Susi:

      Saksofoni/laulu: Anna Voutilainen
      Kitara: Konsta Veijonen
      Basso: Samuli Salmela
      Koskettimet: Esa Puolakka
      Rummut: Juho Seppänen

      Taustalaulussa Vilma Kivimäki

      Mascotin keikalla lisäksi ja tuuraamassa:
      -taustalauluissa: Vilma Kivimäki
      -koskettimet: Miiro Kesti


      Jeavestone & Anekdoten lauantaina 10.11.2018 Pohjoismaisilla musiikkipäivillä

      Pohjoismaiset musiikkipäivät on pisimpään jatkunut musiikkifestivaali Pohjolassa, ensimmäisen kerran ne järjestettiin jo 1888 - aikana, jolloin Sibeliuskin oli vasta nuori sävellyksenopiskelijakloppi ja ensimmäiset suurteokset antoivat odottaa itseään. Tänä vuonna nykymusiikkiin keskittyneen festivaalin päätteksi kuultiin kattaus pohjoismaista progressiivista musisointia, kun kalajokelainen Jeavestone ja Taalainmaan Borlängessa perustettu Anekdoten esiintyivät Suvilahden Tiivistämö-hallissa. Kiitos näistä valinnoista kuuluu päivien tämänhetkiselle taiteelliselle johtajalle, Yleisradiossa Karmiininpunaisen kuninkaan hovi- ohjelmaakin taannoin toimittaneelle säveltäjä Osmo Tapio Räihälälle.

      Olen nähnyt ruotsalaisen Anekdotenin lavalla viimeksi syyskuussa 2000, eli hieman yli 18 vuotta sitten Tavastian lavalla. Ja ellen ihan väärin muista, konsertti taisi olla Colossuksen järjestämä. Samassa tilaisuudessa soitti myös Höyry-Kone, oletettavasti ihan viimeisiä esiintymisiään. Jännittävänä yksityiskohtana mainittakoon, että Anekdoten avasi ja Höyry-Kone päätti illan. Voi olla, että ruotsalaisbändi ulkomaisuudestaan huolimatta oli enemmän tai vähemmän lämmittelijänä kotimaisen progen yhdelle sen hetken huippubändille. Poikkeuksellista Anekdotenissa on se, että yhtye käytti ja käyttää edelleen lavalla aitoa mellotronia. Vaikka monen monta progeyhtyettä olen näiden vuosien varrella lavalla nähnytkin, niin tuo kahdeksantoista vuoden takainen akti oli ensimmäinen, jossa "jäätelökioskin" käyttöä olen livekäytössä todistanut, tämä viime lauantainen oli sitten se toinen kerta. Tällä kertaa lavalla nähty soitin ei ollut bändin oma, vaan lainalaite Matti Karin Vostok-studiolta.

      Illan aloitti Jeavestone, tällä kertaa kotimainen soittokunta on ruotsalaisten lämmittelijöinä. Kalajoen prog&rollaajat vetivät keikan vakuuttavalla yhteistyöllä, bändille tyypillistä huumorikierrettä unohtamatta. Kitaristi-laulaja Kääntän eli Jim Goldworthin kitarakielen katkeaminenkin hoitui kätevästi soittimen vaihdolla (oliko varakitarana Anekdotenin Nicklasin Gibson SG? Siltä se ainakin näytti).

      Tinja 'Tin Jay' Vuori (koskettimet, huilu), Aleksi Tanhuala (perkussiot), Jukka 'Jim Goldworth' Kääntä (kitara)


      Vaikka hieno livebändi onkin, tällä kertaa Jeaveijarit saivat tyytyä tosiaan lämmittelijän karuun rooliin. Miksaus ei kaikin osin ollut ihan kohdillaan, äänekkäimmissä kohdissa lauluäänet eivät kuuluneet kovin selkeästi. Tästäkin huolimatta jäsenten stemmalaulanta tekee vaikutuksen joka kerralla. Yleisö istui salissa tuoleilla ja taputti kappaleiden välillä hieman vaisun oloisesti, joskin sentään joku iäkkäämpi yleisön joukosta huudahti tuon vanhoille Colossus-parroillekin tutun fraasin "Proge on iloinen asia!". Muutoin asetelma oli kuin tyypillisessä klassisen musiikin konsertissa, mikä aiheutti oudon kontrastin Jeavestonen suorastaan epäprogemaiseen ilakointiin joka kulminoituu vaikkapa Aurora Borealis Manin reggaehilpeilyssä. Selvästikin tässä odotettiin illan pääaktia, eli Anekdotenia.

      Kimmo 'Kingo' Vierimaa (rummut), Tommi 'Tommy Glorioso' Vierimaa (basso)

       

      Anekdotenin Anna Sofi ja Nicklas keskustelevat vielä viimeisistä säädöistä

      Yleisöltä kysyttiin, halutaanko istuimet säilyttää salissa vai seistäänkö. Väki äänesti seisomisen puolesta, ja niin tuolit roudattiin pois. Anekdoten aloitti viimeisimmän levynsä hienollaavausraidalla "Shooting Star". Musiikki soljui ja se mellotron soundasi uskomattoman hienolta. On ihmeellistä, miten tuo vanha nauhasampleri tuo sointiin dramaattisen ja hallitsevan sävyn. Anekdotenin kappaleethan ovat melko pitkiä, joten aikaa meni ennen kuin päästiin alkupään tuotantoon, esimerkiksi From Within ja Nucleus 90-luvulta soitettiin. Tällöin soitinnustakin vaihdettin siten, että mellotronisti Anna Sofi Dahlberg vaihtoi soittimensa selloon ja kitaristi Nicklas istui kosketinten taakse. Tällä kertaa sello oli klassinen sello, vuosituhannen vaihteessa Tavastian lavalla kuultiin sähköistä versiota.

      Mellotron...

      Jan-Erik Liljeström

       

      Anekdotenin kokoonpano on muuten pysynyt samana 90-luvulta muutoin, mutta nyt ilmeisesti viimeisen, v 2015 ilmestyneen levyn, myötä on kokoonpano kasvanut toisella kitaristilla. Uusi kitaristi on kuusikymppinen brittikonkari Marty Wilson-Piper, joka pitkään vaikutti australialaisessa psykebändissä The Church.

       

      Marty Wilson-Piper

      Nicklas Barker

       

      Erityishuomiona mainittakoon loistavan basisti-laulaja Jan-Erikin Rickenbaker-soundin lisäksi on hänen verraten hyvä suomenkielen taitonsa, jolloin välispiikit lankesivat hänen lausuttavikseen, kieltämättä hyvästä syystä. Intensiivisen setin encorena bändi soitti debyyttialbuminsa avausraidan Karelia.

       

      Anna Sofi Dahlberg

      Peter Nordins

       

      Omalla kohdallani Anekdoten oli jo hieman ehtinyt hieman painua unohduksiin, mutta tämän lauantai-illan myötä kiinnostus heräsi uudestaan, bändi on verevässä vedossa ja pitkät instrumentaalivyörytykset viedään maaliin todella intohimolla ja taidolla. Muutaman kuuntelukerran jälkeen on myös sanottava, että uusin levy on komeaa kuultavaa. Uskaltaisinpa tässä vaiheessa jo sanoa, että taso on yhtä kova tai jopa kovempi kuin noilla 90-luvun "klassikkolevyillä", joiden kappaleita kuitenkin tämän illan setissä oli valtaosa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan. Anekdotenin lauantain keikka oli mitä mainioin päätös perinteikkäälle musiikkijuhlalle.

       

      Jeavestone on:
      Jukka Kääntä: kitara, laulu
      Mikko Räihälä: kitara, melodika, laulu
      Kimmo Vierimaa: rummut
      Tommi Vierimaa: basso
      Tinja Vuori: koskettimet, huilu, taustalaulu
      Juho Ojala: koskettimet, taustalaulu
      Aleksi Tanhuala: perkussiot

      Jeavestonen setti:
      The Plastic Landscaper
      Repiphany
      Monkeys of Tycoon
      Furute Shock
      Quela Puente!
      Aurora Borealis Man
      Human Games
      I'd be Your Love
      Your Turn to Run
      The Secret Playhouse
      Mean Words

      Anekdoten on:
      Nicklas Barker: Kitara, laulu, koskettimet
      Jan-Erik Liljeström: Basso, laulu
      Anna Sofi Dahlberg: Mellotron, koskettimet, sello
      Peter Nordins: Rummut
      Marty Wilson-Piper: kitara, perkussiot

      Anekdotein setti:
      Shooting star
      Writing on the wall
      From Within
      The Old Man and the Sea
      Nucleus
      Get Out Alive
      Where Solitude Remains
      Hole
      The Flow
      Sad Rain
      Gravity
      ----
      Karelia

      Jopas jotain! Tällaista soundia ei olekaan vähään aikaan levyltä kuultu. Selitys löytyy tietysti siitä että tämä on studiolive. Onpahan erinomaisen virkistävää kuulla suorastaan harvinaisen orgaanista ja verevää soundia ja joka ei ole joka tahdiltaan millilleen kvantisoitua ja studiopuleerattua. Joint Patrolin musiikki on rakenteiltaan ja hengeltään ihan sitä itseään, eli vanhan liiton progemeininkiä (levyn takakannen tarina tukee tätä vitsikkäästi), mutta itse asiassa soundeiltaan bändi ei ainakaan minun korvaani kuulostakaan noilta 70-luvun mammuteilta, vaan pikemminkin 70-luvun lopun ja 80-luvun alun kotmaisilta lipunkantajilta. Tiedättehän, Scarab, Chapter One, Scapa Flow, Far out etc... Ja ehkä soundista löytyy pieni ripaus kyseisen vuosikymmenen alun futubändejä ja alkupään Marillionia. Tämä maistuu allekirjoittaneelle mitä erinomaisimmin.

      Käsillä oleva bändin esikoinen on siis neljän kappaleen EP, kestoltaan noin parikymmenminuuttinen. Kappaleet ovat progemielessä varsin lyhyitä noin viiden minuutin esityksiä. Aloitusraita Time Traveller polkaisee vauhtiin kosketinriffin joka tosiaan synnyttää nostalgisia muistoja. Syntikat vaikuttavat olevan vanhaa analogista laatua (olen nähnyt muuten bändin livenä -kyllä ne sitä ovat!). Miellyttäväsoundisella kitarakuviolla käynnistyvässä Sleepwalker -biisissä erityisesti basso ja myöhemmin mukaan hiipivät urut loistavat, Windmill:ssä koskettimien ja kitaran unisono-riffit korostavat kipakkatempoisen raidan levotonta menoa. Rakenteeltaan kappale vaikuttaa ennalta arvattavalta, mutta sitten väliiin tuodaan yllättäviä väliosia flyygeleineen ja kaikuvine kitarasooloineen. Levyn päättävä Birds on jollain jännällä tavalla ainakin alussa hyvin indie-rock-soundinen. Ja hei, se ei sitten ole mikään DX7 joka sitä sähköpianosoundia soi, vaan veikkanpa että kysessä on aito asia! Lopulta tämä raita nousee Yes -henkisyydessään (laulajan Anderson-stemmat ja koskettimien Wakeman-matot, uuh!) upeasti lähimmäksi vanhaa, mainiota dinosaurusosastoa.

      Epäilemättä bändillä olisi tahtoa ja materiaaliakin kokonaista pitkäsoittoa varten. Soitanta koko bändillä on maukasta ja toimivaa, soundit ovat loistavat, laulajallakin erinomainen ääni. Toivonpa vaan että onnistuvat säilyttämään tämän studioliven luomusoundin. Ja että keikkaa riittäisi!

      Jim Pembroke mukana Wigwamin 50 -vuotiskonserteissa!

      Wigwam-legendojen Rekku Rechardtin ja Jukka Gustavsonin mukaan Jim Pembroken mukaantulo muuttaa asetelmaa niin, että kyseessä ei enää ole yhtyeen entisistä jäsenistä koostuva Wigwam Experience –kokoonpano, vaan ehta Wigwam –yhtyeen 50 –vuotisjuhlakokoonpano.

      ”Emme halunneet käyttää kiertueen yhteydessä pelkkää Wigwam –nimeä vielä, kun Jim ei ollut vahvistanut mukanaoloaan. Nyt voimme kuitenkin puhua Wigwamin 50 -vuotisjuhlakokoonpanosta, joka on kasattu vain ja ainoastaan tätä kiertuetta varten”, Rechardt ja Gustavson kertovat.

      (lähde: No Fear Agency & Promotion)

      Pilkkijä matkaa jäällä, kairaa reiän. Reiästä sukelletaan jään alle Ahdin valtakuntaan. Tästä kuulokuvasta alkaa Esa Kotilaisen Jäänalainen II. Teossarjan ensimmäinen osa julkaistiin jo edellisellä Ulappa -albumilla avausraitana. Kansitietojen mukaan vedenalaisten äänikuvien tallentamiseen on käytetty kahta hydrofonia, mukana varsinaisia musiikillisia elementtejä tuomassa on vanha kunnon arsenaali: ARP, moogit ja Memotron, tuo Mellotronin digivastine. Akustointi on tehty 90 metrin syvyydessä Tytyrin kaivosonkalossa. Ja äänimaailma on jälleen Kotilaiselle tuttuun tapaan maukasta, tyylitietoista ja jännittävää. Aluksi äänimaailma tuntuu melko minimaaliselta, ikään kuin jäänalainen pimeys ympäröisi, mutta sitten alkaa erottua vähitellen yksityiskohtia. Samalla tavalla kun silmä tottuu pimeään, niin korva tottuu erottelemaan vaimean huminan keskeltä erilaisia äänellisiä elementtejä. Itselleni väristyksiä toivat erityisesti alkupään lyhyet ”jousisektiokajahdukset”, jotka toivat mieleen Alien -elokuvan soundtrackin. Tämä äänellinen sukulaisuus lienee kuitenkin tahatonta. Vedenalaisten äänien ja syntetisaattoriäänten rauhoittava jatkumo katkeaa aika ajoin jään murtumisen ääniin ja noin 18 minuutin kohdalla tapahtuu jonkinlainen kovaäänisempi herätys, kun mitä ilmeisimmin jäähän murtuu railo. Mitään taitetta musiikin luonteeseen ei kuitenkaan tule, vaan vielä reilu vartti soljutaan seesteisessä soundimeressä kunnes äänikenttä vähitellen haipuu hiljaisuuteen.

       

      Albumi sisältää siis vain yhden pitkän raidan "Uninen talvihauki", sekin nykypäivän standardein yllättävän lyhyt, vain reilu 36-minuuttinen. Vaikuttava matka tämä Jäänalainen II on, kappale tämän hetken parasta kotimaista elektroakustista musiikkia - vieläpä tehty ilman tietokoneita. Kokonaisuuden kruunaa levyn todella kauniit, levyn sisältöön loistavasti istuvat Jari Loisan laatimat kannet, joissa käytetään itsensä maestro Kotilaisen ottamia valokuvia. Jäänalaisen parissa ollaan vanhan koulukunnan ambientin musiikin ytimessä.

      Norjalaisen vaihtoehto/elektroyhtye Ulverin viimeinen pitkä albumi ”The Assassination of Julius Caesar” ilmestyi jo noin vuosi sitten. Viime joulun alla lisäksi ilmestyi EP ”Sic transit gloria mundi”. Näiden julkaisujen myötä jo viime vuonna alkanut kiertue ulottui nyt myös Suomeen. Vaikka Ulverin musiikillinen linja on ollut kokolailla vaiherikasta ja muuntuvaista, niin ”Assassination...” -levy siltikin yllätti ambientiin ja ”nykkärivaikutteiseen” tottuneet vanhat diggarit. Kiekko toi ainakin allekirjoittaneelle mieleen 80-luvun syntikkaperustaiset bändit, etupäässä Depeche Moden ja New Orderin -näitähän teininä tuli diggailtua kovasti. Syystä olikin paradoksaalista, että Circuksen konsertin järjestänä oli Tuska Open Air Metal Festival! Toki Ulver aloitti yhdeksänkymmentäluvun alussa metallibändinä, mutta toisaalta juuri mitään metallimusiikkiin viittaavaakaan yhtye ei ole tehnyt pariinkymmeneen vuoteen.

       

      Circuksen sali oli täynnä väkeä, josta ihme kyllä varsin moni kantoi päällään jotain metalliyhtyepaitaa. Toki valtaosa väestä näytti aivan normikansalta ja epäilemättä progehämyjäkin joukossa oli (itse olin sonnustautunut valkoiseen Ultravox-paitaan!).


      Hämmentävästi Gary Numan-henkiset kolmiokuviot taustakankaalla
       

      Ulver aloitti melko täsmällisesti aikataulun mukaan The Assassination… -levyn avausraidalla Nemoralia. Ennakkotiedot mainostivat hienoa valoshowta ja pakko on myöntää, että Ulverin laserit olivat melko hienoa nähtävää. Tekisi mieli verrata efekteihin Pink Floydin ja Jarren konserteissa. Soundit olivat yllättävänkin hyvät, mikä ei omien empiiristen havaintojeni mukaan Circuksessa aina ole mikään itsestäänselvyys. Myös Kristoffer Ryggin ääni oli huikean hyvässä kuosissa. Arvioisin, että tästä keikasta saisi kelpo livetaltiomateriaalia. Livekokoonpanosta laskin kuusi jäsentä: kaksi kosketinsoittajaa, rumpalin, kitaristin, perkussionistin ja tietysti Ryggin, joka lauloi ja löi välillä perkussiopadeja. Rygg ei suuremmin välispiikkejä harrastanut, ne vähätkin harvasanaisesti. Vaikka laulajan ääni muistuttaa paikoin Dave Gahanin ääntä, niin mikään lavaa ympäriinsä hilluva rokkikukko tuon Depeche Mode -kollegansa tavoin hän ei todellakaan ole. Ja koska bändiä ei edes esitelty, niin aika tehokkaasti porukka etäännytti itsensä taustalle, musiikin ja lasereiden viedessä täysin huomion puoleensa. Tämä taisi olla tarkoituskin. Oletan kuitenkin, että Rygg, Ylwizaker, Halstensgard, Svaeren, sekä kaksi muuta livejäsentä joista toinen on rumpali.

      Transverberation, suorastaan hävyttömän tanssittava korvamato. Sanoitukset eivät ihan tyypillistä tanssipop-lyriikkaa... "St. Teresa of Avila, St. Teresa of Lisieux" (heijastettuna taustalle, huom).

      Ja kulkihan se soitto tosiaan armottoman säntillisesti ja voimalla. Rytmillisyys korostui konekompin päällä soi rumpalin perussetti, lyömäsoittajan ja laulajan perkussiot. Bändi soitti hieman arvattavasti likimain kaikki viimeisimmän pitkän albumin kappaleet (ja jos oikein tulkitsin, niin nivoivat mukaan myös erittäin pitkän rytmibakkanaalijakson joka taisi olla napattu ATGCLVLSSCAP -levyltä). Vahvimmin DM-vaikutteinen raita Transverberation taisi aiheuttaa yleisössä hieman sekä innostusta että inhotusta, sen verran tarttuvasta tasajytkeisestä korvamadosta on kyse. Itselleni hauska hetki oli, kun ”So Falls The Word” -kappaleen lyriikoista löytyvä Colossus -sana heijastui tulipunaisin laserkirjaimin taustakankaalle. No, tuskin Ulver kuitenkaan pokkaa tässä valtakunnallisen suomalaisen progeyhdistyksen suuntaan kuitenkaan.

      "If Colossus stands, so Shall Rome..."
       

      Pitkäsoittolevyn lisäksi kuultiin myös koko ”joulunalus-EP” Sic Transit Gloria Mundi – ja ilta päättyi punaisessa laserhehkussa kyseisen EP:n päättävään Frankie Goes to Hollywood coveriin The Power of Love. Laserit sammuivat, äänet hiljenivät ja verhot vedettiin eteen. Enempää encoreja ei ole eikä tule, kaikki tuntuivat ymmärtävän sen ja sali alkoi tyhjetä. Kuitenkin, vaikuttava konsertti, omanlaisensa atmosfääri. Olin yllätyksettömyydestä huolimatta erittäin tyytyväinen illan antiin ja luulenpa että saatanpa eksyä seuraavaankin norjalaissusilauman mahdolliseen esiintymiseen maassamme.


      Encore. FGTH:n The Power of Love
       

      Kaksi omakustanne-EP:tä tähän mennessä julkaissut Burntfield on miehistönvaihdoksesta huolimatta saanut viimein valmiiksi ensimmäisen pitkäsoittonsa. Jakelu toimii nyt irlantilaisen Progressive Gears-levymerkin kautta. Vanhoista perustajajäsenistä ovat edelleen mukana Valtteri Seppänen (kitarat) ja Juho Myllylä (laulu, kitara). Kyseistä parivaljakkoahan Colossus haastatteli jo kolmisen vuotta sitten. Uusina jäseninä ovat Maarten Vos ja Steven Favier, eli nimistäkin päätellen Burntfield on nykyisin kansainvälinen yhtye. Bio kertoo yhtyeenkotipaikaksi Amsterdamin. Levyllä bändin tukena on vierailevia muusikoita; kosketinsoittaja, jousisoittajia sekä kanneltaja.


      Levyn avautuu kauniisti jousien ja pianon muodosteleman lyhyehkön instrumentaalin johdattamana. Kakkosraita, Sub-zero, esittelee varsinaista sähköbändisointia. Stemmalaulannat ovat bändillä hyvin hallussa, kuten tuli jo todettua EP-julkaisujen kohdalla. Kolmonen, My Grief,  tuo hämmentävästi uutta sävyä nähden yhtyeen aikaisempiin tuotoksiin. Rakenteellisesti ja aika pitkälle soundillisestikin kappale vaikuttaa pastissilta (kenties homage...kuinka tahdotte) Anatheman suuntaan. Loistelias kitarasooloilu kruunaa kokonaisuuden, samoin kuin lopussa mukaan hiipivät viulut. Q & A on remake aiemmin julkaistulta EP:ltä (kuten myös jäljempänä mainittu What Remains). Omakustanteellakin biisi oli varsin mukiinmenevä, tässä levyversiossa on toki vieläkin piirun hiotumpi tuotanto ja soundit. Makuasia, mutta jäin hieman joka tapauksessa kaipaamaan EP:n aavistuksen vieläkin rupisempaa kitarasoundia joka kirskuu esiin kappaleen ”progeväliosassa”. Outrossa kuullaan myös kanteleen helinää, jota ei muistini mukaan aiemmassa versiossa ollut. Siitäkin lisäpropsit ettei mitään laimeaa loppuhäivytystä, vaan tyylikäs attacca-siirtymä seuraavaan kappaleeseen… ja nytpä viimeistään huomaan, että laulajan ääni todella muistuttaa hämmästyttävästi Vincent Cavanaghin ääntä,  paitsi tässä, myös monien muidenkin raitojen introissa. Aiempaan AOR-vaikutteiseen rockiin verrattuna Burntfieldon edennyt alternative/uusprogen suuntaan aimo askelen. Etenkin What Remains-raidan yli yhdeksän minuutin pituuteen mahtuu sen verran selkeätä uuden progressiivisen rockin vivahdetta mureine kitara- ja syntetisaattorisooloineen, että epäilemättä voisi progediggareille tästä maistiaista suositella. Tällä hetkellä arvostelijan lempibiisi levyllä -joskin loppuhäivytyksestä en pidä, nimittäin tuota kosketinsoittajan ja kitaristin ”vuoropuhelua” olisin voinut kuunnella jokusen minuutin lisääkin!

      Levyn päättävä nimiraita kuulostaisi introssaan sisältävän nokkahuiluja (jotka ovat siis laulaja-kitaristi Myllylän musiikkiopintojen pääsoitin). 4,5-minuuttinen raita tuntuu jostain syystä todella lyhyeltä ja päättyy äkisti, ikään kuin alleviivaten kaiken katoavaisuutta - ikuista rakkautta vakuuttavan lyriikkasäkeen kontrastina.


      Yleisilme levyllä on melko seesteinen, varsin melankolisiin tunnelmiin nojaava. Tätä myös levyn kansikuvakin tukee; puolipilvinen, hieman usvainenkin maisema vuonoilta. Hereafter on varsin vahva näyttö bändiltä; onnistunut paketti, josta huomaa pitävänsä kerta kerran jälkeen enemmän.

      Suomalainen post-rock käy perin harvinaiseksi. Porin mestarit, Magyar Posse, menivät menojaan, Sister Flo postrockasi komeasti AU -albumillaan ja pisti vähän sen jälkeen pillit pussiin. Betrayal at Bespinkään ei ole julkaissut puoleen vuosikymmeneen. Tällä hetkellä genren lippua taitavat kantaa enää Locomotora ja nyt käsittelyssä oleva The Gentleman Losers. Bändin musiikissa tyylilajin tutut elementit ovat paikallaan, siis paljon kaikua, melko keskialuevoittoista lo-fi -fiilistelyä, eivätkä soittimet eivät ole aina ihan tunnistettavissa. Näistä aineistahan se postrocksoppa on tavallisesti keitelty.

      Tässä käsilläni olevassa tuotoksessa on muuten mukana todellakin kuvia. On jopa vaikea sanoa, onko tämä varsinaisesti kuvakirja, jossa on musiikki mukana vai CD-levy, jossa on mukana kuvakirja. Kumpikin toimii itsenäisenä taideteoksenaan, mutta parhaiten taitaa toimia nautittuna sekä näkö- että kuuloaistimin yhtä aikaa.

      The Gentleman Losers on siis kahden valokuvaaja/muusikkoveljeksen, Samu ja Ville Kuukan projekti, joka on julkaissut musiikkia jo viime vuosikymmenen puolivälistä. Julkaisutahti on ollut sikäli harva, että viimeisestä julkaisusta (Dustland) on vierähtänyt jo yhdeksän vuotta. Dustlandiin verraten bändin ilmaisu on hivenen monipuolistunut, sillä nyt mukana on vokaaleja useammassakin kappaleessa. Jo kolmannella raidalla kuullaan aitoa (tai siltä vaikuttavaa) rumpusettiä ja triplakaiutettua laulua. Sanoja ei kirjaan ole kirjoitettu, ja sen verran laiska olen kuuntelemaan lyriikoita, että totean tällä kertaa lauluosuudet lähinnä instrumentaalisena elementtinä. Tätä miettiessäni muuten huomaan, että bändin ulosanti herättää jollain merkillisellä tavalla muistumia Air:n alkupään tuotannosta.

      Aloitusraita kolahtelee ja maalailee äärimmäisen hitaalla kompilla ja eteerisen kireällä kitara(?)soundilla kevyttä soonista sadetta likimain pohjoismaiseen henkeen. Kuten todettua, kolmosraita The Good Bird Singing… sisältää jo vähän eläväisempää menoa. Progeihmisen korvat nousevat kun mellotron-jouset alkavat kutoa melodiaa ja erittäin lo-fisti äänitetyt aidon kuuloiset rummut tulevat mukaan. Samoin henkäilevä, vahvasti kaiutettu laulu. Ja taitaa siellä loppupuolella monipuolisen barokkiviulisti Kaisa Ruotsalaisen instrumenttikin soida hiukan -enemmän tai vähemmän manipuloituna.

      Swimming After dark terävine napsukomppeineen lähestyy jo peruselektroa tuoden selvimmin mieleen edellä mainitun ranskalaiskaksikon. As I Came Through The Desert psykedeliasävyineen taas vetää selkeästi tunnelmat 60-luvun lopun Pink Floydiin, Occultation of Hesperus sen sijaan tasaisena junana jyskyttää jonkinlaista ambienttia rautalankaa. Holding back the Night on instrumentaalista selkeäpiirteisimpiä ja melodisimpia. Rising tide on levyn toinen ”reippaampi” pala, kellopeleineen kaikkineen. Laulajana vierailee Patrick Sudarski, Kuukan veljesten yhteistyökumppani toisesta bändivirityksestä. Päättävän nimiraidan tunnelma on kuin loppukesän päivän illassa, leuto mutta vähän painostava, syksyn tuulia ennustava.

      Permanently Midnightiltä ei löydy selkeitä ”hittipotentiaaleja” tai erityisiä suosikkiraitoja, vaan toimii nimenomaan albumikokonaisuutena- ja tätähän en pidä lainkaan pahana asiana. Levyä ei myöskään kannata jättää pelkästään taustamusiikiksi, tarkkaavaisempi kuuntelu palkitsee kuulijan löydöillä (huomaatko, että hieman epätarkalla soiton taimauksella syntyy tunnelmaan sopiva raukea fiilis? Onko kakkosraidan wavesweepit tehty synalla vai efektilaitteilla?...Ja niin edespäin…) Äänimaisema sisältää runsaasti detaljeja ja piirteitä, jotka kuoriutuvat hitaasti useammilla kuuntelukerroilla. GL on onnistunut tekemään keitoksestaan maittavan kokoelman musiikin muotoon puettuja lomografiakuvia, jonka parissa vanhat Sigur Ros-diggarit ovat taatusti kuin kotonaan.

      Kirjaversion hankkineille (jota arvostelija lämpimästi suosittelee): Katsokaa kuvia, kuunnelkaa, tunnelmoikaa.

      Jokaisen uuden CMX-levyjulkaisun alla mielessä käy sama salainen toivomus, jokohan tämä albumi olisi taas vaihteeksi progressiivisin vähään aikaan. Alkuteos täyttää tämän toiveen, mutta jälleen tyystin eri tavalla kuin odotti. Levy ei ehkä ole varsinaista progea, mutta progressiivinen ja taiderock -levy se on mitä suurimmassa määrin. Viimevuotisen Juhlaviikkojen Talvikuningas-esityksessä ensimmäisellä puolikkaalla debytoineen elektro-CMX-inkarnaation syntetisaattorivetoinen henki on vahvasti läsnä tällä levyllä -vaikkakaan ei sellaisenaan, vaan mausteena ja erityisesti kappaleiden introissa. Kaikki kappaleet sisältävät siis myös ne perinteiset kielisoittimet ja Olli-Matti Wahlströmin lyömäsoittimet.

       

      Elementa.
      Kahdeksanminuuttinen avaus, levyn pisin raita. Teemaltaan kaksiosaisella avauksella vyörytetään esiin Yrjänän vanhaa kunnon antiikin maailman ja Vanhan testamentin estetiikkaa ja mystiikkaa. Alkemisti Niilin rannoilta. Arkkienkelit, mukaan lukien Lucifer. Lopussa vielä tehdään lainaus bändin ensilevyn, Kolmikärjen ensiriveiltä ”Jalat polje maahan, ilmaan katoa”. Kappale on rakennettu useammasta taitteesta, ollen taas kerran tyypillinen CMX:n ”progemman siiven” raita, ensin suoraviivaisesti etenevä, mutta väliosissa polveileva.

       

      Paratiisin Eeva.
      Levyn ensimmäinen aito pop-kappale kauniin heleine syntikka-arpeggioineen. Sanoitukset eivät tosin ole ihan peripoppia: edellisen kappaleen vapaudenkaipuinen arkkienkeli Lucifer on tämän tekstin protagonisti tarinamuunnelmassa, joka lienee monelle tuttu Raamatusta. Muista tarinoista poiketen tämä paholaisena muualla tunnettu hahmo onkin onneton ”hyvis” joka luopuu vallastaan rakastuttuaan onnettomasti Paratiisin karvattoman apinalajin naaraaseen… Pehmeästi poksahtelee, musiikillisesti ei toki mikään aivan unohtumattomin teos, mutta kokonaisuutena näen tämän kuin renessanssimaalauksena puettuna pop-kappaleen muotoon.

       

      Puolikas hyvää.
      Intro lähtee elektrosäksätyksellä. Silti, jotenkin tämän levyn kappaleista tunnistettavinta CMX:ää. Kertosäkeet löytyy. Toimii kyllä, muistelen tämän olleen jopa levyn ensimmäinen promosävellys, mutta ehkä juuri siksi jää vähän yllätyksettömänä tämän levyn huippukohtien varjoon.

       

      Konx om pax.
      No nyt! Intro kuulostaa 2000-luvun Ultravoxilta (mikäs siinä, oli teininä meikäläisen mielibändi!), mutta jatko onkin aika maukasta sillisalaattia, varmaan levyn koukeroisin raita. Sanoituksissa on ristiin viittauksia taas kerran vanhaan aikaan, toisaalta mainitaan korkeat lasitalot. Yhteiskuntakritiikkiä, ihmisen vallanhimon, väkivallan ja välinpitämättömyyden kyynistävää tilitystä. Keskivaiheella riipivät rivit isästä, joka lapsilleen selittää lähtöään sotaan, ”palvelemaan konetta joka kaiken tieltään niittää”. Kappaleen nimi muuten ei ole latinaa, vaan mahdollisesti sanskriittiä, muinaisegyptiä, mayakieltä...tai sitten ei. Joka tapauksessa okkultisti Aleister Crowley-viittaus. Levyn vahvinta antia, ehdottomasti.

       

      Verenpuna.
      Pehmoisilla soundeilla ja tasakompilla ja kirkkaan syntetisaattorin intromelodialla johdatellaan levyn toiseen poppiskappaleeseen. Kertosäe saa lähestulkoonkin hyräilemään mukanaan, tamburiinikin taas tuolla vienosti soi. Tavallaan tämän levyn Kultanaamio. Mutta loppupuolella sitten seuraakin jotain odottamatonta: Yes-henkinen osa, joka on plokattu lähes sellaisenaan Talvikuninkaan Kaikkivaltias -jaksosta! No, minua ei haittaa vaan ilahduttaa. Vanhassa hyvässä musiikissahan tämä oli käytäntö, Vivaldi, Telemann ja ukko Bach harrastivat sitä tämän tästä. En voi tästä olla pitämättä.

       

      Sulaneet muovisotilaat.

      Sähköpianovetoinen tunnelmapala. Sanoitukset ovat lähes iskelmälliset, toki hyvin CMX:llä tavalla. Mukavan utuinen tunnelma.

       

      Neljäkymmentä päivää.
      Palataan taas raamatullisiin aiheisiin. Tällä kertaa Kristus-näkökulma, 40 päivää hortoilua erämaassa, meditointia, kiusaus. Taas kerran ikään kuin renessanssimaalaus puettuna rytkivän rock-kappaleen muotoon.

       

      Alkemisti.
      Päätösraita on vain noin kuusiminuuttinen, mutta silti kaksiosainen mystiikkaeepos, jota valmistellaan latinankielisellä alkuresitaalilla. ”Äly on minun ruumiini..” tjsp. Ensiosassa maalaillaan kuvaa kenties tulevaisuudesta tai nykyisyydestä, mutta tarkoitus on itseltäni vielä ymmärtämättä. Vaatii vielä muutaman kuuntelukierroksen avautuakseen.

      Toisessa osassa taas tehdään kauppaa pyhäinjäännöksestä, mitä ilmeisimmin roomalaisessa kapakassa ärtyisän ja rivosuisen, voisiko olla peräti mestari Paracelsuksen kanssa… Kuten sanottu, avautuminen vaatii lisäkuunteluita. Kuvavertauksena tämä on silkaa hämärää Caravaggiota.

       

      CMXää ei voi syyttää liiallisesta itsensä toistamisesta. Toki tietyt vakioelementit on olemassa, mutta yleisesti ottaen jokainen levy tuo omanlaisensa maailman. Kymmenen viime vuoden ajalta pikainen leikkaus: Talvikuningas oli scifi-proge-eepos, Iäti paikoin lähes iskelmällinen, Seitsentahokas ankaran kolea ja rähisevä kitararocklevy, Mesmeria toi Arto Tuunelan tuotannossa paitsi pop-elementtejä, myös progesävyjä. Alkuteos on haastattelujen perusteella tehty kollaasitekniikalla, ja se on helppo todeta levyn kuultuaan. Sävellyksiä on Yrjänän mukaan tehty jopa siirtelemällä osia eri kappaleaihioista toiseen. Mikäs siinä, tulos toimii yllättävän ehjästi. Soundipuoli levyllä on poikkeuksellisen pehmeä ja bassovoittoinen, kuulaat ja pirskahtelevat koskettimet tuovat hyvän tasapainon kokonaissoundiin. Levy on yllättävän lyhyen tuntuinen. 45 minuuttia ei ole tietysti nykystandardein pitkä, mutta varmasti vinyylilevyjen ystävät arvostavat hyvää dynamiikkaa jonka tuo pituus mahdollistaa.

      Alkuteosta voisi epäillä myös Tuunelan tuotannoksi (synasurinat ja pulputuksethan ovat Pariisin Kevään levyjen peruskauraa) mutta tuottajaksi onkin levyn kansilinereissä merkitty Yrjänän ja Halmkronan lisäksi Erno Laitinen, joka soittaa myös koskettimet. Hyvää työtä teki. Kuten koko yhtye.

       

      Teijo Salminen

       

      Pages: 1 2 3 ?