Otso's blog

Not a Good Sign on italialaisen Altrock-yhtiön ”superbändi”, jonka toinen julkaisu tämä on. Debyytin arvioin erittäin positiiviseen sävyyn numerossa 45 ja sattumoisin myös silloin samassa lehdessä oli arvioni La Coscienza di Zenon edellisestä albumista. Kyseisen yhtyeen vokalisti Alessio Calandriellohan laulaa myös tässä orkesterissa – englanniksi. Yugenista tutut kitaristi Francesco Zago ja kosketinsoittaja Paolo “Ske” Botta ovat edelleen mukana tällä levyllä, mutta Zago otti lopputilin yhtyeestä levyn äänitysten jälkeen. Lieneekö mennyt liian perinneprogeiluksi kokeilevammista yhteyksistä tutulle Zagolle?

Tällä kertaa tykkään enemmän vertailupari La Coscienza di Zenon levystä, mutta on tälläkin albumilla hyvät hetkensä, esimerkiksi hyvin läheltä King Crimsonia liippaava Pleasure of Drowning sisältää merkittävää tykitystä. Muutenkin vähän dissonoivammat kappaleet tuntuvat inspiroineen yhtyettä kovemmin kuin konsonanssi konsanaan, tai sitten kyse on vain omista mieltymyksistäni ja siitä, että konventionaalisen kauniit ja ”luonnolliset” melodiat ja sointukulut ovat väkisinkin äkkivääriä riitasointuja ennalta-arvattavampia.

Pidätkö minun laillani kipakasta tahtilajikimpoilusta á la Gentle Giant? Siinä tapauksessa kannattaa tutustua tähän levyyn. Sanfranciscolaisyhtye Metaphorin kitaristi Malcolm Smith on kasannut soololevylleen hyvän bändin, kyseessä ei ole missään tapauksessa tyypillinen ”kitaristin soololevy” jossa kielitaituri pääsee esittelemään hallitsemiensa kitaransoittotyylien kattavaa kirjoa. Muun muassa monenlaisilla kosketinsoittimilla (joita soittaa Smithin Metaphor-bändikaveri Marc Spooner) on levyllä yhtä tärkeä rooli kuin kitaroilla. Laulua on vain kahdella kappaleella, levyn keskivaiheen kauniissa kappaleessa Still…Life laulaa niinikään Metaphor-yhtyeestä tuttu John Mabry, moniosaisen Sykiatryn  joissain kohdissa vokaloi sanattomasti Deborah Roth. Suurin osa musiikista on kuitenkin instrumentaalista. Bassoa soittaa Loren Gustafson ja rumpuja monesta ruotsalaisbändistä tuttu (mm. Änglagård) Mattias Olsson.

GG:n lisäksi mielleyhtymiä tulee Genesikseen mutta lievien fuusiomaisuuksien kautta myöskin vaikkapa Brand X:ään. Ainoa pieni kriittisiä kulmakarvojen kohottelua aiheuttava asia on muutama Spoonerin kähyisehkö soundivalinta, muuten levyn tuotannolliset asiat ovat kunnossa, kokonaissoundi ei ole massiiviseksi paisuteltu vaan pikemminkin kamariprogemainen.

Metaphoriltakin pitäisi olla uusi levy tulossa, tämän levyn pohjalta tekee hyvinkin mieli tsekata myös se.

Tämä italaialaisryhmä on edennyt jo kolmanteen levyynsä, kahdesta edellisestä kirjoitin positiiviseen sävyyn Colossuksen numeroihin 41 ja 45 eikä meno siitä huonone nytkään. Alessio Calandriellon lauluääni on ilmaisuvoimainen ja vahva, Stefano Agninin ja Luca Scheranin kosketinsoittimet luovat monipuolisia sinfonisia sävyjä, basisti Gabriele guidi Colombon ja rumpali Andrea Orlandon rytmiryhmä kutoo koko hommalle joustavan mutta kestävän pohjan eivätkä kitaristi Davide Serpico ja viulisti Domenico Ingenito hekään petä odotuksia. Jo ennestään monipuolista sävelpalettia täydentää kolme vierailijaa laulussa, huilussa ja sellossa.

Levy jakautuu kahteen moniosaiseen teokseen, jotka vinyyliaikoina olisivat täyttäneet kumpikin yhden levypuoliskon. 45-minuuttisena albumi ei myöskään ole täytemateriaalialla pitkitetty, levyn jaksaa kuunnella vaivatta kerralla läpi ja vaikka toisenkin kerran, varsinkin kun sävellykset ja sovitukset ovat kekseliäitä ja vaihtelevia. Negatiivista sanottavaa en tästä keksi, ellei lasketa sitä etten ymmärrä italiankielisistä sanoituksista yhtään mitään…

Tästä italialaisorkesterista en tiedä juuri mitään – levyn kansitekstit ovat italiaksi, samoin lähes kaikki netistä löytyvä informaatio. Yhtyeen kokoonpano on nelihenkinen, instrumentaaliperuskokoonpano (kitara, rummut, basso, koskettimet) plus kolme vierailijaa  ja yhtyeen tälle (esikois-?) levylleen äänittämä musiikki on kuin suoraan jostain 70-luvun eteläeurooppalaisen jännitysfilmin soundtrackilta repäisty: mollivoittoista romantiikkaa, keskitempoisia takaa-ajoriffejä, vihellystä, sanatonta laulua, wah-wah-kitaraa, mellotronia ja mandoliinia. Varsin viehättävä uusi tuttavuus siis!

Franco Battiato on italialainen pop-kestotähti, jonka ura kattaa kaikkea mahdollista euroviisuista elokuvaan. Tällä livelevyllä juhlitaan hänen 70-vuotissynttäreitään kuusihenkisen yhtyeen voimin. CD-levyn lisäksi pakettiin kuuluu DVD, jolla on taltiointi konsertista sekä sekavahko 40-minuttinen ”keskustelurokumentti”, joka on onneksi tekstitetty englanniksi.

Harva muistanee, että Battiato aloitti uransa varsin elektronis-progressiivisissa merkeissä. Itselleni noilta ajoilta tuttu on vain neljäs, vuonna 1974 julkaistu albumi Clic, jonka teki meikäläiseen aikoinaan melkoisen vaikutuksen melodisella minimalismillaan. Tämän levyn tehnyt kokoonpano on ottanut nimensä yhdestä Clic-levyn kappaleesta, ja yhtye myös esittää kyseisen kappaleen. Hyvältä kuulostaa. Miksihän olen mennyt joskus hukkaamaan tuon albumin?

Muutkin kappaleet ovat Battiation uran progressiivisilta alkuajoilta, mikä ei liene ihme kun mukana on sellaisia soittajia kuin Yugenista ja Not a Good Signista tuttu kosketinsoittaja Paolo ”Ske” Botta sekä Battiaton varhaisilla levyillä soittaneet  rumpali Gianfranco D'Adda ja kitaristi Mario Dalla Stella. Muut bändin jäsenet ovat vokalisti Roberta Pagani, basisti Mauro Galbersanini ja lyömäsoittaja Carlo Cilibrasi. Yhtye onnistuu taikomaan varsin autenttisenoloiset 70-luvun soundit ja muutenkin kokonaisuus vaikuttaa onnistuneelta. Nyt sitten vain tutustumaan Battiaton varhaistuotantoon vaikkapa Spotifyn avustuksella!

Yhtä asiaa ihmettelen: Battiato on syntynyt vuonna 1945, joten tänä vuonna tosiaan on kulunut 70 vuotta hänen syntymästään. Taltioinnin kohteena ollut konsertti on kuitenkin pidetty jo vuonna 2010. Ilmeisesti silloin juhlittiin hänen 65-vuotispäiviään ja julkaisu jätettiin odottelemaan pyöreämpiä vuosia.

Tämän levyn aloittava Leviathan Suite alkaa pahaenteisen tummanpuhuvalla kosketinintrolla, josta aivan hyvin voisi lähteä kehittymään yhtä hyvin aggressiivista elektropunkia, progemetallia tai romanttista 60-70 lukujen taitteen retropsykedeliaa. Tässä tapauksessa päädytään tuohon viimeisenä mainittuun genreen, jonka yhteydessä on vaikea olla pullauttamatta suustaan sanoja ”Pink” ja ”Floyd”. Eikä siinä mitään, kaikki mahdolliset musiikkityylithän on jo keksitty ja pureksittu moneen kertaan, ainakin mikäli uskomme niitä satoja ja tuhansia progen piiriin lukeutuvia levytyksiä, joita me täällä Colossus-lehdessä olemme viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana luonnehtineet antamalla referenssiksi yhden tai useampia 60-70-lukujen taitteen pioneeriyhtyeitä.

Annot Rhülin takana on norjalainen kitaristi-kosketinsoittaja Sigurd Lühr Tonna (josta takaperin lukemalla näkee mistä projektinsa nimi on keksitty – ihmettelen kyllä hieman miksi miehen kolmatta nimeä ei ole käytetty, Drugishan sopisi tyylilajiin kuin sätkä hippimuusikon huulille). Annot-Tonnan apuna häärii vaihteleva joukko avustavia muusikoita. Levyn edetessä tulee mieleen monia muitakin yhtyeitä varhaisen progen ja space rockin saralta Gongista jopa Uriah Heepiin. Vieläpä levyn sounditkin ovat kuin suoraan noilta ajoilta, hieman suttuiset mutta lämpimät ja hyvin kasassa pysyvät: mikään ei pomppaa miksauksesta huonossa mielessä. Kappaleet ja soitantakin ovat hyvää tasoa, joten kyllä tätä levyä kelpaa suositella. Itse ainakin viihdyin tämän levyn parissa mainiosti!

Suiciety alkaa jännällä ja arvoituksellisella ambient-tunnelmoinnilla, jollaisen kohdalla meikäläinen alkaa välittömästi pelätä kakkosraidalla tulevaa kammottavaa tunnelman lässähdystä tai pahimmassa tapauksessa örkkimetalliörinää. Tässä tapauksessa seuraa kimurantiksikin yltyvää soulfunkia, joka tuotti ensi kuuntelulla toki odotetun pettymyksen, mutta kun koko albumin kuunneltuaan laittaa sen pyörimään uudestaan, on kokonaisuus jo hahmottunut sen verran, että jopa kakkosraita saa oikeutuksensa tällä monipuolisela levyllä.

Itse asiassa tuo avausraita ”Ruins” on neliosaisen teema-albumin viimeinen osa, teemana on ihmisen elämä ja kuten sekä albumin että tuon ensimmäiseksi kuultavan päätösosan nimestäkin voi päätellä, synkkiäkään sävyjä ei säästellä. Jokainen albumin kappaleista on erilainen, tyylilajista toiseen paiskaudutaan pelottomasti. Kappaleen ”Who can it be?” aloittaa jatsahtava torvikvintetti, sitä seuraava kurtweillmainen ”The Origin of Blame” on kappale, joka teatraalisine laulusuorituksineen jää taatusti mieleen!

Methexis on kreikkalaisen kitaristi Nikitas Kissonasin projekti. Mukaansa tälle hän on saanut The Enidistä tutun laulusolisti Joe Paynen, joka hoitaa homman erittäin hienosti ja monipuolisesti. Muut yhtyeen soittajat ovat kosketinsoittaja Linus Kåse (Änglagård), rumpali Walle Wahlgren (Agents of Mercy), basisti Brett d’Anon (Birds and Buildings) sekä sound designer Nikos Zades. Bändin lisäksi levyllä häärää jo edellä mainittu torviviisikko sekä jousikvintetti. Soitannollisesti kuten tuotannollisestikin levy on huippuluokkaa.

Levyn tyylikirjo on sen verran laaja, että mielleyhtymiä sinne tänne putkahtelee tiheään tahtiin, mutta pääasia lienee, että levystä kuitenkin tuntuu muodostuvan kokonaisuus, vieläpä varsin omaperäinen sellainen!

Alco Frisbass on kahden ranskalaisen multi-instrumentalistin (Fabrice ”Chfab” Chouette ja Patrick ”Paskinel” Dufour) muodostama instrumentaalinen duo, jonka tyylilajin kertonee asiantuntevalle yleisölle parhaiten tieto, että albumin on julkaissut Altrock, sen on miksannut Paolo ”Ske” Botta ja masteroinut Udi Koomran. Klassista ja fuusiota yhdistelevästä avant-progesta on siis kysymys, ja mitä mainioimmasta sellaisesta vieläpä. Sävellykset ovat mielenkiintoisia ja vaihtelevia (se toki ei ole mikään yllätys tämän tyylilajin kohdalla) ja omalla vähäsokerisella tavallaan hyvin kauniita. Mitään ankarasta otsanrypistelymusasta ei siis ole kyse ja aina välillä mennään jopa sinfonisen progen tontille. Enimmäkseen referenssinä voisi kuitenkin tarjoilla Canterbury-progen ja Return to Foreverin.

Instrumentaatio painottuu kosketinsoittimiin, mutta on mukana myös jonkin verran nokkahuilua, sanatonta laulua, vihellystä sekä vierailijoiden Jacob Holm Lupo ja Archimede De Martini soittamia kitaraa ja viulua. Tuotantotapa on selvästikin ollut työasemapainotteinen, eikä varsinaista bändifiilistä näin ollen pääse syntymään etenkin kun rummut lienee soitettu enimmäkseen samplerin koskettimistolla. Jotakuta tämä saattaa häiritä, mutta ei ainakaan minua. Ei studioduon tarvitsekaan aina kuulostaa autenttiselta seitsenhenkiseltä yhtyeeltä, vai mitä?

Modest Midget –nimellä levyttävä hollanninagrentiinalainen Lionel Ziblat tekee ilahduttavan pirteää ja kekseliästä “älykästä poppia”, joka on enimmäkseen suoraviivaista olematta silti ennalta-arvattavaa, mikä on vaikeampaa kuin uskoisikaan. Osa kappaleista on instrumentaaleja, mutta enimmäkseen ne ovat melodisen tarttuvia lauluja, joista silloin tällöin putkahtelee veikeitä ylläreitä. Nimi, joka ensiksi tulee mieleen referenssinä, on Todd Rundgren parhaina päivinään. Modest Midgetillä vain on enemmän progevääntöä mukana ehkä hieman myöhempien aikojen Gentle Giantin tyyliin. Itse asiassa Modest Midget taitaa ollakin vääntänyt nimensä edellisen pohjalta! Mukana on mm. hulvaton versio Roy Orbisonin “Pretty Womanista”, jota seuraa pähkähullun kipakka instrumentaali “Flight of the Cockroach”, joka muuten voisi ollakin GG:n tuotantoa, paitsi että kyseinen yhtye ei koskaan intoutunut irrottelemaan näin hervottoman humoristisesti. Tämä on levy, josta tulee hyvälle tuulelle!

>

Tämä kosketinsoittaja-puhaltaja Marek Arnoldin johtama saksalaisbändi on neljännelle albumilleen onnistunut luomaan hämmästyttävän monipuolisen ja tyylikkään progekattauksen. Synkopoidut, toisiinsa palapelimäisesti lomitellut riffit iskevät suoraan Gentle Giant -hermoon, moniääniset ja hienosti sovitetut laulustemmat kajahtavat upeasti, eikä ihmekään kun kahden vokalistin (Lars Köhler, Anne Trautman) lisäksi levyllä on peräti kahdeksan vierailevaa laulajaa. 

Mielikuvitusta on käytetty säästelemättä niin sävellyksissä, sovituksissa kuin tuotannossakin. Soitto ja laulu ovat niinikään herkullista kuultavaa. Ennen kaikkea musiikki kuulostaa monista klassisesta progesta tutuista tyylikeinoista huolimatta tuoreelta ja modernilta. Kaikesta tästä moninaisuudesta huolimatta kokonaisuus pysyy kasassa ja levy on muutenkin progeen tottuneelle korvalle helposti lähestyttävää tavaraa. Suosittelen varauksetta! Itse aion välittömästi tutustua myös bändin aikaisempaan tuotantoon…

Pages: ? 1 2 3 4 ?