Otso's blog

Mm. Änglagårdin rumpalina kunnostautunut Mattias Olsson on tällä toisella Molesome-nimen alla tehdyllä sooloalbumillaan heittäytynyt varsin kokeellisille linjoille. Levyn takakansitekstissä hän toteaa kyllästyneensä pikkutarkkaan ja aikaa vievään studiotyöskentelyyn ja halunneensa välillä tehdä jotain spontaanisti ja nopeasti. Vähän yli puolituntisen levyn ainoan kappaleen tekeminen kesti vain noin viikon. Mukana on satunnaisuutta ja ”äänellisiä vahinkoja” – vähän kuin kuuntelisi radiota vaihdellen kanavia ja parkkeeraten välillä kanavien väliin. Tietokoneita tai automatiikkaa ei levyn teossa ole käytetty, mikä on omiaan viemään soundilliset mielikuvat jonnekin 70-luvun alun Saksaan.

 

Miltä levy sitten käytännössä kuulostaa? Minäpä kuvailen. Alku soljuu hitaasti avaruudellisen ambienteissa tunnelmissa, vähän kuin radiona käytettäisiin radioteleskooppia ja kuunneltaisiin galaksin keskustan suunnalta tulevia heikkoja signaaleja. Muutaman minuutin kuluttua mukaan alkaa hiipiä häiritsevämpiä elementtejä – ehkä signaalien tielle on osunut läjä avaruusromua. Vaihdetaan 60-luvun lopulta asti vintillä lojuneeseen putkiradioon: joku soittaa hajamielisen oloisesti trumpettia samalla kun hallissa ämpärinsä kanssa kolistelevan siivoojan kissa kävelee pianon koskettimilla. Puolenvälin kieppeillä mukaan ryömii vähäksi aikaa huoltomiehen työkaluilla rappukäytävässä soittama kompintapainen, mistä palataan kuitenkin ripeästi radion ääreen. Pienen alkaa mukaan tulla ihmisääniä eri taajuuksilta samaan aikaan kun joku soittaa naapurissa hieman kömpelöitä kitarakuvioita. Viereisiltä radiokanavilta mukaan punkee säröistä puhetta ja epämääräistä noisea sekä ”kölninvettä” eli kolinaa. Häröilyjakson jälkeen löytyy joltain taivaskanavalta sanatonta laulua ksylofonin helskyttelyn siivityksellä. Tälle kanavalle ei kuitenkaan parkkeerata kauaksi aikaa, liian kaunista. Lisää puheohjelmaa! Trumpettikanavakin löytyy taas vähäksi aikaa, mutta sitten radio viritetään Radio Ruhrin taajuudelle höristelemään rumpusoolon ja kohinageneraattorin päälle haahuilevia kuvioitaan maalailevaa mellotronimaestroa. Eipä kauaakaan kun kaksi kitaraa jo punoo hermostuneesti juonikuvioitaan…jaa, kitaroita onkin kolme, ei kun neljä, vai olisiko sittenkin viisi? Lopuksi hiljennytään rutkasti kaiutettujen trumpetin ja vokaalimattojen soinnuttelemana unten maille.

 

Mitä levystä jäi mielen päälle? No, alkuosa toimii erinomaisesti ambient-musana, mutta myöhemmin varsinkin toisteiset ja särötetyt puheenpätkät kuulostavat jo toisella kuuntelukerralla hieman ärsyttäviltä. Spontaania tajunnanvirtaahan tämä varmasti tekijälleen on, mutta minä olisin kyllä ollut tyytyväinen, jos levyä olisi hieman editoitu sillä studiosta bannatulla tietokoneella.