Otso's blog

Kolmas ja viimeinen osa Colossuksen mammuttiprojektista Decameron on ilmestynyt! Levy on saatavilla hyvin progevarustetuista levykaupoista, esimerkiksi täältä: https://www.levykauppax.fi/artist/v_a/decameron_ten_days_in_100_novellas_part_iii/#482285

Neljän levyn paketti sisältää yli neljä ja puoli tuntia musiikkia 35 bändiltä:

CD-1:
1. Robert Webb: HeeBeeGeeBee
2. Ageness: The Bizarre Garden Incident
3. Ellesmere & Pericle Sponzilli: Sullórlo dello spago
4. JPL: Masquerade (lydia and Pyrrhus)
5. Willowglass: The Siena Ghost
6. Trion: Two Hundred Florins
7. Stella Lee Jones: A Wandering Poet
8. Nexus: The Heliotrope
9. The Nova Mob: The Jagged Edge
10.Elephants of Scotland: Swing The Gavel
11.Jinetes Negros: The Other Pig

CD-2
1. Mauro Mulas: Pampinea
2. Latte e Miele: Elitropia
3. Oceanic Legion: Indictment Ever After
4. Interpose: Lady Of Sicily
5. Court: Bleeding Hearts
6. Ars Ephemera: At Lombardy Convent
7. United Progressive Fraternity: Mercenaries
8. Alex Grata: Take Thief
9. Il Tempio Delle Clessidre: Gnaffe

CD-3
1. Rebel Wheel: A Night With Niccolosa
2. Taproban: Il Sogno, la Bestia, la Ritrosa
3. D’AccorD: Rai-ti-tai
4. Phoenix Again: The Bridge of Geese
5. Castle Canyon: Put A Tale On Ot
6. S.A.L.U.E.N.A: Ahead Of Fortune
7. Il Castello di Atlante: Ghino e lÁbate di Gligni
8. Fran Turner: Neighbours
9. Blank Manuscript: Decamerone 10/4

CD-4
1. Ozone Player: The Winter Garden
2. Faveravola: Carlo DÁngio, e iAmore Perduto
3. Cirrus Bay: Th Knight´s Tale
4. Marchesi Scamorza: De bello inter fratres
5. Bornidol: Il ritorno mai sperato
6. Locus AmoenusComanque vada
7. Castle Canyon: Nephile´s Song

  Kimmo Pohjosen aiempaa tuotantoa ei juuri tule mieleen suositella herkkähipiäisille musiikinystäville, sen verran tujut aineet on aina ollut purkissa. Tällä viime syksynä ilmestyneellä levyllään haitarin hendriximme on kuitenkin sensi-tiivistänyt sävelseostaan, yltyen ajoittain jopa kepeän hyväntuuliseen ja letkeään menoon. Sävellykset ovat silti aikaisempaa monipuolisemman ja mietitymmän tuntuisia, lukuisille soitto- ja laulukumppaneille tehdyt sovitukset rönsyileviä mutta silti jämäkästi kasassa pysyviä. Aikaa on varmasti palanut hulppeasti tätä levyä tehdessä niin Pohjosella kuin levyn tuottaneella ja miksanneella James Spectrumillakin. Mukana on tuttuun tapaan erilaisia folk- ja maailmanmusiikkivaikutteita, electronicaa ja jopa diskopoppia, ripaus Kronos Quartetin klassista crossoveria…ehkä tätä voisi kutsua puolileikillään “crossöveriksi”? 


  Sanattomalla laululla on aina ollut Pohjosen musiikissa tärkeä osa ja tällä levyllä tuo elementti vain korostuu. Kimmo Pohjosen itsensä lisäksi äänessä on myös jälkikasvu eli Inka ja Saana Pohjonen, joiden ansiota monien kappaleiden positiivinen tunnelma pitkälti onkin. Kappaleessa Ramsoo on - edelleen sanattomasti - laulajana myös Ismo Alanko, jonka voisi kuvitella sopivan hyvinkin tähän soppaan. Mutta yllätys yllätys: Kimmo Pohjosen oma laulu toimii huomattavasti paremmin, oikeastaan täydellisesti, tässä kontekstissa.


  Colossuksen saitilla kun ollaan, voidaan tietysti esittää “se kysymys”. Jos proge määritellään ahtaasti siten, että sen täytyy kuulostaa Genesikseltä, tämä levy ei missään tapauksessa ole progea. Mutta kyllä tällainen tyylilajeja omaperäisesti sekoitteleva “crossöver” on mitä suurimmassa määrin progressiivista siinä ennakkoluulottomassa hengessä missä itse sen aikoinaan opin ymmärtämään, varsinkin kun toteutus on näin hyvin onnistunut.

Kuva/Picture: Arto Törmänen / V-M Moksunen

Trioksi kymmenisen vuotta sitten kutistunut VDGG esittää tällä vuoden 2013 euroopankiertueelta (joka ei – tietenkään – ulottunut Suomeen asti) äänitetyllä livetallenteella kokonaisuudessaan yhden rakastetuimmista klassikkoteoksistaan ”A Plague of Lighthouse Keepers” (levyltä Pawn Hearts, tietty) sekä toisen pitkän ja monipolvisen kappaleen ”Flight” Hammillin Black Box –levyltä. Hämmästyttävän hyvin trio klaaraa nämä kaksi yli 20-minuuttista eeposta kaikkine koukeroineen. Ensiksi mainittu hersytti jopa muutamat kylmät väreet selkäpiihini. Levykannessa Guy Evans toteaa yhtyeen esittäneen PoLKin livenä vain kerran tätä aikaisemmin. Näiden lisäksi kuullaan ”Lifetime” ja ”All That Before”  (Trisectorilta), ”Bunsho” (A Grounding in Numbersilta) sekä Gog (Hammillin levyltä In Camera).

Albumista on olemassa myös kahden CD:n versio, jolta löytyy vielä toiset yli 70 minuttia tavaraa, esimerkiksi Pawn Heartsin ”Man-Erg” ja Still Lifen ”Childlike Faith In Childhood's End”. Harmillista kyllä, Colossukseen ei saapunut tuota tuplaversiota.

Äänitteen taso on kelvollista perustaltiointitasoa, kaikesta saa selvän eikä äänitettä liene peukaloitu jälkikäteen, koskapa muutamia pieniä epätarkkuuksia on havaittavissa siellä täällä. Levyä voi suositella yhtyeen pitkäaikaisille faneille lohdutukseksi siitä ettei ollut paikalla kun näitä kappaleita äänitettiin – tai vaikka olisikin ollut!

Helsinkiläinen Burntfield on kahden kitaran (Juho Myllylä, Valtteri Seppänen), basson (Tero Heinonen) ja rumpujen (Riku Väärikoski) voimalla tykittävä melodinen rockyhtye, jonka vahvuutena ovat kolmen laulavan jäsenen runsaat lauluharmoniat. Vierailevana kosketinsoittajana menoa värittää mukavasti Arttu Vauhkonen. 

Progea tällä neljän kappaleen EP:llä ei varsinaisesti kuulla, mutta tiettyjä yhtymäkohtia esimerkiksi Pax Romanaan tai jopa poppivaihteen Yesiin voi bongata esimerkiksi kapaleissa ”Q & A” ja ”Under the Dome”. Kappaleet ovat keskenään riittävän erilaisia eivätkä mitenkään tasapaksuja, joten kyllä tästä progen kuuntelijakin voi aivan hyvin nauttia, varsinkin kun sooloissakin on itua ja ytyä. Toisaalta tuotantopuolella on aistittavissa tietynlaista ”studiovarovaisuutta”, joka kieltämättä helposti ui mukaan nykyisillä äänitysmetodeilla; keikalla Burntfield varmasti iskee nämä kappaleet varmasti vielä tehokkaammin tiskiin.

Italiasta kajahtaa taas. Vuonna 1999 perustettu Ubi Maior aloitti
RPI-tribuuttibändinä, mutta tekee nykyään omia sävellyksiään ihan hyvällä menestyksellä. Tämä on Ubi Maiorin  kolmas levy ja vaikka RPI-vaikutteet ovat koko ajan läsnä, eivät ne mitenkään meikäläistä ainakaan häiritse. Vokalisti-viulisti-trumpetisti Mario Moin persoonallinen lauluääni vaatii hieman totuttelua, ensikuulemalta tuli mieleeni jopa Dingon Neumann, mutta onneksi tuo assosiaatio häipyi pian mielestäni (italiankieli lienee siinä ollut oivana apuna). Muun bändin soundi on tutantoa myöten Mellotroneineen juuri sellainen kuin entiseltä progetribuutilta sopii odottaakin, mutta Moin viulu ja trumpetti tuovat siihen pikantin lisänsä.

Noin tunnin mittaisen albumin neljä kappaletta ovat pitkiä eepoksia, pisin eli aloitusbiisi Teodora on kunnon progeyyliin yli 20 minuutin mittainen. Tyylilaji on siis kaikin puolin hallussa, ja onneksi yhtyeen pääsäveltäjällä, kosketinsoittaja Gabriele Manzinilla on myös kyky kirjoittaa kauniita ja mukaansatempaavia melodioita. Jonkin verran mukana on turhantuntuista kelausta varsinkin vajaan 20 minuutin mittaisessa lopetuskappaleessa Lo Specchio Di Morgano, mutta voihan olla että useammalla kuuntelukerralla niistäkin paljastuu uusia merkityksiä.

Puhaltaja Theo Travis on niitä soittajia, jotka tuntuvat tehneen töitä melkein ihan kaikkien kanssa. Yhteistyökuviot Robert Frippistä Steve Wilsoniin, Soft Machine Legacysta Gongiin ja David Gilmourista John Foxxiin lienevät merkki erittäin monipuolisesta osaamisesta ja tyylilajien hallinnasta.

Omilla soololevyillään, joita niitäkin on jo toitakymmentä, Travis on  pitäytynyt enimmäkseen jazzissa ja fuusiossa, ja siihen lokeroon tämäkin levy solahtaa vaivatta. Nelimiehisessä bändissä soittavat Travisin lisäksi kitaristi Mike Outram, urkuri Pete Whittaker ja rumpali Nic France. Mihinkään hirmurevittelyihin Travis ei bändiään johdata vaan meininkin on kauttaaltaan tyylikkään hienostunutta laatutavaraa, jota meikäläinenkin kuuntelee aina silloin tällöin mielikseen kun haluaa jotain hillittyä muttei silti staattista musiikkia, jonka kanssa viihtyy muttei erityisesti innostu mihinkään.

No nyt on bändillä ainakin lyhyt ja ytimekäs nimi! Kappaleet sen sijaan tuppaavat olemaan progetyyliin pitemmänpuoleisia, T:n tapauksessa pitkien kehittelyjen pikemmin kuin teemojen runsauden takia. Siinä mielessä albumin nimi johtaa hieman harhaan, sillä fragmentaarista tämä ei missään tapauksessa ole. 

Eikä itse asiassa kyseessä ole myöskään bändi, vaan Scythe-yhtyeessä aikoinaan vaikuttaneen Thomas Thielenin sooloprojekti, jonka viides albumi tämä on. Herra T on säveltänyt, sanoittanut, soittanut, laulanut, sovittanut, äänittänyt ja miksannut kaiken itse, vierailijoita en ainakaan levyn kansitiedoista löytänyt. Hyvin T on saanut soittimensa sovitettua, aivan helposti voisi kuvitella kyseessä olevan jonkin neoproge- tai postrock-yhtyeen. Tyylilaji on modernisoundinen romanttinen melankolia, johon voisi löytyä vertailukohtia moneltakin suunnalta. Lajissaan teos vaikuttaa onnistuneelta, mutta omalta kohdaltani pidempikestoisen kuuntelun torppaa se, etten itse tämäntyyppisestä tummasävyisestä kaihomusasta ole koskaan erityisemmin välittänyt. Mutta älkääpä antako omien makumieltymysteni estää tutustumista tähän hyvin tuotettuun levyyn, jonkun mielestä kyseessä voi olla jopa mestariteos.

Tämä amerikkalaisorkesteri aloitti Witsend-nimisenä ja julkaisi vuonna 1993 ainoan tällä bändinimellä julkaistun levynsä Cosmos and Chaos. 20 vuotta myöhemmin bändi palasi tuon levyn pariin remasteroiden, osaksi uudelleen soittaen ja bonusraitoja demokaseteilta ja liveäänitteiltä kaivellen ja julkaisi parannellun levyn uudelleen Syzygy-nimellä.

Debyyttilevyksi (joka tämä siis alunperin bändille oli) Cosmos and Chaos on hämmentävän sekalainen kokoelma soolokitara- ja pianokappaleita (levyn neljä ensimmäistä kappaletta), duettoja ja bändivetoja; sellainen, joita bändit joskus julkaisevat kymmenen studiolevyn jälkeen ”jälkeenjääneinä nauhoina”. Mitään kunnollista albumikokonaisuutta tästä ei synny.

Sinänsä mukana on taidokkaita ja joskus kekseliäitäkin raitoja. Bändivedot edustavat keskitien perinneprogea, josta satojen samasta puusta veistettyjen variaatioiden kuuntelun jälkeen harvemmin enkä nytkään enää jaksa hirveästi intoilla. Bändin nokkamiehen, kitaristi Carl Baldassaren akustiset soolokappaleet ilahduttavat eniten, samoin se, että bändin nykyinen vokalisti Mark Boals hevivibratoineen esiintyy vain kahdella viimeisellä bonusraidalla, jotka ovat vuonna 2010 äänitettyjä liveversioita kappaleista Strange Loop II ja Mount Ethereal – ihan hyvä kappaleita sinänsä.

Kaiken kaikkiaa tällä levyllä lienee eniten historiallista merkitystä Syzygyn vannoutuneille kannattajille.

Tässäpä taas yksi 70-luvun italialaisbändi, joka on kasannut itsensä uudelleen tällä vuosituhannella. Kumpikin inkarnaatio on julkaissut yhden levyn, ja tällä livetaltioinnilla kuullaan kappaleita molemmilta levyiltä. Tässä vaiheessa täytyy jo mainita, että meikäläisen korvaan nuo vanhemmat kuulostavat mielenkiintoisemmilta; uudemmissa, vokalisti Luciano Regolin kappaleissa on vedetty mutkia suoremmiksi minun makuuni vähän turhan ilmeisellä tavalla. Itse asiassa vanhat kappaleet ovat loistavia, ja onneksi ne ovat tällä levyllä enemmistössä.

Vanhasta Raccomandata Ricevuta Ritornosta on vokalisti Regolin lisäksi jäljellä kitaristi Nanni Civitenga (joka on ollut säveltämässä niitä vanhoja kappaleita). Uusia tulokkaita ovat kosketinsoittaja Maurizio Pariotti, vokalisti Cristina Cioni, kitaristi Bruno Previtali, huilisti-saksofonisti Alessandro Tomei sekä rumpali Andy Bartolucci. Yhtye loihtii varsinkin noissa vanhoissa kappaleissa hienostuneen ilmavan soundin jota on ilo kuunnella. Myös äänitys ja miksaus ovat onnistuneet loistavasti.

Omien kappaleiden lisäksi yhtye esittää kolme coveria: Led Zeppelinin Babe I’m Gonna Leave You, Arthur Brownin Fire sekä Jimi Hendrixin If 6 was 9. Henkilökohtaisesti kuuntelijana olisin pärjännyt ilmankin, vaikka nuo eivät huonoja covereita sinänsä ole ne jotenkin häiritsevät itselle entuudestaan tuntemattomiin ja enimmäkseen hienoihin RPI-kappaleisiin syventymistä.

Pages: ? 1 2 3 4 ?