Otso's blog

Tämän levyn aloittava Leviathan Suite alkaa pahaenteisen tummanpuhuvalla kosketinintrolla, josta aivan hyvin voisi lähteä kehittymään yhtä hyvin aggressiivista elektropunkia, progemetallia tai romanttista 60-70 lukujen taitteen retropsykedeliaa. Tässä tapauksessa päädytään tuohon viimeisenä mainittuun genreen, jonka yhteydessä on vaikea olla pullauttamatta suustaan sanoja ”Pink” ja ”Floyd”. Eikä siinä mitään, kaikki mahdolliset musiikkityylithän on jo keksitty ja pureksittu moneen kertaan, ainakin mikäli uskomme niitä satoja ja tuhansia progen piiriin lukeutuvia levytyksiä, joita me täällä Colossus-lehdessä olemme viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana luonnehtineet antamalla referenssiksi yhden tai useampia 60-70-lukujen taitteen pioneeriyhtyeitä.

Annot Rhülin takana on norjalainen kitaristi-kosketinsoittaja Sigurd Lühr Tonna (josta takaperin lukemalla näkee mistä projektinsa nimi on keksitty – ihmettelen kyllä hieman miksi miehen kolmatta nimeä ei ole käytetty, Drugishan sopisi tyylilajiin kuin sätkä hippimuusikon huulille). Annot-Tonnan apuna häärii vaihteleva joukko avustavia muusikoita. Levyn edetessä tulee mieleen monia muitakin yhtyeitä varhaisen progen ja space rockin saralta Gongista jopa Uriah Heepiin. Vieläpä levyn sounditkin ovat kuin suoraan noilta ajoilta, hieman suttuiset mutta lämpimät ja hyvin kasassa pysyvät: mikään ei pomppaa miksauksesta huonossa mielessä. Kappaleet ja soitantakin ovat hyvää tasoa, joten kyllä tätä levyä kelpaa suositella. Itse ainakin viihdyin tämän levyn parissa mainiosti!

Suiciety alkaa jännällä ja arvoituksellisella ambient-tunnelmoinnilla, jollaisen kohdalla meikäläinen alkaa välittömästi pelätä kakkosraidalla tulevaa kammottavaa tunnelman lässähdystä tai pahimmassa tapauksessa örkkimetalliörinää. Tässä tapauksessa seuraa kimurantiksikin yltyvää soulfunkia, joka tuotti ensi kuuntelulla toki odotetun pettymyksen, mutta kun koko albumin kuunneltuaan laittaa sen pyörimään uudestaan, on kokonaisuus jo hahmottunut sen verran, että jopa kakkosraita saa oikeutuksensa tällä monipuolisela levyllä.

Itse asiassa tuo avausraita ”Ruins” on neliosaisen teema-albumin viimeinen osa, teemana on ihmisen elämä ja kuten sekä albumin että tuon ensimmäiseksi kuultavan päätösosan nimestäkin voi päätellä, synkkiäkään sävyjä ei säästellä. Jokainen albumin kappaleista on erilainen, tyylilajista toiseen paiskaudutaan pelottomasti. Kappaleen ”Who can it be?” aloittaa jatsahtava torvikvintetti, sitä seuraava kurtweillmainen ”The Origin of Blame” on kappale, joka teatraalisine laulusuorituksineen jää taatusti mieleen!

Methexis on kreikkalaisen kitaristi Nikitas Kissonasin projekti. Mukaansa tälle hän on saanut The Enidistä tutun laulusolisti Joe Paynen, joka hoitaa homman erittäin hienosti ja monipuolisesti. Muut yhtyeen soittajat ovat kosketinsoittaja Linus Kåse (Änglagård), rumpali Walle Wahlgren (Agents of Mercy), basisti Brett d’Anon (Birds and Buildings) sekä sound designer Nikos Zades. Bändin lisäksi levyllä häärää jo edellä mainittu torviviisikko sekä jousikvintetti. Soitannollisesti kuten tuotannollisestikin levy on huippuluokkaa.

Levyn tyylikirjo on sen verran laaja, että mielleyhtymiä sinne tänne putkahtelee tiheään tahtiin, mutta pääasia lienee, että levystä kuitenkin tuntuu muodostuvan kokonaisuus, vieläpä varsin omaperäinen sellainen!

Alco Frisbass on kahden ranskalaisen multi-instrumentalistin (Fabrice ”Chfab” Chouette ja Patrick ”Paskinel” Dufour) muodostama instrumentaalinen duo, jonka tyylilajin kertonee asiantuntevalle yleisölle parhaiten tieto, että albumin on julkaissut Altrock, sen on miksannut Paolo ”Ske” Botta ja masteroinut Udi Koomran. Klassista ja fuusiota yhdistelevästä avant-progesta on siis kysymys, ja mitä mainioimmasta sellaisesta vieläpä. Sävellykset ovat mielenkiintoisia ja vaihtelevia (se toki ei ole mikään yllätys tämän tyylilajin kohdalla) ja omalla vähäsokerisella tavallaan hyvin kauniita. Mitään ankarasta otsanrypistelymusasta ei siis ole kyse ja aina välillä mennään jopa sinfonisen progen tontille. Enimmäkseen referenssinä voisi kuitenkin tarjoilla Canterbury-progen ja Return to Foreverin.

Instrumentaatio painottuu kosketinsoittimiin, mutta on mukana myös jonkin verran nokkahuilua, sanatonta laulua, vihellystä sekä vierailijoiden Jacob Holm Lupo ja Archimede De Martini soittamia kitaraa ja viulua. Tuotantotapa on selvästikin ollut työasemapainotteinen, eikä varsinaista bändifiilistä näin ollen pääse syntymään etenkin kun rummut lienee soitettu enimmäkseen samplerin koskettimistolla. Jotakuta tämä saattaa häiritä, mutta ei ainakaan minua. Ei studioduon tarvitsekaan aina kuulostaa autenttiselta seitsenhenkiseltä yhtyeeltä, vai mitä?

Modest Midget –nimellä levyttävä hollanninagrentiinalainen Lionel Ziblat tekee ilahduttavan pirteää ja kekseliästä “älykästä poppia”, joka on enimmäkseen suoraviivaista olematta silti ennalta-arvattavaa, mikä on vaikeampaa kuin uskoisikaan. Osa kappaleista on instrumentaaleja, mutta enimmäkseen ne ovat melodisen tarttuvia lauluja, joista silloin tällöin putkahtelee veikeitä ylläreitä. Nimi, joka ensiksi tulee mieleen referenssinä, on Todd Rundgren parhaina päivinään. Modest Midgetillä vain on enemmän progevääntöä mukana ehkä hieman myöhempien aikojen Gentle Giantin tyyliin. Itse asiassa Modest Midget taitaa ollakin vääntänyt nimensä edellisen pohjalta! Mukana on mm. hulvaton versio Roy Orbisonin “Pretty Womanista”, jota seuraa pähkähullun kipakka instrumentaali “Flight of the Cockroach”, joka muuten voisi ollakin GG:n tuotantoa, paitsi että kyseinen yhtye ei koskaan intoutunut irrottelemaan näin hervottoman humoristisesti. Tämä on levy, josta tulee hyvälle tuulelle!

>

Tämä kosketinsoittaja-puhaltaja Marek Arnoldin johtama saksalaisbändi on neljännelle albumilleen onnistunut luomaan hämmästyttävän monipuolisen ja tyylikkään progekattauksen. Synkopoidut, toisiinsa palapelimäisesti lomitellut riffit iskevät suoraan Gentle Giant -hermoon, moniääniset ja hienosti sovitetut laulustemmat kajahtavat upeasti, eikä ihmekään kun kahden vokalistin (Lars Köhler, Anne Trautman) lisäksi levyllä on peräti kahdeksan vierailevaa laulajaa. 

Mielikuvitusta on käytetty säästelemättä niin sävellyksissä, sovituksissa kuin tuotannossakin. Soitto ja laulu ovat niinikään herkullista kuultavaa. Ennen kaikkea musiikki kuulostaa monista klassisesta progesta tutuista tyylikeinoista huolimatta tuoreelta ja modernilta. Kaikesta tästä moninaisuudesta huolimatta kokonaisuus pysyy kasassa ja levy on muutenkin progeen tottuneelle korvalle helposti lähestyttävää tavaraa. Suosittelen varauksetta! Itse aion välittömästi tutustua myös bändin aikaisempaan tuotantoon…

Pages: ? 1 2