Morpe's blog

Juuri kun olin alkanut ajattelemaan, ettei tämä vuosi tunnu olevan ollenkaan yhtä hyvä uusien hyvien levyjen suhteen kuin viime vuosi, on nyt syksyllä pompsahtanut uusia hienoja levyjä kuin sieniä sateella. Pere Ubu perustettiin Clevelandissa Ohiossa jo vuonna 1975. Yhtye sai nimensä Alfred Jarryn kirjoittamasta "Ubu Roi"-nimisestä näytelmästä. Yhtyeen ehkä tunnetuin kappale "Final Solution" oli yhtyeen toinen single vuonna 1976. Yhtye hajosi ensimmäisen kerran jo 1979, mutta jatkoi jo seuraavana vuonna kitaristinaan Red Krayolasta tuttu Mayo Thompson. Yhtye hajosi jälleen vuonna 1982. Kun hyvin persoonallisen äänen omaavan laulaja David Thomasin soololevy alkoi kuulostaa hyvin Pere Ubulta ja mukana vielä oli yhtyeen alkuperäisiä soittajia, päätettiin tämä "the Tenement Year"-niminen levy julkaista Pere Ubun nimellä vuonna 1988. Tästä lähtien yhtye on ollut toiminnassa kokoonpanon koko ajan vaihtuessa ja Thomasin pysyessä ainoana mukana. Vuodesta 1988 bändin tyyli muuttui enemmän valtavirtapopin suuntaan, mutta yhtyeelle tyypillisempään kulmikkaaseen avantgardeen, jossa on kuitenkin myös populaarimusiikin elementtejä palattiin jo 90-luvulla. 2000-luvulla yhtyeen julkaisutahti on ollut vähäinen, mutta 2010-luvulla taas on julkaistu jo 3 uutta studiolevyä. Kokoonpano on pysynyt samana vuodesta 2006 lähtien.

Uusi levy on kappaleiden pituuksien puolesta lähempänä punkia kuin progea, lyhyin kappale kun kestää 1:34 ja pisin puolestaan 4:37. Mutta ei huolta, vaikka levyllä on muutama aika suorahkokin veto, levy on kokonaisuudessaan hyvin nautittavaa Pere Ubua. Nykyiset koskettimien ääressä häärivät Robert Wheeler ja Gagarin ovat hyvin sisäistäneet alkuperäisen Allen Ravenstinen opit, joita hän todennäköisesti nappasi Brian Enolta. Koskettimet siis surisevat ja tekevät kaikenlaisia, hyvin avaruudellisia ääniä entiseen malliin. Myös niin vakiokitaristi Keith Moline kuin vierailevat Gary Siperko ja Kristof Hahn tekevät tyylikästä työtä. Hienolla post-punk-kitaroinnilla käynnistyykin vauhdikkaasti aloitus "Monkey Bizness". Seuraavassa "Funk 49"ssä tunnelma vaihtuu, no ehkä funkiksi, mutta hyvin Pere Ubun tyyliin (eli turha odottaa mitään Sex Machinea). "Prison Of the Senses"issä tunnelma jälleen vaihtuu tuoden mieleen hyvin paljon hienot 70-luvun lopun ja 80-luvun alun Ubu-levyt. "Toe to Toe" palaa aloituksen suoraviivaisempaan vauhtiin. "The Healerin" aloittaa upeasti Darryl Boonin klarinetti ja mieleen tulee biisin akustisesta kitarasta ja pianosta Nick Cave and the Bad Seeds. Thomasin laulaessa "I have seen too Much, I have seen too far, I have been going on too long" on helppo uskoa häntä.

Vaan synkästä balladista vaihdetaan jälleen aivan upeaan kiitoon "Swamplandissa". Kunnes jälleen tunnelma muuttuu hyvin hiljaiseksi ja tumman psykedeeliseksi "Plan From Frag 9":ssä, josta tulee mieleen tällä hetkellä samalla levy-yhtiöllä operoiva Hawkwind. "Howl" jatkaa samankaltaisissa tunnelmissa, joskin hieman rootsbluesimmissa. "Red Eye Blues" on jälleen hieno vauhtipala, mutta seuraavat "Walking Again" ja "I Can Still See" vievät levyä hyvin synkkiin, edellistä "Carnival Of Soul"-levyä muistuttaviin painostaviin ja junnaaviin tunnelmiin. Levyn lopettaa upeasti "Cold Sweat" jälleen aika Nick Cave-maisissa tunnelmissa. Kappaleen teksti tuntuu kertovan kuolemisesta, mutta missään mielessä se ei ole täysin toivoton, jonkinlaista toivoa tuovat niin upeat kitarat, syntikat kuin klarinettikin. Tulee tunnelma, jossa vanha mies paljon nähtyään on täysin valmis kuolemaan.

En ehkä olisi nostamassa tätä levyä yhtyeen upean neljän ensimmäisen levyn tasolle, mutta ei tämä toisaalta kauaksikaan jää. Bändi ei todellakaan toista ollenkaan tylsästi omia vanhoja maneereitaan, vaan tekee hyvin tuoretta musiikkia kuulostaen kuitenkin vain itseltään.Olen todella iloinen, ettei yhtye ole yrittänyt aikalaisensa the Pop Groupin tapaan modernisoida musiikkiaan, koska se aika harvoin tuntuu onnistuvan. Paljolti vanhahtavan melodisen ja/tai sinfonisen progen fanille tätä yhtyettä ei voi suositella, puolestaan niin avantgardesta ja esimerkiksi Brian Enon alkupään levyistä pitävälle tämä yhtye on varsinainen herkkupala. Ja mitenkään huono aloituslevy tämä uusin ei ole, koska se ei ole yhtyeen kaikkein avantgardeinta materiaalia muttei toisaalta myöskään popeinta.

Luulen, että tämän vuoden paras levy on osaltani löytynyt! Vaikeaa on kuivitella, että kukaan pystyisi ylittämään tätä Ranaldon uutukaista, niin kertakaikkisen upea se kun on! Lähes välittömästi Sonic Youthin hajottua Ranaldo aloitti vahvasti soolouransa levyttämällä hyvin paljon 60-lukulaiseen taidepoppiin nojaavan "Between the Times and the Tides"-levyn. Youthin kitaristikolleegan Thurston Mooren tavoin Ranaldo oli Sonic Youthin aikana julkaissut useita, paljoltikin kokeilevaan avantgardeen suuntautuvia ja eri yhteistyökumppaneiden kanssa tehtyjä levyjä. Poiketen Mooresta hän on soolouralle lähtemisen jälkeen julkaissut näitä "taidelevyjä" aika vähän, koska on ilmestynyt vain Glacial yhtyeen upea "On Jones Beach" ja melkoisen meluisa L`Orchestre Inharmonoque De Nicen levy, jossa Ranaldo toimi orkestrinjohtajana. Pian ensimmäisen "pop"-soololevynsä jälkeen hän perusti the Dust-yhtyeensä, jonka kanssa tehtiin jo aikalailla progahtava (lue 60-70 luvun melodioita, pitkiä moniosaisia kappaleita) levy "Last Night On Earth". Seuraava vuonna yhtye julkaisi jo aiemmin nauhoitetun "Acoustic Dustin". Kuitenkin erityisesti tällä uutukaisella Ranaldo todella lunastaa "Sonic Youthin George Harrison"-tittelin, joksi häntä on ainakin joidenkin Sonic Youth fanien taholta kutsuttu.

Levy nauhoitettiin jo yli vuosi sitten, mutta julkaistiin vasta nyt Leen levy-yhtiö ongelmien vuoksi. Levyn nauhoitukset aloitettiin The Dustin kokoonpanolla, mutta jostain syystä Dust hajosi kesken levynteon ja osalla kappaleista soittaa viime vuonnakin Suomessa käynyt Lee Ranaldo & El Rayo. Kaikella tapaa kokoonpanon vaihtuminen oli levyn kannalta vain hyvä asia, koska uudessa kokoonpanossa soittava ja levyn tuottaja Raul Refree toi mukanaan hienoja uusia esimerkiksi elektronisia elementtejä. Levyn aloittava "Moroccan Mountains" on levyn upein kappale. Kappale alkaa hyvin mystistunnelmaisesti ja akustisesti Leen ryhtyessä puhumaan mm. siitä, kuinka ovat ruuvimeisselien avulla yrittäneet löytää tietä takaisin vuorille. Pian hänen aloittaessa laulun kuulija lähtee hyvin 60-lukulaisiin, surumielisiin tunnelmiin. Kappale säilyy hyvin akustisena loppuun asti, mutta sisältää hienoja, kiihkeinpiä välikkeitä. Seuraava "Uncle Skeleton" hämmentää ensikuuntelulla discokompillaan, mutta melodiset rautalankitarat pitävät kappaleen levyn kurssissa. "Let´s Start Again" tuo hakkaavalla pianollaan mieleen ensin Beckin uusimman kappaleen, mutta niin lohduton kertosäe, kun kappaleen rakennetta keskivaiheella rikkova elektrotykytys tekee siitä huomattavasti mielenkiintoisemman. "Last Looks" rinnastuu alussa raukeassa folkissaan vaikkapa Fleet Foxesiin (joka taas ammentaa Roy Harperilta) kunnes Lee jälleen yllättää lähtemällä pirteään hyvin akustiseen hölkkään, jonka jälkeen kappale päättyy hyvin 60-lukulaiseen rytmipoppiin. Leen kanssa kappaleella duetoi upeasti Sharon Van Etten, joka myös laulaa taustoja usealla levyn kappaleella.

"Circular (Right As Rain)" julkaistiin levyltä ensimmäisenä singlenä ja tarttuvana palana se hyvä valinta olikin. 60-luvun psykedelian lisäksi kappale sisältää hienoja rytmisiä koukkuja. Levyn nimikappale alkaa hyvin apeana, mutta keskivälillä muuttuu toiveikkaammaksi. Kappale sisältää upeaa piccolotrumpettia ja myös kellopelimäisen välikkeen. "Purloined" oli vahvalla hakkaavalla rytmillään yksi viime vuoden keikan kohokohtia, levylle tästä upeasta kappaleesta ei ole tarttunut yhtä tymäkkää versiontia luultavasti johtuen siitä, että kappaletta ei ollut varmaankaan esitetty keikoilla ennen nauhoitusta. "Thrown Over the Wall" on jälleen hyvin akustinen sisältäen upean synkemmän välikkeen. Levyn lopettaa erittäin positiivisen harmonisesti "New Thing", joka myöskin sisältää mielenkiintoisia väliosia. Kappale on ehkä ainoa, jossa on jotakin selkeästi Sonic Youthin mieleen tuovaa.

Vielä Sonic Youthin ollessa kasassa Thurston Moore teki Beckin tuottamana akustispainotteisen upean "Demolished Thoughts"-levyn. Sen jälkeen Thurston on vaihtanut akustisensa sähkökitaraan ja jatkanut hyvin Sonic Youthin viittoittamilla poluilla. Vaikka hänen tänä vuonna ilmestynyt "Rock`n`Roll Consciousness" on varsin onnistunut tuolla saralla, on tämä Leen melkoisen paljon Sonic Youthista poikkeava tyyli mielestäni huomattavasti mielenkiintoisempaa. Kaikella tapaa olen hyvin iloinen, että edes joku tekee uutta hienoa musiikkia ponnistaen siitä musikillisten ideoiden rikkaudesta, minkä the Beatles aloitti Revolver-levyllään ja jalosti seuraavalla mestariteoksellaan täyteen kukkaan.

On mahtavaa, ettei Jukka saatuaan taiteilijaeläkkeen vuonna 2014 vetäytynyt pois musiikinteosta. Päinvastoin mies on jatkanut keikkailua entiseen tahtiin ja levynjulkaisutahtikin näyttää pysyvän samana. Hoedownin kanssa vuonna 2014 tehdyn Mountain Information-levyn jälkeen Jukka onnekkaasti törmäsi saksofonisti Panu Syrjäseen. Miehet huomasivat jakavansa hyvin samankaltaisen musiikkimaailman - rakkauden 60-luvun jazzia, bluesia, soulia ja R & B:tä kohtaan. Niinpä he päättivät perustaa bändin ja saivat yhtyeeseensä rumpaliksi Leevi Leppäsen ja basistiksi Janne Rajalan. Leppänen nyt ei esittelyjä kaipaa, mutta hänestä varsinkin tämän levyn yhteydessä täytyy sanoa, että hän on niitä rumpaleita, joilla teknisen taitavuuden lisäksi svengaa kuin hirvellä! Janne Rajala on paljolti ansoitunut bluesin parissa, muttei hän kyllä yhtään tällä levyllä häviä soitossaan muille. Vaikka tämä levy aika paljon ponnistaa New Orleansin perinteistä, ei se todellakaan ole mitään puritaanisen tylsää perinnemusikin toistoa, vaan hyvin rikasta, omaperäistä musikillista keittoa. Kaikki Jukan persoonallisesta urkutyöskentelystä pitävät tykästyvät hänen tähänkin levyynsä täysillä!

Levyn aloittava nimikappale kertoo niin mojomiesten toiminnasta kuin listaakin merkittävimpiä heistä. Luultavasti kyseessä on myös bändiläisten esikuvia. Tämä hyvin New Orleans-rytmillä kulkeva pala virittää tunnelman vain ja ainoastaan positiiviseksi. Seuraavalla "Marching Free Style"-instrumentaalilla lähdetään boogie-kompilla paljon jazzinpaan suuntaan, jossa kuullaan Jukan upean urkuroinnin lisäksi mahtavaa puhallintyöskentelyä Panun lisäksi myös vierailevalta trumpetinsoittajalta Mikko Koposelta. "Just Another Band From Hoochie Koo" palaa New Orleans tunnelmiin Jukan laulaessa sielukkaasti. Panun "Black Olives" on yksi levyn kohokohtia, sekun niin perusbändin kun perkussiolisäysten ansioista operoi hyvin samankaltaisissa hienoissa tunnelmissa, mitä Santana aikoinaan. "Beauty and the Blues" taas puolestaan etenee niin maukkaan funkisti, että en moista ole vähään aikaan kuullut. "Giants and Dragons" tuo suuresti mieleen Jukan aiemman, melodisen soolotuotannon ja vertautuu "Kiiltomato, Kynttilänliekki, Kuu ja Aurinko"-levyn "Onni ja Kaiho - Ikuisesti Yhdessä" -kappaleen kauneuteen. "Inspired By & Dedicated To" on sinänsä ihan mukiinmenevä swing-jazz standardi, mutta edustaa levyn keskinkertaisinta antia (liekkö kappaleeseen sitten inspiroiduttu ja omistauduttu Panun esikuvasta King Curtisista?). "Fulltime Bluesissa" ihastuttaa erityisesti hyvin räkäinen saksofonisoolo. "Giant Waterbug"-instrumentaali lähtee jälleen erittäin tunnelmaiseen jazzin seikkailuun, jossa niin Jukka kun Panu hienosti sooloilevat. Levyn lopettaa upeasti hämyisä "Closing Time"

Vaikka tällä levylle onkin laitettu Syrjäsen nimi ensimmäiseksi, ihan hyvin tätä voisi kutsua myös Jukan soololevyksi, Jukka kun on tehnyt levyn 10 kappaleesta 7. Toki Panunkaan panosta ei voi vähätellä, hienoja ovat soittamisen lisäksi myös kaikki hänen kolme kappalettaan. Ehkä tämä levy ei ihan yllä Jukan soolotuotannon parhaimmiston tasolle, mutta veikkaan, että huomattavasti useammin tulen tätä pyörittämään kuin esim. hänen "Moments"-jazzlevyään. Kaikella tapaa tätä levyä on tosi hienoa kuunnella, siinä kun virtuoottiset muusikot soittavat yrittämättä yhtään päteä, tärkeintä on hyvien tunnelmien luominen. Kaikella tapaa tällä levyllä on juuri ne elementit, mitä ikävän monelta nykyprogelevyltä tuntuu hävinneen. Proge kun syntyessään ponnisti niin klassisesta, jazzista, bluesista kuin folkistakin. Luultavasti monet pitävät tällaista musiikki aikansa eläneenä, mutta heille minä kommentoisin, että mielummin elän lämpöisessä menneessä kuin kylmässä tulevaisuudessa. Ikävän vähän yhtyeellä on ollut keikkoja, tietääkseni he ovat heittäneet helmikuussa yhden keikan Sture 21:ssä ja sen jälkeen tässä kuussa levynjulkkarikeikan juttutuvassa. Toivon mukaan tämä erinomainen yhtye tulee saamaan lisää näkyvyyttä, jotta lisää upeita soittotilanteita siunaantuu.

Muistan, kuinka ilahduin, kun Pekka päätti tehdä ensimmäisen sinfoniansa. Vaikka hänen 80-luvun tuotantonsakin on musikillisesti kovatasoista, en ole koskaan ollut niiden levyjen 80-lukulaisen synteettisen äänimaiseman ystävä. Parhaimmillaan Pohjolan musiikki on aina ollut, kun se esitetään niin perinteisillä rocksoittimilla kuin jousilla ja puhaltimilla. Luin ennakkoon jostakin, että myös tässä vuonna 1992 ilmestyneessä Changing Waters-levyssä tulisi olemaan aiempaa enemmän akustisia elementtejä. Levy jäi sitten ilmestyessään hankkimatta ilmeisesti siitä johtuen, että se oli ensimmäinen Pohjola-julkaisu pelkästään CD-formaatissa. Vuonna 1993 pääsin vihdoin näkemään Pekka Pohjola Groupin Ruisrockissa. Muistan, että he esittivät uudelta levyltä ainakin "Waltz For Iikan" ja nimikappaleen ja pakkohan se levykin oli sitten hankkia. Vaikka Pohjola käyttikin jousia jo edellisellä "Flight Of the Angel"-bändilevyllään, on tämä levy onnistuneempi yhdistelmä elektronisen ja akustisen maailman välillä. Vielä orgaanisemmaksi soundi onnistuttiin tekemään Pekan ehkä myöhempien aikojen levyistä parhaimmalla "Pewit"-levyllään, mutta silkkaa nerouttahan tämäkin on. Aivan mahtavaa on, että Svart-records päätti viimein tehdä tästä levystä vinyyliversion, en voi uskoa, että he jättäisivät julkaisematta ne vielä kaksi vain cd-formaatissa julkaistua Pohjola-levyä.

Vasta nyt tätä vinyyliversiota kuunnellessani olen ymmärtänyt, kuinka levyn kappaleet muodostavat parivaljakot. Kahteen osaan jaettu Benjamin, kaksi valssia, viaton kyselijä ja fanaattinen vastaaja. Kaiken liittää yhteen levyn keskiössä oleva nimikappale. Kansikin kuvastaa hyvin tätä dualistisuutta, ikkunasta sisään kun tulee niin aurinkoa ja vettä. Pekan elämässäkin tuolloin vuorotteli myötä- ja vastoinkäymiset, joten voi helposti sanoa tämän levyn olevan yksi hänen henkilökohtaisimmista Pewitin ohella. Levyn aloittava Benjaminin esittelyosio on ehkä yksinkertaisuudessaan kauneinta Pohjolaa. Se on tuonut mieleeni aina hyvin merelliset tunnelmat. Tässä aloituksessa Pekka hoitaa "bassosoolo"-velvoitteensa tyypilliseen tapaansa hyvin tyylikkäästi keskittyen melodisuuteen eikä taitojensa esittelyyn. Seuraava Waltz For Iikka alkaa hyvin leikkisästi, kuin pieni, lahjakas lapsi kokeilisi pianoa. Pian lähdetään syviin vesiin, josta suunnataan valssin rytmillä hyvin ristiriitaisiin, pohjolamaisiin tunnelmiin. Kappale päättyy kuitenkin upeasti voimakkaan positiivisiin tunnelmiin, joiden lopuksi vielä alun leikkisä kertaus. Seuraavaksi tulee kaikessa polvelevuudessaan jälleen hyvin kaunista Pohjolaa kappaleessa "Innocent Questions". Kappaleen kyselijä voisi jälleen olla pieni lapsi, joka ihmettelee maailman outoutta esimerkiksi isälleen. Seuraavassa "Fanatic Answers"-teoksessa tunnelma tiivistyy hyvin pahanentisesti jousilla soitettuna, kunnes "fanaattinen vastaaja" aloittaa täyden raivoamisensa. Kappaleen kevyemmät jousiosiot ovat kuin perheen äidin yrittämää perheen isän rahoittelua, mutta eihän perinteinen suomalainen mies ainakaan vaimoaan usko, vaan raivoaminen jatkuu, kunnes lopulta vaimo saa miehensä rauhoitettua.

Nimikappaleen Pohjola halusi tehdä uusiksi, koska koki alunperin "Space Waltz"-levyllä julkaistun version olevan liian kylmä. Pidän kyllä myös alkuperäisestä, siinä jotenkin vesielementti tulee enemmän esille kuin tässä mahtipontisemmassa, hyvin paljon Nykäsen rumputyöskentelyä esiin tuovassa versionnissa, mutta ei tämä toki häviä alkuperäiselle. "Waltz For Outi" on hieno vastinpari toiselle valssille. Alussa lähdetään hyvin merellisissä tunnelmissa, kunnes valssin rytmillä lähdetään jälleen ristiriitaisempiin ja hieman surullisiin tunnelmiin. Piano-väliosakkeet tuovat jälleen lapsisoittajan mieleen, useasti toistettu valssiosa taas muuttuu kolmannella kerralla erittäin karnevalistiseksi, kuin juopon hoippumiseksi. Levyn lopettavaan "Benjaminiin" Pekka on säveltänyt vielä yhden lisäosan, jota ei ole alun intro-osiossa.

Olen ymmärtänyt, että Pohjolan sävellystyötä ei arvostettu ns. "vakavan musiikin" piireissä. Vaikka Pohjola oli minullekin erityisestä aloittaessani bassonsoittoa tärkein esikuva, olen aina pitänyt häntä ensisijaisesti säveltäjänä. En toki hyvin vähän musiikinalan kouluja käymättömänä ymmärrä sävellystaiteen hienouksia, mutta minulle on aina Sibelius, Pekka Pohjola ja Jukka Gustavson olleet kolme tärkeintä suomalaista säveltäjää. Mielestäni he kaikki ovat onnistuneet parhaiten tuomaan suomalaisen luontoelämyksen musiikkiin, sellaisena kuin syvän luontosuhteen omaava suomalainen kokee sen keskellä syvää, hiljaista metsää. Niin minua, kuin varmasti monia muitakin on mietityttänyt, mitä Pekalle oikein tapahtui 2000-luvulla? Vuonna 2001 tullut Views on varsin vahva näyttö siitä, että hänen luomiskykynsä oli tallella. Muistan nähneeni hänet XL-yhtyeen keikalla vieraana mahdollisesti tuona samana vuonna, sitten hän vain hävisi. Hänen kuolemansa oli hyvin järkyttävä uutinen. En voi olla miettimättä, että jos hän olisi saanut enemmän tunnustusta upealle ensimmäiselle sinfonialleen, olisiko hänen tarinansa päättynyt näin? Siinä kun on nro 1 mukana, niin luulisin hänellä ainakin olleen ajatusta tehdä sille jatkoa. Jokatapauksessa on upeaa, että Pohjolan musiikki elää edelleen niin näissä uudelleenjulkaisussa kuin hänen poikiensa töissä. Vaikka en täysillä tykästynytkään Vernerin uuden levyn versiointeihin, on hienoa, että hänen levynsä esittelee tuota upeaa musiikkia myös uusille sukupolville ja mahdollisesti sellaisessa muodossa, joka kolahtaa uuden musiikin ystäville.

Melko pian sen jälkeen, kun olin toivotellut "Fraten" uudelleenjulkaisun levyarviossa Circlelle pitkää ikää ja monia levyjä, huomasin levykauppa äxän tulevissa levyissä kesäkuussa ilmestyvän uuden Circle-levyn. Olin ollut huolissani bändin tulevaisuudesta, koska edellisenä vuonna bändiltä ei poikkeuksellisesti tullut studiolevyjä ja Mika Rätön mielenkiinnot tuntuivat olevan musiikkia enemmän leffojen teossa. Kun kuulin "Kill City" maistiaisen levyltä, ilmeisesti en ollut sillä hetkellä virittynyt Circle-tajuudella, koska kappale ei jotenkin iskenyt. Levyn mainoksissa mainitut Stooges- ja Judas Priest-vaikutteet eivät myöskään kuulostaneet erityisen omaperäisiltä. Mutta onneksi huoleni oli turhaa: Circle on jälleen tehnyt valtavan hienon levyn! Mukavaa oli, että enemmänkin noiden mainostettujen heavy/punk-vaikutteiden sijaan monin paikoin levy tuo tunnelmissaan mieleen edellisen, upean "Pharaoh Overload"-levyn. Syynä luultavasti on biisien tunnelmien lisäksi se, että vaikka edellisen levyn akustisten soitinten sijaan onkin käytetty enemmän sähköisiä, soundit muistuttavat kuitenkin Circlen aiempien heavylevyjen sijaan enemmän 70-luvun heavymeininkejä.

Levyn aloittaa upeasti levyn pisin "Rakkautta Al Dente"-kappale. Aika doomilla mätöllä alkavaan kappaleeseen alkaa Janne Westerlund huutamaan korkealta ja kovaa, mutta Rob Halfordilta hän ei juurikaan kuulosta. Mätön keskeyttää kaunis kosketinsoitinseinämä, jonka jälkeen Mika aloittaa laulannan kappaleen jatkuessa hieman kevyemmin. Säkeistön ja kertosäkeen jälkeen kappale lähtee upealle, 60-luvun lopun tyyppiselle kauniille ja välillä myös ristiriitaiselle tripille, jossa kuullaan myös heleää akustista kitaraa ja triangeleita. Kappaleen tunnelmat tuovat hieman mieleen edellisen levyn "Koitto"-kappaleen. Tämä kappale on yksi levyn huippuhetkistä, mutta eniten pidän kuiten seuraavana tulevasta levyn nimikappaleesta sen yksinkertaisuudesta huolimatta. Kappale alkaa hyvin paljon Stoogesin "I wanna be your dogia" muistuttavalla riffillä vaihtuen sitten toiseen, melodisen Sonic Youthin mieleentuovan ja rytmisiä koukkuja sisältävään osioon. Mikan kosketinsoitin luo hienoja kudelmia riffeihin. Vinyylin toisen puolen aloittava "Saxo" tuo shamistisessa meiningissään hieman mieleen edellisen levyn "Kävelen Luitten Päällä"-kappaleen, mutta tästä poiketen se sisältää kuitenkin myös melodisen lauletun osion. "Imperiumi" on oikeastaan se ainoa Judas Priest-vaikutteinen kappale, mutta angstisessa kiidossaan ei olisi varmasti kelvannut Priestin ohjelmistoon. Kappale on ihan mukiinmenevä välipala, mutta poikkeaa eniten muusta levystä. "Kill City" aukesi ihan toisella tavalla jo toisella kuuntelukerralla. Vaikka kappale lähtee hyvin Stooges-maisella riffillä, mukaan on mahdutettu myös erittäin kauniita suvantokohtia ja kappaleen lopetus on Circlemäisen yllättävä. Ei siis pelkoa, että Circlestä tulisi Stooges-pohjainen bändi lukuisten muiden tylsien bändien joukkoon. Levyn lopettaa hienosti Jannen laulama "Sick Child", jossa on samanlaista, primitiivibluesia tunnelmaa kuin hänen soolotuotannossaan.

Vaikka tämä Circlen uutukainen on saanut varsin hyvin mediahuomiota ja jopa yle teki sivuilleen oppaan Circlen musiikista viime kuussa, minulla on tunne, ettei Circle saa ainakaan Suomessa täysin sitä arvostusta mikä sille kuuluisi. Toivon, että olen väärässä. Jokseenkin käsittämätöntä oli ainakin se, että Radio Helsingissä tämän tällä viikolla ilmestyneen ja mielestäni tällä hetkellä parhaan tämän vuoden suomalaisen levyn sijaan viikon levynä oli Ultra Bran vanha kokoelma, josta vain oli ilmestynyt ensimmäinen vinyyliversio. Kuitenkin kun kyseinen radioasema on edellisillä viikoilla valinnut levyikseen esim. Verneri Pohjolan ja Mikko Joensuun levyt ja ymmärtääkseni pitäisi olla kaikella tapaa uuden, laadukkaan musiikin lippulaiva. No, tärkeintähän kuitenkin on, ettei Circlen musikillinen luovuus vaikuta olevan ehtymässä. Mielestäni kenenkään olisi ihan turha ruveta vaatimaan Circleltä minkäänlaista uudistumista, niin monenlaisissa musikillisissa muodoissa bändi kun on olemassaolonsa aikana kulkenut, että niistä riittää takuulla ammennettavaa tulevillekin levyille. Sanon tässä nyt julkisesti tämän: Suomen paras bändi on RadioCirclePuhelimet.

Suurena Pink Floyd-fanina en ole koskaan ollut erityisen innostunut Watersin soolotuotannosta (luultavasti en ole ainut vastaavasti ajatteleva Floyd-fani). Final Cut, jota yleisesti pidetään Watersin ensimmäisenä soolona, on mielestäni aina ollut Floydin huonoin levy. Hieman enemmän innostuin aikanaan Watersin virallisesta ensimmäisestä soololevystä "The Pros and Cons Of Hitch Hikingista". Kuitenkin joidenkin kuuntelukertojen jälkeen päätin nauhoittaa sen päälle, c-kasetille kun sen olin tallentanut enkä koskaan ole sen jälkeen palannut levyyn. Muihin Watersin sooloihin, kuten myöskin hänen kahteen uuteen the Wall versiointiinsa en ole tutustunut. Jokatapauksessa miehen soolotuotannosta on kuitenkin edes jonkinlainen kuva, Gilmourin soolot kun ovat edelleen kokonaan kuulematta kuten myös kahden muun Floyd miehen soolot, alkuperäiskitaristin Barretin levyt on toki tullut moneen kertaan kuunneltua.

Vailla sen kummempia odotuksia pistin soimaan tämän uuden. Ja täytyy sanoa, että odotukset ylittyivät! Levy alkaa hyvin Dark side-maisesti kappaleella "When We Were Young", jossa tälläkertaa useita eri puheita puhuu Roger itse sykkeen mukana. Deja Vu tuo alussa mieleen Floydin Pigs On the Wingin muuttuen kuitenkin pian Floydin Final Cut-levyn kaltaiseksi tunnelmoinniksi. Samankaltainen tunnelmointi jatkuu "The Last Refugeessa" sillä erotuksella, että rumpali soittaa alle David Bowien "Five Years"-kappaletta muistuttavaa komppia. Seuraavassa "Picture Thatissa" tunnelma muuttuu terävemmäksi, rumpujen tullessa mukaan siitä tulee mieleen Floydin "Sheep". Tässä yhdessä levyn kohokohdista Waters kuvaa nykyajan julmuuksia. "Broken Bones" palaa Final Cut-tunnelmiin sotateemoineen. Seuraavaksi tuleva levyn nimikappale on äärimmäisestä synkkyydestään huolimatta levyn paras kappale. En tiedä, voiko tämän hetken maailman hulluutta kuvata koskettavammin. Upeasti heti perään jatkaa hyvin apokalyptisissä tunnelmissa "Bird In a Gale", josta puolestaan paikotellen tulee mieleen Floydin "Dogs". "The Most Beautiful Girl" on kaunis rakkausballadi, jossa jälleen rumpali soittaa Bowien "Five Yearsin" -kaltaista komppia. Seuraava singlenäkin julkaistu "Smell the Roses" liikkuu jälleen hyvin Floydmaisissa tunnelmissa, joista tulee mieleen hieman "Have a Cigar". Loput kolme kappaletta muodostavat jatkumon: ensimmäinen "Wait For Her" on sävelletty palestiinalaiseen rakkausrunoon, kun kahdessa seuraavassa "Ocean Apartissa" ja "Part Of Me Diedissä" Waters tuo akustisen balladin muodossa esille niin pelkoaan rakkautta kohtaan kuin muitakin pelkojaan. Dark siden tapaan levyn lopussa kuullaan vielä hiljaista muminaa.

Kyllähän se tämäkin Waters-levy aika nihilistisen synkkä on. Kuitenkin levyyn tuovat hienoutta niin nuorien soittajien virkistävä soitanta kuin hyvin maanläheiset soundit. Luulisin myös, että levyn Floydia muistuttavat huippuhetket ovat parasta Watersia pitkään aikaan. Kuitenkin soololevyjen sijaan niin minä kuin varmasti moni muukin Floyd fani toivoo, että nuo kolme elossa olevaa miestä lyöttäytyvät yhteen ja lähtevät vielä yhdelle kiertueelle. Vaikka Wright olikin hieno kosketinsoittaja, hänet pystyisi korvaamaan. Ymmärtääkseni upean Live 8 konsertin yhteydessä Waters ei olisi jyrkimmin vastustanut Floydin uudelleen kasaamista, vaan Gilmour. Ja tämä siitä syystä, että Waters oli sanonut kieltäytyvänsä soittamasta materiaalia, mitä Floyd teki ilman häntä. No oli miten oli, luultavasti kaikkien Floyd-fanien on tyytyminen näihin sooloihin. Missään nimessä huono ei Watersin suunta ole tällä uudella.

Sun Ra, syntymänimeltään Herman Poole Blount, liitetään yleisesti jazziin. Hän kuitenkin teki 60-luvun puolivälissä niin merkittävän harppauksen avantgardemusiikin pariin, että hänen musiikkinsa luulisi kiinnostavan progemiestäkin. Niin musiikissaan ja elämässään hän muutenkin on hyvin monilla tavoin poikennut keskivertojazzmiehestä. Sun Ra väitti, että avaruusmiehet kaappasivat hänet vuonna 1936 tai -37 ja veivät hänet Saturnukseen. Avaruusmiehet olivat kertoneet, että maailma on menossa kohti kaaosta ja Sun Ran tehtävä on pelastaa se musiikillaan. Tästä hänen kokemuksestaan muodostuikin omanlainen filosofia, josta hän puhui musiikin ohella ihmisille ja joka joka koostui mm. kosmisista asioista, rauhan puolesta puhumisesta, rasismin vastustamisesta ja egyptin mytologiasta. Sun Ra oli myös aseistakieltäytyjä ja joutui 40-luvulla tämän vuoksi vankilaan. Merkittävästi hän poikkesi jazzkolleegoistaan myös siinä, että hän perusti yhdessä Alton Abrahamin kanssa itsenäisen levymerkin nimeltään El Saturn Records, joka julkaisi valtaosan Sun Ran tuotannosta. Strut records teki hienon työn julkaistessaan kaikki Sun Ran singlet 3CD:n ja kuuden vinyylin kokoelmina.

Ensimmäinen 3LP:n vinyyliosio sisältää muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aika perinteikästä, mutta hienoa jazzkamaa. Tämä toinen kolmoisälpeellinen puolestaan sukeltaa hyvin paljon avantgarden puolella. Tässäkin ensimmäinen levy liikkuu aika paljon jazzin parissa sinkkujen ollessa 60-luvun alkupuolelta. Merkille pantavaa on, että jo tuolloin Sun Ra yhdisteli jazziinsa bluesin elementtejä hyvin paljon (lähes 10 vuotta ennen Colosseumeja ja vastaavia). Toisella levyllä alkaa sitten avantgarden ystävien herkut. The Bridge sisältää Sun Ran kosmista sähköisen Celestan soittoa, hyvin hälyäänistä puhallinsoittoa sekä intensiivistä lausuttua Sun Ran runoutta. Rocket # 9 on rytminen, hienon toistuvan puhallinsoitinriffin sisältävä kappale. Sun Ra teki kappaleesta hyvin erilaisen sovituksen kuuluisalle "Space Is the Place"-levylleen. "Blues On Planet Mars"-kappaletta levyn teksteissä on luonnehdittu bluesiksi ulkoavaruudesta, joka hyvin kuvastaa tätä pelkästään Sun Ran klavinetilla bassolinjaa ja kuvioita soittamaa ja vähäisillä perkussioilla koristettua kappaletta. Seuraava "Saturn Moon" liikkuu samoissa tunnelmissa, joka kuitenkin sisältää myös surumielistä hyminää. "Journey To Saturn" puolestaan liikkuu aika swingeissä tunnelmissa, mutta rupinen nauhoitus tekee siitä myös aika avantgarden. Levynpuoliskon lopettaa hyvin spiritualisen laulannan sisältävä " Enlightenment". "I´m Gonna Unmask the Batman" on alunperin vanha R´n`B-pala, mutta Sun Ran soittama nouseva/laskeva bassolinja tekee siitä erilaisen. "The Perfect Manissa" puhaltimet vetävät perinteikkään jazzin malliin, mutta Sun Ra tuo tähän moogillaan sekä huumoria että jopa New Wavelta/No Wavelta kuulostavia elementtejä. "Love In Outer Space" sisältää todella kauniin lauletun melodian. "Mayan Temple" vie kuulijan jälleen hyvin aavikko/avaruus -tunnelmiin. "Sky Blues" lopettaa kakkoslevyn hyvin groovisti.

Kolmoislevyn aloittaa "Disco 2021", joka nimensä mukaisesti on ihan jotain muuta kuin julkaisuaikakautensa discoa. Taustalla soi tasainen rytmitausta ja Sun Ra vetää syntikalla päälle avantgardekuviointia rumpalin keskittyessä lautasten paiskontaan. "Rough House Blues" on jälleen hyvin groovia kamaa perään tulevan "Cosmo-Extensionsin" palatessa hyvin avantgardistisiin tunnelmiin. "Quest" on rytmikäs piano kappale. "Outer Space Plateau" alkaa juhlavalla, kirkkourkumaisella soitannalla muuttuen puhaltimien mukaan tullessa pikkuhiljaa jokseenkin kaoottisen ahdistavaksi. "Sometimes I`m Happy" on hyvin kaunis, sielukkaan June Tysonin laulama kappale. Svengaavaan "Nuclear Wariin" liittyy hauska tarina: levynkansitekstien mukaan Sun Ra uskoi sen olevan hitti ja tarjosi sitä Columbia-Recordsille. Kun teksteissä lauletaan mm. että "ydinsota on mutsinnussija, jos ne painaa nappia, saat pussata perseellesi hyvästit", on aika ymmärrettävää että jokseenkin konservatiiviseksi miellettävä Columbia Records näytti Sun Ralle ovea. Luulen kyllä, että Sun Ra ei koskaan uskonutkaan Columbian julkaisevan tuota kappaletta, vaan halusi vain käydä härnäämässä heitä. Jokatapauksessa uuden aallon Y-records julkaisi kappaleen maksina ja Sun Ra sai uuden aallon ihmisistä uusia faneja. Kokoelman lopettaa kaksi Sun Ra runouteen perustuvaa kappaletta sekä ainoa cd-singelena julkaistu kappale "I Am the Instrument", joka on siis sekä viimeisiä Sun Ran nauhoituksia ennen hänen kuolemaansa ja myös viimeisenä julkaistu single. Tämä kyseinen kappale sulkee ympyrän hienosti, olihan ensimmäisen kokoelman ensimmäisena kappaleena Sun Ran ensimmäinen tiedetty levytys samasta kappaleesta.

Jazzmusiikki on minulle ollut aina hyvin sivujuonne musiikinkuuntelussani ja olenkin tutustunut vain muutamien keskeisten artistien muutamiin levytyksiin. Hyvin myöhäisherännäisenä olen kuitenkin innostunut erityisen paljon Sun Ran hyvin monipuolisesta musiikista. Kaikille hänen musiikistaan kiinnostuneille voi varauksetta suositella näitä kokoelmia aloituslevyiksi, koska niistä voi muodostaa hyvin kokonaisvaltaisen kuvan hänen laajasta tuotannostaan.

Pekan vinyylien julkaisutahti on tänä vuonna ollut huomattavasti edellisiä hitaampi, sillä tähän mennessä on ilmestynyt vain uusintajulkaisu tästä "Vitamins"-kokonaisuudesta (kukkaron kannalta se on tietysti hyvä asia, julkaistavaa kun riittää). Levyn kappaleet on nauhoitettu jo vuonna 1975 ja suurin osa niistä julkaistu CDr:nä vuonna 1997. Tällöin levy julkaistiin Gandhi-Freud -duo nimellä, mutta mistään en ole löytänyt tietoa, kuka mahtoi olla duon toinen osapuoli. Jokatapauksessa levyn musiikki on tehty täysin koskettimilla. Kaikella tapaa on hienoa, että juuri tämä levy oli Pekan seuraava julkaisu, koska alkuperäistä CDr:ää ei saa enää oikein mistään edes käytettynä. Vitamiinien ohella Pekka on levyllä antanut musikillisen asun myös osalle hivenaineista sekä merkittäville filosofeille, psykologeille ja taiteilijoille, kuten Freudille, Gandhille ja Picassolle. Pekka ilmeisesti kokee myös merkittävän panoksen ihmiskunnalle antaneet ihmiset vitamiineiksi. Tälle levylle lisänä ovat tulleet myös kaksi versiota akupunktiosta ja opium. Lieneekö kappaleet lisätty saman nauhoitusajankohdan vuoksi vai onko viimeisessä kappalelisäyksessä kyse Pekan omalaatuisesta huumorista, buddhalaisena kun hänen ei luulisi pitävän huumeita vitamiineina.

Ensimmäisen levyn aloittaa hyvin levoton ja poukkoileva Freud. Tunnelma muuttuu kuitenkin Akupunkture1:sen myötä seesteisen sykkiväksi. Kappaleen toinen versiointi on puolestaan levottomampi ja väpättävä. Kuten voi arvata, myös seuraava Opium on aika levoton, mutta kuitenkin matalat synasoundit tekevät siitä hypnoottisen. Seuraavassa B12-kappaleessa puolestaan on aika avaruudelliset tunnelmat. B-puolen aloittaa levyn ahdistunein kappale Molybdene, joka löytyy myös Madam I´m Adam-kokoelmalta. Seuraava Gandhi on puolestaan levyn upein kappale. Siinä kuullaan hyvin polkuharmoonimaista soundia, josta tulee mieleen hieman saman aikakauden Nicon goottitunnelmat. Kappaleessa on myös ilmapommitukselta kuulostavia syntikkaefektejä. Myös seuraava Michelangelo on erittäin hieno. Se alkaa rauhallisella sydämensykkeellä, jonka päälle kuullaan Pekka Strengin "Olen Väsynyt"-kappaleen tyylisiä soundeja. Loppuvaiheessa syke kiihtyy ja kappaleessa kuullaan myös takaperoissoundeja. Platon puolestaan menee pitkään aika monotoonisella syntikkaloopilla, kunnes loppuvaiheessa kuullaan korkeita poukkoiluja. Ensimmäisen levyn lopettaa hyvin ahdistunut Picasso.

Toisen levyn aloittaa puolestaan levyn humoristisin kappale Chromium. Jokainen voi kuulla sen bassotaustassa oman sanansa, minä kuulen siinä toistuvan "murimurimuri". Kappale jakaa takuulla kuulijat niihin, jotka inhoavat sitä ja niihin joilla se nostattaa virneen. Seuraavaksi levyllä tuleekin loppujen vitamiinien sarja alkaen levottoman vinksahtaneesta A:sta, joka oli sisällytettynä myös More Arctic Hysteria -kokoelmaan. Myös C on samankaltainen, mutta hieman vähemmän vinksahtanut sisältäen itämaista melodiakuljetusta. E sisältyi B3:n ohella "Other Power"-kokoelmaan ja on hyvin avaruustunnelmainen. Seuraava viiden B-vitamiinin sarja muistuttaa samankaltaisessa sykkimisfrekvenssissään toisiaan, mutta B1 on niistä seesteisin ja melodisin, B2 ja B3 liikkuvat avaruustunnelmissa kun taas B5 ja B6 ovat levottomimpia. Magnesium ei jälleen ole liian tosikkomaisesti musiikkiin suhtautuville, koska kappaleessa pierumaiset bassosoundit kuljettavat sitä verkkaisesti. Copper palaa hyvin levottomiin, A-vitamiinimäisiin tunnelmiin, kun puolestaan Manganese jatkaa pidemmillä äänillä siitä, mihin Magnesium jäi. Levyn lopettaa upeasti Zinc, jossa kuullaan levottoman kuvioinnin taustalla joltain ihmeelliseltä elektronicembalolta kuulostavan synasoundin soittamia pitkiä ääniä.

En kun vain ihmetellä, miten tämä levy jäi nauhoitusvuonnaan julkaisematta. Samana vuonnahan ilmestyi Brian Enon Discreet Music ja vaikka toki sen ansiot myönnänkin, on tämä levy elektronisen musiikin saralla paljon mielenkiintoisempi. Tokihan niin Eno kuin Pekkakaan eivät olleet ensimmäisinä asialla tämäntyyppisessä musiikissa krautrockin pioneerien aloittaessa jo viitisen vuotta aiemmin. Luultavasti kyse on ollut paljon siitäkin, ettei Pekka ole erityisemmin huomiota halunnut musiikilleen juuri koskaan. Uskoisin Love-recordsin olleen kiinnostunut hänen musiikistaan, mutta mies päätti kuitenkin julkaista kaiken omalla O-merkillään, jolla luultavasti on ollut hyvin mimimaalisesti näkyvyyttä. Kuten aiemmassa levyarvioinnissa kerroin, Pekka sai kuitenkin näkyvyyttä englantilaisissa avantgardepiireissä 70-luvun lopulla ja olihan Nikke Nikamo laittanut Kim Fowleyn mukana Spermin Shhh-levyn Frank Zapalle toimitettavaksi. Ehkäpä juuri tuo teko poiki levyn USA-julkaisun 2000-luvulla. Mielenkiintoista olisi tietää, onko Pekalla aikeita julkaista täysin uutta musiikkia. Kuudes Aisti-festivaaleillahan vuonna 2012 hän esitti läppäriltään tilanteessa miksaamiaan käsittääkseni julkaisemattomia kappaleita. Toki olen iloinen siitäkin, jos tämä vanhojen vain CDr:nä julkaistujen kappaleiden julkaiseminen jatkuu. Vaikka tätäkään viimeisintä Vitamins-julkaisua ei voi sanoa mitenkään helposti lähestyttäväksi, on se mielestäni hyvä aloituslevy Pekan musiikista kiinnostuneelle. Mielestäni levy on paras Pekan pelkästään koskettimilla tehdyistä, pidän kovasti sen orgaanisista soundeista.

Procolin ohella tämä uusi Hawkwind levy oli erittäin positiivinen yllätys. The Xenon Codexin jälkeen en ole bändin uudempiin levyihin tutustunut. Tuo levykään ei huono ole, mutta sen kylmä soundimaailma sai minut keskittymään lähinnä bändin 70-luvun ja korkeintaan 80-luvun tuotantoon. Tällä uutukaisella erityisesti viehättää hyvin orgaaniset, bändin 70-luvun tuotantoa muistuttavat soundit. Lukuisia miehistönvaihdoksia kokenut yhtye sai tälle uudelle levylle jälleen uuden, Magnus Martin -nimisen miehen koskettimiin. Dave Brockin lisäksi bändissä sentään soittaa edelleen pitkäaikaisena rumpalina Richard Chadwick. Brockin mukaan levy on ainakin osittain teksteiltään jatkoa edellisen vuoden E.M. Forsterin scifi-klassikkoon perustuvaan teemalevyyn "the Machine Stopsiin". Kiertueellekin bändi uuden levyn myötä lähtee, mutta näillänäkymin esiintyy vain kotimaassaan.

Lyhyen pianointron jälkeen levy käynnistyy voimallisesti boogierytmiin nimikappaleella. Brock laulaa efektin läpi hyvin Nik Turnermaisesti, kappale muuttuu loppua kohden niin kitara- kuin syntikkaefektien myötä hyvin psykedeeliseksi. Seuraava "Cottage in the Woods" jatkaa samankaltaisissa, mutta paljon melodisimmissa ja rauhallisemmissa tunnelmissa. Voimasointujen jälkeen kappale pysähtyy kosketintaustoihin ja lyhyeen puhuttuun osuuteen, jonka jälkeen tulee lyhyt suhinakappale "the Woodpecker". "Have You Seen Them" on puolestaan hyvin kauniin melodinen ilman sen kummempia häröilyjä. Yksi levyn huippuhetkistä on seuraava, erittäin kosminen "Ascent". "Space Ship Blues" on puolestaan "Silver Machinen" uusin päivitys, jossa Big Bill Barry vetelee viululla kuin Simon House aikanaan. "The Wind" taas on mm. lintujen äänistä koostuva, puhuttu kollaasi saaden puolivälissä myös musikillista taustaa. "Vegan Lunch" palauttaa taas tiukalla boogiellaan tunnelmat maankamaralle, mutta kappaleessa kuullaan myös erittäin hienoja melodisia välikkeitä. Seuraava "Magic Scenes" vie kuulijan jälleen avaruuksiin. Heti perään tuleva lyhyt akustinen "Dark Land" on myös levyn upeinpia hetkiä tuoden mieleen hieman "Hall Of the Mountain Grillin" "Wind Of Changen". "Wood Nymph" jatkaa levyn avaruuslinjaa, mutta ehkä liiallisessa pituudessaan on levyn tylsinpiä kappaleita. Jälleen puhetta sisältävästä "Deep Cavernista" päästään hienoon loppuspacejamitteluun nimeltään "Magic Mushroom", joka tuo hieman mieleen "Levitation"-kappaleen.

Kun nykymusiikki muutamaa ilahduttavaa poikkeusta lukuunottamatta tarjoaa minulle kovin vähän, on hienoa, että nämä vanhat sotaratsut tekevät näinkin hienoja levyjä. Hawkwindia lukuunottamatta spacerock ei ole ollut mitenkään minua erityisesti kiinnostava musagenre. Mahtavaa on kyllä, että mikäli bändi jatkaa tällä julkaisutahdilla, se tulee täyttämään levyillään minun tarpeeni. Kaksi kertaa yhtye tuli 2000-luvulla nähtyä, mutta kyllä kerta vielä lisää olisi paikallaan, mikäli yhtye vielä Suomeen päätyy.

50-vuotta on kulunut Procol Harumin ensi levystä, josta johtuen on hienoa, että bändi päätti pitkän tauon jälkeen tehdä uuden. Millään muulla tavoin levy ei kylläkään tätä juhlavuotta tuo julki, paitsi upealla, ensilevyn aihioon liittyvällä kannellaan. Kovin vähän 50 vuoden täyttyminen upeasta 1967-vuodesta muutenkin on ainakin täällä Suomessa näkynyt, Ruotsissa sentään aiheesta julkaistiin kirja. No, kauppoihin tulee hieman alkuperäistä julkaisuajankohtaansa etuajassa sentään Beatles Sgt. Peppersin 50-vuotisjuhlapainos, lieneekö luvassa vastaavia muistakin vuoden 1967 levyklassikoista? Tämä uusi Procol julkaistiin reilusti ennen ensi levyn julkaisuajankohtaa, lähellä "Whiter Shade Of Palen" sinkkujulkaisua se kylläkin ajoittuu.

Vielä 90-luvulla Procolissa oli mukana kolmekin alkuperäisjäsentä Brookerin lisäksi, mutta tällä uusimmalla jopa ikiaikainen sanojentekijä Keith Reid on poistunut kuvioista. Tekstit on tälle uutukaiselle kahta lukuunottamatta kynäillyt vanha konkari Pete Brown. Mutta eipä levyllä soittavat muusikot mitään eilisen teeren poikia ole: kitaristi Geoff Whitehorn aloitteli uraansa jo 1973 jazzrock-bändi Ifissä ja on soitellut ennen Procolia Roger Chapmanin bändissä. Basisti Matt Pegg on puolestaan Fairport Convention ja Jethro-miehen Dave Peggin poika. Rumpali Geoff Dunn on soitellut Manfred Mannin ja Van Morrisonin kanssa. Vuoden 2006 puistobluesissa kokoonpano kuulosti hyvin 70-luvun Procolilta. Sama tunnelma jatkuu tällä uutukaisella.

Luonnollisesti odotukseni ei olleet korkealla pistäessäni bändin uuden soimaan. Kuitenkin levyn aloittava "I Told On You" haikealla pianointrollaan nostaa odotuksia. Bändin lähtiessä mukaan tunnelma keskinkertaistuu, kuitenkin tämä hieman "Skip Softly (My Moonbeams)" poljennolla menevä biisi on ihan kelvollinen. Seuraava "Last Chance Motel" on moderneine syntikkasoundeineen jokseenkin yhdentekevä kappale. Onneksi seuraava "Image Of the Beast" kurkottelee Robin Trower-kauden bluesinpaan osastoon ja onnistuu siinä aika hyvin. Myös "Soldierissä" on jotakin 70-lukulaista kamalasta alusta huolimatta. Yllättävästi Brooker on tehnyt myös tekstit tähän kappaleeseen, kuten myös levyn lopettavaan "Somewheniin". Seuraava "Don´t Get Caught" on jälleen hieman yhdentekevä. Kuitenkin loppulevyllä bändi parantaa otettaan tuntuvasti. "Neighbour" on erittäin leikkisä, josta tulee mieleen vaikkapa "a Souvenir Of London". Levyn kohokohta on "Sunday Morning", joka voisi hyvin löytyä bändin 70-luvun levyiltä. Kappale on jousitaustoineen erittäin kaunis, sointukierrot kulkevat upeasti vanhan Procolin tavoin. Kappaleessa kuullaan myöskin hyvin Mick Grabham-tyylistä kitarointia. Tämän kappaleen soisi soivan syksyllä kulttuuritalolla! Seuraava "Businessman" tuo jälleen mieleen Trower-kauden tuhdimman Procolin. Toisaalta säkeen sointukuluissa on jotakin Grand Hotelia. "Can´t Say Thatin" bändi aloittaa kuin Roadhouse Bluesin konsanaan, mutta kappaleen upeat välikkeet ja lopun Pink Floyd-henkinen tunnelmointi tekee kappaleesta jo pisinpänäkin varsinaisen progeteoksen. "The Only One" on jälleen upea balladi, joskaan ei nouse ihan "Sunday Morningin" tasolle. Levyn lopettaa upeasti Brookerin pelkästään pianolla soittama "Somewhen".

Jos ei Brookerin sävelkynä enää ihan terävimmillään ole ollut 70-luvun jälkeen, ei se ainakaan tämän levyn perusteella ole täysin tylsynytkään. Itse olisin kyllä levyn kappalejärjestystä muuttanut ja jättänyt nuo nyt levyn alkupäässä olevat huonommat loppupäähän. Kun monilla vanhoilla bändeillä uusi levy tuntuu olevan vain jonkinlainen tekosyy, jotta pääsee esittämään vanhoja kappaleitaan, sitä se ei ole Procolilla. Vaikka yleisö varmasti etupäässä haluaa kuulla vanhat klassikot, mielestäni tältä levyltä voi ihan hyvällä syyllä esittää muutakin kuin "Sunday Morningin". Täysin nostalgiatunnelmissahan tämä levy menee, mutta minua se ei kyllä haittaa yhtään, parempi vaan olisi ollut, jos ne muutamatkin levyn kamalat modernit syntikkasoundit olisi jätetty pois. Täytynee tämän levyn jälkeen kuunnella nuo muutkin Procolin uudemmat levyt kuin myös minulle kokonaisuudessaan kuulemattomat 70-luvun levyt "Broken Barricades" ja "Something Magic".

Pages: ? 1 2 3 4 ?