Otso's blog

Italiasta kajahtaa taas. Vuonna 1999 perustettu Ubi Maior aloitti
RPI-tribuuttibändinä, mutta tekee nykyään omia sävellyksiään ihan hyvällä menestyksellä. Tämä on Ubi Maiorin  kolmas levy ja vaikka RPI-vaikutteet ovat koko ajan läsnä, eivät ne mitenkään meikäläistä ainakaan häiritse. Vokalisti-viulisti-trumpetisti Mario Moin persoonallinen lauluääni vaatii hieman totuttelua, ensikuulemalta tuli mieleeni jopa Dingon Neumann, mutta onneksi tuo assosiaatio häipyi pian mielestäni (italiankieli lienee siinä ollut oivana apuna). Muun bändin soundi on tutantoa myöten Mellotroneineen juuri sellainen kuin entiseltä progetribuutilta sopii odottaakin, mutta Moin viulu ja trumpetti tuovat siihen pikantin lisänsä.

Noin tunnin mittaisen albumin neljä kappaletta ovat pitkiä eepoksia, pisin eli aloitusbiisi Teodora on kunnon progeyyliin yli 20 minuutin mittainen. Tyylilaji on siis kaikin puolin hallussa, ja onneksi yhtyeen pääsäveltäjällä, kosketinsoittaja Gabriele Manzinilla on myös kyky kirjoittaa kauniita ja mukaansatempaavia melodioita. Jonkin verran mukana on turhantuntuista kelausta varsinkin vajaan 20 minuutin mittaisessa lopetuskappaleessa Lo Specchio Di Morgano, mutta voihan olla että useammalla kuuntelukerralla niistäkin paljastuu uusia merkityksiä.

Puhaltaja Theo Travis on niitä soittajia, jotka tuntuvat tehneen töitä melkein ihan kaikkien kanssa. Yhteistyökuviot Robert Frippistä Steve Wilsoniin, Soft Machine Legacysta Gongiin ja David Gilmourista John Foxxiin lienevät merkki erittäin monipuolisesta osaamisesta ja tyylilajien hallinnasta.

Omilla soololevyillään, joita niitäkin on jo toitakymmentä, Travis on  pitäytynyt enimmäkseen jazzissa ja fuusiossa, ja siihen lokeroon tämäkin levy solahtaa vaivatta. Nelimiehisessä bändissä soittavat Travisin lisäksi kitaristi Mike Outram, urkuri Pete Whittaker ja rumpali Nic France. Mihinkään hirmurevittelyihin Travis ei bändiään johdata vaan meininkin on kauttaaltaan tyylikkään hienostunutta laatutavaraa, jota meikäläinenkin kuuntelee aina silloin tällöin mielikseen kun haluaa jotain hillittyä muttei silti staattista musiikkia, jonka kanssa viihtyy muttei erityisesti innostu mihinkään.

No nyt on bändillä ainakin lyhyt ja ytimekäs nimi! Kappaleet sen sijaan tuppaavat olemaan progetyyliin pitemmänpuoleisia, T:n tapauksessa pitkien kehittelyjen pikemmin kuin teemojen runsauden takia. Siinä mielessä albumin nimi johtaa hieman harhaan, sillä fragmentaarista tämä ei missään tapauksessa ole. 

Eikä itse asiassa kyseessä ole myöskään bändi, vaan Scythe-yhtyeessä aikoinaan vaikuttaneen Thomas Thielenin sooloprojekti, jonka viides albumi tämä on. Herra T on säveltänyt, sanoittanut, soittanut, laulanut, sovittanut, äänittänyt ja miksannut kaiken itse, vierailijoita en ainakaan levyn kansitiedoista löytänyt. Hyvin T on saanut soittimensa sovitettua, aivan helposti voisi kuvitella kyseessä olevan jonkin neoproge- tai postrock-yhtyeen. Tyylilaji on modernisoundinen romanttinen melankolia, johon voisi löytyä vertailukohtia moneltakin suunnalta. Lajissaan teos vaikuttaa onnistuneelta, mutta omalta kohdaltani pidempikestoisen kuuntelun torppaa se, etten itse tämäntyyppisestä tummasävyisestä kaihomusasta ole koskaan erityisemmin välittänyt. Mutta älkääpä antako omien makumieltymysteni estää tutustumista tähän hyvin tuotettuun levyyn, jonkun mielestä kyseessä voi olla jopa mestariteos.

Tämä amerikkalaisorkesteri aloitti Witsend-nimisenä ja julkaisi vuonna 1993 ainoan tällä bändinimellä julkaistun levynsä Cosmos and Chaos. 20 vuotta myöhemmin bändi palasi tuon levyn pariin remasteroiden, osaksi uudelleen soittaen ja bonusraitoja demokaseteilta ja liveäänitteiltä kaivellen ja julkaisi parannellun levyn uudelleen Syzygy-nimellä.

Debyyttilevyksi (joka tämä siis alunperin bändille oli) Cosmos and Chaos on hämmentävän sekalainen kokoelma soolokitara- ja pianokappaleita (levyn neljä ensimmäistä kappaletta), duettoja ja bändivetoja; sellainen, joita bändit joskus julkaisevat kymmenen studiolevyn jälkeen ”jälkeenjääneinä nauhoina”. Mitään kunnollista albumikokonaisuutta tästä ei synny.

Sinänsä mukana on taidokkaita ja joskus kekseliäitäkin raitoja. Bändivedot edustavat keskitien perinneprogea, josta satojen samasta puusta veistettyjen variaatioiden kuuntelun jälkeen harvemmin enkä nytkään enää jaksa hirveästi intoilla. Bändin nokkamiehen, kitaristi Carl Baldassaren akustiset soolokappaleet ilahduttavat eniten, samoin se, että bändin nykyinen vokalisti Mark Boals hevivibratoineen esiintyy vain kahdella viimeisellä bonusraidalla, jotka ovat vuonna 2010 äänitettyjä liveversioita kappaleista Strange Loop II ja Mount Ethereal – ihan hyvä kappaleita sinänsä.

Kaiken kaikkiaa tällä levyllä lienee eniten historiallista merkitystä Syzygyn vannoutuneille kannattajille.

Tässäpä taas yksi 70-luvun italialaisbändi, joka on kasannut itsensä uudelleen tällä vuosituhannella. Kumpikin inkarnaatio on julkaissut yhden levyn, ja tällä livetaltioinnilla kuullaan kappaleita molemmilta levyiltä. Tässä vaiheessa täytyy jo mainita, että meikäläisen korvaan nuo vanhemmat kuulostavat mielenkiintoisemmilta; uudemmissa, vokalisti Luciano Regolin kappaleissa on vedetty mutkia suoremmiksi minun makuuni vähän turhan ilmeisellä tavalla. Itse asiassa vanhat kappaleet ovat loistavia, ja onneksi ne ovat tällä levyllä enemmistössä.

Vanhasta Raccomandata Ricevuta Ritornosta on vokalisti Regolin lisäksi jäljellä kitaristi Nanni Civitenga (joka on ollut säveltämässä niitä vanhoja kappaleita). Uusia tulokkaita ovat kosketinsoittaja Maurizio Pariotti, vokalisti Cristina Cioni, kitaristi Bruno Previtali, huilisti-saksofonisti Alessandro Tomei sekä rumpali Andy Bartolucci. Yhtye loihtii varsinkin noissa vanhoissa kappaleissa hienostuneen ilmavan soundin jota on ilo kuunnella. Myös äänitys ja miksaus ovat onnistuneet loistavasti.

Omien kappaleiden lisäksi yhtye esittää kolme coveria: Led Zeppelinin Babe I’m Gonna Leave You, Arthur Brownin Fire sekä Jimi Hendrixin If 6 was 9. Henkilökohtaisesti kuuntelijana olisin pärjännyt ilmankin, vaikka nuo eivät huonoja covereita sinänsä ole ne jotenkin häiritsevät itselle entuudestaan tuntemattomiin ja enimmäkseen hienoihin RPI-kappaleisiin syventymistä.

Not a Good Sign on italialaisen Altrock-yhtiön ”superbändi”, jonka toinen julkaisu tämä on. Debyytin arvioin erittäin positiiviseen sävyyn numerossa 45 ja sattumoisin myös silloin samassa lehdessä oli arvioni La Coscienza di Zenon edellisestä albumista. Kyseisen yhtyeen vokalisti Alessio Calandriellohan laulaa myös tässä orkesterissa – englanniksi. Yugenista tutut kitaristi Francesco Zago ja kosketinsoittaja Paolo “Ske” Botta ovat edelleen mukana tällä levyllä, mutta Zago otti lopputilin yhtyeestä levyn äänitysten jälkeen. Lieneekö mennyt liian perinneprogeiluksi kokeilevammista yhteyksistä tutulle Zagolle?

Tällä kertaa tykkään enemmän vertailupari La Coscienza di Zenon levystä, mutta on tälläkin albumilla hyvät hetkensä, esimerkiksi hyvin läheltä King Crimsonia liippaava Pleasure of Drowning sisältää merkittävää tykitystä. Muutenkin vähän dissonoivammat kappaleet tuntuvat inspiroineen yhtyettä kovemmin kuin konsonanssi konsanaan, tai sitten kyse on vain omista mieltymyksistäni ja siitä, että konventionaalisen kauniit ja ”luonnolliset” melodiat ja sointukulut ovat väkisinkin äkkivääriä riitasointuja ennalta-arvattavampia.

Pidätkö minun laillani kipakasta tahtilajikimpoilusta á la Gentle Giant? Siinä tapauksessa kannattaa tutustua tähän levyyn. Sanfranciscolaisyhtye Metaphorin kitaristi Malcolm Smith on kasannut soololevylleen hyvän bändin, kyseessä ei ole missään tapauksessa tyypillinen ”kitaristin soololevy” jossa kielitaituri pääsee esittelemään hallitsemiensa kitaransoittotyylien kattavaa kirjoa. Muun muassa monenlaisilla kosketinsoittimilla (joita soittaa Smithin Metaphor-bändikaveri Marc Spooner) on levyllä yhtä tärkeä rooli kuin kitaroilla. Laulua on vain kahdella kappaleella, levyn keskivaiheen kauniissa kappaleessa Still…Life laulaa niinikään Metaphor-yhtyeestä tuttu John Mabry, moniosaisen Sykiatryn  joissain kohdissa vokaloi sanattomasti Deborah Roth. Suurin osa musiikista on kuitenkin instrumentaalista. Bassoa soittaa Loren Gustafson ja rumpuja monesta ruotsalaisbändistä tuttu (mm. Änglagård) Mattias Olsson.

GG:n lisäksi mielleyhtymiä tulee Genesikseen mutta lievien fuusiomaisuuksien kautta myöskin vaikkapa Brand X:ään. Ainoa pieni kriittisiä kulmakarvojen kohottelua aiheuttava asia on muutama Spoonerin kähyisehkö soundivalinta, muuten levyn tuotannolliset asiat ovat kunnossa, kokonaissoundi ei ole massiiviseksi paisuteltu vaan pikemminkin kamariprogemainen.

Metaphoriltakin pitäisi olla uusi levy tulossa, tämän levyn pohjalta tekee hyvinkin mieli tsekata myös se.

Tämä italaialaisryhmä on edennyt jo kolmanteen levyynsä, kahdesta edellisestä kirjoitin positiiviseen sävyyn Colossuksen numeroihin 41 ja 45 eikä meno siitä huonone nytkään. Alessio Calandriellon lauluääni on ilmaisuvoimainen ja vahva, Stefano Agninin ja Luca Scheranin kosketinsoittimet luovat monipuolisia sinfonisia sävyjä, basisti Gabriele guidi Colombon ja rumpali Andrea Orlandon rytmiryhmä kutoo koko hommalle joustavan mutta kestävän pohjan eivätkä kitaristi Davide Serpico ja viulisti Domenico Ingenito hekään petä odotuksia. Jo ennestään monipuolista sävelpalettia täydentää kolme vierailijaa laulussa, huilussa ja sellossa.

Levy jakautuu kahteen moniosaiseen teokseen, jotka vinyyliaikoina olisivat täyttäneet kumpikin yhden levypuoliskon. 45-minuuttisena albumi ei myöskään ole täytemateriaalialla pitkitetty, levyn jaksaa kuunnella vaivatta kerralla läpi ja vaikka toisenkin kerran, varsinkin kun sävellykset ja sovitukset ovat kekseliäitä ja vaihtelevia. Negatiivista sanottavaa en tästä keksi, ellei lasketa sitä etten ymmärrä italiankielisistä sanoituksista yhtään mitään…

Tästä italialaisorkesterista en tiedä juuri mitään – levyn kansitekstit ovat italiaksi, samoin lähes kaikki netistä löytyvä informaatio. Yhtyeen kokoonpano on nelihenkinen, instrumentaaliperuskokoonpano (kitara, rummut, basso, koskettimet) plus kolme vierailijaa  ja yhtyeen tälle (esikois-?) levylleen äänittämä musiikki on kuin suoraan jostain 70-luvun eteläeurooppalaisen jännitysfilmin soundtrackilta repäisty: mollivoittoista romantiikkaa, keskitempoisia takaa-ajoriffejä, vihellystä, sanatonta laulua, wah-wah-kitaraa, mellotronia ja mandoliinia. Varsin viehättävä uusi tuttavuus siis!

Franco Battiato on italialainen pop-kestotähti, jonka ura kattaa kaikkea mahdollista euroviisuista elokuvaan. Tällä livelevyllä juhlitaan hänen 70-vuotissynttäreitään kuusihenkisen yhtyeen voimin. CD-levyn lisäksi pakettiin kuuluu DVD, jolla on taltiointi konsertista sekä sekavahko 40-minuttinen ”keskustelurokumentti”, joka on onneksi tekstitetty englanniksi.

Harva muistanee, että Battiato aloitti uransa varsin elektronis-progressiivisissa merkeissä. Itselleni noilta ajoilta tuttu on vain neljäs, vuonna 1974 julkaistu albumi Clic, jonka teki meikäläiseen aikoinaan melkoisen vaikutuksen melodisella minimalismillaan. Tämän levyn tehnyt kokoonpano on ottanut nimensä yhdestä Clic-levyn kappaleesta, ja yhtye myös esittää kyseisen kappaleen. Hyvältä kuulostaa. Miksihän olen mennyt joskus hukkaamaan tuon albumin?

Muutkin kappaleet ovat Battiation uran progressiivisilta alkuajoilta, mikä ei liene ihme kun mukana on sellaisia soittajia kuin Yugenista ja Not a Good Signista tuttu kosketinsoittaja Paolo ”Ske” Botta sekä Battiaton varhaisilla levyillä soittaneet  rumpali Gianfranco D'Adda ja kitaristi Mario Dalla Stella. Muut bändin jäsenet ovat vokalisti Roberta Pagani, basisti Mauro Galbersanini ja lyömäsoittaja Carlo Cilibrasi. Yhtye onnistuu taikomaan varsin autenttisenoloiset 70-luvun soundit ja muutenkin kokonaisuus vaikuttaa onnistuneelta. Nyt sitten vain tutustumaan Battiaton varhaistuotantoon vaikkapa Spotifyn avustuksella!

Yhtä asiaa ihmettelen: Battiato on syntynyt vuonna 1945, joten tänä vuonna tosiaan on kulunut 70 vuotta hänen syntymästään. Taltioinnin kohteena ollut konsertti on kuitenkin pidetty jo vuonna 2010. Ilmeisesti silloin juhlittiin hänen 65-vuotispäiviään ja julkaisu jätettiin odottelemaan pyöreämpiä vuosia.

Pages: 1 2 ?