Morpe's blog
On mahtavaa, ettei Jukka saatuaan taiteilijaeläkkeen vuonna 2014 vetäytynyt pois musiikinteosta. Päinvastoin mies on jatkanut keikkailua entiseen tahtiin ja levynjulkaisutahtikin näyttää pysyvän samana. Hoedownin kanssa vuonna 2014 tehdyn Mountain Information-levyn jälkeen Jukka onnekkaasti törmäsi saksofonisti Panu Syrjäseen. Miehet huomasivat jakavansa hyvin samankaltaisen musiikkimaailman - rakkauden 60-luvun jazzia, bluesia, soulia ja R & B:tä kohtaan. Niinpä he päättivät perustaa bändin ja saivat yhtyeeseensä rumpaliksi Leevi Leppäsen ja basistiksi Janne Rajalan. Leppänen nyt ei esittelyjä kaipaa, mutta hänestä varsinkin tämän levyn yhteydessä täytyy sanoa, että hän on niitä rumpaleita, joilla teknisen taitavuuden lisäksi svengaa kuin hirvellä! Janne Rajala on paljolti ansoitunut bluesin parissa, muttei hän kyllä yhtään tällä levyllä häviä soitossaan muille. Vaikka tämä levy aika paljon ponnistaa New Orleansin perinteistä, ei se todellakaan ole mitään puritaanisen tylsää perinnemusikin toistoa, vaan hyvin rikasta, omaperäistä musikillista keittoa. Kaikki Jukan persoonallisesta urkutyöskentelystä pitävät tykästyvät hänen tähänkin levyynsä täysillä!
Levyn aloittava nimikappale kertoo niin mojomiesten toiminnasta kuin listaakin merkittävimpiä heistä. Luultavasti kyseessä on myös bändiläisten esikuvia. Tämä hyvin New Orleans-rytmillä kulkeva pala virittää tunnelman vain ja ainoastaan positiiviseksi. Seuraavalla "Marching Free Style"-instrumentaalilla lähdetään boogie-kompilla paljon jazzinpaan suuntaan, jossa kuullaan Jukan upean urkuroinnin lisäksi mahtavaa puhallintyöskentelyä Panun lisäksi myös vierailevalta trumpetinsoittajalta Mikko Koposelta. "Just Another Band From Hoochie Koo" palaa New Orleans tunnelmiin Jukan laulaessa sielukkaasti. Panun "Black Olives" on yksi levyn kohokohtia, sekun niin perusbändin kun perkussiolisäysten ansioista operoi hyvin samankaltaisissa hienoissa tunnelmissa, mitä Santana aikoinaan. "Beauty and the Blues" taas puolestaan etenee niin maukkaan funkisti, että en moista ole vähään aikaan kuullut. "Giants and Dragons" tuo suuresti mieleen Jukan aiemman, melodisen soolotuotannon ja vertautuu "Kiiltomato, Kynttilänliekki, Kuu ja Aurinko"-levyn "Onni ja Kaiho - Ikuisesti Yhdessä" -kappaleen kauneuteen. "Inspired By & Dedicated To" on sinänsä ihan mukiinmenevä swing-jazz standardi, mutta edustaa levyn keskinkertaisinta antia (liekkö kappaleeseen sitten inspiroiduttu ja omistauduttu Panun esikuvasta King Curtisista?). "Fulltime Bluesissa" ihastuttaa erityisesti hyvin räkäinen saksofonisoolo. "Giant Waterbug"-instrumentaali lähtee jälleen erittäin tunnelmaiseen jazzin seikkailuun, jossa niin Jukka kun Panu hienosti sooloilevat. Levyn lopettaa upeasti hämyisä "Closing Time"
Vaikka tällä levylle onkin laitettu Syrjäsen nimi ensimmäiseksi, ihan hyvin tätä voisi kutsua myös Jukan soololevyksi, Jukka kun on tehnyt levyn 10 kappaleesta 7. Toki Panunkaan panosta ei voi vähätellä, hienoja ovat soittamisen lisäksi myös kaikki hänen kolme kappalettaan. Ehkä tämä levy ei ihan yllä Jukan soolotuotannon parhaimmiston tasolle, mutta veikkaan, että huomattavasti useammin tulen tätä pyörittämään kuin esim. hänen "Moments"-jazzlevyään. Kaikella tapaa tätä levyä on tosi hienoa kuunnella, siinä kun virtuoottiset muusikot soittavat yrittämättä yhtään päteä, tärkeintä on hyvien tunnelmien luominen. Kaikella tapaa tällä levyllä on juuri ne elementit, mitä ikävän monelta nykyprogelevyltä tuntuu hävinneen. Proge kun syntyessään ponnisti niin klassisesta, jazzista, bluesista kuin folkistakin. Luultavasti monet pitävät tällaista musiikki aikansa eläneenä, mutta heille minä kommentoisin, että mielummin elän lämpöisessä menneessä kuin kylmässä tulevaisuudessa. Ikävän vähän yhtyeellä on ollut keikkoja, tietääkseni he ovat heittäneet helmikuussa yhden keikan Sture 21:ssä ja sen jälkeen tässä kuussa levynjulkkarikeikan juttutuvassa. Toivon mukaan tämä erinomainen yhtye tulee saamaan lisää näkyvyyttä, jotta lisää upeita soittotilanteita siunaantuu.
Muistan, kuinka ilahduin, kun Pekka päätti tehdä ensimmäisen sinfoniansa. Vaikka hänen 80-luvun tuotantonsakin on musikillisesti kovatasoista, en ole koskaan ollut niiden levyjen 80-lukulaisen synteettisen äänimaiseman ystävä. Parhaimmillaan Pohjolan musiikki on aina ollut, kun se esitetään niin perinteisillä rocksoittimilla kuin jousilla ja puhaltimilla. Luin ennakkoon jostakin, että myös tässä vuonna 1992 ilmestyneessä Changing Waters-levyssä tulisi olemaan aiempaa enemmän akustisia elementtejä. Levy jäi sitten ilmestyessään hankkimatta ilmeisesti siitä johtuen, että se oli ensimmäinen Pohjola-julkaisu pelkästään CD-formaatissa. Vuonna 1993 pääsin vihdoin näkemään Pekka Pohjola Groupin Ruisrockissa. Muistan, että he esittivät uudelta levyltä ainakin "Waltz For Iikan" ja nimikappaleen ja pakkohan se levykin oli sitten hankkia. Vaikka Pohjola käyttikin jousia jo edellisellä "Flight Of the Angel"-bändilevyllään, on tämä levy onnistuneempi yhdistelmä elektronisen ja akustisen maailman välillä. Vielä orgaanisemmaksi soundi onnistuttiin tekemään Pekan ehkä myöhempien aikojen levyistä parhaimmalla "Pewit"-levyllään, mutta silkkaa nerouttahan tämäkin on. Aivan mahtavaa on, että Svart-records päätti viimein tehdä tästä levystä vinyyliversion, en voi uskoa, että he jättäisivät julkaisematta ne vielä kaksi vain cd-formaatissa julkaistua Pohjola-levyä.
Vasta nyt tätä vinyyliversiota kuunnellessani olen ymmärtänyt, kuinka levyn kappaleet muodostavat parivaljakot. Kahteen osaan jaettu Benjamin, kaksi valssia, viaton kyselijä ja fanaattinen vastaaja. Kaiken liittää yhteen levyn keskiössä oleva nimikappale. Kansikin kuvastaa hyvin tätä dualistisuutta, ikkunasta sisään kun tulee niin aurinkoa ja vettä. Pekan elämässäkin tuolloin vuorotteli myötä- ja vastoinkäymiset, joten voi helposti sanoa tämän levyn olevan yksi hänen henkilökohtaisimmista Pewitin ohella. Levyn aloittava Benjaminin esittelyosio on ehkä yksinkertaisuudessaan kauneinta Pohjolaa. Se on tuonut mieleeni aina hyvin merelliset tunnelmat. Tässä aloituksessa Pekka hoitaa "bassosoolo"-velvoitteensa tyypilliseen tapaansa hyvin tyylikkäästi keskittyen melodisuuteen eikä taitojensa esittelyyn. Seuraava Waltz For Iikka alkaa hyvin leikkisästi, kuin pieni, lahjakas lapsi kokeilisi pianoa. Pian lähdetään syviin vesiin, josta suunnataan valssin rytmillä hyvin ristiriitaisiin, pohjolamaisiin tunnelmiin. Kappale päättyy kuitenkin upeasti voimakkaan positiivisiin tunnelmiin, joiden lopuksi vielä alun leikkisä kertaus. Seuraavaksi tulee kaikessa polvelevuudessaan jälleen hyvin kaunista Pohjolaa kappaleessa "Innocent Questions". Kappaleen kyselijä voisi jälleen olla pieni lapsi, joka ihmettelee maailman outoutta esimerkiksi isälleen. Seuraavassa "Fanatic Answers"-teoksessa tunnelma tiivistyy hyvin pahanentisesti jousilla soitettuna, kunnes "fanaattinen vastaaja" aloittaa täyden raivoamisensa. Kappaleen kevyemmät jousiosiot ovat kuin perheen äidin yrittämää perheen isän rahoittelua, mutta eihän perinteinen suomalainen mies ainakaan vaimoaan usko, vaan raivoaminen jatkuu, kunnes lopulta vaimo saa miehensä rauhoitettua.
Nimikappaleen Pohjola halusi tehdä uusiksi, koska koki alunperin "Space Waltz"-levyllä julkaistun version olevan liian kylmä. Pidän kyllä myös alkuperäisestä, siinä jotenkin vesielementti tulee enemmän esille kuin tässä mahtipontisemmassa, hyvin paljon Nykäsen rumputyöskentelyä esiin tuovassa versionnissa, mutta ei tämä toki häviä alkuperäiselle. "Waltz For Outi" on hieno vastinpari toiselle valssille. Alussa lähdetään hyvin merellisissä tunnelmissa, kunnes valssin rytmillä lähdetään jälleen ristiriitaisempiin ja hieman surullisiin tunnelmiin. Piano-väliosakkeet tuovat jälleen lapsisoittajan mieleen, useasti toistettu valssiosa taas muuttuu kolmannella kerralla erittäin karnevalistiseksi, kuin juopon hoippumiseksi. Levyn lopettavaan "Benjaminiin" Pekka on säveltänyt vielä yhden lisäosan, jota ei ole alun intro-osiossa.
Olen ymmärtänyt, että Pohjolan sävellystyötä ei arvostettu ns. "vakavan musiikin" piireissä. Vaikka Pohjola oli minullekin erityisestä aloittaessani bassonsoittoa tärkein esikuva, olen aina pitänyt häntä ensisijaisesti säveltäjänä. En toki hyvin vähän musiikinalan kouluja käymättömänä ymmärrä sävellystaiteen hienouksia, mutta minulle on aina Sibelius, Pekka Pohjola ja Jukka Gustavson olleet kolme tärkeintä suomalaista säveltäjää. Mielestäni he kaikki ovat onnistuneet parhaiten tuomaan suomalaisen luontoelämyksen musiikkiin, sellaisena kuin syvän luontosuhteen omaava suomalainen kokee sen keskellä syvää, hiljaista metsää. Niin minua, kuin varmasti monia muitakin on mietityttänyt, mitä Pekalle oikein tapahtui 2000-luvulla? Vuonna 2001 tullut Views on varsin vahva näyttö siitä, että hänen luomiskykynsä oli tallella. Muistan nähneeni hänet XL-yhtyeen keikalla vieraana mahdollisesti tuona samana vuonna, sitten hän vain hävisi. Hänen kuolemansa oli hyvin järkyttävä uutinen. En voi olla miettimättä, että jos hän olisi saanut enemmän tunnustusta upealle ensimmäiselle sinfonialleen, olisiko hänen tarinansa päättynyt näin? Siinä kun on nro 1 mukana, niin luulisin hänellä ainakin olleen ajatusta tehdä sille jatkoa. Jokatapauksessa on upeaa, että Pohjolan musiikki elää edelleen niin näissä uudelleenjulkaisussa kuin hänen poikiensa töissä. Vaikka en täysillä tykästynytkään Vernerin uuden levyn versiointeihin, on hienoa, että hänen levynsä esittelee tuota upeaa musiikkia myös uusille sukupolville ja mahdollisesti sellaisessa muodossa, joka kolahtaa uuden musiikin ystäville.
