Otso's blog

Peter Lindahlin luotsaama ruotsalaisprojekti palaa tällä viidennellä albumillaan omaan historiaansa: suurin osa levyn kappaleista sai alkunsa 90-luvun alkupuolella ja osa materiaalista on jopa peräisin vuosilta 1973-1974. Nyt tämä alun perin In the Labyrinth -debyytin rinnakkaisprojektina alkunsa saanut teos on vihdoinkin viimeistelty ja julkaistu.

Levy perustuu Stefan Ottmanin - joka on myös mukana tällä levyllä - ja Mikael Grejerin 80-luvulla kirjoittamaan Tolkien-henkiseen fantasiakertomukseen. Suurimman osan instrumenteista on soittanut multi-instrumentalisti Peter Lindahl itse ja hän myös tarjoilee levyn harvat lauletut lyriikat. Stefan Ottman kuljettaa tarinaa eteenpäin miellyttävän lämpimällä kertojanäänellään sekä soittaa osan kieli- puhallin ja kosketinsoitinosuuksista. Mukana on 12 muutakin muusikkoa, esimerkiksi heleän sanattomasti laulava Helena Selander. Kun vielä lisätään, että musiikki ammentaa suurimman osan vaikutteistaan folk-keskiaikaosastolta sekoittaen mukaan erilaisia maailmanmusiikkivaikutteita romanttisen kauniiksi, melodiseksi folkprogeksi, lienee tyylilaji riittävän hyvin kuvailtu ilman nimeltä mainittuja vertailukohteitakin.

Jäljelle jää kysymys: onko Peter Lindahl kumppaneineen onnistunut saamaan aikaan hyvää ja kuuntelua kestävää musiikkia? Muutaman kuuntelukerran perusteella oma vastaukseni on "on!". Olen toki yleisestikin suuri folkprogen ystävä, mutta kyllähän näistä aineksista saisi ympäripyöreätä ja ennalta-arvattavan makeaa höttöäkin. Samas Antaral ei ole sellaista. 77 minuutin pituudestaan huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa ja mielikuvitusta on annosteltu reilulla kädellä, vaikkei tässä toki mitään radikaalia uudistusta tarjoillakaan.

Aion kuunnella tätä levyä usein. Toisaalta: ei Samas Antaralia tietysti voi suositella kenellekään, joka vihaa kaunista musiikkia!

Belgialainen kosketinsoittaja Dominique Vantomme kävi vuonna 2016 Hollannissa katsomassa Stick Menin keikkaa, törmäsi samalla reissulla Moonjune-levy-yhtiön Leonardo Pavkoviciin, tutustui heti perään Tony Leviniin ja pikapuoliin olikin jo sovittu levytyssessiosta. Ei paha! Kukapas muusikko nyt ei tuollaisesta mäihästä inspiroituisi. Sessioihin tarvittiin vielä kitaristi (Michel Delville) ja rumpali (Maxime Lenssens) ja homma oli toteuttamista vaille valmis. Pohjaksi otettiin kourallinen Vantommen musiikillisia luonnoksia ja katsottiin mitä tapahtuu kun porukalle annetaan kaikki valtuudet toteuttaa luovuuttaan.

 

Lopputulos on kuultavissa tällä levyllä. Tyylilaji on kutakuinkin sitä mitä lähtökohdat antavat olettaa: inspiroitunutta impro-pohjaista instrumentaalifuusiota, joka ei nojaa pelkkään soittotekniikkaan vaan onnistuu luomaan melkoisen vahvoja tunnelmia vahvoilla ideoilla ja soundeilla. Kappaleet ovat pitkähköjä, valtaosin noin kymmenminuuttisia kehitelmiä, joissa on selviä teemoja ja sointukulkuja – kyse ei siis tosiaan ole pelkästä jammailusta, jos kohta ei myöskään läpisävelletystä materiaalista. Kappaleiden jatsahtavuudessa on eroja, The Self-Licking Ice Cream Cone on silkkaa canterbury-fuusiota, Levinin väkevän bassottelun varassa rouheasti etenevä Agent Orange avantimpaa Stick Men –tummistelua. Vielä tummempia vesiä tulkitsee levyn päättävä 9-minuttinen Emmetropia, joka on samalla suosikkini tämän levyn kappaleista. 

 

Yksi asia minua vähän häiritsee: kaikua on höltsätty miksaukseen isolla kauhalla, minun makuuni aivan liian isolla. Selkeys kärsii. Siitä huolimatta tämä on erittäin nautittava levy, suosittelen varsinkin kaikille Tony Levinin faneille.

Mm. Änglagårdin rumpalina kunnostautunut Mattias Olsson on tällä toisella Molesome-nimen alla tehdyllä sooloalbumillaan heittäytynyt varsin kokeellisille linjoille. Levyn takakansitekstissä hän toteaa kyllästyneensä pikkutarkkaan ja aikaa vievään studiotyöskentelyyn ja halunneensa välillä tehdä jotain spontaanisti ja nopeasti. Vähän yli puolituntisen levyn ainoan kappaleen tekeminen kesti vain noin viikon. Mukana on satunnaisuutta ja ”äänellisiä vahinkoja” – vähän kuin kuuntelisi radiota vaihdellen kanavia ja parkkeeraten välillä kanavien väliin. Tietokoneita tai automatiikkaa ei levyn teossa ole käytetty, mikä on omiaan viemään soundilliset mielikuvat jonnekin 70-luvun alun Saksaan.

 

Miltä levy sitten käytännössä kuulostaa? Minäpä kuvailen. Alku soljuu hitaasti avaruudellisen ambienteissa tunnelmissa, vähän kuin radiona käytettäisiin radioteleskooppia ja kuunneltaisiin galaksin keskustan suunnalta tulevia heikkoja signaaleja. Muutaman minuutin kuluttua mukaan alkaa hiipiä häiritsevämpiä elementtejä – ehkä signaalien tielle on osunut läjä avaruusromua. Vaihdetaan 60-luvun lopulta asti vintillä lojuneeseen putkiradioon: joku soittaa hajamielisen oloisesti trumpettia samalla kun hallissa ämpärinsä kanssa kolistelevan siivoojan kissa kävelee pianon koskettimilla. Puolenvälin kieppeillä mukaan ryömii vähäksi aikaa huoltomiehen työkaluilla rappukäytävässä soittama kompintapainen, mistä palataan kuitenkin ripeästi radion ääreen. Pienen alkaa mukaan tulla ihmisääniä eri taajuuksilta samaan aikaan kun joku soittaa naapurissa hieman kömpelöitä kitarakuvioita. Viereisiltä radiokanavilta mukaan punkee säröistä puhetta ja epämääräistä noisea sekä ”kölninvettä” eli kolinaa. Häröilyjakson jälkeen löytyy joltain taivaskanavalta sanatonta laulua ksylofonin helskyttelyn siivityksellä. Tälle kanavalle ei kuitenkaan parkkeerata kauaksi aikaa, liian kaunista. Lisää puheohjelmaa! Trumpettikanavakin löytyy taas vähäksi aikaa, mutta sitten radio viritetään Radio Ruhrin taajuudelle höristelemään rumpusoolon ja kohinageneraattorin päälle haahuilevia kuvioitaan maalailevaa mellotronimaestroa. Eipä kauaakaan kun kaksi kitaraa jo punoo hermostuneesti juonikuvioitaan…jaa, kitaroita onkin kolme, ei kun neljä, vai olisiko sittenkin viisi? Lopuksi hiljennytään rutkasti kaiutettujen trumpetin ja vokaalimattojen soinnuttelemana unten maille.

 

Mitä levystä jäi mielen päälle? No, alkuosa toimii erinomaisesti ambient-musana, mutta myöhemmin varsinkin toisteiset ja särötetyt puheenpätkät kuulostavat jo toisella kuuntelukerralla hieman ärsyttäviltä. Spontaania tajunnanvirtaahan tämä varmasti tekijälleen on, mutta minä olisin kyllä ollut tyytyväinen, jos levyä olisi hieman editoitu sillä studiosta bannatulla tietokoneella. 

 

Kuulin ensimmäisen kerran Magma-nimisen yhtyeen musiikkia joskus 70-luvun puolivälissä ostettuani hetken puolijohteesta Suomessa sillon varsin tuntemattoman yhtyeen levyn Köhntarkösz. En sille heti hirveästi lämmennyt, vaikka musiikki varsin omituiselta kuulostikin — mikä oli meikäläiselle jo tuolloin hyvä signaali. Hieman tämän jälkeen ilmestyi Live-tuplalevy, joka puolestaan teki sen verran kovan vaikutuksen, että pakotin silloiset bändikaverinikin kuuntelemaan sitä, ja noiden aikojen jälkeen levyhyllyyni (ja todennäköisesti noiden ammoisten bändikavereidenikin levyhyllyihin) on kasautunut melkoinen Magma-kokoelma, vaikkakaan ei mitenkään täydellinen. Suuri osa näistä levyistä on live-tallenteita, ja musiikin luonteesta johtuen myös studioalbumit ovat enemmän tai vähemmän studioliveäänitteitä. Onkin suorastaan mahdoton kuvitella, että Magman kappaleita ääniteltäisiin soitin kerrallaan click-trackin tahdittamana.



Noin 42 vuotta ensikuuntelujen jälkeen tapaan vanhan bändimme rumpalin Jarin Helsingin keskustassa ja menemme Tavastialle ihmettelemään, miten yhtye voi olla kaikkien näiden vuosien jälkeen paitsi kasassa myös erinomaisessa esiintymisvireessä ja riittävän suosittu myymään tuvan täyteen räntäsateisena torstai-iltana.

Lämmittelybändinä on niinikään pitkän linjan kulttiyhtye Circle, jonka mainio jumitusmusiikki tuntuu aivan sopivalta tähän iltaan. Mutta vaikka pidänkin kuulemastani, hieman silti kismittää tieto, että seuraavana päivänä Tukholmassa lämppärinä on Mats/Morgan, joka kuitenkin on reippaasti lähempänä oman musiikkimakuni taajuuksia. No, kaikkea ei voi saada. Lämmittelybändin aikana sali tuleekin todella lämpimäksi, ja loppuiltaa kohden hienhaju sen kuin sakenee.


Tavastia on täynnä tuttuja, ja hilaudumme pienellä porukalla salin etuosaan ennen Magman saapumista lavalle. Odotellessa muistelen kahta aikaisempaa Magman Helsingin-keikkaa. Ensimmäinen, 80-luvun Merci-albumin jälkeinen esitys Vanhalla oli itselleni melkoinen pettymys, kuten oli kyseinen albumikin. Vuoden 2004 Savoy-teatterin konsertti sen sijaan on jäänyt mieleen loistavana tapauksena. 

Bändi saapuu lavalle vähän klo 22 jälkeen, kokoonpanona Christian Vander (yhtyeen perustaja, rumpali, säveltäjä ja ajoittain myös laulaja), vuodesta 1972 asti mukana ollut laulaja Stella Vander, kolmisenkymmentä viime vuotta mukana ollut laulaja Isabelle Feuillebois, huomattavan paljon Alec Baldwinin näköinen Herve Aknin (laulaja vuodesta 2008), runsaat parikymmentä vuotta bassoa soittanut Philippe Bussonnet, kitaristi Rudy Blas, vibrafonisti Benoit Alziary (joka on bändin joissain aikaisemmissa kokoonpanoissa soittanut myös koskettimia), sekä sähköpianisti Jerome Martineau.

Illan biisilista on ytimekäs: Emehntehtt-Re, Theusz Hamtaahk ja encorena Magman sivubändi Offeringin kappale Ehn Deiss. Käytännössä nuo varsinaisen setin muodostavat kaksi pitkää teosta koostuvat useista osista, joita on kuultu myös erillisinä levyraitoina, kuten Emehntehtt-Ren osat Rinde (levyllä Attahk) ja Hhai (Live/Hhailla). Aivan alussa Christian Vanderin soitto on sen verran irtonaista, että huomaan kuvittelevani miehen juuri heränneen päiväunilta ja soittelevan vielä hieman unihiekkaisena vähän mitä sattuu. Toisaalta Magmassa on sellainenkin hassu ominaispiirre, että rumpali on yhtyeen ainoa soittaja, jolla on mahdollisuus ottaa rytmisiä vapauksia muiden nakuttaessa kellontarkkaa rytmiä omilla instrumenteillaan. Basson, kitaran, sähköpianon ja vibrafonin yhteissoitto toimii kuin hyvin öljytty kone. Riffien tykittäminen tarkasti tahdista toiseen on vaikeampaa kuin itse kokeilematta uskoisi. Toki myös laulajat osallistuvat rytmin luomiseen harmonian ja melodian ohella. 


Vaikka tässäkin tapauksessa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, huomio kiinnittyy usein myös niihin osiin. Erityismaininnan ansaitsee basisti Bussonnet, jonka tiukka tykitys on lähes uskomatonta täpinöintiä. Bussonnet ansaitsee ehdottomasti paikan Jannick Topin ja Bernard Paganottin rinnalla legendaaristen Magma-basistien kunniagalleriassa. Herve Aknin niinikään täyttää Klaus Blasquizin saappaat hienosti. Stella Vanderin jalkineita puolestaan ei onneksi tarvitse kenenkään muun sovitella, sen verran olennaiseksi osaksi hänen laulunsa bändin soundissa on vuosikymmenten aikana muodostunut. Keikan alussa huomioni kiinnittänyt Christian Vanderin hieman huolimattoman oloinen rumpalointi tarkentuu nopeasti tuttuun omaperäiseen kolisteluun aggressiivisine pelliniskuineen. Harmi vain, etten omalta paikaltani näe Vanderista kuin symbaalin takaa kohoavan päälaen, joten hänen kuuluisa eläytyvä ilmeilynsä jää tällä kertaa näkemättä. Ehkäpä ensi kerralla — ainakin Stella Vander lupailee välispiikissään bändin tulevan jatkossa useammin Helsinkiin. Toivotaan, että tämä pitää paikkansa.

Theusz Hamtaahkin jälkeen bändi poistuu lavalta ja saapuu soveliaan tauon jälkeen raivokkaiden aplodien kannustamana esittämään yhden encorebiisin. Myös Christian Vander tulee lavan etuosaan laulajaksi, komppi jää kosketinsoittaja Jerome Martineaun taottavaksi. Ehn Deiss on kaunistakin kauniimpi laulu, niin kaunis että melkein tulee itku. Tämän jälkeen on pakko tsekata jostain syystä väliin jättämäni Offeringin tuotanto...


Toista encorea ei tule, mutta hyvä näinkin. Savoyn keikalla ei muistaakseni tullut ensimmäistäkään. Konsertin jälkipuinneissa paikalla olleiden kavereiden — joihin kaikkiin en edes ehtinyt törmätä täydessä salissa — kanssa toteamme elämyksen mahtavaksi. Tämä oli ehdottomasti yksi parhaista kokemistani keikoista!

(Kuvat: Eetu Pellonpää, Otso Pakarinen)

Tämä Moonwagonin neljäs levy on luontevaa kuunneltavaa heti edellisenä arvioimani Quantum Fantayn space-rokkauksen jälkeen. Vaikka molemmat bändit voidaan ilman suurempia tunnontuskia luokitella samaan genreen, erot näiden kahden levyn välillä kuulee hyvin. Moonwagonilla on tällä levyllä bootsit juurevammin maan kamaralla. Osittain kyse on soundeista: Moonwagonilla on rouhea, livemäinen meininki kun taas Quantum Fantay luottaa genrelle tyypillisesti rytmisiin delay-efekteihin ja sliipattuun studiosoundiin.

Levyn avaava nimikappale alkaa hardrock-tunnelmissa Jani Korven tuhdilla kompilla, Joni Tialan särökitarariffittelyllä ja Janne Ylikorven notkealla bassottelulla. Sitten kiristetään tahtia ja hypätään uuteen riffiin. Eipä aikaakaan kun vaihdetaan maanosaa jonnekin Väli-Amerikan tietämille, missä   Ylikorven Chris Squiren mieleen tuova kipakka bassottelu varastaa show’n. Pienten kertausten jälkeen saapuu kuvioihin ylväs syntikkateema. Lauluakin pukataan kehiin vähän Hawkwindin malliin. Kappaleen päättävät akustiset kielisoittimet. Hieman hajanainen kappalerakenne siis, mutta hei: nythän ollaan progesivuilla, joten siitä ei tällä kertaa tule miinuspisteitä.

Kakkosraita Haunted Hallwaysin urut ja sähköpiano tuovat uutta vivahdetta soundiin, tosin niillä soitetut teemat ovat instrumentaalina hieman yhdentekevän kuuloiset – vähän kuin laulu puuttuisi. Parin minuutin kohdalla kappale ikään kuin vaihtuu toiseksi. Syntikkavetoinen teema voisi hyvin olla jostain tv-sarjan tunnarista (mikä meikäläisen sanomana ei suinkaan ole mikään moite). Sitten palataan taas alun tahkoamiseen.

Alchemyn 12-kielinen kitara ja folk-sävyt ovat tämän jälkeen tervetullutta vaihtelua, kuten on myös Dus Asterin lyhyt  Vangelis-Jarre-osastoinen syntikkatunnelmointi, jonka halutessaan voi  ajatella introksi levyn päättävälle 8-minuuttiselle South of Bermudalle, joka palauttaa bändin juurilleen avaruusrokin pariin. Pätevä raita tämäkin, tosin minun makuuni kappaleen ”kertosäkeessä” putkahtava laulustemma vie jälleen ajatukset vähän turhan lähelle Hawkwindiä.

Kansitietojen mukaan tämän alle puolituntisen levyn kappaleita on äänitetty vuosina 2013-2016, joten keneltäkään kysymättä oletan kyseessä olevan enemmänkin ylijäämämateriaalista - toki laadukkaasta sellaisesta - kasattu kooste kuin kokonaisteos, joten Devil’s Labyrinth on vääjäämättä hajanaisempi levy kuin tuo vertailukohdaksi sattunut Quantum Fantayn Tessellation of Euclidean Space. Moonwagonin seuraavaa pitkäsoittoa odotellessa tätäkin kelpaa toki kuunnella.

Belgialainen Quantum Fantay täräyttää yhdeksännellä albumillaan kunnon space rockia kuplivine syntikoineen, tiukkoine rumpukomppeineen, tanakoine bassolinjoineen sekä tietysti lennokkaine kitarasooloineen. Kaikki palikat ovat siis kohdallaan. Huilu ja saksofoni tuovat soundiin vielä lisää ilmavuutta. Pääjehuna häärii syntikkamies Pete Mush, joka levyn kansitietojen mukaan on säveltänyt, äänittänyt, tuottanut, miksannut, kokannut ja vielä syönytkin tämän pläjäyksen. Mikäs siinä, maukastahan tämä on.

Kuuntelin vertailun vuoksi myös vuoden 2014 albumin Terragaia, jolla on jonkin verran maailmanmusiikki- ja folkvaikutteita. Niitä ei juuri ole tällä uusimmaisella - tyylilajiin kuuluvia ”itämaisia” skaaloja ei lasketa – mutta hyvähän se vain on, jos bändi hieman varioi tarjoiluaan.

Levyn pääteos on neliosainen Skytopia, jossa välillä irtaudutaan tiukasta space rock –putkesta melodisen instrumentaaliprogen kentälle. Mush osaa säveltää kauniin lennokkaita ja jollain lailla ylevänkin kuuloisia melodioita. Kyllä tätä erittäin mielellään kuuntelee.

Näinä väärinkirjoittamisen kulta-aikoina jäi vielä semmoinen asia askarruttamaan, että onkohan bändin nimen loppuosassa ollut alun perin kirjoitusvirhe? Logo suunniteltu ja levynkannet jo painossa, t-paidat tilattuna, sitten joku huomaa että ”Fantasysta” puuttuu ässä…no, jäipähän sitten yksi ässä enemmän hihaan!

Kun levy alkaa vauhdikkaan vastaansanomattomasti kappaleella nimeltä Bulgarian Punishment, täytyyhän nimessä olla totta ainakin toinen puoli. Tässä tapauksessa totta on kipakka balkanilainen meininki, josta kolmen ja puolen minuutin juhlinnan jälkeen rauhoitutaan pakkomielteisen pianon d-sävelen ympärille rakentuvaan Infotron Obsessioniin, joka puolestaan edustaa jonkinlaista sofistikoitunutta nykyfuusiota. Siinä akustisilla soittimilla vedetään toisteisia sekvenssejä, joten kappaleen tyyliin on hakeutunut jopa hieman elektronisen minimalismin vivahteita, varsinkin kun haitaria on hieman väritetty efektipedaaleilla. Rangaistus on tästäkin rallista kaukana. Reipas meininki ja ennakkoluuloton seikkailu kansanmusiikin, jazzin ja kamariprogen muodostaman kolmion alueella sen sijaan on jo huomattavasti lähempänä totuutta.

Hyväluoma Groupille on antanut nimensä viulisti Tero Hyväluoma, joka on edellämainittua aluetta seuraaville tuttu monista yhteyksistä kuin myös Colossuksen sivuillakin käsitellyiltä Utopianisti-levyiltä. Yhtyeessä haitaroi myös Harri Kuusijärvi, jonka Music for a Family Picnic –levystä tykkäsin tällä saitilla joitain aikoja sitten. Jonkinasteista hengenheimolaisuutta Kuusijärven Koutukseen sekä Markus Pajakkalan Utopianistiin heijastuu myös tästä Reflection-levystä. Niitä yhdistää tietynlainen kaikesta tunkkaisuudesta tuuletettu vapautunut yleisilme sekä tietysti taiturimainen musisointi.

Yhtyeen muut kolme jäsentä ovat pianisti Matias Tyni, kontrabasisti Vesa Ojaniemi sekä rumpali Jesse Ojajärvi. Akustinen levy siis, ja sellaisena erittäin hyvin tuotettu, joten aplodit on syytä antaa myös äänittäjä-miksaaja Joonas Saikkoselle. Improvisaatiolla tuntuu olevan sävellysten tulkinnoissa merkittävä rooli, ja levy onkin äänitetty studiolivenä – muutoinhan näin tiivis soittajien vuorovaikutus ei kerta kaikkiaan olisi mahdollista. Äänityssessioissa on muuten kuvattu kustakin kappaleesta videot, jotka löytyvät Youtubesta Lusti Arts –kanavalta. 

Oma suosikkini levyn kappaleista on Goblin Chase nyrjähtäneine piano- ja viuluriffeineen, mutta eipä muistakaan raidoista löydy moitittavaa. Levyn päättää kaunis ja mietiskelevä Hang in the Balance, joka seitsemästä Tero Hyväluoman kappaleesta poiketen on basisti Vesa Ojaniemen säveltämä.

Loistolevy, kestokuunteluun menee! 

Dai Kaht on nelimiehinen kajaanilaisyhtye, joka on ottanut tyylilajikseen zeuhlin, progen alalajin joka ammentaa vaikutteensa Magma-yhtyeeltä – ja nyttemmin toki myös sen seuraajilta. Tyylilajiin kuuluvat mm. tahdin-parin mittaisista riffeistä ja hokemista ketjutetut kappalerakenteet, joissa yksittäistä riffiä voidaan jauhaa pitkäänkin samalla kun sen ympärillä tapahtuu hitaampaa kehitystä. Toinen tavaramerkki on sci-fi-henkisissä sanoituksissa käytetty itse keksitty, usein sotilassaksaa muistuttava kieli. Kolmas, sekin Magmalta peräisin oleva piirre on tietynlainen rujouden ja kauneuden vuorottelu, joka voi tuoda kuulijan päähän mielikuvia vuorenpeikkojen ja keijukaisten yhteisistä ryhmätansseista.

Käsitellään nyt tämä möhköfantti (eli Magman vaikutus) Dai Kahtin osalta heti tässä vaiheessa, ettei se jää turhaan olohuoneeseen jumittamaan. Kuinka paljon Dai Kaht kuulostaa Magmalta? Aika paljon: yllä esitetyt tunnusmerkit täyttyvät täysimääräisesti. Haittaako se? Jotakuta saattaa haitatakin, muttei minua. Miksei? Olen joskus  Colossuksen arvosteluissani valittanut sitä, että nykyisistä progebändeistä turhan moni on ottanut liikaa vaikutteita yhdeltä tai kahdelta suurelta bändiltä, useimmiten Genesikseltä ja/tai Yesiltä. Saahan niin toki tehdä, ja joltain alustaltahan sitä bändin täytyy ponnistaa. Kolmannensadan wanna-be-genesiksen kohdalla vain alkaa jo tökkiä. Zeuhl-pohjalta lähteviä yhtyeitä sen sijaan ei ole ruuhkaksi asti, varsinkaan Suomessa. Siksi meikäläiselle tämä Dai Kahtin debyyttilevy ei töki ollenkaan, vaan päin vastoin kuulostaa raikkaalta tuulahdukselta satojen neoproge-genesistelyjen seassa, etenkin kun homma on toteutettu näin mallikkaasti – ja ehkäpä myös pienen pieni huumorin pilke sytykkeenä silmäkulmassa.

Ja sitten siihen toteutukseen. Yhtyeessä soittavat Atte Kemppainen alias Alemaahr Kempah (laulu, basso ja sävellykset), Ville Sirviö alias Willargh Shirow (soolokitara), Tommi Ruotsalainen alias Zwerie Stöbah (komppikitara) sekä Osmo Saarinen alias Ozamö Sharif (rummut, lyömäsoittimet ja laulu). Lienee ihan hyvä asia, että bändissä ei ole kosketinsoittajaa eikä naisvokalistia, koska silloin lopputulos varmasti kuulostaisi vieläkin enemmän esikuvaltaan.

Levyn avaava Karaouh alkaa alkupamauksella ja sen jälkeisellä intensiivisellä riffittelyllä, joka jostain syystä tuo mieleeni Höyry-koneen. Sitten seuraa kingcrimsonmainen ”lähtöselvitys” ennen seuraavaan laukkaan kirmaamista. Viimeistään laulun yhtyessä riffittelyyn syntyy yhteys Magmaan.

Saumaton siirtymä kakkoskappaleeseen Wakü toimii oivasti tunnelmaa kohottaen ja hetken päästä ilmavan kitarariffin päälle tuleva puheosuus on jälleen silkkaa zeuhlia. Sirviö vetää hieman stevehillagemaisen kitarasoolon ja ”laulusäkeistön” jälkeen kohta toisen, kolmannenkin. Jos mukana olisi gongmaista syntikkapulputusta, oltaisiin selkeästi space rockin tontilla.

Helvet Sttröi on rankka rutistus, jossa Kemppaisen ärhäkkä säröbasso pääsee loistamaan. Olen suuri Magma-basistien Jannick Topin ja Bernard Paganottin fani, ja niin tuntuu olevan Kemppainenkin. Kappaleen lopussa bändi yltyy aivan hillittömään laukkaan. Neloskappale Gnyynlaggör alkaa vähän tavanomaisemmalla riffittelyllä ja ensimmäinen lauluosuus vedetään tällä kertaa englanniksi. Siihen normimeininki sitten loppuukin. Kohta vaihdetaan viisijakoiseen tahtilajiin ja ryhdytään toistamaan kappaleen nimeä välillä taustariffejä, tahtilajia sekä tempoa vaihdelleen. Loppupuolella hassutellaan magmamaisilla hokemilla ja röyhtäilyillä. Addurrenn jatkaa samaan tyyliin.

Kuudes kappale Kadett Mozamï alkaa kauniilla introlla, jonka jälkeen intensiiviriffitellään synkopoidusti, kunnes noin kolmen minuutin kohdalla taas rauhoitutaan avaruusrockille. Rauhaa ei kuitenkaan kauaa kestä, kohta kitaristit alkavat veivata neuroottista ja erittäin magmamaista kahden sävelen riffiä stereona. Sitten hiljennytään ambient-pedillä tuumailevalle säröbassolle, josta kipaistaan tahtia kiihdyttäen space-rock-riffien pariin. Advent alkaa viisijakoisella riffillä, jonka ympärille koko kappale rakentuukin, Saarisen vaihtaessa välillä ovelasti kaksijakoiseen komppiin. Levyn päättävä Doover Üouh jatkaa kauniin melodisen alun jälkeen riffi-ilottelulla päättäen levyn Fripp-henkisen kitarasoolon  ja molempien kitaristien harmoniariffittelyn jälkeen alkua peilaten pontevaan loppupamaukseen.

Summa summarum: omaperäisyyspisteitä Dai Kahtille ei vielä voi pahemmin jakaa, mutta valitsemassaan tyylilajissa bändi on tällä esikoisellaan onnistunut loistavasti. Yhteissoitto pelaa hienosti, riffit ja hokemat jäävät pyörimään päässä pitkiksi ajoiksi. Ennen kaikkea levy on tällaiselle pitkän linjan Magma-fanille herkullinen ja välillä hekotuttavakin (muttei koskaan haukotuttava) kuuntelukokemus. Aikaa myöten bändi löytänee luontevan suunnan kehittää ilmaisuaan omintakeisempaankin suuntaan - onneksi perustukset on valettu kuohkeasta laavakivestä eikä mistään betonista!

Tällä toisella albumillaan Harri Kuusijärvi Koutus on kasvanut triosta viisimiehiseksi kokoonpanoksi ja sitä mukaa myös yhtyeen soundi on laajentunut ja monipuolistunut. Debyyttilevyn tapaan framilla ovat Harri Kuusijärven harmonikka (usein efekteillä ryyditettynä) ja Veikki Virkajärven sähkökitara. Rytmiryhmän muodostavat kontrabasisti Eero Tikkanen, rumpali Jesse Ojajärvi sekä Teho Majamäki vibrafoneineen, efekteineen ja lyömäsoittimineen.

Välillä anarkistisestikin avant-progeen päin kallellaan olevaan debyyttiin verrattuna tämän levyn kappaleet ovat kypsyneet hallitun monitahoiseksi instrumentaalifuusioksi, jossa suomalaisen jazz-rockin ja instrumentaaliprogen pitkä perinne jatkuu ja kehittyy kauniisti. Orgaanisen dynaamista soundia ryyditetään sopivasti efekteillä, kliseisemmistä fuusiokuvioista pysytellään visusti loitolla, eikä mihinkään kappaleeseen rynnistetä tekniikka edellä.

Useissa kappaleissa on jonkinlainen lämpimän mietiskelevä tunnelma, joten kenties levy nimensä mukaisesti sopisikin perhepiknikin soundtrackiksi. Ambientista ollaan silti kaukana: tällä piknikillä kyllä sattuu ja tapahtuu. Voisi kuvitella, että mukana ovat vanhempien lisäksi ainakin vilkas alle kouluikäinen tenava, identiteettikriisiä säteilevä teini, pari varisten perässä säntäilevää koiraa sekä hullu eno. Kukaan ei kuitenkaan riitele saati tappele, kaikilla on mukavaa ja välillä jopa naurattaa. Ja järven välittömässä läheisyydessä ollaan, ehdottomasti.

Vaikka tämä kakkoslevy onkin monella tapaa edeltäjäänsä ehyempi ja kypsempi teos, näin avant-progen ystävänä jäin hieman kaipailemaan debyytin rosoisimpia särmiä ja kulmia. Mutta hei, kyllähän sen ykköslevynkin voi kuunnella heti perään - ja niin juuri teinkin!

Helsinkiläinen Tristanuevo operoi jo perinteiseksi muodostuneella “nainen ja ääni, mies ja työasema” -syntikkapopduopohjalla. Kaksikon aikaansaama musiikki ei sitten olekaan mitään tavanomaista poppia eikä perinteistä progeakaan. Saate-esittelyn mukaan Tristanuevo ammentaa vaikutteita mm. 70-80-lukujen taitteen new wavesta ja toden totta: duon musiikista herää mielleyhtymiä moniin tuon ajan mielenkiintoisimpiin uuden aallon yhtyeisiin, joita itsekin tuli aikoinaan paljon kuunneltua. Nimiä on silti tässä yhteydessä turha mainita, koska vaikutteistaan huolimatta tämä Tristanuevon toinen, vain digijulkaisuna saatavilla oleva albumi kuulostaa tuoreelta ja omaperäiseltä. 

Tuomas Eirolan sävellykset ja sovitukset ovat kekseliäitä, ne ikään kuin pakoilevat totuttuja sointukulkuja ja melodiapolkuja. Anna Puhakka performoi haastavat laulumelodiat ilmeikkään notkeasti. Puhakan ja Eirolan englanninkieliset sanoitukset kertovat tarinoita mm. evoluutiosta, siirtolaisuudesta ja luovuudesta. Eirola johdattelee sovitukset välillä jopa gentlegiantmaisiin kiemuroihin sähköpianollaan, jonka ohella soundimaailmassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista kiintoisaa. Yleisvaikutelma on jonkinasteisesta työasemamaisuudestaankin huolimatta ilmava ja jopa orgaaninen. Hauskoja ylläreitäkin pukkaa; pidemmässä kuuntelussa niistä tulee odotettuja käänteitä musiikillisella polulla, joka yllätysmomenttien haihduttuakin on vaihteleva ja uniikki.  

Näin omintakeisella musiikilla ei liene asiaa radioiden soittolistoille, mutta sitä suuremmalla syyllä voin suositella Tristanuevoa kaikille ennakkoluulottomille progeharrastajille pidempiaikaiseen kuunteluun!

Albumin Spotify-linkki:

https://open.spotify.com/artist/48hdpe2Pqfpyr1X9US7K3s?ref=wp

Pages: 1 2 3 4 ?