Morpe's blog

Vinyylijuhlat vain jatkuvat! Svart on jatkanut hienoa kulttuurityötään julkaisemalla tästä Y U P:n mestariteoksesta ensimmäisen vinyyliversion! Jo aikanaan minua harmitti kovasti, kun tämä oli vielä vinyylinä julkaistun Huuda Harkiten -esikoisen jälkeen ensimmäinen Y U P -julkaisu vain cd:nä. Tuolloinhan ainakin Suomessa uskottiin, että vinyyli tulee häviämään kokonaan eikä oikeastaan edes isojen artistien levyjä enää tässä formaatissa julkaistu, saatikka sitten marginaalibändien. Onneksi asia on nyt korjaantunut.

Tämän temaattisen levyn yhtenä musikillisena teemana tuntuu olevan, että jos ei mukaan nyt saatu ihan kaikkia eri musiikkityylejä, niin mahdollisimman useita kuitenkin. Tästä varsin haastavasta tehtävästä bändi suoritui mielestäni erinomaisesti, tyylikirjo ei ala rasittaa missään vaiheessa. Mikäli muistan oikein, tarkoituksena oli alunperin lähteä rakentamaan teema-levyä 1992 julkaistun singlen "Daavidin Fuzz/Paratiisin Sahakielet"-ympärille, mutta projektin viivästyessä erityisesti yhtyeen elämäntilanteeseen liittyen (yhtyeen jäsenet hajaantuivat tuolloin pitkin Suomea) kappaleet päätettiin jättää tulevalta levyltä pois. Levyn aloittaa upeasti Yesin moog-soitannat mieleen tuova syntikkaintro kappaleessa "Tyttö Jota Rakastan". Varsin menevän melodisen kuljetuksen lisäksi kappaleessa kuullaan pätkä teknoa ja lopuksi sambaa. Seuraavasta singelenäkin julkaistusta "Minä Olen Myyrästä" muodostui Y U P:n ensimmäisiä hittejä. Kappale alkaa "Jailhouse Rockin"-introlla, mutta lähtee kulkemaan vauhdilla 7/8-tahdissa. Välissä kuullaan hyvin reggaeta poljentoa. Seuraavaksi tulee kaikkien aikojen paras Y U P -kappale, eli "Huonot Uutiset". Tämä täysin koskettimilla ja rummuilla toteutettu kappale on kaikessa kauneudessaan pelkästään upea! Koskettimet jäljittelevät hyvin sinfoniaorkesteria. Harmi kyllä, ettei Y U P koskaan joidenkin toisten artistien tavoin tehnyt levyä sinfoniaorkesterin kanssa, koska tämän kappaleen olisi myös sellaisessa muodossa mielellään kuullut. Ikävää on, että tähän vinyyliversioon on painovirhepaholainen laittanut levyllä Martikaisen kanssa upean dueton laulavan Hanna Kärkkäisen sijasta Heikki Kärkkäisen nimen (ilmeisesti suoraan discogsista), joka käsittääkseni tunnetaan hyvin erilaisesta laulannasta. Seuraavaksi kuullaan levyn heveintä antia kappaleessa "Älä Astu Kauppiaan Päälle". Kovaa menoa pehmentää kuitenkin laulusäkeissä kuultavat akustiset kitarat. Levynpuoliskon lopettaa "Pää Puhuu", jossa Martikaisen puhuman monologin taustalla kuuluu 60-luvun lopun jännityssarjojen tunnareittin tyyppistä instrumentaalimusiikkia.

Toisen puolen aloittaa levyn nimikappale. Tähän viiteen minuuttiin on onnistuttu saamaan mukaan niin tyypillistä Y U P -kiitoa, doom-metallia, Zappa tyyppistä avantgardea, sambaa kuin doo-wopia. Kappale toimii kuitenkin mainiosti erityisesti melodisten kitara- ja kosketinsoitinkuvioidensa ansiosta. Seuraavassa "Mitä Elämän Jälkeen" kuullaan puolestaan mm. skata. "Soljan Käsittely" on taas hyvin Zappa-henkinen iloittelu. "Kuonamagneetissa" yhtye operoi jazzin kentällä mm. swingin ja yökerhojatsin parissa. Levyn lopettava "Taivaiden Maisterit" on sitten "Huonojen Uutisten" ohella levyn upeinta antia. Erittäin akustisen kauniisti alkava kappale muuttaa muiden kappaleiden tavoin muotoaan, mutta pysyy loppuun asti juhlavana. Kappale loppuu kauniiseen, stringer-tyyppisen syntikkasoitantaan Martikaisen laulaessa avaruuden rautaromun satamisesta maistereiden niskaan.

Levyn tekstit ovat taattua Martikaista. Keskeisinä henkilöinä levyllä ovat tehtaanomistajaperhe, joka käyttää ihmisiä niin orjina tehtaassaan kuin heidän hiuksiaan toppatakkien ja patjojen täytteinä. Tärkeitä henkilöitä ovat myös perheen rikoksia selvittävä salapoliisi Henry Blavatsky sekä kadulla makoilusta pitävä kauppias Paukku. Kuten arvata saattaa, etsivän tutkimukset eivät tule päätökseen hänen kompastuessaan kissaan ja jäädessä auton alle. Etsivän elämätavat eivät olleet kaksiset, mutta ikävä kyllä perkele ei saa hänen sieluaan, koska käyttää "matkarahansa" viinaan ja makaa sammuneena viereisessä pusikossa Henryn poistuessa maallisesta ruumistaan. Niinpä Henrykin päätyy taivaaseen. Martikainen mainitsee vinyylin liitteessä tuolloin kirjallisina esikuvinaan olleen Jouko Turkan näytelmä-tekstien sekä Bulgakovin ja Harmsin kirjallisuuden. Yhtymäkohtia Bulgakovin "Saatana Saapuu Moskovaan" teokseen löytyykin. Bulgakovin kirjassa Moskovan kirjallisuuden seuran puheenjohtajan pää irtoaa tämän liukastuessa kadulla olevaan ruokaöljyyn ja jäädessä raitiovaunun alle. "Toppatakkeja" -levyssä kauppiaan pää irtoaa jonkun lättäjalan polkaistessa tämän kurkulle. Myöhemmin molemmat päät heräävät henkiin, levyllä pää puhuu nauhalle tarinan murhaamistilanteestaan, kirjassa Saatana herättää pään järjestämissään läksiäisjuhlissa. Vaikkei Martikainen mainitsekaan Bukowskia, kyseisen kirjailijan Henry Chinaski lienee ollut niin nimeltään kuin elämäntavoiltaankin etsivän esikuvana.

90-luku ei ehkä ollut mitenkään suomalaisen musiikin kulta-aikaa, mutta toisaalta erityisesti marginaalissa tehtiin paljon tuolloin hyviä levyjä. Y U P:n kanssa samoilla progen ja punkin välilinjoilla operoivat myös Deep Turtle, CMX ja H C Andersen, mutta mielestäni yksikään heistä ei onnistunut tekemään yhtä hienoa levyä kuin mitä Y U P teki tällä levyllään. Levy on pysynyt minulle bändin suosikkina, vaikka toki heidän myöhemmistäkin olen pitänyt. Levy on siinäkin hieno, että se yhdistää oivallisesti bändin alkuaikojen "leikkaa-liimaa" tekniikan ja myöhemmän ytimekkäämmän melodisuuden. Levy on myös varsin onnistunut yhdistelmä Dead Kennedysin ja Zappan villiydestä. Nyt tällä hetkellä minulle ei myöskään tule mieleen toista suomalaista levyä, joka näin oivallisesti hyödyntäisi teksteissään klassikkokirjallisuutta. Jään odottamaan vinyyliversiota lähes yhtä hyvästä "Homo Sapiensista".

Tämä Circlen alunperin vuonna 1997 julkaistu levy sai viimein ansaitsemansa vinyyliasun! Ja miten upea se onkaan: kannen ollessa uskollinen alkuperäiselle cd-versiolle se näyttää vallan hyvältä ja kaiken kruunaa keltaoranssit levypussit ja oranssit vinyylit! Levy masteroitiin uudelleen Ektron 2012 cd-julkaisussa, jota en ole kuullut, mutta alkuperäisestä cd:stä muistan, että soundit olivat ohuehkot. Nyt tämä on ainakin tälle vinyyliversiolle korjattu: alapään lisäys on tehnyt musiikista hyvin täyteläistä. Jostain syystä Circle katosi minun näköpiiristäni 90-luvulla sen vaihtaessa Bad Vugum yhtiöltä Metamorphokselle. Pori-levystä luin sitten arvion soundista ja näin videon Oulun musiikkivideofestareilla. Myöskään tuosta Circlenkin levyjä julkaisseesta Metamorphoksesta minulla ei ole koskaan ollut mitään havaintoa eikä siitä nyt jälkikäteen tunnu mitään tietoa löytyvän.

Levyn aloittava Korko = klague (meronian kieli vaikuttaa olevan ainakin jokseenkin looginen, katolla = katoll käännöksestä sen voisi päätellä olevan myös suomen kaukainen sukulainen) vie kuulijan heti Circlen outoon, vieraantuneeseen maailmaan. Alun nykivä komppi vaihtuu hyvin surumieliseksi tunnelmaksi, jota korostaa Heidi Viljasen upea laulu. Tunnelma on kuin muinaisesta Kreikasta. Vieläkin nykivänpänä jatkuu seuraava Puntari = gnosem. Mutta tunnelma muuttuu seuraavassa Hissi = festum -kappaleessa hyvin kauniiksi. Vaikka kappaleen rakenne on hyvin yksinkertainen, se kantaa hienosti monien äänellisten nyanssiensa ansiosta, kuten bongojen matkaamisella kaiuttimien välillä. B-puolen avaa levyn oudoin kappale Paneeli = Krimen. Tuntuu, että naamaa alkaa väkisin nykiä sitä kuunnellessa. Tasakompilla, mutta hyvin samankaltaisissa tunnelmissa jatkaa Hiiret = delfte. Kappaleen mutkikkaasta bassokuviosta tulee mieleen vähän Tasavallan Presidentin the Bargain. Puolen lopettaa yksi maailman synkimmistä kappaleista eli Kenttä = arend. Tällä kentällä ei ole ketään ja on takuulla pimeää. Hyytävyyttä korostaa Tomi Harrivaaran jouhella soittama bassoviulu. Kappale pysähtyy keskellä, pikkuhiljaa alkaa kuulua koskettimilla soitettua taustakohinamaista ääntä, kuin kentälle sittenkin saapuisi jokin epäystävällinen ja epäinhimillinen. Kappale toimisi hyvin jonkin Stephen Kingin filmipätkän musiikkina.

Vaan jos tähänkin asti on levyllä ollut upeita hetkiä, kakkoslevyn aloittaa silti mielestäni levyn paras kappale. Tämä Rengastus = gastus kulkee jälleen nykivällä kompilla, mutta kitara soittaa siinä kaunista, surumielistä melodiaa ja koskettimet luovat hienoja kudelmia. Tunnelma jatkuu seuraavilla kahdella kappaleella hyvin positiivisena, toisessa Katolla = katoll -nimisessä H Salenius tulee mukaan soittamaan upeasti Didgeridoota. Kuten useilla Circlen vanhojen levyjen vinyylijulkaisuilla, tälläkin on täkynä ennenjulkaisematon kappale, joka on versiointi King Crimsonin the Talking Drumista. Monien coverointien tapaan se ei nouse alkuperäisen tasolle lievässä tasapaksuudessaan, mutta istuu hyvin levyn muuhun materiaaliin. Levyn lopettaa Isaak = gilded aluksi hyvin Laika & the Cosmonautsin Absurdistan -levyn mieleentuovissa tunnelmissa, kunnes keskivaiheella kappale lähtee Circlemäiseen kiitoon koskettimien tehdessä kaikenlaisia suhinoita.

Olen nyt viime vuosina Circlea fanittaessani pitänyt sen 90-luvun levyistä eniten Hissi- ja Pori-levyistä. Kuitenkin nyt niin remasteroinnin kuin hienon pakkauksen ansiosta tämä Fraten on noussut yhtä hyväksi. Mielenkiintoista on, että nämä kaikki kolme levyä kuulostavat juuri 90-luvun Circleltä, mutta ovat kuitenkin hieman erilaisia. Nerokkaan artistin merkki onkin mielestäni se, että onnistuu kuulostamaan itseltään loputtomasti toistamatta itseään. Nyt Rätön suunnatessa luovuuttaan elokuvamaailmaan mietityttää Circlen jatkokuviot. Toki julkaisematta vielä on muutamia alunperin vain cd:nä julkaistuja levyjä, joten ainakin niistä saanemme nauttia. Mielestäni Suomen kamaralla ei ole tällä hetkellä mitenkään liikaa Circlen-kaltaisia nerokkaita yhtyeitä, joten toivon sille pitkää ikää ja monia uusia levytyksiä!

Kate Bush on niitä harvoja artisteja, jotka nousivat suosioon punkin ja new waven aikakaudella hyvin epämuodikkaalla musiikilla. Kuulostihan Bushin erinomainen debyytti "the Kick Inside" enemmän 70-luvun alun naisartistejakin sisältäneeltä folkprogelta, esimerkiksi Renaissancelta tai Fairport Conventionilta. Poikkeuksellisesti naisen ura jatkui tämän jälkeenkin, nimittäin hän ensimmäisen kiertueensa jälkeen vuonna 1979 päätti, ettei kierrä enää koskaan. Syitä tähän oli useita, mutta yksi oli se, että ollessaan hyvin perfektionistinen, Bush teki keikoista niin upean ikimuistettavia sekä musikillisesti että esityksellisesti, että hän oli loppuunpalamisen partaalla kiertueen jälkeen. Muutamia satunnaisia muutaman kappaleen esiintymisiä lukuunottamatta eri artistien kanssa hän on päätöksestään pitänyt kiinni. Sitäkin suuremmalla riemulla hänen faninsa takuulla ottivat vuonna 2014 vastaan tiedon, että hän aikoo esiintyä Hammesmith Apollossa 22:na lähes perättäisenä iltana. Syksyllä 2016 tuosta konserttisarjasta julkaistiin vihdoinkin audio-levy. Konsertin kappaleet myös kuvattiin ilman yleisöä. Jäämme siis elämään toivossa, että sekin joskus julkaistaan, koska konsertista otetuista kuvista voi päätellä siellä olleen myös paljon nähtävää, lavalla kun näkyy niin veneen kajuuttaa, hylkyä kuin kummallisia lintuhahmoja ja kuutamoa.

Kun on kyse Kate Bushista, oli odotettavissa, ettei hän monen ikäpolvensa artistin tapaan esitä konsertissaan hittikavalkaadia, joka kylläkin minun tavoin olisi varmasti monia faneja ilahduttanut. Mutta eipä ole konsertin musiikkitarjonnassa silti valittamista: yhdeksän yksittäisen kappaleen lisäksi Bush heittää kehiin 2 suurempaa kokonaisuutta. Konsertti on jaettu kolmeen näytökseen, josta ensimmäisen muodostaa 7 yksittäistä laulua. Konserteissa ei kuultu levyllä olevaa "Never Be Minea" vaan se on nauhoitettu näistä kuvaussessioista ilman yleisöä. Sovituksellisesti kappaleet muistuttavat alkuperäisesityksiä, mutta aivan upean äänityksen ansiosta osa niistä on jopa alkuperäisiä parempia. Esim. pidän "Running Up That Hillistä" pehmeämmän rumputykytyksen ansiosta huomattavasti enemmän kuin alkuperäisversiosta siinä olevan kasarirumpupaukkeen ja kylmien syntikkasoundien johdosta. Myös tämän ensimmäisen näytöksen lopettavassa "King Of the Mountainissa" bändi intoutuu lopussa revittelemään alkuperäisesitystä upeammin.

Seuraavassa näytöksessä päästäänkin konsertin upeinpaan antiin, nimittäin alunperin "Hounds Of Love"-levyltä löytyvään yhden puolen mittaiseen kokonaisuuteen "the Ninth Wave". Tätä kokonaisuutta onkin sitten sovitettu uusiksi siten, että se täyttää kokonaisen vinyylin. Lisättynä on useita monologeja ja dialogeja, myöskin "And Dream Of Sheep" teema tulee uudestaan tässä versiossa "Little Light"-nimisenä. Varsin erikoinen oli myös kappaleen toteutus konsertissa: Bush lauloi osan kappaleesta kelluen suuressa vesitynnyrissä etukäteen, tämä nauha kuvineen esitettiin sitten konsertissa bändin soittaessa Bushin nauhotetun laulun mukana. Kaikella tapaa teoksen uusi sovitus on alkuperäistä upeampi, runsas puheosuuksien käyttö tuo mieleen Pink Floydin The Wallin (alkuperäisversiossa helikopterin ääni olikin otettu the Wallista). Kokonaisuus kertoo tarinan laivan haaksirikosta ja naisen joutumisesta kadoksiin kellumaan veteen, samalla tarinassa puidaan kuitenkin niin naiseutta kuin parisuhdettakin.

Kolmas näytös muodostuu sitten "Aerial"-levyn yhden levyn mittaisesta "the Sky Of Honey" kokonaisuudesta. Juonena tässä on valon vaihtelu yhden päivän aikana ja siihen liittyvä kahden ihmisen elo. "the Ninth Waven" tapaan tätäkin kokonaisuutta on sovitettu siten, että siitä tulee puolentoista levyn mittainen. Oleellisesti sovitus ei kuitenkaan muuta tätä toista kokonaisuutta, joskaan se ei alkuperäistä huonompi ole. Hieman jään kaipaamaan Gary Brookerin erinomaista laulua "Aerialin" versioinnissa "Somewhere In Betweenissä" Livellä luultavasti tämän dueton hoitava Bushin poika Albert McIntosh ei ole huono laulaja, mutta Brooker hän ei ole. Myöskin "Aerialin" upean kohokohdan "Nocturnin" hienoa groovea livebändi ei jostain syystä täysin saavuta, vasta aivan loppumetreillä vahvojen kuoro-osuuksien alkaessa kappale nousee arvoiseensa kiitoon. Kokonaisuuteen on lisätty studiolevyllä kuulematon "Tawny Moon" McIntoshin laulamana. Kappale on sinänsä ihan mainio, mutta jää vähän irralliseksi tuosta "Sky Of Honey" kokonaisuudesta ja on luultavasti ollut vain välipala, jonka aikana Kate voi huoahtaa ja vaihtaa vaatteita. Encore-kappaleina kuullaan upealta viimeisimmältä "50 Words for Snow"-levyltä peräisin oleva pianokappale "Among Angels" ja toinen "Hounds Of Loven" hittikappale "Cloudbusting". Upeammin konsertti ei voi kyllä päättyä!

Vaikka olen kovasti nauttinut Yesin useista viimeaikaisista konserttijulkaisuista, pesee tämä Bushin uusin live positiivisessa perfektionismissaan kaikki viimeaikaiset konserttilevyt. Nauhoitus on todellakin aivan upea ja kannetkin ovat pimeydestä valoon teemoineen aivan viimeisen päälle! Bush väittää kovasti, ettei levylle ole tehty jälkiäänityksiä muutamia soundiefektejä lukuunottamatta. Hyvin mahdollista tämä kyllä on, voin kuvitella, että treenauskertoja ennen konsertteja on ollut lukuisia. Luultavasti myös konserttien äänentoisto on ollut sitä luokkaa, että levy ja konserttielämys voivat hyvinkin vastata toisiaan. Ne kertokoon, jotka pääsivät jotakin noista tilanteista todistamaan! Mitään yksittäistä koko konserttiahan tämä levy ei sisällä, vaan kappaleet on koostettu eri konserteista. Vaikka tämä levy ei sisällä yhtään kappaletta minulle erittäin rakkaista Bushin neljästä ensimmäisestä levystä, voi tätä suositella hyvin johdatuksena Katen musiikkiin. Mikäli tästä livelevystä tulee hänen viimeisensä, on se upea joutsenlaulu. Kaikesta sydämestäni kuitenkin toivon, että hän vielä jatkaa musikillista uraansa, tämä pimeään suuntaan menossa oleva maailma sitä kyllä kovasti tarvitsisi.

Tämä Red Krayolan ja Art & Languagen yhteistyössä tekemä levy oli yksi minun viime vuoden kohokohdista. Red Krayola-orkesteria voi hyvin sanoa ehkä merkittävimmäksi tuntemattomaksi orkesteriksi. Ainakaan minun musiikkiatuntevasta ystäväpiiristäni kukaan ei tunnu tietävän sitä. Tässä viime aikoina olen löytänyt muutamia hienoja artisteja, joiden suosio tuntuu paljolti rajoittuvan Yhdysvaltoihin. Kuitenkin Red Krayolalla on ilmeisesti pientä, mutta vankkaa kannatusta Keski-Euroopassa ainakin siitä päätellen, että se keikkaili siellä 80-luvulla. Yleisesti bändiä pidetään niin punkin, new waven kuin no-wavenkin esi-isinä, mutta bändin virtuosimaisesta soitannasta ja kaikenlaisesta tyylien sekoittamisesta johtuen se hyvin helposti herättää myös avarakatseisen progefanin kiinnostuksen.

Bändi perustettiin jo 1966 bändin nokkamiehen Mayo Thompsonin, Frederick Barthelmen ja Steve Cunninghamin toimesta Houstonissa, Texasissa. Ollessaan 13th Floor Elevatorsin kavereita he saivat myöskin International Artist-yhtiöltä levytyssopimuksen. 1967 ilmestyi bändin klassikkolevy "Parable Of Arable Land". Seuraavalla "Coconut Hotelilla" yhtye lähti hyvin kokeilevaan suuntaan, että jopa vapaamielisellä 60-luvulla levy-yhtiö kieltäytyi julkaisemasta sitä epäkaupallisena. Levy julkaistiin vasta 1995. Vuonna 1968 ilmestyi sitten "God Bless the Red Krayola and All Who Sail With It". Ollessaan enemmän konventionaalinen, mutta hyvin mimimalistinen se ei myynyt juuri lainkaan, joten bändi hajosi. Mayo Thompson teki hienon folk-vaikutteisen soolo-levyn ja liittyi sittemmin käsitetaidekollektiiviin nimeltään Art & Language. Tämän viime vuonna ilmestyneen levyn lisäksi Red Krayola on julkaissut Art & Languagen kanssa 5 levyä, lisäksi Thompson on 70-luvun lopulta lähtien julkaissut Red Krayolan nimellä levyjä hyvin vaihtelevilla kokoonpanoilla alkuperäisten jäsenten liittyessä mukaan yhdelle levylle. 90-luvulla mm. punkia julkaissut Drag City-yhtiö innostui Red Krayolasta ja on sittemmin ollut yhtyeen julkaisija (julkaisi mm. juuri tuon hyllytetyn Coconut Hotellin).

Tämä bändin viimeisin tuotos on nauhoitettu jo 1984 ja jäänyt jostain käsittämättömästi syystä julkaisematta (ehkä Thompson oli levyjen myynnin suhteen liian luova tuohon aikaan). Levy muistuttaa hyvin paljon sitä edeltänyttä samalla kokoonpanolla tehtyä "Black Snakes"-levyä. Pohjan musiikille muodostaa Thompsonin, rumpali Chris Whiten ja basisti Ben Annesleyn soittama hyvin tiukka yhteistyö. Musiikkia puolestaan värittää Allen Ravenstinen niin koskettimilla kuin saxofonilla soittamat joko ujeltavat tai säksättävät äänet. Thompsonin naivistinen laulutyyli takuulla jakaa kuulijat, joko sitä inhoaa tai rakastaa. Kaikella tapaa yhtye tuohon aikaan kuulosti vinksahtaneelta Talking Headsilta. Tuotanto puolestaan on hyvin sofiskoitunutta kun se niin 60-70-luvulla ja myöskin 90-luvulta eteenpäin on ollut kuivempaa. Levyn kolme ensimmäistä kappaletta menevät hyvin funkeissa tunnelmissa. Kolmannessa Parents Get Cross -kappaleessa taas bändi innostuu hyvin jazz-henkiseksi. "Strong Romance" puolestaan etenee vauhdikkaalla samba-rytmillä ja levynpuoliskon päättää nykivällä 5/4-kompilla menevä "Little Doubts". Levyn toinen puolisko on kokonaisuudessaan hyvin funk-henkinen, mielenkiintoinen on "Make Believe In Moderationin" koskettimella tehty, kolmea eri säveltä vaihtava hyvin palosireenimäinen ääni. Tällä levyllä kuin myös monilla muilla Krayolan ja Art & Languagen yhteistyölevyillä tekeminen tuntuu jakaantuvan siten, että Krayola vastaa musiikista ja jälkimmäinen teksteistä. Tämän levyn teemana on lastenkasvatusneuvot vanhemmille.

Varmaankin tätä hyvin vaikeasti kategorisoitavaa bändiä voisi luonnehtia lähinnä taiderockiksi. Vertailukohta alkupään Roxy Musiciin ja Mothers Of Inventioniin ei ole kaukana. Liian vakavasti musiikkiin suhtautuvalle progefanille yhtyettä ei voi suositella, koska tietynlainen naivistisuus ja leikkimielisyys leimaa kaikkea Thompsonin tekemää musiikkia. Jos kuitenkin kiinnostus heräsi, on niin tämä levy kuin samalla yhteistyökuviolla tehty Kangaroo? ja Black Snakes hyviä aloituslevyjä. Kaikella tapaa tämä yhtye on Familyn ohella ollut minulle kaikista merkittävimpiä myöhemmän iän musiikkiuutuuksia.

Opeth miellettäneen edelleen metallibändiksi, vaikka yhtyeen nokkamies Mikael Åkerfeldt on jättänyt örinälaulun kokonaan pois jo kohta kymmenen vuotta sitten ja laulanut vain erittäin kauniilla "toisella" äänellään. Itse en lukeudu koko Opeth-tuotannon tuntijaksi. Eräs ystäväni suositteli minulle 2000-luvulla yhtyeen "Damnation" -albumia. Kansi herätti minussakin lähinnä metallimusiikkitunnelmia, mutta yllätyksekseni levy osoittautui hyvin melodiseksi, King Crimson henkiseksi surumieliseksi progeksi. Samana vuonna yhtyeeltä ilmestyi uusi, Ghost Reveries -niminen levy. Lähdin levykauppaan samoin odotuksin kuin mitä Damnation tarjosi. Onneksi kuuntelin levyä, nimittäin sen alkaessa hyvin isolla rähinällä päätin jättää levyn ostamatta. Myöhemmin lainasin kyseisen albumin kirjastosta, jolloin se osoittautui ihan kelpo metalliproge-levyksi. Yhden kerran kuuntelulla bändin Heritage -levy vaikutti soundejaan myöten jälleen King Crimsonin hengenheimolaiselta, kuitenkin kappaleet tuntuvat olevan huomattavasti sirpaleisemman koukeroisia kuin Damnation-levyllä. Lienee syytä runsaasti lisäkuunnella tuota levyä. Myös vuoden 2015 Tuska festarien keikan näkeminen lisäsi mielenkiintoa yhtyettä kohtaan.

Mutta sitten tähän bändin uusimpaan, Sorceless-nimiseen tuotokseen. Levy alkaa kauniilla akustisen kitaran soittamalla melodialla Persephone-nimisellä kappaleella naisäänen lukiessa lyhyen tekstin (luulen kappaleen nimen liittyvän Åkerfeldtin Suomeen kohdistuvaan omalaatuiseen huumorintajuun ainakin joltakin osin). Tätä seuraa välittömästi levyn nimikkokappale, jonka aloitusriffittely tuo mieleen Crimsonin Pictures Of the Cityn. Kappale jatkuu metallimaisena sisältäen kuitenkin rauhallisia suvantokohtia ja hyvin kauniin lopetuksen. Seuraavan the Wilde Flowersin rakenne on hyvin samankaltainen. Mutta kolmantena tuleva Will O the Wisp on aivan uskomattoman hieno folkprogehelmi! Mieleen tulevat niin Jethro Tull kuin Strawbs, mutta omaperäisessä kauneudessaan biisi ei todellakaan ole mikään plagiaatti mistään. Kappale alkaa akustisella kitaralla ja pian mukaan tulevat kaunis laulu ja ilmeisesti mellotronin soittamat huilumaiset taustat. Loppua kohden mukaan tulevat myös rummut ja muut soittimet.

Jotta bändin metallifanit eivät jättäisi levyä kesken, tuon kauniin kappaleen jälkeen heti perään on laitettu hyvin metallinen, mielestäni levyn huonoin biisi nimeltään "Chrysalis". Tähänkin kappaleeseen on lisätty proge-elementtejä moogilta kuulostavan syntikkasoundin ja hammondin muodossa. Lisäksi rumpalin täytyy jostain syystä soittaa kappaleen perusbiittiin nykiviä iskuja, joista johtuen kappale lähinnä töksähtelee. Seuraavaksi on onneksi luvassa jälleen herkkua folkprogen ystävälle, nimittäin nimikappaleen toinen osio on täysin akustinen. Hyvin herkkää, eteeristä tunnelmaa lisää myös jälleen mellotron. Seuraava Seventh Sojourn voisi puolestaan hyvin löytyä Moody Bluesinkin levyltä. Kappale kulkee jälleen hyvin akustisesti itämaisen melodian siivittämänä instrumentaalisesti, kunnes loppuun tulee erilainen, hauras laulumelodia. Seuraavalla Strange Brew-kappaleella taas ei ole mitään tekemistä Creamin kanssa. Kyse ei siis ole albumin tuottajan oudosta naisystävästä, vaan eteerisestä kiusanhengestä. Tämän levyn pisin kappale sisältää monia eri musiikkityylejä: kappale alkaa hyvin 50-60 -lukulaisella tunnelmoinnilla tuoden mieleen Frank Sinatran synkimmät biisit, sitten kehiin laitetaan voimakasta neoproge-tykitystä, kappale muuttuu hyvin 70-luvun bluesrocktunnelmaiseksi ja loppuun sitten vielä Sabbath-henkistä raskautta. Metallin ystäville yhtye tarjoilee vielä loppupuolella Era-nimisen kappaleen, joka albumin metallikappaleista toimii mielestäni parhaiten. Alun monien rumpuiskujen jälkeen rumpali malttaa soittaa tasakomppia muiden jatkaessa nykivää komppia ja lopputulos kuulostaa hyvin menevältä. Lopussa levyllä palataan vielä Crimsonin In the Wake Of Poseidonin tyyliin alun Persephone-teemaan tällä kertaa koskettimien säestyksellä.

Minä en juurikaan ole ollut innostunut niin 80-luvun jälkeisestä metallista kuin neoprogestakaan. Jostain kummallisesta syystä Opethissa minua kuitenkin jokin viehättää. Ehkä se on juuri se genrerajoista piittamattomuus. Opethan on varmasti nykyajan brändäävälle tuottajalle kauhistus ja helposti tätä uutukaista voisi haukkua sillisalaatiksi. Minulla levyn runsas vaihtelevuus pitää mielenkiinnon yllä koko levyn ajan, toisaalta koko levy kuulostaa vain ja ainoastaan Opethilta kaikista vaikuttajien bongailuista huolimatta. Tämä vuosi on uusien levyjen suhteen ollut huomattavasti joitakin aiempia vuosia parempi ja tämä Opethin uutukainen on mielestäni yksi niistä tämän vuoden onnistuneista levyistä.

Pekka Airaksinen, jos kuka, on yksi Suomen tuntemattomista suurista. Jostain syystä Pekan musiikki on kuitenkin alkanut saada jonkinverran tulta ulkomailla, koska kaksi eri saksalaista yhtiötä julkaisi viime vuonna hänen musiikkiaan: toinen 5-6LP:n boxin, joka sisälsi Airaksisen koko 70-luvun tuotannon, toinen uusintajulkaisun 80-luvun Buddhas Of Golden Lightista. Huomionarvoista on myös, että ainoana suomalaisena hän pääsi brittiläisen avantgarde-orkesteri Nurse With Woundin kasaamalle erikoisen musiikin listalle vuonna 1978.

Pekan musiikkia ei varmaankaan koskaan ole määritelty progeksi. Tätä ko levyä on luonnehdittu sanoilla elektroninen ja kokeellinen. Myös New Age-musiikiksi Pekan musiikkia on luonnehdittu, mutta mielestäni se on hyvin kaukana tyypillisestä, Anttilasta halvalla saatavasta ko genrestä. Pekan musiikin määrittely on hyvin vaikeaa, hyvin tätä kuvaa aiemman Other Power-levyn mainoksissa sanottu "miltä kuulostaa musiikki, joka on saanut vaikutteita vain itsestään". Kaikella tapaa Pekan musikillinen ura on kuitenkin ollut hyvin progressiivista, sillä hän on musiikissaan lähes aina tuntunut olevan ainakin vuosikymmenen edellä muuta maailmaa. 60-luvun lopulla hän loi Sperm-taidekollektiivin nimellä kitaralla musiikkia, jonka kaltaista alettiin 80-luvulla Sonic Youthin ja Dead C:n astuessa areenalle kutsumaan Noiseksi. Pitää muistaa, että Lou Reedkin julkaisi vastaavan kaltaista musiikkia sisältävän Metal Machine Musicinsa vasta viisi vuotta Spermin Shhhh! -levyn jälkeen (nojoo, Velvet Underground teki samoihin aikoihin jonkinverran vastaavia kitarameluryöpsähdyksiä kuin Sperm). Varsin pian Pekka kuitenkin siirtyi Samsa-Trionsa myötä pianoon ja lyömäsoittimiin. 70-luvun puolivälin jälkeen hän alkoi käyttää syntikoita ja pian teki musiikkinsa lähes täysin Roland-syntikalla, jälleen samoihin aikoihin kun Brian Eno aloitteli vastaavanlaiset kokeilunsa. Mielestäni kuitenkin Pekka on tuolla saralla onnistunut Enoa paremmin (joku Eno-friikki voi suositella minulle jotakin herran levyä, joka saisi minut korjaamaan tätä käsitystä). Nykyisin Pekka tekee musiikkinsa läppärillä.

60-luvun huumekokeilujen hippivaiheen jälkeen Pekka alkoi Buddhalaiseksi ja tällä on ollut suuri vaikutus Pekan musiikkiin. Hän päätti tehdä sävellyksen Buddhan 1000 eri ilmentymästä. Tiedossani ei ole, onko hän saanut tämän projektinsa valmiiksi, suuresta julkaisumäärästä johtuen se on mahdollista. Buddhien lisäksi Pekka on säveltänyt Egyptin faaroita ja hänellä on myös ollut kaikista eri vitamiineista koostuva sävellysprojekti. Pekka ei ole pitkään aikaa julkaissut uutta musiikkia, uusin taitaa tällä hetkellä olla vuonna 2007 CD-romppuna julkaistu Sinf-3. Pekka kuitenkin aloitti viime vuonna julkaisemaan vinyyliversioita vanhoista sävellyksistään omalla One Point Life -merkillä. Vertical Pillows on tämän merkin neljäs julkaisu ja tupsahti yllättäen levykauppa äxän listoille tämän vuoden elokuussa.

Vertical Pillows on kasattu vuosien 1983-84 Buddhalevytyksistä. Airaksinen itse kuvaa sävellystapaansa näin: "Olen piirtänyt matemaattisia kuvioita muinaisista buddhalaisista teksteistä ja käyttänyt sitä pohjana sävellyksilleni. Rytmielementit kuvaavat neljää elementtiä: maa on bassorumpu, vesi on tomi, tuli on virveli ja lautaset tuuli". Levyn kappaleet on tämän aikakauden mukaisesti toteutettu yhtä lukuunottamatta syntetisaattorilla. Levyn aloittavan Dundubhisvararagan voisi helpoten liittää myös musiikkinsa puolesta New Ageen. Se keinuu eteenpäin varsin seesteisesti. Seuraavassa Kanakamuni -kappaleessa (onkohan tuo suomenkieleenkin assosioituva nimi herättänyt Pekassa samankaltaista huvittuneisuutta kuin minussa) tunnelma muuttuu mystisemmäksi ja rytmitys nykivämmäksi. B-puolen aloittava Kashyapa alkaa hyvin avantgardistisesti, mutta muuttuu nopeasti hyvin kauniiksi heleän, korkealta soittavan kirkku-urkumaisen synasoundin tullessa mukaan. Shakyamuni on levyn abstraktein kappale. Paras on sitten viimeisenä, Pekan mukaan kun liittyvät Antero Helander Saxofonin kanssa ja Panu Thusberg kitaraan. Kitara soittelee hyvin mielenkiintoisia juttuja jonkinmoisen tremolo-efektin läpi, myös Antero tuo saksofonillaan jälleen hienoa lisää Pekan sävellykseen (hän on ollut Pekan matkassa jo Shhhh-levyltä lähtien). Vaikka Pekka tekee yksinkin hienoa musiikkia, jotenkin tuntuu, että hän on parhaimmillaan aina kun saa sävellyksiinsä mukaan muita.

En ole aiemmin ollut millään lailla pelkästään koskettimilla tehdyn musiikin ystävä. Lähinnä kyseisestä musiikinlajista minulle on aina tullut mieleen Kitaron Silk Road. Airaksisen musiikki on saanut minut kuitenkin täysin pauloihinsa enkä edes osaa täysin selittää miksi. Luulen, että Airaksinen on niitä taiteentekijöitä, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Vaikka hänen buddhalaisuutensa nostaisikin punaisia näppylöitä, luulen, että löytyy ateistejakin, jotka ihastuvat hänen musiikkiinsa. Itse en hänen elämänfilosofiastaan ole juurikaan perillä enkä ole siitä selvää ottanut. En tiedä, kaipaako Airaksinen työlleen yhtään enempää huomiota kuin mitä on saanut, mutta ainakin hän olisi sen ansainnut.

 

Etelä-korealainen Jambinai teki ensimmäisen ulkomaan esiintymisensä Maailma Kylässä -festivaalilla 2013. Tällöin heiltä oli ilmestynyt vuotta aiemmin esikoislevy Differance. Ikävä kyllä en esiintymistä tuolloin nähnyt, mutta onneksi eräs ystäväni näki ja toi bändin levyn minullekin kuultavaksi. Tämän vuoden kesäkuussa ilmestyi bändin toinen, A Hermitage-niminen levy ja bändi esiintyi viime lauantaina Modern Skies -festivaalilla Helsingissä päättäen keikkaan Euroopan kiertueen. Tällä kertaa minäkin näin tuon ikimuistettavan keikan.

Monen progeksikin kutsutun yhtyeen tavoin Jambinain musiikkia on vaikeaa määritellä. Discogsissa sitä on määritelty post rockiksi, folkiksi ja jopa countryksi. Mielestäni musiikki on hyvin kaukana countrysta. Kaikella tapaa hyvin omaleimaista se on. Välillä yhtye kaahaa lähes Ministryn lailla, toisaalta yhtyeellä on myös hyvin rauhallisia, seesteisiä kappaleita, joista tulee mieleen Pink Floydin ambientimmat kappaleet. Hyvin omaleimaiseksi yhtyeen soundin tekee moderniin soitinmaailman yhdistetyt korealaiset perinnesoittimet, lähinnä bassokanteleelta näyttävä Geomungo ja piikkiviulun oloinen Haegeum. Yhtyeen kitaristi-laulaja soittaa myös korealaista puhallinsoitinta.

A Hermitagen aloittaa Wardrobe, joka tempaa kuulijan välittömästi mukaansa 7/8 rytmillään ja bassovoittoisella särötykityksellä. Tykitys jatkuu välittömästi perään tulevassa Echo of Creation-kappaleessa, joka kuitenkin loppuvaiheessa hiljenee kitaran soittamaan kahteen säveleen, jota värittää kaksiääninen, surumielinen hyminälaulu. Edellisen biisin kaunis loppu jatkuu For Everything That You Lost-kappaleessa. Jälleen puhdas kitara soittaa neljän sävelen pohjan, johon korealainen puhallinsoitin alkaa soittamaan surumielisiä säveliä pianon myös lisätessä heleitä ääniä. Kappale kasvaa pikkuhiljaa pysyen hyvin kauniina. Vinyylinpuoliskon lopettaa Abyss, joka on jälleen tylynpää osastoa. Kappaleessa on vierailevan Igniton voimallisesti puhuma teksti. Kappaleiden tekstejä ei ikävä kyllä ole käännetty levynkannessa englanniksi, mutta hyvin painavalta Abyss-kappaleen sanottava vaikuttaa.

Deus Benedicat Dini avaa vinyylin B-puolen rumpujen ja lautasten hitailla tasaisilla iskuilla. Mukaan tulevat korealaiset puhaltimet soittaen fanfaarimaista musiikkia. Lopulta kappale räjähtää lähes kaoottiseksi, kun sähkösoittimet tulevat mukaan. Yhtye aloitti lauantain keikkansa tällä kappaleella ja mikäli joku odotti Psyn kaltaista iloista listapoppia, hän todennäköisesti poistui paikalta. Kappaletta seuraa toinen levyn surumielisen kauniista kappaleista, the Mountain. Kappale alkaa tunnelmallisella tapailulla ja monien muiden Jambinain kappaleiden tapaan kasvaa edetessään isommaksi. Haegeum ryhtyy pian soittamaan samaa, surumielistä ja yksinkertaista melodiaa koko kappaleen ajan kitaran ja Geomungon kehittäessä melodiaa eteenpäin samaan aikaan. Naburak-kappale alkaa vauhdikkaasti Geomungolla ja pysyykin lähes loppuun asti levyn vauhdikkainpana palana. Lopussa tunnelma muuttuu hyvin hiljaiseksi muistuttaen Pink Floydia psykedeelisemmillaan. Levyn lopettaa hienosti "hittikappale" They Keep Silence, joka tuo vähän mieleen kotoisen Sielun Veljemme. Kappale alkaa jälleen hypnoottisesti Geomungolla, johon kitaristi-vokalisti Ilwoo alkaa laulaa hyytävästi. Tarttuvuudestaan huolimatta kappale ei siis tule soimaan Radio Novalla tai muullakaan kanavalla Radio Helsinkiä ehkä lukuunottamatta.

Vaikka Differance jo oli hyvin mielenkiintoinen levy, on Jambinai tällä uutukaisellaan mennyt aimo harppauksen eteenpäin. Levy on kaikella tapaa ehjempi, kypsempi, varsin syvällinen ja monipuolinen kuulostaen kuitenkin vain ja ainoastaan Jambinailta. Suosittelen levyä lämpimästi kaikille uudesta, persoonallisesta musiikista kiinnostuneilla, koska mielestäni Jambinai on paras 2010-luvulla aloittanut bändi! Luulen, että levy miellyttää esim. King Crimsonin faneja, sillä vaikka Jambinai ei juurikaan ko orkesteria tyyliltään muistuta, sen hyvin eri ääripäistä kumpuava musiikki on tehokeinoiltaan yhtä valloittavaa.

Tätä vuonna 2001 ilmestynyttä Haikaran viimeistä levyä ei saa enää mistään muualta, kuin italialaisen Mellow-recordsin sivustojen kautta latauksena. Sitä ei myöskään löydy Valtakunta-kappaletta lukuunottamatta niin Spotifystä kuin Youtubestakaan. Uusintapainosta siis tästäkin kaivataan!

Levy alkaa lyhyellä Tuhkamaa-introlla, josta päästään saxofonin ja sellon siivittämään, nopeahkoon marssimaiseen Kosovo-kappaleeseen. Sello ja saxofoni soittavat yhdessä hienoa, surumielistä melodiaa. Seuraavaksi tuleva Valtakunta on se tämän levyn helmi. Kappaleesta olisi hyvinkin voinut tulla Juicen Syksyn Sävelen tapainen, surumielinen Suomi-ikivihreä, jota kuulisi paljon mielummin radiosta kuin Kuuran Kukkia ja Satulinnoja (no se hyvä puoli kappaleen tuntemattomaksi jäämisessä on, ettei siihen joudu kyllästymään niinkuin Juicen vastaaviin niitä puhkisoitettaessa). Jälleen pidän aivan valtavasti sellon ja saksofonin luomasta kudelmasta kappaleessa. Seuraavat Harlekiini ja Klovni nivoutuvat täysin yhteen. Ensimmäinen on sirkusmusiikkimainen alkaen koskettimilla, josta kappaleen puolivälissä koko orkesteri jatkaa soittaen samaa teemaa. Klovnissa tahti hidastuu surumieliseksi marssiksi laulajan kertoessa esityksessä nauravasta, mutta mielessään itkevästä klovnista. Vaikka sanoitus ei ole Lattusen, kappale voisi hyvin kertoa hänen asemastaan Suomen musiikkimaailmassa, hän kun käsittääkseni joutui arvostuksen puutteessaan paljon olemaan musiikin sekatyöläinen. Nimibiisi Tuhkamaa jatkaa hyvin samankaltaisessa, surumielisen hiljaisissa tunnelmissa nopeutuen ja kiihkeytyen välillä. Hymni alkaa nimensämukaisesti hyvin juhlavasti kirkkouruilla, mutta muuttuu tämän levyn proge-eepokseksi. Rumpali Jukka Teerisaari todella näyttää tässä kappaleessa, mistä kana kusee! Levyn lopettaa optimistisen kaunis Oodi, jossa kuullaan jälleen pitkästä aikaa kaunista naisääntä Saara Hedlundin laulaessa kaunista stemmaa itsensä kanssa. Saaran laulu tuo myös hienon taustan Tuhkamaa kappaleelle.

Minun on vaikeaa sanoa, kummasta näistä viimeisestä Haikaran levystä pidän enemmän paljolti johtuen niiden erilaisuudesta. Dominon ollessa kanttaan myöten hyvin valoisa ja optimistinen Tuhkamaa puolestaan on hyvinkin pessimistinen, mutta kauniin surullinen levy. Nämä levyt eivät ehkä yllä ihan Haikaran klassikkolevyjen tasolle, mutta mieleeni ei nyt tule yhtään 70-luvun progebändiä, joka olisi päässyt 70-luvun jälkeen klassikkolevyjensä tasolle. Nämä Haikaran levyt ovat kuitenkin 70-luvun jälkeisessä progemaailmassa mielestäni kärkikaartia. Vaikka pidän kovasti esim. Wigwamin 70-luvun jälkeisistäkin levyistä, niiden tavoin näissä Haikaran levyissä ei ole yhtään jälkilämmittelyn makua. Vesa Lattunen kykeni uudistumaan ja tekemään raikkaita, uudelta kuulostavia progelevyjä silti säilyttäen hyvin persoonallisen omaleimaisuutensa. Lattunen poistui keskuudestamme 2005.

Halusin kirjoittaa artikkelit näistä Haikaran kahdesta viimeisestä levystä ihan siitä johtuen, että käsittääkseni ne ovat erinomaisuudestaan huolimatta jääneet varsin vähälle huomiolle (mikäli olen väärässä, korjatkaa käsitykseni). Tyhmyydestäni johtuen en aikanaan tilannut Colossus-lehteä, joten minulla ei ole tietoa, kuinka paljon näitä levyjä siinä huomioitiin niiden ilmestyessä. Itselläni nämä -98 ja -01 ilmestyneet levyt menivät aikanaan täysin ohitse, olen niiden olemassaolosta ollut tietoinen vasta parin viimevuotisen Haikara-diggailun myötä. Samaan hengenvetoon sanon, että Vesa Lattunen oli Suomen aliarvostetuin säveltäjä/muusikko. Progepiireissä käsittääkseni Haikaran Iso Lintu-levy ei myöskään omaa yhtä suurta arvostusta kuin bändin kaksi ensimmäistä levyä. Ei se minunkaan mielestäni yllä toki kahden ensimmäisen tasolle, mutta on silti varsin hieno levy sisältäen Lattusen persoonallisia, melodisia sävellyksiä ja upeita puhallinsovituksia. Levy ei todellakaan ole Satsanga-merkistä huolimatta mikään Kuoppamäki-tyylinen iskelmälevy.

 

Domino alkaa varsin seesteisesti Polku-kappaleella, joka on instrumentaatioltaan lähes akustinen. Seesteisyys jatkuu seuraavassa Portti-kappaleessa, mutta muuttuu toiminnallisemmaksi seuraavassa, joka alkaa leikkisästi, kansanmusiikkiomaisesti saxofonin ja kitaran vuorottaisella lurituksella. Kappale muuttuu jälleen leppoisan akustiseksi palaten välillä kansanmusiikkiteemaan. Loppuun tulee vielä kaunis, uusi akustinen osio. Tämä Ykseys-kappale kantaa hyvin pitkästä 12 minuutin kestostaan huolimatta paljolti Lattusen mahtavan nyanssitajun ansioista. Nämä kolme kappaletta tuntuvat muodostavan selkeän kokonaisuuden varsinkin sanoituksiltaan.

Mutta neljäntenä tulee Lady, joka on tämän levyn helmi. Alkaen akustisella kitaralla mukaan tulee nokkahuilu soittaen aivan uskomattoman kaunista melodiaa. Kappale muistuttaa King Crimsonin vastaavia yksinkertaisen kauniita kappaleita 70-luvulta, toisaalta siitä tulee mieleen myös Fleetwood Macin "Oh Well"-kappaleen hieno, akustinen loppuosa. Vaan ei mahtavuus lopu siihen: Gloria Deo-kappale alkaa mahtipontisesti latinankielisellä kuorolaululla jatkuen sitten hyvin eeppisenä progeteoksena. Välissä on hiljaisempaa, jälleen hienon huilusoiton siivittämää tunnelmointia, joka muuttuu lopussa hyvin aggressiiviseksi. Kappaleesta tulee mieleen bändin klassinen Geafar-teos niin rytmillisesti kuin soinnullisesti, mutta kyse ei silti ole mistään plagiaatista, vaan Gloria Deo on aivan itsellinen, nauttiva proge-eepos. Levyn kruunaa vielä kaunis, laulettu akustinen Kultamalja.

Domino-levylle Haikaran kokoonpano oli uusiutunut Vesa Lattusta lukuunottamatta täysin. Tätä levyä ei ole saatavana sähköisesti, ei spotifystä eikä youtubesta. Joten mars, mars, nyt kaikki tilaamaan siitä vielä jäljellä olevat kappaleet Ektro-shopista, jotta joku saa hyvän syyn julkaista tämän uudelleen (toivottavasti myös vinyylinä).

Koska Wigwam on nyt ollut tapetilla noista konserteista johtuen, päätin tarttua tähän klassikkoesikoiseen, josta siis Svart julkaisi ensimmäisen ja ansiokkaan uusintavinyylin sitten 80-luvun vajaa vuosi sitten. Muistan hyvin, kun ostin kyseisen Loven uusintapainoksen 80-luvulla Kajaanin musiikista. Sitä ennen olin ostanut samasta liikkeestä vastaavat painokset Beingistä ja Dark Albumista. Tombstonea liikkeessä ei ollut, mutta sain sen tilaamalla. Nuclear Nightclubin ostin onnekkaasti käytettynä eräältä tuttavaltani. Fairyportia, Live Musicia, Lucky Golden Stripesiä eikä myöskään Nuclearia ei tuolloin saanut uutena. Ja kainuussa ei niitä pahemmin käytettynä liikkunut. Jokatapauksessa ostettuani tuon esikoisen ja laitettuani sen soimaan, olin varma kantta tarkastellessani, että se on alunperin julkaistu Beingin tavoin avattavilla kansilla. Vuosien kuluttua sain tietää hämmästyttävästi, että uusintapainos oli originaaliasussa lukuunottamatta ensimmäisessä "oikea"-kansi painoksessa ollutta liitettä. Liitteen sain sitten 90-luvulla hommattua valokopiona erään ystäväni kautta.

Luonnollisesti olin hyvin innoissani kuultuani, että Svart aikoo julkaista uusintapainoksen hyödyntäen ensimmäisiä, käsin tehtyjä pahvikansia jollakin lailla. Kuulin myös huhun, että julkaistaan tuplapainos, jossa toisella vinyylillä on levyltä puuttuvat singlet ja muutakin harvinaista. Herkuttelin luonnollisesti ajatuksella, että viimein saan kuulla alkuperäisen 633 Jesu Fåglarin. Pettymyksekseni julkaisussa oli vain yksi vinyyli, jossa se alkuperäinen musiikkiasu. Kannet olivat kuitenkin hulppeat: kolmesta pahvikannesta oli tehty omat slipcaset, joiden sisällä oli "virallinen" kylläkin tällä kertaa avattavilla kansilla oleva versio (ehkä 80-luvun ajatukseni kantautuivat Svartiin). "Virallinen" kansikuva on se, mikä alunperin piti julkaista, mutta jostain syystä Love suurensi piirrettyä kansi kuvaa ja otti vaalemman punaiset reunat pois. Avattavista kansista löytyy hienoja aikalaiskuvia ja Gustavsonin muistelmat levynteosta. Vinyylin väri vaihtelee kolmessa eri slipcasessa, yksi punainen, yksi kirkas ja yksi perinteinen musta.

Huldenin säveltämän Häätö-single-kappaleen perusteella voisi tehdä päätelmän, että bändissä oli jo alunalkaen kolme huikeaa säveltäjää. Gustavson tosin muistelee, että alkuperäinen Jesu ei olisi ollut niin upea kuin Häätö. Jokatapauksessa mikäli se oli edes lähellä Häätöä, olisin itse biisienpoisjättö asiassa voinut päätyä eri ratkaisuun kuin mihin bändi päätyi. Mielestäni A-puolen lopettava No Pens, Ei Karsinoita on hienoa cembalo-outroa lukuunottamatta levyn keskinkertaisinta antia. Mutta ehkäpä Jesu Fåglar levyn alussa olisi rikkonut Gustavsonin hienoa puoliskoa.

Kuten kaikki varmaan jo tietävätkin, levy siis jakaantuu Gustavsonin säveltämään a-puoleen ja Pembroken b-puoleen. Linnunlaulu intron jälkeen levy käynnistyy Pidän sinusta-instrumentaalilla, jossa bändi jammaa vallan hienosti. Niin Gustavsonin kuin Nikamon soolot ovat aivan upeita. Kappale vaihdetaan katkeamatta Procol-vaikutteiseen En Aio Paeta-lauluun, jota seuraa avantgardenistinen Neron Muistolle; Hyvää Yötä, josta päästään jälleen Procol tyyliseen Guardian Angel, the Future -kappaleeseen. Vaikka pidän kovasti Procolista, väitän, että Wigwam pesee intensiivisessä tunneilmaisussaan bändin näissä kahdessa kappaleessa mennen tullen. Musailoittelu jatkuu Pembroken puolella: Henry´s kokonaisuus käynnistyy hyvin avantgardistisesti saaden sitten rakenteen. Kokonaisuudesta löytyy hyvin monipuolista musiikkia: aivan uskomattoman kaunista, surumielistä melodisuutta (Geographical, Highway Code, Cancelled Holiday Plans, Ears, Eyes..., Milk Round in the morning), hauskaa rytmittelyä (Mountain Range, Ghastly & Diabolical) sekä jopa dixieland-jazzia (Hard `n Horny all-niter). Kokonaisuutta on väritetty niin DDT-jazz bändillä, jousilla kuin kontrabassolla. Kokonaisuus ei silti ole mikään sillisalaatti, vaan mielestäni Pembrokea parhaimmillaan!

Myös lyriikat ovat molemmilla upeat. Vaikka Gustavsonin puoli on selkeästi jaettu kappaleisiin, mielestäni sekin muodostaa selvän kokonaisuuden. Olen jo pitkään ajatellut sen olleen eräänlainen Gustavsonin harjoitelma tulevasta Joined to Conscience-kokonaisuudesta, koska siinä on hyvin paljon yhtenevyyksiä. Pidän sinusta voi ajatella olevan päähenkilön yritystä kontaktiin vastakkaiseen sukupuoleen, ehkäpä jopa eroottissävyiseen. Seuraavana päivänä henkilö potee niin maailmanahdistusta kuin ehkäpä ahdistusta tuosta edellisestä illasta (Jumalani miksi se mikä illalla on kaunista on aamulla niin rumaa). Joined To Consciencen -henkilön tavoin filosofoinnin kautta löytyy kuitenkin uskonnosta tie, Guardian Angelin henkilö tuntuu kylläkin löytävän sen Buddhalaisuudesta. Gustavson ilmaisee hyvin kokonaisuudessaan nuoren ihmisen pohdintaa ja kasvukipuja. Henry´s puolestaan on tragikoominen tarina 50-vuotiaasta maitokuski Henrystä, joka hukkuessaan päiväunelmiensa vuoriin ei saa mitään tehdyksi. Välissä käydään laitapuolen kulkijoiden välienselvittelyssäkin paikallisessa baarissa (vai onko paikka sittenkin helvetti?) Tarinassa ei kylläkään puhuta mitään Boriksesta, jonka kuvan Pembroke piirsi liitteeseen Henry´n ohella. Onkohan hän kenties Henryn pomo?

Vaikka henkilökohtaisessa Wigwamin albumien paremmuusjärjestyksessä Fairyport (joka on mielestäni maailmankaikkeuden paras albumi) ja Being menee ohitse, on sydämmessäni aina ollut erityinen paikka tälle esikoiselle. Onhan se myöskin ainut, missä saa kuulla Nikamon persoonallista kitarointia ja Huldenin hienoa bassottelua (se SG:n soundi!). Jotenkin tämä on myös ainut Wigwam-levy, jonka voi ajatella olevan osa Suomen sen hetken undergroundia (no onhan Tombstonellakin se pätkä Kureniemeä). Hulden mainitsee myös kirjassa Finvoxissa tuolloin olleen vanhaa putkitekniikkaa ja myös minä nautin tosi paljon levyn erittäin lämpöisistä soundeista. Vaikka Wigwamin kaverit olivat aikanaan sitä mieltä, että Pressa voitti heidät levyllään, minulle Hard N´ Horny on aina ollut moninkertaisesti pressan ekaa rakkaampi niin soundeiltaan kuin musiikiltaan.

Pages: ? 1 2 3 4 ?